Tänään pohdittiin kaunokirjallisuuden määrittelyä. Eihän siihen mitään yhtä vastausta löydetty, mutta monia kiinnostavia pointteja kirjallisuuden luonteesta kyllä nostettiin esille. Itseäni ehkä eniten kiehtoi ajatus kirjallisuuden odotustenvastaisuudesta, eli taipumuksesta pyrkiä rikkomaan odotuksia ja yllättämään. Eräiden teoreetikkojen mielestähän kirjallisuuden - ja taiteen yleensä - tehtävänä onkin nimenomaan kuvata tutut asiat jollakin uudella tavalla, sillä ihminen tuppaa kyllästymään vanhoihin kaavoihin ja tähän samaan vanhaan maailmaan. Tarvitsemme uusia tapioja nähdä maailma, kuin olisimme lapsia jälleen.
Itse rakastan lukea juuri tekstejä, jotka yllättävät minut. Yllättäminen voi tapahtua jonkin kliseen rikkomisena, yllättävinä sanavalintoina tai juonenkäänteinä. Tästä pääsemmekin myös kätevästi siihen, että kaunokirjallisuudessa myös lauserakenteet voivat olla yllättäviä ja arkikielestä poikkeavia. Lauseen sanajärjestyksen voi kääntää suomelle epätyypilliseen muotoon ja virkkeistä voi tehdä suunnattoman pitkiä (eri asia sitten jaksaako kukaan lukea sitä, vai päätyykö teos Alastalon salissa -tyyliseksi klassikoksi, jonka lukemiseen kokonaan vain harva kykenee). Vaillinaisetkin lauseet käyvät. Kaunokirjallista tuotosta tehdessä voi ottaa vapauksia.
Muuan kirjallisuustieteen merkkihenkilö Beckett on sanonut: ”Language is most efficiently used where it is being most efficiently misused.”
En tässä toki ole sanomassa, että kielioppia ei tulisi opetella ja pitkälti noudattaakin. Säännöt ovat syntyneet syystä ja niiden rikkominen niin, että syntyy taidetta eikä sekavaa ja taitamattomalta vaikuttavaa tekstiä, vaatii taitoa. Kuten eräs lukion äidinkielen opettajani sanoi: ”Sääntöjä voi rikkoa sitten kun tuntee säännöt.”
Eihän kaikki kaunokirjallisuudeksi laskemamme toki pyri rikkomaan vanhoja kaavoja tai erityisesti yllättämään lukijaa; oikeastaan tämän ”kriteerin” täyttää vain pieni osa kirjallisuudesta. Löytyykin vaikka millä mitalla muita tapoja, joilla kaunokirjallisuutta on yritetty määrittää tai edes pohtia sille tyypillisiä piirteitä. Niitä on niin runsaasti, että en näe tarkoituksenmukaisena ruveta niitä tässä blogipostauksessa enemmän luettelemaan. Se kävisi pian tylsäksi, uskoisin.
Tällaisten asioiden opiskelu antaa minulle kovasti inspiraatiota ja halua kirjoittaa kiinnittäen enemmän huomiota opittuihin asioihin. Varjopuolena on se, että inspiraatio yleensä sitten syttyy siellä luennolla, jolloin ei ole aikaa ruveta hyödyntämään innostusta välittömästi ja kun tulee mahdollisuus kirjoittaa jotain omaa, innostus ja inspiraatio ovatkin ehtineet kummasti hiipua tai hukkua väsymykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti