harjoitus
Linja-auto puski eteenpäin tasaisella vauhdillaan halki pimeydessä uivan maiseman, kylmänä, uneliaana aamuna. Aamut olivat toistensa kopioita. Kaikki oli jollain perin masentavalla tavalla väritöntä tai kellersi katossa olevien hailakoiden lamppujen valossa. Useimmat kytkivät valonsa pois päältä. Lämpö oli tervetullutta pysäkin jäisen viiman jälkeen ja tuuditti nopeasti jonkinlaiseen kummalliseen rajatilaan, joka ei ollut ihan valvetta eikä untakaan. Kuin jokin harmaa alue elämän ja kuoleman välillä. Sillä linja-auton lämmin sisusta loi oman kuplansa, joka ikään kuin ajelehti erillään ympäröivästä todellisuudesta.
Silmät tuijottivat ulos ikkunasta, josta ei olisikaan nähnyt juuri mitään näin ennen auringon nousua, vaikka olisi halunnutkin. Rengas osui kuoppaan ja sai matkustajan pään kopsahtamaan ikkunalasia vasten, mutta hän ei jaksanut tuhlata sillekään reaktiota. Hyväksyi vain fatalistisesti tapahtuman ja antoi kehonsa vastata linja-auton heilahduksiin aivan vapaasti. Jossain vaiheessa katse tarkentui ikkunalasille heijastuvaan peilikuvaan auton sisuksista. Kuin bussin rinnalla olisi kulkenut toinenkin bussi, aaveauto aavematkustajineen. Niin, siinäpä mielenkiintoinen ajatus.
Jossain vaiheessa bussimatkaa, siinä puolen välin tienoilla, kun tultiin kirkon pysäkille, toppavaatteet alkoivat käydä tukalan kuumiksi. Oli helpompaa siitä huolimatta istua paikallaan seinään ja ikkunalasiin nojaten kuin tehdä asian hyväksi jotakin. Ei sitä matkaa kuitenkaan niin paljon ollut enää jäljelläkään. Joku kysyi, oliko viereinen istuin vapaa, oli pakko siirtää oma reppu pois ja ehkä vähän korjata ryhtiäkin.
Linja-autojen äänet olivat käyneet vuosien aikana tutuksi kuin radiossa kerran toisensa jälkeen puhkisoitettu kappale. Kiihdytykset, vaihteiden vaihdot ja vanhempien autojen pitämät epämääräiset kolinat olivat kuin vanhoja ystäviä. Ilma haisi villaisille lapasille sulavalta lumelta. Ovien sulkeutuessa kupla sulkeutui jälleen muulta maailmalta ja matka jatkui. Toisinaan oli hauskaa ajatella, millaista olisi, jos matka ei ikinä päättyisikään. Ei koskaan. Linja-auto vain kulkisi eteenpäin suomalaisten talviaamujen pimeydessä eikä sen kyydistä tarvitsisi ikinä nousta pois luotaantyöntävään kylmyyteen. Saisi vain olla. Ei tarvitsisi ajatella tai murehtia. Istuisi vain kyydissä ja olisi tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti