Kuinka saada tarina kirjoitettua - kätevät vinkit by Eerika

1. Keysmash ei juurikaan vie sinua projektissasi eteenpäin, mutta vapauttaa kirjoittamattomuuden aiheuttamaa stressiä.

 

Kaikki kirjoittajat vihaavat itseään silloin tällöin

Näin yleistäen kirjoittajien itsetunto vaihtelee varmuudesta että on seuravan maailmanlaajuisen bestsellerin kirjoittaja aina siihen asti, että vihaa kaikkea kirjoittamaansa niin kovasti, että tekisi mieli polttaa joka ikinen koskaan kirjoittamansa teksti. Kirjoittajat ovat kummallisia.

Joskus sitä vain katsoo omaa tekstiään ja kysyy itseltään, että mitä hittoa nyt oikeasti. Erityisesti tätä tapahtuu vanhoja kirjoituksiaan lukiessa ja kai se on yritettävä ottaa lohduttavana asiana sillä selvästi jonkinlaista kehitystä on täytynyt tapahtua. Aloittelevat kirjoittajat kompastelevat yksi toisensa jälkeen samoihin kliseisiin ja oikeastaan eihän sitä tarvitse hävetä. Tai no ehkä vähän, mutta pointti on, että sitä tapahtuu muillekin.

Kellään muulla tällainen fiilis vanhoja tekstejään selatessa?

Kirjoita nyt kuitenkin ne muutama kammottavan kliseistä ja latteaa tarinaa, kehity ja siirry seuraavalle tasolle. Sitä mieltä minä olen. On ihan turhaa odottaa aloittelijoilta täydellisyyttä.

Itsensä nolaaminen yleisen huvin vuoksi tuntuu olevan ajan henki (kun vaikka vilkaisee jotain tosi-tv-tarjontaa niin tältä päätelmältä ei voi välttyä), joten avaanpa nyt luurankokaappini ja puhun hieman ensimmäisestä netissä julkaisemani tarinasta. Sen nimi oli Suklaasilmät, aivan, jo pelkkä nimi herättelee oksennusrefleksiä, mutta hei, olin 15 ja mahdollisesti tiedostin myös kohdeyleisöni olevan nuoret demitytöt - demi-fi:ssä siis kertomuksen julkaisin - ja päädyin kirjoittamaan teiniromantiikkaa.

Ette varmaan ikinä arvaa, mistä tarina kertoi. Päähenkilönä on tuskallisen tavallinen, mutta vetäytyvä tyttö, jota "syrjittiin, joskus kiusattiinkin" ilman oikeastaan mitään syytä. Tytön luokalle tulee uusi poika suklaasilmineen ja hunajaisine kiharoineen ja kuinka ollakaan nämä kaksi rakastuvat ja seuraa jotain ihmeellistä draamaa ja lopulta loppu hyvin kaikki hyvin. Suunnilleen saman tarinan voi lukea vaihtelevilla eroavaisuuksilla lukemattomien eri tyttöjen kirjoittamina ja ehkä se on vaihe, joka useiden on vain yksinkertaisesti käytävä läpi. Jos et tätä vaihetta ole kokenut, onnittelut sinulle.

Melkein tekee mieli itkeä.

Hauskinta tässä jutussa on se, että juuri kyseinen tarina sai minut todella rohkaistumaan kirjoittajana ja uskaltamaan laittaa tekstejäni esille. Kommentit joita sain, olivat lähinnä jatkon pyytämistä ja lyhyitä kehuja, jotka silloin tuntuivat suuremmoisen ihanilta haurasta kirjoittajaitsetuntoa rakentamassa olevasta teinistä. Tuohon aikaan tuntui, että kaikki mitä kyseiselle saitille syydin, oli kultaa ja minä olin jokin uskomaton lahjakkuus. Uskon, että tarvitsin sitä tunnetta.

Näin jälkeenpäin katsottuna teksti oli melkoista kuraa, mutta olen silti tyytyväinen, että tuolloin minulle ei sanottu niin. Olen iloinen siitä, että ensimmäisen tarinani kohdalla kommentit olivat myönteisiä. Myöhemmin olen saanut kritiikkiä ja arvostan sitä suuresti, mutta Suklaasilmien aikaan todella tarvitsin jonkinlaista materiaalia rakentaa itselleni perusrohkeus, jonka avulla myöhemmin kestäisin kritiikin ja pystyisin hyödyntämään sen. Se aika, jonka kliseistä teiniromanssiani kirjoittaessani elin onnellisen kuplani sisällä, mahdollisti sen, että itsetuntoni kestää julkaista tekstejä ja ottaa niistä saatu palaute vastaan.

Anna-Leena Härkönen puhui jossain kolumnissa (olisikohan ollut julkaistu Apu-lehdessä) kirjoittajien itseinhosta. Monet hänen tuntemansa kirjoittajat ovat hylänneetkin tekstejä itsekritiikin seurauksena ja tekstiä lukiessa koin itse syvää samaistumisen tunnetta. Siitähän se lähinnä johtuu, että omakin LPVJ-jatkikseni kirjoittaminen tökkii ja julkaisussa välit ovat tuhottoman pitkiä - katsoessani tarinaani tekee toisinaan mieli repiä hiukset päästä ja kirkua, että pystyn minä nyt taivaan tähden parempaankin. Tylsä, sekava, hölmö. Aloitin sen ilman kovin tarkkaa suunnitelmaa, kirjoitellakseni vain jotakin. Moniin juonenkäänteisiin olen kirjoittanut alustavat välineet niiden toteuttamiseen, mutta olenkin hylännyt käänteen sen kliseisyyden tähden. Ja sitten henkisesti läimäytän itseäni koska goddammit woman, et oo enää 15, yritä nyt saada edes jotain tasoa tekstiisi.

Yritin tässä kai sanoa, että ainakin nuoret ja aloittelevat kirjoittajat, älkää hermostuko, vaikka tekstinne ei olisikaan vielä niin priimaa ja siellä vilisisi jos jonkin moista mary sueta ja gary stuta. Kyllä se vielä siitä. Olet hyvä kirjoittamaan, jatka pian!

Iltaa ystävät hyvät sekä muut paikalle eksyneet

Kaksi asiaa.

Ensinnäkin syksy on kaunis vuodenaika, tekee opiskelijakaupungin entistäkin viihtyisämmäksi vaikka onhan syksylläkin huonot puolensa, en minä sitä kiistä. Olen nyt sitten vihdoin saanut oman soluhuoneen opiskelijakämpästä ja väliaikaisten ratkaisujen aika on ohi. Paikka on viihtyisä ja busseja kulkee jatkuvasti parin sadan metrin päässä olevalta pysäkiltä. Asunto on niin korkeallakin, että jos satun olemaan ylimääräisen liikunnan tarpeessa, rappusista saa ihan kunnon treenin eikä tarvitse edes lähteä mihinkään salille. Hissi on toki myös olemassa, mutta teoreettisesti puhuen rappusetkin on mahdollista valita.

Toinen asia on, että löysin aivan mainion sivuston, josta hakea kirjoitusinspiraatiota: writingexercises.co.uk

Sivuston käyttö tosin vaatii englannin kielen ymmärrystä, sillä kyseisellä kielellä se on kirjoitettu. Tuolta voi arpoa itselleen niin otsikon, hahmon, aiheen kuin vaikka aloituslauseenkin. Minä ainakin olen hyvin iloinen siitä, että tähän sivustoon tutustuin.

Eipä tässä sitten muuta kuin että mukavaa syksyä nyt vaan.

Minä minä minä-kertoja

Tänään keksin vihdoin, miksi en oikein pidä minä-kertojista teksteissä. Aikaisemmin en ole asiaa pahemmin ajatellutkaan, vaan ihmisille kaiketi suhteellisen yleisellä tavalla olen vain hyväksynyt, että niin on. Mielipideasia ja sitä rataa. Nyt kuitenkin tunnen itseni vähän fiksuksi, kun kerrankin ryhdyin ajattelemaan jotakin ja pääsin vielä johonkin lopputulokseenkin. Siksi siitä pitää nyt postauksen verran porista, vaikka amatöörihän näissä asioissa luonnollisesti olenkin.

Minä-kertoja luo hahmosta usein luonnottoman tietoisen ympäristöstä, tapahtumista ja tunteista. Tai ehkä tietoisuuskaan ei ole ongelman ydin, vaan se, että minä-kertoja tuntuu ajattelevan kaiken ympärillään nimenomaan verbaalisessa muodossa. Ei meistä kukaan varmaan jatkuvasti selosta ympäristöään ja tunteitaan mielessään kertomuksena, vaan pitkälti ajattelu muodostuu sanoiksimuovautumattomista tunteista ja mielikuvista. Tästä uskon johtuvan sen, että minä-kertojat eivät aina oikein iske.

Sanotaan nyt myös, että kaunokirjallisuuden ei ole pakko noudattaa luonnollista kertontaa ja usein teksteihin sisältyykin luonnottomuuksia, jotka ovat hyvinkin vakiintuneita kirjallisuuden keinoja, eivätkä haittaa lukukokemusta mitenkään. Tämä minä-kertoja vain on sellainen, joka usein häiritsee minua.

Minä-kertojaa luonnollistaa toki esimerkiksi jonkinlainen kohosteisuus tai kehyskertomus, jossa minäkertoja tiedostaa kertovansa jotakin aiemmin tapahtunutta. Tällöin muistelu on aivan luonnollisesti sanallisessa muodossa. Mutta esimerkiksi preesensissä oleva minä-muotoinen teksti jättää minulle usein sellaisen tunteen, ettei kertoja tunnu oikealta ihmiseltä, hänen tajuntansa ei tunnu oikean ihmisen tajunnalta. Jälleen tulemme toki siihen, ettei kirjallisuuden ole pakko matkia todellisuutta juuri sellaisena kuin se on, mutta tämä asia nyt tuppaa jättämään minulle kummallisen tunteen, enkä pääse kunnolla päähenkilöhahmon ja siten tarinankaan sisään.

Enimmäkseen tämä häiritsevyys tietenkin ilmenee aloittelevien kirjoittajien teksteissä, oman kokemukseni mukaan. Esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja John Greenin The Fault In Our Stars on kirjoitettu minä-muodossa, ja kummastakin teoksesta olen pitänyt kovasti. Kummassakin päähenkilö tuntui aidolta ja kerronta aivan sopivan todelliselta. Onkin varmasti taitolaji osata tehdä minä-kertojasta luonnollisen oloinen, ja aloittelevat kirjoittajat tuskin tulevat ajatelleeksikaan tällaista asiaa.

Minä-kertojahan tuntuu helpolta vaihtoehdolta; tekstin mahdollisen tönkköyden ja jopa ristiriidat voi pistää sen piikkiin, että kun tää on mun hahmon ajattelua ja se nyt muistaa väärin ja musta tää tyyli sopii teinin ajattelulle. Hän-kertojasta tönkköys ja tekstin köyhyys ehkä näkyy selkeämmin, mutta minä-kertojallakaan ne eivät häviä. Toki minä-kertojaan liittyy myös muita ongelmia (kaikkiin kertojiin liittyy ongelmia), kuten se, että näkökulma on niin tiukasti sidottu yhden hahmon tajunnan varaan, mutta siitä lisää joskus toiste jos silloinkaan.

Onhan minä-kertojalla hyvätkin puolensa ja tieyttyihin tarkoituksiin se sopii mainiosti. Olenhan itsekin joissain teksteissäni sitä käyttänyt. Edelläkin mainittu Jumalat juhlivat öisin on eräs suosikkikirjoistani ja siinä minä-kertojaa on käytetty taitavasti ja tarinalle erittäin hyvin sopivalla tavalla.

Postauksen tarkoituksena oli siis enimmäkseen jäsennellä sekalaista mieleni sisältöä ja ehkä yrittää sanoa vinkkinä kirjoittajille, että miettikääs joskus kertojavalintojanne. Tiedän, että itse olen moniin teksteihin valinnut kertojamuodon ihan vaan fiilispohjalta, mutta joskus sitäkin valintaa voisi olla ihan hyvä pohtia tarkemminkin.

Tekstikollaasi

Pätkiä uudemmista ja vanhemmista teksteistä. En tiedä onko tässä rahtuakaan järkeä, mutta aika taiteelliseltahan tämä ainakin vaikuttaa, eikös vaan? Idea on yhdestä Haastavan kirjoittamisen haasteesta. Osan lauseista saatatte tunnistaakin.
________________________________________________________________________

Ensin soi kello. Sen ääni kaikessa terävässä kovuudessaan on yllättävän kaunis oppilaan korvissa tähän aikaan iltapäivästä. Hetken ajan koulunpiha on täysin hiljainen, väistämättä tulee mieleen sanonta ”tyyntä myrskyn edellä”, sillä suuri rakennus tuntuu pidättävän henkeään jaksaakseen puhaltaa oppilaat ulos. Kävelin hiekkaista polkua pitkin kohti metsää loppuvan kesän tuuli lämpimänä kasvoillani.

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Olimme kevyitä kuin surenkorennot, kuin puhtaan valkeat joutsenet vailla ajan ja paikan kahleita. Olin seesteisen tyyni, jäinen vuoristolampi tuulettomana päivänä, olin yhtä koko universumin kanssa. Toisinaan minä vihaan sinua todella. Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan.

He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää,  tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Jo tätä ennen pimeys oli tunkeutunut joka paikkaan, valunut sisään kaikista mahdollisista raoista ja täyttänyt tienreunojen ojat neuroottisten ajovalojen säikyttäminä. Kyläläiset olivat varmoja, ettei tämän pimeämmäksi voisi enää mennä. Lumesta ei ollut tietoakaan, vaikka joulu jo lähestyi, ja ilmassa raskaana roikkuvat sumupisarat söivät lopunkin valon kaikkialta. 

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. 

Patsas esittää kumaraa naista ja on yhtä kylmä kuin ne, jotka nukkuvat ympärillä nurmen alla. Harmaan vartijan silmät katsovat maahan haikeina ja veistetyt kasvot kertovat naisen olevan vanha, sopivan hyvin viettämään aikaansa hautausmaalle. Sammaloitunut kivihuppu kehystää vahdin kasvoja ja kädessä roikkuu liljankukka. Jos pääsisin avaruuteen kävisin kuussa ja toisin kuusta palasen ja hyppäisin varmaan tähtiin asti. Tähden palasen lähettäisin kotiin ja saisin kaverikseni pienen avaruusolennon.  Hiljaa, hiljaa.

Kaunokirjallisuutta ihmettelemässä

Olen hyvin iloinen siitä, että lähdin opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Näin parin viikon opiskelun jälkeen en luule olevani vielä paljon hullua hurskaampi, mutta jo nyt huomaan luentojen vastaavan omaa kiinnostustani hyvinkin paljon.

Tänään pohdittiin kaunokirjallisuuden määrittelyä. Eihän siihen mitään yhtä vastausta löydetty, mutta monia kiinnostavia pointteja kirjallisuuden luonteesta kyllä nostettiin esille. Itseäni ehkä eniten kiehtoi ajatus kirjallisuuden odotustenvastaisuudesta, eli taipumuksesta pyrkiä rikkomaan odotuksia ja yllättämään. Eräiden teoreetikkojen mielestähän kirjallisuuden - ja taiteen yleensä -  tehtävänä onkin nimenomaan kuvata tutut asiat jollakin uudella tavalla, sillä ihminen tuppaa kyllästymään vanhoihin kaavoihin ja tähän samaan vanhaan maailmaan. Tarvitsemme uusia tapioja nähdä maailma, kuin olisimme lapsia jälleen.

Itse rakastan lukea juuri tekstejä, jotka yllättävät minut. Yllättäminen voi tapahtua jonkin kliseen rikkomisena, yllättävinä sanavalintoina tai juonenkäänteinä. Tästä pääsemmekin myös kätevästi siihen, että kaunokirjallisuudessa myös lauserakenteet voivat olla yllättäviä ja arkikielestä poikkeavia. Lauseen sanajärjestyksen voi kääntää suomelle epätyypilliseen muotoon ja virkkeistä voi tehdä suunnattoman pitkiä (eri asia sitten jaksaako kukaan lukea sitä, vai päätyykö teos Alastalon salissa -tyyliseksi klassikoksi, jonka lukemiseen kokonaan vain harva kykenee). Vaillinaisetkin lauseet käyvät. Kaunokirjallista tuotosta tehdessä voi ottaa vapauksia.

Muuan kirjallisuustieteen merkkihenkilö Beckett on sanonut: ”Language is most efficiently used where it is being most efficiently misused.”

En tässä toki ole sanomassa, että kielioppia ei tulisi opetella ja pitkälti noudattaakin. Säännöt ovat syntyneet syystä ja niiden rikkominen niin, että syntyy taidetta eikä sekavaa ja taitamattomalta vaikuttavaa tekstiä, vaatii taitoa. Kuten eräs lukion äidinkielen opettajani sanoi: ”Sääntöjä voi rikkoa sitten kun tuntee säännöt.”

Eihän kaikki kaunokirjallisuudeksi laskemamme toki pyri rikkomaan vanhoja kaavoja tai erityisesti yllättämään lukijaa; oikeastaan tämän ”kriteerin” täyttää vain pieni osa kirjallisuudesta. Löytyykin vaikka millä mitalla muita tapoja, joilla kaunokirjallisuutta on yritetty määrittää tai edes pohtia sille tyypillisiä piirteitä. Niitä on niin runsaasti, että en näe tarkoituksenmukaisena ruveta niitä tässä blogipostauksessa enemmän luettelemaan. Se kävisi pian tylsäksi, uskoisin.

Tällaisten asioiden opiskelu antaa minulle kovasti inspiraatiota ja halua kirjoittaa kiinnittäen enemmän huomiota opittuihin asioihin. Varjopuolena on se, että inspiraatio yleensä sitten syttyy siellä luennolla, jolloin ei ole aikaa ruveta hyödyntämään innostusta välittömästi ja kun tulee mahdollisuus kirjoittaa jotain omaa, innostus ja inspiraatio ovatkin ehtineet kummasti hiipua tai hukkua väsymykseen.

#10: Hengitys

harjoitus

Tyttö makasi selällään sängyllä tuijottaen kattoon ja kuunnellen hengitystään ja kellon tikitystä. Talo hengitti hänen mukanaan. Tyttö saattoi tuntea, kuinka sen seinät pullistuivat ulos ja vetäytyivät natisten sisään samalla tavalla kuin hänen oma palleansa. Ilma virtasi sisään ja ulos, sisään ja ulos, loputtomasti ja jollain lailla se toi tytölle lohtua. Talo oli vanha ja sillä oli enemmän persoonallisuutta kuin useimmilla tytön tapaamista ihmisistä tai hänellä itsellään.

Tämä oli niitä päiviä, jolloin hengittäminen teki kipeää. Joskus tyttö toivoi, että se olisikin johtunut jostakin fyysisestä taudista, eikä hänen mielensä sisällä olevasta pimeydestä ja ontosta, epämääräisestä surusta. Sitten olisi saanut valittaa ääneen ja hänet olisi otettu vakavasti. Hän ei halunnut nousta vuoteestaan, ei olisi ehkä pystynytkään. Hän ei halunnut nähdä yhtäkään muuta ihmistä juuri silloin, ei kestänyt niiden hyvää tarkoittavia piristysyrityksiä. Hän oli tarpeeksi kiireinen muistuttaessaan kehoaan, että sen täytyi hengittää.

Toisaalta keho oli kummallinen kapistus ja vaikka tytöstä tuntui, että jokainen hengenveto oli kovan työn takana, hän tiesi, ettei hän saisi ruumistaan lopettamasta hengittämistä vain päättämällä niin. Hän tiesi, että vaikka mieli olisikin kuollut tai kuolemaisillaan, keho halusi elää. Se oli kummallista. Hän ei voisi vain lakata vetämästä ilmaa keuhkoihinsa ja kuolla. Ei, siihen tarvittaisiin muutakin ja ehkä se oli hyvä, sillä jos kuoleminen olisi ollut yhtään helpompaa, tyttö olisi jo ollut ruumis.

Talo huokaili lohduttavasti. Se oli seisonut kallioisella paikallaan jo yli vuosisadan ja se oli nähnyt muitakin murheita kuin nykyisen asukkinsa epätoivon. Nurkkien rapina tuntui turvalliselta. Tämä oli vain yksi huono päivä huonojen päivien jonossa ja ennen pitkää kaikki päivät, hyvät ja huonot, olisivat historiaa. Se ajatus toi jossain määrin rauhan tytölle ja hiljalleen rintaa puristava tyhjä kipu hellitti otettaan ja hän kykeni jälleen hengittämään vapaammin. Ainakin hetken ajan.


//noin, pääsinhän minä vihdoin kirjoittamaan puhtaaksi ja julkaisemaan tämän viimeisenkin osan harjoitusta.

#9: Matkalla jonnekin

harjoitus

Linja-auto puski eteenpäin tasaisella vauhdillaan halki pimeydessä uivan maiseman, kylmänä, uneliaana aamuna. Aamut olivat toistensa kopioita. Kaikki oli jollain perin masentavalla tavalla väritöntä tai kellersi katossa olevien hailakoiden lamppujen valossa. Useimmat kytkivät valonsa pois päältä. Lämpö oli tervetullutta pysäkin jäisen viiman jälkeen ja tuuditti nopeasti jonkinlaiseen kummalliseen rajatilaan, joka ei ollut ihan valvetta eikä untakaan. Kuin jokin harmaa alue elämän ja kuoleman välillä. Sillä linja-auton lämmin sisusta loi oman kuplansa, joka ikään kuin ajelehti erillään ympäröivästä todellisuudesta.

Silmät tuijottivat ulos ikkunasta, josta ei olisikaan nähnyt juuri mitään näin ennen auringon nousua, vaikka olisi halunnutkin. Rengas osui kuoppaan ja sai matkustajan pään kopsahtamaan ikkunalasia vasten, mutta hän ei jaksanut tuhlata sillekään reaktiota. Hyväksyi vain fatalistisesti tapahtuman ja antoi kehonsa vastata linja-auton heilahduksiin aivan vapaasti. Jossain vaiheessa katse tarkentui ikkunalasille heijastuvaan peilikuvaan auton sisuksista. Kuin bussin rinnalla olisi kulkenut toinenkin bussi, aaveauto aavematkustajineen. Niin, siinäpä mielenkiintoinen ajatus.

Jossain vaiheessa bussimatkaa, siinä puolen välin tienoilla, kun tultiin kirkon pysäkille, toppavaatteet alkoivat käydä tukalan kuumiksi. Oli helpompaa siitä huolimatta istua paikallaan seinään ja ikkunalasiin nojaten kuin tehdä asian hyväksi jotakin. Ei sitä matkaa kuitenkaan niin paljon ollut enää jäljelläkään. Joku kysyi, oliko viereinen istuin vapaa, oli pakko siirtää oma reppu pois ja ehkä vähän korjata ryhtiäkin.

Linja-autojen äänet olivat käyneet vuosien aikana tutuksi kuin radiossa kerran toisensa jälkeen puhkisoitettu kappale. Kiihdytykset, vaihteiden vaihdot ja vanhempien autojen pitämät epämääräiset kolinat olivat kuin vanhoja ystäviä. Ilma haisi villaisille lapasille sulavalta lumelta. Ovien sulkeutuessa kupla sulkeutui jälleen muulta maailmalta ja matka jatkui. Toisinaan oli hauskaa ajatella, millaista olisi, jos matka ei ikinä päättyisikään. Ei koskaan. Linja-auto vain kulkisi eteenpäin suomalaisten talviaamujen pimeydessä eikä sen kyydistä tarvitsisi ikinä nousta pois luotaantyöntävään kylmyyteen. Saisi vain olla. Ei tarvitsisi ajatella tai murehtia. Istuisi vain kyydissä ja olisi tyytyväinen.

#8: Tulikärpäsiä puutarhassa

harjoitus

Makasin selälläni pitkässä nurmikossa, joka tuoksui kesältä. Ruohonkorret kutitittivat mukavasti - kukaan ei ollut ajanut nurmea vähään aikaan ja se rehotti valtoimenaa täynnä kissankelloja ja apilamättäitä. Pidin puutarhastani juuri siksi, että se oli enemmän niitty kuin hoidettu ja muokattu paikka. Minusta tuntui väärältä pakottaa luontoa johonkin tiettyyn muotoon miellyttämään ihmisen estetiikantajua.

Hengitin viileää yöilmaa keuhkoihini nauttien siitä, miltä se tuntui sisälläni. Odotin. Joskus piti maata hiiren hiljaa nurmikolla koko lyhyt kesäyö, eikä siltikään nähnyt mitään, mutta tällä kertaa olin onnekas. Muutaman metrin päästä kasvillisuuden seasta kohosi kirkas valopiste. Sen seuraan liittyi toinen ja taas toinen, kunnes ilma ympärilläni oli täynnä vinhaa vauhtia kieppuvista pienistä olennoista.

Tulikärpäset olivat tulleet jälleen luokseni. Ne eivät olleet mitään tavallisia kiiltomatoja, vaan pieniä hyönteisiä, jotka sytyttivät itsensä tuleen noustuaan lentoon. Niiden pikkuruiset liekit lepattivat oransseina ja joskus kalvakkampina sävyin, olinpa kerran näyhnyt sinisenä palavan kärpäsen. Ne olivat niin kauniita ja vaikka niiden tuli ei satuttanutkaan niitä itseään, minun oli pysyttävä liikkumatta, jotta ne eivät olisi suuttuneet ja tulleet polttamaan minun ihoani. Toisinaan pelkäsin, että ne sytyttäisivät koko puutarhan palamaan, mutta toistaiseksi ne olivat olleet tarpeeksi varovaisia. Kai ne tiesivät, mitä tekivät.

En ollut kertonut tulikärpäsistä kenellekään. Ne olivat minun oma salaisuuteni ja olin niistä jotenkin mustasukkainen. Pelkäsin myös vähän, että ihmiset eivät uskoisi minua ja jos kärpäset eivät ilmaantuisikaan, kun toisin muitakin katselijoita, minun luultaisiin valehdelleen. Minusta tuntui, etteivät tulikärpäset sitä paitsi halunneet useamman ihmisen tietävän olemassaolostaan. Nehän hädin tuskin sietivät minuakaan.

Katselin pienten tulenliekkien leikkiä yläpuolellani haltioituneena ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että nämä pikkuolennot olivat suostuneet paljastamaan salaisen olemassa olonsa juuri minulle.

#7: Autiolla saarella

harjoitus

Aallot huuhtelivat kivistä ja elotonta rantaa ikiaikaisella, taukoamattomalla rytmillään. Saari ei voinut olla kovin suuri ja sillä tuskin asui ketään muutamaa lintua ja satunnaisia eläimiä lukuun ottamatta. Sanalla sanoen se oli hyvin lohduton paikka, varsinkin sitä tarkastelevan, kuolemaisillaan olevan olennon näkökulmasta.

Myrsky ja korkeat aallot olivat heittäneet rannalle merenneidon, jonka herkän ihon rannan pikkukivet ja kallio olivat repineet naarmuille ja jolla ei ollut voimia raahautua takaisin mereen. Merenneito kykeni vain katselemaan harmaana vellovaa vettä, joka ei ollut kovinkaan kaukana, mutta silti tavoittamattomissa. Pienin veritahroin tahraantuneiden kivien vana kertoi, kuinka olento oli yrittänyt taistella tiensä takaisin veteen, mutta epäonnistunut. Se saattoi vain haukkoa henkeään suolaisessa ilmassa, jota se ei oltu suunniteltu hengittämään, pidempia aikoja ainakaan.

Ilma kuivatti merenneidon ihoa ja sen pitkät tummat hiukset olivat suolasta karheat ja tahmaiset ja tuntuivat inhottavilta. Aiemmin hiukset olivat olleet merenneidon ylpeys, mutta nyt sillä oli muutakin murehdittavaa kuin ylpeytensä. Siitä tuntui, kuin koko sen keho olisi ollut painumassa kasaan, kun vesi ei enää ympäröinyt ja kannatellut sitä. Olentoparka oli kuin delfiini kuivalla maalla - nekin kuolevat, kun niiden oman kehon paino litistää niiden sisäelimet. Merenneito ei eläisi enää kauaa.

Ollessaan vielä paremmissa voimissa, merenneito oli yrittänyt laulullaan houkutella jonkun auttamaan. Se osasi laulaa uskomattoman kauniisti, saman laulun takia oli uponnut jo laiva jos toinenkin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuulemassa. Vain merilinnut olivat kaarrelleet uteliaina lähemmäksi, mutta niitäkin kiinnosti enemmän se, voisivatko ne syödä merenneidon, kun se vihdoin olisi kuollut. Ahneet, aivottomat otukset! Ne olivat kai päätelleet vastauksen olevan myöntävä, sillä ne odottelivat kärsivällisesti olennon ympärillä.

Merenneito itki ja sai välillä rimpuiltua itsensä muutaman sentin lähemmäs vettä, mutta sen enempää se ei omaksi hyväkseen voinut tehdä. Oli jokaisen merenneidon suurin kauhukuva kuolla sillä tavalla, kuivalla maalla, avuttomana. Jonkun kai nekin kauhukuvat oli elettävä.

Olisipa sattunut edes asutulle saarelle tai jonkin mantereen kaupungin lähelle. Ehkä joku olisi auttanut merenneitoa. Ehkä. Mutta merenneidot eivät koskaan menneet ihmisiä lähelle, elleivät nämä tulleet ensin merenneitojen luo laivoillaan. Se varovaisuus koituisi nyt tämän merenneidon kohtaloksi ja ehkä se sittenkin oli parempi kuin tulla ihmisen löytämäksi, ties mitä ne olisivat hänelle tehneet.

Pilvet hälvenivät lopulta taivaalta ja aurinko pääsi armotta kuivattamaan ja korventamaan merenneitoa, ei sellaisessa paahteessa yksikään vedenolento kauaa voinut selvitä.

#6: Muistatko

harjoitus

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Se oli kuuma kesä ja aurinkoinen, aivan kuten kaikki muistojen kesät ovat. Minä kerroin sinulle satuja paikoista, joissa kävimme, keksin päästäni tai sekoitin mukaan asioita, joita olin lukenut jostakin. Ne olivat lähes aina synkkiä tarinoita, sellaisia, joita olisi voinut kertoa leirinuotiolla hämärän hiipiessä, retkikavereiden pelotukseksi ja sinä nauroit niille aina. Mitä enemmän lisäsin kammottavia yksityiskohtia, sitä enemmän sinä nautit kuulemastasi.

Irvistävien puunjuurien väleissä asui ilkeitä maahisia, jotka odottivat pahaa aavistamatonta retkeilijää leiriytymään lähistölle, jotta ne voisivat yön tullen kömpiä ylös ja syödä retkeilijän suihinsa. Tai vänkyräinen, pystyyn kuollut puu oli joskus ollut kaunis neito, joka oli astunut metsän haltioiden laatimaan taikapiiriin, jonne neito oli eksynyt eikä koskaan päässyt pois. Neidon henki kierteli vielä jossakin lähistöllä. Sellaisia tarinoita ne olivat, montakohan vielä muistat?

Sinä nauroit ja vastasit jotakin huumorintajulla, joka oli aivan yhtä musta kuin minunkin. Enkä minä tietenkään tosissani ollut tarinoineni, kerroin niitä saadakseni sinut hymyilemään. Sinä pidit siitä, kun joku selitti täyttä puuta heinää vakavalla naamalla ja totisella äänellä, sinä olit yhtä kummallinen kuin minäkin. Joku viisas on sanonut, että rakkautta on se, kun ihminen löytää toisen, jonka kummallisuus on samanlaista kuin hänen omansa. Jokainen kun on jollakin lailla kummallinen. Niin se sananparsi ainakin väitti ja minä olen valmis uskomaan sen.

Ja nyt muistellessani tuota kesää minun on myönnettävä, että minä toden totta rakastin sinua. Ehkä sinäkin rakastit minua, olen siitä aika varma, mutta emme me sitä ääneen sanoneet. Nautimme vain toistemme seurasta ja harhailimme metsissä kertoen toisillemme hölmöjä tarinoita ja niin oli kai ihan hyvä. Miksi sitä pitäisi turhaan alkaa tehdä tyhjästä jotakin draamaa, varsinkin kun kumpikaan meistä ei ollut millään lailla romanttinen luonteeltaan.

Enkä minä toden sanoakseni pystyisi edes kuvittelemaan elämää ilman sinua, sillä sinun kanssasi on vaan niin mukava olla. Ei se ole sellaista kuplivaa vaaleanpunaista rakkautta. Se on tunne, että sinun kanssasi minun sieluni on kokonainen ja ilman sinun seuraasi olen jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jota ehkäpä kokee juuri tupakointia lopettava nikotiiniriippuvainen. Ja minä kaipaan tuota kesää. Se oli se kesä, jona tajusin, että mikäli sielunkumppaneita on olemassa, sinä olet ehdottomasti minulle sellainen ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että sinä tunnet samoin.

#5: Värityskirja

harjoitus

Laura pakkasi tavaroitaan pahvilaatikoihin tuntien intoa ja samalla epämääräistä kauhua. Hän ei ollut ennen asunut yksin eikä niin suuressa kaupungissa, kuin mihin nämä muuttolaatikot ja hän itse olivat matkalla. Riemastus ja paniikki pyyhkivät hänen ylitseen vuoron perään vähän niin kuin meren aallot, jotka pyyhkivät rantakallioita. Hän mielessään oli miljoonittain toiveita ja toiveikkaita mielikuvia hänen viikatessaan vaatteitaan siisteihin kasoihin ja järjestellessään omaisuuttaan mahdollisimman järjestelmällisellä tavalla, kuin aikuinen ikään.

Hänen huoneensa nurkassa olevan punaisen lipaston laatikosta Laura löysi ikivanhan värityskirjan. Hän päätti ansaitsevansakin jo pienen tauon ja istuutui lehteilemään kirjaa nostalgian hymy huulillaan. Hän muisti tämän värityskirjan, vaikka se olikin ollut yli vuosikymmenen unohduksissa. Siinä oli sieviä kuvia hymyilevistä barbimaisista - joskin terveellisemmän ruumiinrakenteen omaavista - tytöistä, jotka leikkivät milloin koiranpentujen, milloin hevosten tai ankanpoikien kanssa.

Kuvat oli väritetty juuri sillä lajakkuudella, jota viisi- tai kuusivuotiaalta lapselta sopi odottaakin. Niihin oli käytetty runsaasti pinkkiä, mitä Laura olisi kenties 15-vuotiaana kokemassaan aavistuksen synkemmässä ja kapinallisemmassa vaiheessaan hävennyt. Nyt värityskirjan pikkuprinsessat vain saivat hänet hymyilemään. joskin vähän kaihoisasti ehkä, sillä tällaisten värityskirjojen aikaan elämä oli ollut niin suloisen yksinkertaista. Ja nyt hän oli käytännössä aikuinen. Se tuntui edelleen kummalliselta.

Värityskirjan lopussa oli muutama värittämättä jäänyt kuva. Kun vielä kirjoituspöydällä sattui olemaan purkillinen puuvärikyniä, kiusaus oli aivan liian suuri. Laura nappasi sormiinsa keltaisen kynän ja alkoi huolellisesti värittää yhden nauravan pikkutytön kaunista tukkaa. Laura vilkaisi ovelle kuin varmistaen, ettei kukaan ollut parhaillaan avaamassa sitä, ja jatkoi puuhaansa.

 Ennen kuin hän jatkoi tavaroidensa pakkaamista ja tulevaisuuden mukanaan tuomista velvollisuuksista murehtimista, hän oli jo värittänyt koko sivun kuvan ja katseli sitä kummallisen mielihyvän ja itsetyytyväisyyden vallassa.

#4: Valintojen teko

harjoitus

Nuori tyttö, parhaita vuosiaan kuluttava teini-ikäinen, istuu tietokoneen edessä tuijottaen ruutua kuin hypnoosissa, kelaa alaspäin ruudun näkymää. Loputtomasti julkkisten kuvia, hyödyllisiä ja hyödyttömiä faktoja (enimmäkseen hyödyttömiä) ja hassuja videoita. Ehkä katsoisi elokuvan tai tv-sarjan?

Pitäisi miettiä tulevaisuutta. Tyttö tietää. Pitäisi lukea kokeisin. Pitäisi hakea opiskelemaan. Pitäisi olla ahkera nyt kun on vielä ovet auki joka suuntaan. On mahdollisuuksia, ei saisi heittää niitä hukkaan, ei saisi. Mutta hänellä on vielä aikaa. Tämän illan hän voi vielä kuluttaa ihan niin kuin haluaa, ei hänellä sellaista kiirettä ole. Tulevaisuus ei ole vielä kohdalla. Tyttö etsii netistä uuden kauden suosikkisarjaa ja antaa itsensä vaipua kaivattuun koomaan. Se on aivojen lomaa todellisuudesta.

Hän ei halua tehdä päätöksiä, vaihtoehtoja on liikaa eikä niistä silti yksikään tunnu omalta. Pitäisi olla niin hemmetin viisas ja tietää paljon joka asiasta ja hän on vielä lapsi! Melkein ainakin. Kohdellaan kuin aikuista, kun näistä asioista on kyse. Pitää tehdä itse valinnat ja ne pitää tehdä harkitusti. Pelottaa. Jos ei olekaan tarpeeksi viisas? Ei pääse sisään sinne, minne haluaa käymään koulua, mitä sitten? Jos eivät rahkeet riitäkään tekemäänsä valintaan. Mitä jos kaikki menee metsään?

Hän siirtää murheita myöhemmäksi, hän on siinä hyvä. Hän taistelisi valintojen ja maailman ja tulevaisuuden kanssa sitten joskus. Jonakin päivänä. Sitten kun olisi aivan pakko. Olisi vain pidettävä huoli, ettei se tapahtuisi liian myöhään.

[myöhäinen päivitys, mutta se ei ole huominen ennen kuin olen nukkunut ja herännyt uudestaan]

#3: Murskautuminen

harjoitus

Emma paineli voimiensa takaa kaulinta muovipussiin suljettujen keksien päällä nauttien suuresti tuntiessaan leivonnaisten rasahtelevan rikki ja murskautuvan murusiksi. Hän teki hyvin perusteellista työtä, sillä hän oli kiukkuinen. Joku oli hänelle joskus antanut kallisarvoisen elämänohjeen, että kun suututti, kannatti ryhtyä leipomaan jotakin. Näin vihan puuskista seuraisi edes jotakin hyvää ja makeat herkut saattaisivat parantaa mieltäkin sitten jälkeenpäin. Sillä hetkellä Emma oli vain tyytyväinen, että hänellä oli kaulimelle jokin muu käyttökohde kuin hänen takanaan, pienen keittiön neliskanttisen ruokapöydän toisella puolen istuva nuori mies. Pojankloppi. Aivoton typerys. Tahallaan kiusasi ja suututti tytön järjiltään.

Tytöltä saattoi päästä satunnainen ärähdys hänen murhatessaan keksejä. Poijalla oli ainakin sen verran järkeä, ettei se kommentoinut Emman tekemisiä mitenkään. Odotti kai pahimman raivon laantumista. Ja toisekseen, eihän se tietenkään halunnut riskeerata, että Emma suuttuisi niin pahoin, että jättäisi herkun valmistuksen kesken. Sillä hetkellä Emmasta tosin tuntui, ettei hänellä olisi aikomustakaan jakaa yhtään mitään mokoman ääliön kanssa.

Tytön silmissä kiilsi jokunen kyynelkin, mutta hän ei näyttänyt niitä pojalle. Ei sen tarvinnut nähdä, millaista mielipahaa sen sanat pystyivät hänessä herättämään. Viimeisetkin keksit rusahtelivat rikki paineen alla ja hetkellisessä itsesäälin puuskassa Emma mielessään vertasi itseään noihin murskaksi mankeloituihin leivonnaisiin. Vähän aikaa oli mukava antaa itsensä velloa melodramaattisessa marttyyriyden tunteessa, vaikka hän vallan hyvin ymmärsikin, ettei hänen omakaan käytöksensä ollut ollut täydellisen pyhimyksen tasolla.

Poika ilmeisesti erehtyi luulemaan tytön keksien murskaamisesta  pitämää taukoa rauhoittumisen merkkinä, sillä hän rikkoi hiljaisuuden: ”No, miten on?”

”Painu sinä helvettiin!” tyttö kirkaisi kääntyen nopeasti poikaan päin ja teki eleen kuin olisi ollut heittämäisillään tätä kädessään olevalla kaulimella. Hän oli vielä kaukana rauhoittumisesta.

Poika nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi, nousi ja käveli tiehensä. Emma jäi yksin keittiöön, mikä ehkä oli vain hyvä sillä hetkellä. Hän veti syvään henkeä ja muistutti itselleen, että hän oli liian kova murskattavaksi. Ainakaan tuon typeryksen murskaamaksi hän ei tulisi. Hän palasi työnsä ääreen jo aavistuksen rauhoittuneena ja ennen kuin hänen suosikkireseptinsä mukaan tehty juustokakku olisi ehtinyt hyytyä, Emma tiesi sovinnonkin palaavan tämän katon alle. Niinhän se aina palasi.

#2: Lumoukseen vaipuminen

harjoitus

Kuun hohteessa koko puutarha näytti värjäytyneen siniseksi ja talon portailla istuvan hahmon kasvot näyttivät tuossa valaistuksessa aivan erityisen kalpeilta ja verettömiltä. Vain öinen tuuli liikkui ja henkäili rauhattomasti ympäri pihapiiriä, muutoin oli hiljaista. Portailla istuva poika piteli käsissään metallista maljaa, jonka täyttävän nesteen väristä ei päässyt kunnolla käsitykseen. Useiden minuuttien kuluttua poika nyökkäsi, itselleen kai kuin päätöksen tehtyään ja joi maljan sisällön pysähtymättä kertaakaan välillä hengittämään.

Nyt pojasta tuntui kuin ilma olisi muuttunut paksummaksi hänen ympärillään. Oli kuin heikot kuunsäteet olisivat muuttuneet ilmassa kieppuviksi juoviksi, jotka kääriytyivät hänen ympärilleen. Kaikki oli hetkessä pehmeää ja mukavaa ja uneliasta. Kukkapenkkiin siisteihin riveihin istutetut monen eri lajin kukkaset tuikkivat hänelle tavalla, jollaista poika ei ollut koskaan elämänsä aikana nähnyt.

Sitten hän huomasi vierelleen portailleen ilmestyneen hennon ja hopeista valoa heijastavan olennon. Sen kasvot olivat nyt vielä kauniimmat kuin pojan nähdessä sen edellisen kerran. Se oli kaunis, niin kaunis, ja kätkeytyi utuisen hohteen taakse. Se kumartui lähemmäs ja kuiski pojan korvaan asioita, uusia ja sellaisia, joita se oli hänelle puhunut aiemminkin. Poika kuunteli raukeassa huumassaan välittämättä juurikaan muusta kuin ylimaallisesta soinnista olennon äänessä.

Ja poika nyökkäsi uudelleen. Hän olisi valmis tekemään mitä ikinä tuo ääni käskisikään. Hitaasti hän unohti kokonaan, että oli olemassakaan vastustelun mahdollisuuttakaan. Ei ollut enää ketään, joka olisi vastustellut. Se oli yö, kaunis yö, jona poika unohti itsensä ja antoi ruumiinsa uhrilahjaksi olennolle, joka oli saanut hänet pauloihinsa jo kauan ennen taikajuomaa.

#1: Turvan tunne

harjoitus

Seinät on tehty nukkaisesta viltistä, joka on ripustettu massiivisten tuolien selkien yli. Valo kuultaa läpi villaisesta katosta, se on hämärää, ja ilma tuoksuu tunkkaiselle, hikiselle, suolaiselle, suloiselle. Ei ole tilaa kuin tytölle ja kaikkein uskollisimmalle nukelle, jota ilman leikki kuin leikki on vajaavainen. Mahtuu silti istumaan selkä suorana. On piilossa. Kun ei kukaan löydä, ei kukaan satuta. Ei tarvitakaan kuin tyttö ja nukke ja tyynyin vuorattu todellisuus, mukavaa ja pehmeää. Siellä jos kaatuu ei loukkaa päätään eikä edes polveaan, tyttö kuiskaa nuken korvaan ja leikittelee sen tekokuituisilla tarpeeksi aidoilla hiuksilla. Voi miten on kaunis. Hiki on noussut tytön iholle, pienet posket punoittavat salaisen paikan kuumassa ilmassa. Ei hän silti halua avata majansa ovea päästääkseen raikasta ilmaa sisään, sillä ilman mukana salamaja altistuisi maailmalle ja maailmalta tyttö juuri on piilossa. Hän käy pitkäkseen lattialle levitetyille tyynyille ja nukahtaa painaen nukkea rintaansa vasten. Uni, se on merkki luottamuksesta, riittävästä turvallisuudesta jättää itsensä niin suojattomaan tilaan. Kukaan ei luota niin kuin lapsi, turvassa omassa maailmassaan.

Kirjoitushaaste: 10 päivää kirjoittamista

Ajattelin nyt kokeilla tällaisen haasteen toteuttamista, että kymmenenä perättäisenä päivänä kirjoitan joka päivä yhdestä kokoamani listan aiheesta vähintään sata sanaa (mitään ylärajaa en aio tekstin pituudelle asettaa, koska harjoituksen tarkoituksena on nimenomaan saada aikaan mahdollisimman paljon tekstiä). Kuka vain on tervetullut myös toteuttamaan haastetta.

1. Turvan tunne
2. Lumoukseen vaipuminen
3. Murskautuminen
4. Valintojen teko
5. Värityskirja
6. Muistatko
7. Autiolla saarella
8. Tulikärpäsiä puutarhassa
9. Matkalla jonnekin
10. Hengitys

Sitaatteja kirjoittamisesta

Sitaatit ovat kivoja, eikös vaan. Hyvistä sitaateista voi löytää inspiraatiota tai niihin voi samaistua. Jotkin sitaatit ovat niin mainioita, että ne tekisi mieli tatuoida ihoon ja maalata seinille ja no mikä ettei, mutta tällä kertaa ajattelin ihan vain jakaa muutamia suosikkejani tänne blogiin. Englanniksi ovat enkä minä lähde niitä suomentelemaan, koska olen kääntämisessä noin yleisestikin aika huono ja se tuntuisi väkivallan harjoittamiselta noita kauniita sanoja kohtaan.

Juuri nyt samaistun kirjoittajana hyvin syvästi Supernatural-hahmoon Chuck Shurley:

Chuckia näyttelee Rob Benedict, 

Tämänhetkinen suosikkisitaattini on nimenomaan kyseiseltä hahmolta:

"Endings are hard. Any chapped-ass monkey with a keyboard can poop out a beginning, but endings are impossible. You try to tie up every loose end, but you never can. The fans are always gonna bitch. There's always gonna be holes. And since it's the ending, it's all supposed to add up to something. I'm telling you, they're a raging pain in the ass."

―  Chuck Shurley,  Supernatural, s5e22

Lopetukset ovat mahdottomia. Sen minäkin olen huomannut.

“If you don't have time to read, you don't have the time (or the tools) to write. Simple as that.” 

― Stephen King

Ylläoleva sitaatti vähän sivuaa sitä, mitä äidinkielen opettajani jaksoi meille lukiossa painottaa: paras tapa oppia kirjoittamaan on lukeminen. Kirjoittaminen on vasta toiseksi paras keino oppia. Eli jos haluat hyväksi kirjoittajaksi, lue niin paljon ja niin monipuolisesti kuin mahdollista. 

“And by the way, everything in life is writable about if you have the outgoing guts to do it, and the imagination to improvise. The worst enemy to creativity is self-doubt.” 

― Sylvia Plath

“Don't tell me the moon is shining; show me the glint of light on broken glass.” 

― Anton Tsehov

“I love writing. I love the swirl and swing of words as they tangle with human emotions.” 

― James A. Michener

― Cornelia Funke, Musteloitsu

Kaikki kirjoittajat ovat sekopäitä, tähän on hyvä päättää tämänkertainen postaus. Kirjoittamisen ja lukemisen iloa!