Hakkerit

Kesähaaste: Kirjoita teksti ja jätä se perheenjäsenten/jäsenen (lemmikit ei kelpaa) luettavaksi 

 Oli savuisen harmaa lokakuinen ilta vuonna 2132, ahtaaseen Helsingin huonomaineisemmalla alueella sijaitsevaan opiskelijayksiöön oli kerääntynyt pieni joukko nuoria. Yksi heistä, silmälasipäinen tyttö, ei malttanut lainkaan tulla pois ikkunan äärestä, josta hän vähän väliä vilkuili autiolle kadulle kuin odottaisi näkevänsä siellä vakoojan tai vielä pahampaa, poliisin. Sillä välin toinen tyttö naputteli keskittyneesti tietokonettaan, josta näki, että sitä oli korjailtu moneen otteeseen kotikonstein.

”Hei Sara, rentoudu”, toinen lattialla istuvista pojista kehotti saaden ikkunaa tarkkailevan tytön hätkähtämään. ”Ei kukaan meitä sieltä näe. Ja voithan sä vetää verhot eteen, jos niin pelottaa.”

”Sehän vasta epäilyttävää oliskin eikö?” Sara vastasi. ”Jos me vedetään verhot ikkunan eteen, jokainen arvaa, että me tehdään jotain luvatonta täällä!”

”Sara oikeesti, ihan tasan kaikki lataa netistä tavaraa, ei me olla ainoita”, poika jatkoi. ”Sitä paitsi Cinti on paras hakkeroija ja tietokonenero, jonka mä tunnen. Maailmassa ei ookaan sellasta ihmistä, joka sais meidän Cintin kiinni tiedostojen lataamisesta. Vai mitä Cinti? Voidaaks me luottaa suhun?”

Tietokonetta naputteleva tyttö näytti muille huoneessa olijoille peukaloa, mutta ei irrottanut katsettaan koneen ruudulta. Sara ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta.        ”Mut mua ei oikeesti huvita joutua velkavankeuteen lopuks ikääni tällaisen takia. Meidän ois parempi olla sit jäämättä kiinni. Ja onhan tää loppujen lopuksi varastamista. Sano et sä oot mun kanssa samaa mieltä, Inkeri?”

Mutta Saran yritys saada mielipiteelleen tukea jäi laimeaksi, sillä huoneen kolmas tyttö ei kuullut hänen sanojaan. Tämä kuunteli täydellä volyymillä musiikkia kirkkaan pinkeistä nappikuulukkeista, jotka sointuivat mainiosti hänen shokkivärillä värjättyihin hiuksiinsa. Inkeri oli nostalgian ja historiallisten tyylikausien ihailija, minkä näki helposti hänen legginsseistään sekä pörröisistä Ugg-saappaista, jotka nykyään olivat varsinainen keräilyharvinaisuus. Sara olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen lapsuudenystävänsä kuunteli jälleen Gangman styleä tai jotain muuta ikivanhaa klassikkoa.

”Inkku!” Sara kiljaisi turhautuneena.

Toinen tyttö havahtui sen verran, että vastasi aavistuksen liian kovalla äänellä, kuin kuullakseen itse oman äänensä musiikin yli: ”Joo siis Deme on idiootti, sun pitäis jättää se!”

Sara pyöräytti silmiään ja istuutui kapealle sängylle, jonka lisäksi huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tietokonepöytä ja Cintin käytössä oleva tuoli sekä nurkassa kohtalaisen suuri kaappi. Kaikki oli juuri niin tylsää ja persoonatonta kuin näissä nykyajan vuokrakämpissä tapasi olla. Huoneen asukas oli sentään hankkinut lattialleen pyöreän maton, jonka kirkas turkoosi väri tuntui äärimmäisen epäsopivalta asunnon muuhun yleiseen masentavuuteen liitettynä. Ilmakin haisi masentavalta, kaikki tässä kaupunginosassa oli tunkkaista, savuista ja masentavaa.

”Okei”, Cinti sanoi hetken kuluttua nostaen katseensa muihin, ”valmista. Nyt mä vaan tulostan nää ja valmista on. Sara, sä voit olla rauhassa, mä oon sata prossaa varma, ettei mun tietokoneelle tai yhtään mihinkään ole jäänyt seurattavia jälkiä, mä olin huolellinen.”

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. Kaikki hyökkäsivät heti valikoimaan itselleen mieluisan hampurilaisen ja hetken huoneessa oli hiljaista kaikkien keskittyessä suussa sulavaan ateriaansa.

”Sara, sun ei tosiaan pitäis tuntee huonoa omatuntoa laittomasta ruoan lataamisesta”, Cinti rikkoi hiljaisuuden. Hänet tunnettiin myös voimakkaasta poliittisesta ja aatteellisesta toiminnastaan. Hän oli vähän sellainen maailmanparantaja ja vallankumousta kaipaava luonne. ”Ministereillä ei oo nykyään mitään hajua siitä, millä rahoilla opiskelijoiden pitää tulla toimeen, sähän tiedät et opintotukia on nostettu viimeksi....”

”Joo joo, me ollaan kuultu toi jo sata kertaa”, aiemminkin puhunut poika keskeytti.
”Ja laittomista lataamisista annettavat sakot ei oo enää missään suhteessa todellisuuteen ja blaa blaa, mulle riittää tieto, et nää sapuskat on ilmaisia ja riski jäädä kiinni on olematon, kiitoksia vaan.”

”Sama täällä”, toinenkin pojista vastasi napaten itselleen kourallisen ranskalaisia.

Cinti tuhahti kuin halveksisi moista kiinnostuksen puutetta ajankohtaisia asioita kohtaan. Ei hän tietenkään oikeasti ollut toisille vihainen, nämä olivat sentään hänen parhaat ystävänsä. Äänekkäämpi pojista, Ekka, oli hänen veljensä ja Petteri taas oli kummankin yhteinen ystävä. Kaiken kaikkiaan heidän viiden hengen joukkonsa oli hitsautunut varsin tiiviiksi vuosien kuluessa. Niin tiiviiksi, ettei tarvinnut edes miettiä, luottaisiko toisiin tarpeeksi pieniä laittomuuksia tehdessä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he söivät laittomasti netistä ladattua ateriaa eikä varmasti viimeinenkään. Ja loppujen lopuksi, mikäpä yhdistäisikään ihmisiä paremmin kuin yhdessä esivallan uhmaaminen?



Annoin luettavaksi isälleni. Hänestä se oli ihan hupaisa.