Hakkerit

Kesähaaste: Kirjoita teksti ja jätä se perheenjäsenten/jäsenen (lemmikit ei kelpaa) luettavaksi 

 Oli savuisen harmaa lokakuinen ilta vuonna 2132, ahtaaseen Helsingin huonomaineisemmalla alueella sijaitsevaan opiskelijayksiöön oli kerääntynyt pieni joukko nuoria. Yksi heistä, silmälasipäinen tyttö, ei malttanut lainkaan tulla pois ikkunan äärestä, josta hän vähän väliä vilkuili autiolle kadulle kuin odottaisi näkevänsä siellä vakoojan tai vielä pahampaa, poliisin. Sillä välin toinen tyttö naputteli keskittyneesti tietokonettaan, josta näki, että sitä oli korjailtu moneen otteeseen kotikonstein.

”Hei Sara, rentoudu”, toinen lattialla istuvista pojista kehotti saaden ikkunaa tarkkailevan tytön hätkähtämään. ”Ei kukaan meitä sieltä näe. Ja voithan sä vetää verhot eteen, jos niin pelottaa.”

”Sehän vasta epäilyttävää oliskin eikö?” Sara vastasi. ”Jos me vedetään verhot ikkunan eteen, jokainen arvaa, että me tehdään jotain luvatonta täällä!”

”Sara oikeesti, ihan tasan kaikki lataa netistä tavaraa, ei me olla ainoita”, poika jatkoi. ”Sitä paitsi Cinti on paras hakkeroija ja tietokonenero, jonka mä tunnen. Maailmassa ei ookaan sellasta ihmistä, joka sais meidän Cintin kiinni tiedostojen lataamisesta. Vai mitä Cinti? Voidaaks me luottaa suhun?”

Tietokonetta naputteleva tyttö näytti muille huoneessa olijoille peukaloa, mutta ei irrottanut katsettaan koneen ruudulta. Sara ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta.        ”Mut mua ei oikeesti huvita joutua velkavankeuteen lopuks ikääni tällaisen takia. Meidän ois parempi olla sit jäämättä kiinni. Ja onhan tää loppujen lopuksi varastamista. Sano et sä oot mun kanssa samaa mieltä, Inkeri?”

Mutta Saran yritys saada mielipiteelleen tukea jäi laimeaksi, sillä huoneen kolmas tyttö ei kuullut hänen sanojaan. Tämä kuunteli täydellä volyymillä musiikkia kirkkaan pinkeistä nappikuulukkeista, jotka sointuivat mainiosti hänen shokkivärillä värjättyihin hiuksiinsa. Inkeri oli nostalgian ja historiallisten tyylikausien ihailija, minkä näki helposti hänen legginsseistään sekä pörröisistä Ugg-saappaista, jotka nykyään olivat varsinainen keräilyharvinaisuus. Sara olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen lapsuudenystävänsä kuunteli jälleen Gangman styleä tai jotain muuta ikivanhaa klassikkoa.

”Inkku!” Sara kiljaisi turhautuneena.

Toinen tyttö havahtui sen verran, että vastasi aavistuksen liian kovalla äänellä, kuin kuullakseen itse oman äänensä musiikin yli: ”Joo siis Deme on idiootti, sun pitäis jättää se!”

Sara pyöräytti silmiään ja istuutui kapealle sängylle, jonka lisäksi huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tietokonepöytä ja Cintin käytössä oleva tuoli sekä nurkassa kohtalaisen suuri kaappi. Kaikki oli juuri niin tylsää ja persoonatonta kuin näissä nykyajan vuokrakämpissä tapasi olla. Huoneen asukas oli sentään hankkinut lattialleen pyöreän maton, jonka kirkas turkoosi väri tuntui äärimmäisen epäsopivalta asunnon muuhun yleiseen masentavuuteen liitettynä. Ilmakin haisi masentavalta, kaikki tässä kaupunginosassa oli tunkkaista, savuista ja masentavaa.

”Okei”, Cinti sanoi hetken kuluttua nostaen katseensa muihin, ”valmista. Nyt mä vaan tulostan nää ja valmista on. Sara, sä voit olla rauhassa, mä oon sata prossaa varma, ettei mun tietokoneelle tai yhtään mihinkään ole jäänyt seurattavia jälkiä, mä olin huolellinen.”

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. Kaikki hyökkäsivät heti valikoimaan itselleen mieluisan hampurilaisen ja hetken huoneessa oli hiljaista kaikkien keskittyessä suussa sulavaan ateriaansa.

”Sara, sun ei tosiaan pitäis tuntee huonoa omatuntoa laittomasta ruoan lataamisesta”, Cinti rikkoi hiljaisuuden. Hänet tunnettiin myös voimakkaasta poliittisesta ja aatteellisesta toiminnastaan. Hän oli vähän sellainen maailmanparantaja ja vallankumousta kaipaava luonne. ”Ministereillä ei oo nykyään mitään hajua siitä, millä rahoilla opiskelijoiden pitää tulla toimeen, sähän tiedät et opintotukia on nostettu viimeksi....”

”Joo joo, me ollaan kuultu toi jo sata kertaa”, aiemminkin puhunut poika keskeytti.
”Ja laittomista lataamisista annettavat sakot ei oo enää missään suhteessa todellisuuteen ja blaa blaa, mulle riittää tieto, et nää sapuskat on ilmaisia ja riski jäädä kiinni on olematon, kiitoksia vaan.”

”Sama täällä”, toinenkin pojista vastasi napaten itselleen kourallisen ranskalaisia.

Cinti tuhahti kuin halveksisi moista kiinnostuksen puutetta ajankohtaisia asioita kohtaan. Ei hän tietenkään oikeasti ollut toisille vihainen, nämä olivat sentään hänen parhaat ystävänsä. Äänekkäämpi pojista, Ekka, oli hänen veljensä ja Petteri taas oli kummankin yhteinen ystävä. Kaiken kaikkiaan heidän viiden hengen joukkonsa oli hitsautunut varsin tiiviiksi vuosien kuluessa. Niin tiiviiksi, ettei tarvinnut edes miettiä, luottaisiko toisiin tarpeeksi pieniä laittomuuksia tehdessä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he söivät laittomasti netistä ladattua ateriaa eikä varmasti viimeinenkään. Ja loppujen lopuksi, mikäpä yhdistäisikään ihmisiä paremmin kuin yhdessä esivallan uhmaaminen?



Annoin luettavaksi isälleni. Hänestä se oli ihan hupaisa.

#9: Matkalla jonnekin

harjoitus

Linja-auto puski eteenpäin tasaisella vauhdillaan halki pimeydessä uivan maiseman, kylmänä, uneliaana aamuna. Aamut olivat toistensa kopioita. Kaikki oli jollain perin masentavalla tavalla väritöntä tai kellersi katossa olevien hailakoiden lamppujen valossa. Useimmat kytkivät valonsa pois päältä. Lämpö oli tervetullutta pysäkin jäisen viiman jälkeen ja tuuditti nopeasti jonkinlaiseen kummalliseen rajatilaan, joka ei ollut ihan valvetta eikä untakaan. Kuin jokin harmaa alue elämän ja kuoleman välillä. Sillä linja-auton lämmin sisusta loi oman kuplansa, joka ikään kuin ajelehti erillään ympäröivästä todellisuudesta.

Silmät tuijottivat ulos ikkunasta, josta ei olisikaan nähnyt juuri mitään näin ennen auringon nousua, vaikka olisi halunnutkin. Rengas osui kuoppaan ja sai matkustajan pään kopsahtamaan ikkunalasia vasten, mutta hän ei jaksanut tuhlata sillekään reaktiota. Hyväksyi vain fatalistisesti tapahtuman ja antoi kehonsa vastata linja-auton heilahduksiin aivan vapaasti. Jossain vaiheessa katse tarkentui ikkunalasille heijastuvaan peilikuvaan auton sisuksista. Kuin bussin rinnalla olisi kulkenut toinenkin bussi, aaveauto aavematkustajineen. Niin, siinäpä mielenkiintoinen ajatus.

Jossain vaiheessa bussimatkaa, siinä puolen välin tienoilla, kun tultiin kirkon pysäkille, toppavaatteet alkoivat käydä tukalan kuumiksi. Oli helpompaa siitä huolimatta istua paikallaan seinään ja ikkunalasiin nojaten kuin tehdä asian hyväksi jotakin. Ei sitä matkaa kuitenkaan niin paljon ollut enää jäljelläkään. Joku kysyi, oliko viereinen istuin vapaa, oli pakko siirtää oma reppu pois ja ehkä vähän korjata ryhtiäkin.

Linja-autojen äänet olivat käyneet vuosien aikana tutuksi kuin radiossa kerran toisensa jälkeen puhkisoitettu kappale. Kiihdytykset, vaihteiden vaihdot ja vanhempien autojen pitämät epämääräiset kolinat olivat kuin vanhoja ystäviä. Ilma haisi villaisille lapasille sulavalta lumelta. Ovien sulkeutuessa kupla sulkeutui jälleen muulta maailmalta ja matka jatkui. Toisinaan oli hauskaa ajatella, millaista olisi, jos matka ei ikinä päättyisikään. Ei koskaan. Linja-auto vain kulkisi eteenpäin suomalaisten talviaamujen pimeydessä eikä sen kyydistä tarvitsisi ikinä nousta pois luotaantyöntävään kylmyyteen. Saisi vain olla. Ei tarvitsisi ajatella tai murehtia. Istuisi vain kyydissä ja olisi tyytyväinen.

#7: Autiolla saarella

harjoitus

Aallot huuhtelivat kivistä ja elotonta rantaa ikiaikaisella, taukoamattomalla rytmillään. Saari ei voinut olla kovin suuri ja sillä tuskin asui ketään muutamaa lintua ja satunnaisia eläimiä lukuun ottamatta. Sanalla sanoen se oli hyvin lohduton paikka, varsinkin sitä tarkastelevan, kuolemaisillaan olevan olennon näkökulmasta.

Myrsky ja korkeat aallot olivat heittäneet rannalle merenneidon, jonka herkän ihon rannan pikkukivet ja kallio olivat repineet naarmuille ja jolla ei ollut voimia raahautua takaisin mereen. Merenneito kykeni vain katselemaan harmaana vellovaa vettä, joka ei ollut kovinkaan kaukana, mutta silti tavoittamattomissa. Pienin veritahroin tahraantuneiden kivien vana kertoi, kuinka olento oli yrittänyt taistella tiensä takaisin veteen, mutta epäonnistunut. Se saattoi vain haukkoa henkeään suolaisessa ilmassa, jota se ei oltu suunniteltu hengittämään, pidempia aikoja ainakaan.

Ilma kuivatti merenneidon ihoa ja sen pitkät tummat hiukset olivat suolasta karheat ja tahmaiset ja tuntuivat inhottavilta. Aiemmin hiukset olivat olleet merenneidon ylpeys, mutta nyt sillä oli muutakin murehdittavaa kuin ylpeytensä. Siitä tuntui, kuin koko sen keho olisi ollut painumassa kasaan, kun vesi ei enää ympäröinyt ja kannatellut sitä. Olentoparka oli kuin delfiini kuivalla maalla - nekin kuolevat, kun niiden oman kehon paino litistää niiden sisäelimet. Merenneito ei eläisi enää kauaa.

Ollessaan vielä paremmissa voimissa, merenneito oli yrittänyt laulullaan houkutella jonkun auttamaan. Se osasi laulaa uskomattoman kauniisti, saman laulun takia oli uponnut jo laiva jos toinenkin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuulemassa. Vain merilinnut olivat kaarrelleet uteliaina lähemmäksi, mutta niitäkin kiinnosti enemmän se, voisivatko ne syödä merenneidon, kun se vihdoin olisi kuollut. Ahneet, aivottomat otukset! Ne olivat kai päätelleet vastauksen olevan myöntävä, sillä ne odottelivat kärsivällisesti olennon ympärillä.

Merenneito itki ja sai välillä rimpuiltua itsensä muutaman sentin lähemmäs vettä, mutta sen enempää se ei omaksi hyväkseen voinut tehdä. Oli jokaisen merenneidon suurin kauhukuva kuolla sillä tavalla, kuivalla maalla, avuttomana. Jonkun kai nekin kauhukuvat oli elettävä.

Olisipa sattunut edes asutulle saarelle tai jonkin mantereen kaupungin lähelle. Ehkä joku olisi auttanut merenneitoa. Ehkä. Mutta merenneidot eivät koskaan menneet ihmisiä lähelle, elleivät nämä tulleet ensin merenneitojen luo laivoillaan. Se varovaisuus koituisi nyt tämän merenneidon kohtaloksi ja ehkä se sittenkin oli parempi kuin tulla ihmisen löytämäksi, ties mitä ne olisivat hänelle tehneet.

Pilvet hälvenivät lopulta taivaalta ja aurinko pääsi armotta kuivattamaan ja korventamaan merenneitoa, ei sellaisessa paahteessa yksikään vedenolento kauaa voinut selvitä.

John Green - The Fault In Our Stars

"It would be a privilege to get my heart broken by you."

En ole enää vähään aikaan lukenut varsinaisia nuorten kirjoja, mutta John Greenin teoksesta The Fault In Our Stars (suom. Tähtiin kirjoitettu virhe) olin kuullut niin paljon hyvää, että se oli pakko lukea. En kadu, että kirja tuli hankittua, luin sen parissa päivässä ja pidin siitä hyvin paljon.

Kirja kertoo parantumatonta syöpää sairastavasta 16-vuotiaasta Hazelistä, jonka äiti on päättänyt tytön olevan masentunut (kuten Hazel jo ensimmäisellä sivulla toteaakin, masennus listataan aina syövän sivuvaikutukseksi, mutta todellisuudessa se on kuoleman sivuvaikutus. Kuoleman sivuvaikutusta on myös syöpä.). Hazelin äiti pakottaa tyttärensä käymään vertaistukiryhmässä, jossa tyttö tapaakin mukavan 17-vuotiaan pojan, Augustus Watersin. Romanssia seuraa.

Juonen perusteella TFIOS:in voisi ajatella olevan vain perinteinen teinirakkaustarina, mutta teokseen liittyy muutakin. Kun Hazel ja Augustus ensitapaamisellaan keskustelevat sanan "kirjaimellinen" oikeista ja vääristä käyttötavoista, tiesin tulevani pitämään kirjasta. Syöpä luonnollisesti tuo tarinaan synkän sävyn, mutta sitä on maustettu oivallisesti huumorilla ja napakalla dialogilla. Kirjaa lukiessa pääsee nauramaan ja myös itkemään. Lisäksi Greenin teksti on hyvin kaunista.

John Greeniltä on kysytty, eivätkö hänen hahmonsa ole hieman liian älykkäitä teini-ikäisiksi. Green vastasi olevansa kyllästynyt siihen, että aikuiset kertovat hänelle, kuinka typeriä teinit ovat. Ehkä tässä onkin syy, miksi pidin tästä teoksesta niin kovasti. Hazel ja Augustus ovat älykkäitä, heitä ei aliarvioida ja sen myötä lukijaa ei aliarvioida. TFIOS on paikoin hyvin syvällinen kirja ja selatessani netissä muiden arvioita kirjasta, sana "filosofinen" nousi useasti esiin enkä minä aio ruveta vastaan väittämään. Kuoleman läheisyys ja rakastaminen ovat syvällisiä ja vahvoja teemoja ja vaikka teos onkin nuorille suunnattu, näistä teemoista ei kirjoiteta alentuvaan tai pinnalliseen sävyyn, kuin teinit eivät näitä asioita voisi kunnolla ymmärtää.

Augustuksen ja Hazelin tuttavuuden alussa Augustus laittaa tupakan suuhunsa saaden näin Hazelin - jonka keuhkoihin syöpä on levinnyt - suuttumaan. Ennen kuin Hazel ehtii lähteä Augustus kuitenkin selittää:

"They don't kill you unless you light them", he said as Mom arrived at the curb. "And I've never lit one. It's a metaphor, see: You put the killing thing right between your teeth, but you don't give it the power to do its killing."

"It's a metaphor", I said, dubious. Mom was just idling.

 "It's a metaphor", he said.

 "You choose your behaviors based on their metaphorical resonances..." I said.

"Oh yes." He smiled. The big, goofy, real smile. "I'm a big believer of metaphor, Hazel Grace." 

Minusta kirjan hahmot eivät olleet lainkaan "liian älykkäitä" ja näistä syvällisistä puolistaan huolimatta he onnistuivat myös tuntumaan nimenomaan teini-ikäisiltä. On kiehtovaa, kuinka John Green, aikuinen mies, pystyy kirjoittamaan 16-vuotiaan tytön näkökulmasta minä-kertojalla uskottavammin kuin suurin osa 16-vuotiaista tytöistä. Ja vieläpä sillä tavalla, että jopa 20-vuotias pystyy sen lukemaan ilman tunnetta, että aivot sulavat ja valuvat kohta mössönä korvista ulos.

Tarina on mukaansa tempaava, hahmot hurmaavia ja Greenin kirjoitustyyliä en voi kuin ihailla. Suosittelen lämpimästi.

“As he read, I fell in love the way you fall asleep: slowly, and then all at once.”

Kesähaaste #1

Kirjoita teksti jossa mainitaan seuraavat sanat: nurmikko, veri, askel, viha, satu. 

Auringon noustessa nurmikko oli punainen. Kuin veri. Kastepisarat hohtivat ohuilla korsilla nestemäisinä timantteina, mutta minä olin huonolla tuulella. En olisi halunnut olla niin aikaisin hereillä, mutta olinpahan vain. Katselemassa verinurmikkoa ja hengittämässä aamun kuulasta ilmaa, tiedostaen joka henkäyksellä keuhkojeni pullistumiset ja kokoon painumiset. Maailma ympärilläni oli niin kaunis, että väkisinkin se pisti suututtamaan.

Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan. Asiat luisuivat epäjärjestykssä silmieni editse; punainen auto kiisi tiellä liian lujaa, vieraiden askeleet saivat tärykalvoni tuntumaan rumpukalvoilta: askel, askel, askel, lopputtomasti enkä minä voinut hallita niitä, sillä ne eivät olleet minun askeliani. Linnut kaartelivat ylhäällä ilmassa ilmavirtausten mukana kuin kuolleet lehdet.

Taivaanranta oli kokonaan punainen ja punainen on vihan väri. Ja rakkauden. Molemmat olivat voimakkaita ja järkeä tottelemattomia tunteita, viha ja rakkaus. Minä inhosin kumpaakin. Minä en halunnut olla irrationaalinen olento, kuten niin monet lajitoverini. Minä halusin olla järkevä ja hillitty ja pitää asiat kontrollissa. Mutta tietäähän jokainen järjellään ajatteleva ihminen, ettei se ole mahdollista. Maailma tulee aina olemaan masentavan kaoottinen paikka.

Niin minä istuin taloni portailla aamu neljältä kykenemättömänä nukkumaan ja maailmantuskan piinaamana. Saduissa kaikki oli yksinkertaista ja noudatti tiettyjä kaavoja ja sääntöjä, siksi ne olivatkin satuja. Ihmiskunta yritti kerran toisensa jälkeen luoda maailmoja, joissa he itse olivat jumalia ja siten syntyi se, mitä kutsumme kirjallisuudeksi.

Vedin viileää ilmaa keuhkoihini ja työnsin käteni aavistuksen syvemmälle villatakin taskuihin. Jos minut imaistaisiin satukirjaan, olisinko prinsessa vai paha noita-akka? Tai ehkä olisin lohikäärme. Lohikäärmeissä oli jotakin viehättävän epälaskelmoitua. Siivekkäitä liskoja, jotka sylkevät tulta halutessaa, olihan sellaista pakko rakastaa. Hymyilin.

Haastavan kirjoittamisen kesähaaste

Jotenkin en ollut huomata koko kesähaastetta, mutta onneksi huomasin kuitenkin. Täälläkin blogissa tulee varmaan näkymään kyseisen haasteen tuotoksia. Jos sinäkin kiinnostuit, niin menehän ihmeessä tsekkaamaan:

Kesähaaste 2013

(Kyseinen haaste todennäköisesti vain edesauttaa myös minua jatkotarinani kirjoittamisessa, sillä kirjoitushaasteet yms. mukavasti saavat aivot toimimaan. Toivottavasti.)