harjoitus
Aallot huuhtelivat kivistä ja elotonta rantaa ikiaikaisella, taukoamattomalla rytmillään. Saari ei voinut olla kovin suuri ja sillä tuskin asui ketään muutamaa lintua ja satunnaisia eläimiä lukuun ottamatta. Sanalla sanoen se oli hyvin lohduton paikka, varsinkin sitä tarkastelevan, kuolemaisillaan olevan olennon näkökulmasta.
Myrsky ja korkeat aallot olivat heittäneet rannalle merenneidon, jonka herkän ihon rannan pikkukivet ja kallio olivat repineet naarmuille ja jolla ei ollut voimia raahautua takaisin mereen. Merenneito kykeni vain katselemaan harmaana vellovaa vettä, joka ei ollut kovinkaan kaukana, mutta silti tavoittamattomissa. Pienin veritahroin tahraantuneiden kivien vana kertoi, kuinka olento oli yrittänyt taistella tiensä takaisin veteen, mutta epäonnistunut. Se saattoi vain haukkoa henkeään suolaisessa ilmassa, jota se ei oltu suunniteltu hengittämään, pidempia aikoja ainakaan.
Ilma kuivatti merenneidon ihoa ja sen pitkät tummat hiukset olivat suolasta karheat ja tahmaiset ja tuntuivat inhottavilta. Aiemmin hiukset olivat olleet merenneidon ylpeys, mutta nyt sillä oli muutakin murehdittavaa kuin ylpeytensä. Siitä tuntui, kuin koko sen keho olisi ollut painumassa kasaan, kun vesi ei enää ympäröinyt ja kannatellut sitä. Olentoparka oli kuin delfiini kuivalla maalla - nekin kuolevat, kun niiden oman kehon paino litistää niiden sisäelimet. Merenneito ei eläisi enää kauaa.
Ollessaan vielä paremmissa voimissa, merenneito oli yrittänyt laulullaan houkutella jonkun auttamaan. Se osasi laulaa uskomattoman kauniisti, saman laulun takia oli uponnut jo laiva jos toinenkin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuulemassa. Vain merilinnut olivat kaarrelleet uteliaina lähemmäksi, mutta niitäkin kiinnosti enemmän se, voisivatko ne syödä merenneidon, kun se vihdoin olisi kuollut. Ahneet, aivottomat otukset! Ne olivat kai päätelleet vastauksen olevan myöntävä, sillä ne odottelivat kärsivällisesti olennon ympärillä.
Merenneito itki ja sai välillä rimpuiltua itsensä muutaman sentin lähemmäs vettä, mutta sen enempää se ei omaksi hyväkseen voinut tehdä. Oli jokaisen merenneidon suurin kauhukuva kuolla sillä tavalla, kuivalla maalla, avuttomana. Jonkun kai nekin kauhukuvat oli elettävä.
Olisipa sattunut edes asutulle saarelle tai jonkin mantereen kaupungin lähelle. Ehkä joku olisi auttanut merenneitoa. Ehkä. Mutta merenneidot eivät koskaan menneet ihmisiä lähelle, elleivät nämä tulleet ensin merenneitojen luo laivoillaan. Se varovaisuus koituisi nyt tämän merenneidon kohtaloksi ja ehkä se sittenkin oli parempi kuin tulla ihmisen löytämäksi, ties mitä ne olisivat hänelle tehneet.
Pilvet hälvenivät lopulta taivaalta ja aurinko pääsi armotta kuivattamaan ja korventamaan merenneitoa, ei sellaisessa paahteessa yksikään vedenolento kauaa voinut selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti