Olen ollut sama ennenkin

(Kai tämä on novelli, koska puhuja on fiktiivinen)

Kanaalin rannalla kuulee aina hennon liplatuksen vaikka penkit on aseteltu typerästi niin, että istuja ei näe vettä vaan on siihen selin. Vesi symboloi elämää, tässä kaupungissa on pakko kääntää selkä elämälle, jos haluaa levähtää hetken tai istua alas syömään jäätelötuuttia. Sellaista se kai on yleensäkin, elämä. Pitää olla joko koko ajan liikkeellä tai lakata elämästä, muu ei käy. On oltava oman elämänsä sankari, päähenkilö, ei saa jäädä sivuhahmoksi, mutta kaikki muut pitää saada tavalla tai toisella latistettua tuohon kategoriaa. Jokaisen elämän on oltava kertomus, selviytymistarina, jotain inspiroivaa, runollista, kaunista, samanlaista. On oltava syy- ja seuraussuhteet. On oltava aikajatkumo. Miten pisteestä A päästiin pisteeseen B, siis kuvainnollisesti. Joskus joku hyppää suoraan C:hen, mutta se on taiteilevaa hienostelua. Jos elämäänsä haluaa lisätä C:n, on ensin kuljettava B:n kautta. Niin se toimii.

Kanaalin rannalla kasvaa puita, on melkein aina kasvanut. "Aina" on suhteellinen käsite, riippuu näkökulmasta. Minä en enää tiedä, kenen näkökulmasta katselen. Ajattelen minulle annettuja ajatuksia, sekoitan niistä oman uniikin keitokseni, yhdistelemällä. Syntyykö jotan uutta? Tarvitseeko? Kanaalin rannan puut varjostavat mukavasti paahteisena päivänä.

Minä olen alkanut tajuta, että oma elämäni on pirstaleista. Olen tällä hetkellä jotakin, mitä en ollut lapsena. Olen kai kasvanut henkisesti, jos niin halutaan sanoa ja totta kai halutaan. Henkinen kasvu on positiivista, toisin kuin satunnainen muuttuminen. Se olisi kaksinaamaista. Minulla on useammat kuin kahdet kasvot, on ehkä aina ollut. Se ei ole hyvä asia. Sankarin on oltava moraalisesti edes jollain tavalla hyvä, esimerkillinen ja ennen kaikkea yhtenäinen. Vain looginen ristiriitaisuus sallitaan.

Tai ehkä olen vain tarinassani siinä vaiheessa, kun ollaan pohjalla. Ehkä muutaman vuoden päästä hahmotan tarinani, niin kuin kunnon ihmisen kuuluu, ehkä silloin hahmotan tämän olleen vain jonkinlainen osa aina olemassaollutta tapahtumaketjua ja voin kertoa nuoruuden harhailuistani ja eksymisistäni ja sen jälkeen itseni löytämisestä kokemuksen syvällä rintaäänellä jossain tyttöjen lehden palstalla. Älkää teinit huoliko, jos joku minunlaiseni löysi itsensä, ei se voi liian vaikeaa teillekään olla. Uusi sankaritarina. Maailma kiittää.

Kaiken pitäisi olla lineaarista, mutta ei se ole. Kaiken pitäisi noudattaa draaman kaarta, mutta elämässä ei se niin mene. Lehdet editoivat yksittäisistä elämistä sellaista, mutta samanlaista kuvanmuokkausta se on kuin kansikuvatyttöjen hoikistaminen photoshopilla. Olenko katkera? Miksi? Siksikö, ettei minulla ole tarinaa?

Kanaalin varrella on hyvä istua hetki ja koota itsensä. Jos vaikka saisi mukaansa kaikki osat ja palaset, kun nousee sään harmaaksi kuluttamalta penkiltä, ettei unohtaisi mitään luonteenpiirrettä tai avainnippua istuimelle. Jos sielunsa voi pudottaa huomaamatta, ehkä minulle on niin käynyt. Äiti sanoo aina, että hukkaisin oman pääni, ellei se olisi minussa kiinni ja hän saattaa olla oikeassakin. Minun kasvojani ovat muokanneet niin aika kuin minä itsekin, olen muuttunut niin monta kertaa, että miten minä edes voisin olla se sama ihminen, joka hiukset saparoilla ja pelolle läheistä sukua olevasta jännityksestä vapisten aloitti koulun? Jonkinlainen yhteys noilla kahdella ihmisellä olisi kuitenkin pakko nähdä. Juuri nyt olen pisteestä pisteeseen -tehtävä, jonka pisteistä puuttuvat numerot.

Olenpa minä tänään kummallisella tuulella. Jotenkin erityisen ohut, enkä puhu mistään fyysisestä ominaisuudesta. Enimmän osan ajasta olen suhteellisen selväjärkinen, kuten muutkin. Ei kannata kapinoida normeja vastaan, ellei satu olemaan ryhmässä, jossa normien rikkominen on normi. Se on niin hämmentävää, että jätän ajatusketjun siihen. Enimmän osan ajasta en ole yhtä melodramaattinen kuin nyt, minä vakuutan. Tässä maailmassa ja ajassa on rikos kuvitella olevansa erikoinen, enkä minä halua rikkoa lakia, kirjoittamatonta tai kirjoitettua, en ole siihen tarpeeksi rohkea.

Kanaalin rannan penkeissä ja niiden ohi kulkevien ihmisten katselussa on jotain sellaista, mikä saa minut ajattelemaan näitä asioita. Ei ehkä pitäisi. Kun ajattelen liikaa, tunnen olevani irrallinen ja suutun yhteiskunnalle, vaikka sekin on enimmäkseen vain idea ja minä olen joka tapauksessa itse osa sitä. Abstraktille idealle on helppo olla vihainen. Ihmiset eivät ole niin järkiperäisiä olentoja kuin haluavat uskoa, eivät läheskään.

Olen muuttunut miljoonat kerrat ja silti tajuan, tällä hetkellä keinuvien oksien alla, olen ollut sama ennenkin.

* * * * *

Tämä syntyi luennon jälkeen, kuumeisesti naputellen, enimmäkseen tajunnanvirtana. Taustalla varmasti aiemmalla luennolla käyty keskustelu siitä, miten lehdissä keskitytään nykyään yksittäisten ihmisten tarinoihin ja näiden elämää tarinallistetaan (mikä laajenee siihen, että ikään kuin kannustetaan ihmisiä noin yleensä yrittämään nähdä elämänsä jonkinlaisena tarinana). Myös ihmisten omin sanoin kertomissa haastatteluissa esiintyy samoja piirteitä, esimerkiksi päihdeongelmista toipuneet ja toipuvat kertovat useimmiten "olleensa pohjalla" ja "alkaneensa sieltä sitten nousta", meillä on olemassa valmiit kaavat erilaisille kertomuksillemme ja niissä useimmiten annetaan itsestä (päähenkilöstä) sankarimainen kuva. Onko sillä sitten huonoja ja hyviä puolia ja missä suhteessa, se on sitten eri asia, mutta tällainen ilmiö on olemassa.

Pahoittelen, jos tekstiin on jäänyt lyöntivirheitä. Oikolukuohjelmani on edelleen melko hyödytön ja vaikka luen tekstin moneen otteeseen, omille virheilleen tulee sokeaksi. Sormeni eivät ole vieläkään tottuneet näin isoon näppäimistöön. Ehkä se näkyy jossain. Mutta joka tapauksessa pitkästä aikaa teksti syntyi kuumeisesti näppäillen ja rakastan sitä tunnetta, kun sormet hyppivät kiivaasti kirjaimelta kirjaimelle, kuten nyt. Se on yksi kirjoittamisen iloista.

Hakkerit

Kesähaaste: Kirjoita teksti ja jätä se perheenjäsenten/jäsenen (lemmikit ei kelpaa) luettavaksi 

 Oli savuisen harmaa lokakuinen ilta vuonna 2132, ahtaaseen Helsingin huonomaineisemmalla alueella sijaitsevaan opiskelijayksiöön oli kerääntynyt pieni joukko nuoria. Yksi heistä, silmälasipäinen tyttö, ei malttanut lainkaan tulla pois ikkunan äärestä, josta hän vähän väliä vilkuili autiolle kadulle kuin odottaisi näkevänsä siellä vakoojan tai vielä pahampaa, poliisin. Sillä välin toinen tyttö naputteli keskittyneesti tietokonettaan, josta näki, että sitä oli korjailtu moneen otteeseen kotikonstein.

”Hei Sara, rentoudu”, toinen lattialla istuvista pojista kehotti saaden ikkunaa tarkkailevan tytön hätkähtämään. ”Ei kukaan meitä sieltä näe. Ja voithan sä vetää verhot eteen, jos niin pelottaa.”

”Sehän vasta epäilyttävää oliskin eikö?” Sara vastasi. ”Jos me vedetään verhot ikkunan eteen, jokainen arvaa, että me tehdään jotain luvatonta täällä!”

”Sara oikeesti, ihan tasan kaikki lataa netistä tavaraa, ei me olla ainoita”, poika jatkoi. ”Sitä paitsi Cinti on paras hakkeroija ja tietokonenero, jonka mä tunnen. Maailmassa ei ookaan sellasta ihmistä, joka sais meidän Cintin kiinni tiedostojen lataamisesta. Vai mitä Cinti? Voidaaks me luottaa suhun?”

Tietokonetta naputteleva tyttö näytti muille huoneessa olijoille peukaloa, mutta ei irrottanut katsettaan koneen ruudulta. Sara ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta.        ”Mut mua ei oikeesti huvita joutua velkavankeuteen lopuks ikääni tällaisen takia. Meidän ois parempi olla sit jäämättä kiinni. Ja onhan tää loppujen lopuksi varastamista. Sano et sä oot mun kanssa samaa mieltä, Inkeri?”

Mutta Saran yritys saada mielipiteelleen tukea jäi laimeaksi, sillä huoneen kolmas tyttö ei kuullut hänen sanojaan. Tämä kuunteli täydellä volyymillä musiikkia kirkkaan pinkeistä nappikuulukkeista, jotka sointuivat mainiosti hänen shokkivärillä värjättyihin hiuksiinsa. Inkeri oli nostalgian ja historiallisten tyylikausien ihailija, minkä näki helposti hänen legginsseistään sekä pörröisistä Ugg-saappaista, jotka nykyään olivat varsinainen keräilyharvinaisuus. Sara olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen lapsuudenystävänsä kuunteli jälleen Gangman styleä tai jotain muuta ikivanhaa klassikkoa.

”Inkku!” Sara kiljaisi turhautuneena.

Toinen tyttö havahtui sen verran, että vastasi aavistuksen liian kovalla äänellä, kuin kuullakseen itse oman äänensä musiikin yli: ”Joo siis Deme on idiootti, sun pitäis jättää se!”

Sara pyöräytti silmiään ja istuutui kapealle sängylle, jonka lisäksi huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tietokonepöytä ja Cintin käytössä oleva tuoli sekä nurkassa kohtalaisen suuri kaappi. Kaikki oli juuri niin tylsää ja persoonatonta kuin näissä nykyajan vuokrakämpissä tapasi olla. Huoneen asukas oli sentään hankkinut lattialleen pyöreän maton, jonka kirkas turkoosi väri tuntui äärimmäisen epäsopivalta asunnon muuhun yleiseen masentavuuteen liitettynä. Ilmakin haisi masentavalta, kaikki tässä kaupunginosassa oli tunkkaista, savuista ja masentavaa.

”Okei”, Cinti sanoi hetken kuluttua nostaen katseensa muihin, ”valmista. Nyt mä vaan tulostan nää ja valmista on. Sara, sä voit olla rauhassa, mä oon sata prossaa varma, ettei mun tietokoneelle tai yhtään mihinkään ole jäänyt seurattavia jälkiä, mä olin huolellinen.”

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. Kaikki hyökkäsivät heti valikoimaan itselleen mieluisan hampurilaisen ja hetken huoneessa oli hiljaista kaikkien keskittyessä suussa sulavaan ateriaansa.

”Sara, sun ei tosiaan pitäis tuntee huonoa omatuntoa laittomasta ruoan lataamisesta”, Cinti rikkoi hiljaisuuden. Hänet tunnettiin myös voimakkaasta poliittisesta ja aatteellisesta toiminnastaan. Hän oli vähän sellainen maailmanparantaja ja vallankumousta kaipaava luonne. ”Ministereillä ei oo nykyään mitään hajua siitä, millä rahoilla opiskelijoiden pitää tulla toimeen, sähän tiedät et opintotukia on nostettu viimeksi....”

”Joo joo, me ollaan kuultu toi jo sata kertaa”, aiemminkin puhunut poika keskeytti.
”Ja laittomista lataamisista annettavat sakot ei oo enää missään suhteessa todellisuuteen ja blaa blaa, mulle riittää tieto, et nää sapuskat on ilmaisia ja riski jäädä kiinni on olematon, kiitoksia vaan.”

”Sama täällä”, toinenkin pojista vastasi napaten itselleen kourallisen ranskalaisia.

Cinti tuhahti kuin halveksisi moista kiinnostuksen puutetta ajankohtaisia asioita kohtaan. Ei hän tietenkään oikeasti ollut toisille vihainen, nämä olivat sentään hänen parhaat ystävänsä. Äänekkäämpi pojista, Ekka, oli hänen veljensä ja Petteri taas oli kummankin yhteinen ystävä. Kaiken kaikkiaan heidän viiden hengen joukkonsa oli hitsautunut varsin tiiviiksi vuosien kuluessa. Niin tiiviiksi, ettei tarvinnut edes miettiä, luottaisiko toisiin tarpeeksi pieniä laittomuuksia tehdessä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he söivät laittomasti netistä ladattua ateriaa eikä varmasti viimeinenkään. Ja loppujen lopuksi, mikäpä yhdistäisikään ihmisiä paremmin kuin yhdessä esivallan uhmaaminen?



Annoin luettavaksi isälleni. Hänestä se oli ihan hupaisa.

#6: Muistatko

harjoitus

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Se oli kuuma kesä ja aurinkoinen, aivan kuten kaikki muistojen kesät ovat. Minä kerroin sinulle satuja paikoista, joissa kävimme, keksin päästäni tai sekoitin mukaan asioita, joita olin lukenut jostakin. Ne olivat lähes aina synkkiä tarinoita, sellaisia, joita olisi voinut kertoa leirinuotiolla hämärän hiipiessä, retkikavereiden pelotukseksi ja sinä nauroit niille aina. Mitä enemmän lisäsin kammottavia yksityiskohtia, sitä enemmän sinä nautit kuulemastasi.

Irvistävien puunjuurien väleissä asui ilkeitä maahisia, jotka odottivat pahaa aavistamatonta retkeilijää leiriytymään lähistölle, jotta ne voisivat yön tullen kömpiä ylös ja syödä retkeilijän suihinsa. Tai vänkyräinen, pystyyn kuollut puu oli joskus ollut kaunis neito, joka oli astunut metsän haltioiden laatimaan taikapiiriin, jonne neito oli eksynyt eikä koskaan päässyt pois. Neidon henki kierteli vielä jossakin lähistöllä. Sellaisia tarinoita ne olivat, montakohan vielä muistat?

Sinä nauroit ja vastasit jotakin huumorintajulla, joka oli aivan yhtä musta kuin minunkin. Enkä minä tietenkään tosissani ollut tarinoineni, kerroin niitä saadakseni sinut hymyilemään. Sinä pidit siitä, kun joku selitti täyttä puuta heinää vakavalla naamalla ja totisella äänellä, sinä olit yhtä kummallinen kuin minäkin. Joku viisas on sanonut, että rakkautta on se, kun ihminen löytää toisen, jonka kummallisuus on samanlaista kuin hänen omansa. Jokainen kun on jollakin lailla kummallinen. Niin se sananparsi ainakin väitti ja minä olen valmis uskomaan sen.

Ja nyt muistellessani tuota kesää minun on myönnettävä, että minä toden totta rakastin sinua. Ehkä sinäkin rakastit minua, olen siitä aika varma, mutta emme me sitä ääneen sanoneet. Nautimme vain toistemme seurasta ja harhailimme metsissä kertoen toisillemme hölmöjä tarinoita ja niin oli kai ihan hyvä. Miksi sitä pitäisi turhaan alkaa tehdä tyhjästä jotakin draamaa, varsinkin kun kumpikaan meistä ei ollut millään lailla romanttinen luonteeltaan.

Enkä minä toden sanoakseni pystyisi edes kuvittelemaan elämää ilman sinua, sillä sinun kanssasi on vaan niin mukava olla. Ei se ole sellaista kuplivaa vaaleanpunaista rakkautta. Se on tunne, että sinun kanssasi minun sieluni on kokonainen ja ilman sinun seuraasi olen jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jota ehkäpä kokee juuri tupakointia lopettava nikotiiniriippuvainen. Ja minä kaipaan tuota kesää. Se oli se kesä, jona tajusin, että mikäli sielunkumppaneita on olemassa, sinä olet ehdottomasti minulle sellainen ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että sinä tunnet samoin.

Kesähaaste #1

Kirjoita teksti jossa mainitaan seuraavat sanat: nurmikko, veri, askel, viha, satu. 

Auringon noustessa nurmikko oli punainen. Kuin veri. Kastepisarat hohtivat ohuilla korsilla nestemäisinä timantteina, mutta minä olin huonolla tuulella. En olisi halunnut olla niin aikaisin hereillä, mutta olinpahan vain. Katselemassa verinurmikkoa ja hengittämässä aamun kuulasta ilmaa, tiedostaen joka henkäyksellä keuhkojeni pullistumiset ja kokoon painumiset. Maailma ympärilläni oli niin kaunis, että väkisinkin se pisti suututtamaan.

Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan. Asiat luisuivat epäjärjestykssä silmieni editse; punainen auto kiisi tiellä liian lujaa, vieraiden askeleet saivat tärykalvoni tuntumaan rumpukalvoilta: askel, askel, askel, lopputtomasti enkä minä voinut hallita niitä, sillä ne eivät olleet minun askeliani. Linnut kaartelivat ylhäällä ilmassa ilmavirtausten mukana kuin kuolleet lehdet.

Taivaanranta oli kokonaan punainen ja punainen on vihan väri. Ja rakkauden. Molemmat olivat voimakkaita ja järkeä tottelemattomia tunteita, viha ja rakkaus. Minä inhosin kumpaakin. Minä en halunnut olla irrationaalinen olento, kuten niin monet lajitoverini. Minä halusin olla järkevä ja hillitty ja pitää asiat kontrollissa. Mutta tietäähän jokainen järjellään ajatteleva ihminen, ettei se ole mahdollista. Maailma tulee aina olemaan masentavan kaoottinen paikka.

Niin minä istuin taloni portailla aamu neljältä kykenemättömänä nukkumaan ja maailmantuskan piinaamana. Saduissa kaikki oli yksinkertaista ja noudatti tiettyjä kaavoja ja sääntöjä, siksi ne olivatkin satuja. Ihmiskunta yritti kerran toisensa jälkeen luoda maailmoja, joissa he itse olivat jumalia ja siten syntyi se, mitä kutsumme kirjallisuudeksi.

Vedin viileää ilmaa keuhkoihini ja työnsin käteni aavistuksen syvemmälle villatakin taskuihin. Jos minut imaistaisiin satukirjaan, olisinko prinsessa vai paha noita-akka? Tai ehkä olisin lohikäärme. Lohikäärmeissä oli jotakin viehättävän epälaskelmoitua. Siivekkäitä liskoja, jotka sylkevät tulta halutessaa, olihan sellaista pakko rakastaa. Hymyilin.

Naapurini Olivia

[novelli]

Kun olin kolmentoistaikäinen, perheemme muutti toiselle paikkakunnalle, ihan mukavalle alueelle, jossa naapurissamme asui vampyyri. Se oli seitsemäntoistavuotias tyttö, nimeltään Olivia, ja minä ihailin sitä kovin, koska se oli kaunis ja käytti paljon kajaalia. Äiti ei antanut minun ostaa kajaalia, vaikka olisin halunnut. Lainasin sitä kerran salaa kaveriltani, mutta en osannut laittaa sitä oikein ja väri levisi rumasti silmieni ympärille.

Kerran kysyin Olivialta, miksi se oli ruvennut vampyyriksi. Sanoi syyksi, ettei halunnut kestää menkkoja enää. Elävät kuolleet eivät vuoda verta, ne vain imevät sitä. Se oli kuulemma eräs parhaista ratkaisuista, jonka Olivia oli tehnyt. Minäkin sanoin haluavani vampyyriksi, mutta Olivia vastasi minun olevan liian nuori. En kai minä haluaisi näyttää lapselta lopun ikuisuutta, enhän voisi edes tehdä mitään hauskaa.

En minä silloin kokenut itseäni lapseksi, mutta kai Olivia oli oikeassa. Se ei silti estänyt minua haaveilemasta. Iltaisin kuvittelin itseni samanlaiseksi kuin Olivia: kauniiksi ja kalpeaksi ja itsenäiseksi. Jos olisin ollut vampyyri, minun ei olisi tarvinnut pelätä kiusan kohteeksi joutumista vaan olisin voinut imeä veret kaikista, jotka kehtasivat sanoa minusta jotakin pahaa. Olisin ollut vahva ja minua olisi pitänyt pelätä. Minä olin ollut aina se, joka sai pelätä muita, voi miten kovasti olisinkaan halunnut vaihtaa sen roolin pelottelijan asemaan. Pelko loi valtaa, sen minä olin oppinut jo lapsena.

Mutta Olivia ei ollut pelottava. Naapurustossa hänestä pidettiin kovasti ja hänellä oli tapana ulkoiluttaa vaikka koko kylän koirat pientä palkkiota vastaan. Kesäisin hän kävi minun kanssani rannalla ja osti minulle jäätelöä, kun viikkorahani oli päässyt loppumaan. Kesällä aurinko tarttui hänen pitkiin punaisiin hiuksiinsa ja riepotti ne aivan sekaisin. Olivia tuhahti kuin tuuli olisi yrittänyt henkilökohtaisesti loukata häntä.

Kerran kysyin, miksi hän kykeni kävelemään auringossa, jos kerran oli vampyyri. Hän vastasi, että aurinko piti hänestä, joten se ei satuttaisi häntä. Minä tulin tästä toteamuksesta iloiseksi. Minun ystäväni oli ystävä auringon kanssa. Olivian mielestä elämä oli paljon hauskempaa, jos oli mukava muita kohtaan, sillä oikeat hirviöt olivat niitä, jotka saivat muut tuntemaan olonsa kurjaksi. Olivia saattoi olla vampyyri, mutta hän oli hyvin herttainen sellainen.

Yläasteen käytyäni minun oli olosuhteiden painostamana muutettava jälleen muualle käydäkseni lukiota. Sen vuoksi en enää myöhemmin nähnyt Oliviaa ja hän unohti kertoa minulle, miten vampyyriksi tullaan.

Nightmares Fade When The Sun Rises

Where am I? What time is it? Where is everyone? I’m scared. Mother, where are you?

Esda felt lost and confused when she walked through the castle’s long corridors. Usually there would’ve been lots of other servants and in this part of the castle even lords and ladies with their beautiful dresses that Esda wasn’t allowed to stare at. But now there was just Esda. And the long cold stone walls with an unnatural feeling of loneliness hanging in the air.

Esda looked out of one of the castle’s many narrow windows and found out that it was dark outside. There wasn’t even a single one torch burning on the wall and she couldn’t see any guards patrolling on the yard or up on the wall. It wasn’t right. Esda knew that guards couldn’t just stop patrolling! She backed away from the window trying not to panic. It was hard because everything just felt so… so not right.

Now when she thought about it, she had no idea how she had come onto the corridor in the first place. Why wasn’t she sleeping? She definitely should be abed. She started to hurry towards the servants’ sleeping places.

The silence of the castle was extremely disturbing. Even at night there should’ve been somebody. She estimated that it couldn’t be long till morning and the kitchens at least should have been full of noise, but even from there Esda found only a dead silence. It was like a nightmare and Esda started to be really scared, but she didn’t know how to wake up. It was too quiet everywhere. She started to run.

The room where Esda and her family and a couple of other servants slept was as empty as the rest of the castle. There was not even the smallest sign that anyone had ever lived in those rooms. She started to run around, from room to room, calling people with panic growing inside her small chest. She wanted her mom and dad and her brothers and Perla and even Biata who never gave her any lemon cakes even if there had been plenty of them! Right now Esda would have given all the lemon cakes there were in the world if she just had had all the people back. She wanted this loneliness to go away. 

While running around she noticed that in some of the rooms some tables where covered with glass craws. There were also shelves on the walls, all protected with glass. It was strange because behind all the glasses there was just some old and in most cases broken stuff. Nothing really valuable as far as Esda could see – cracked plates, rusty swords and unusable pieces of chainmail… Esda couldn’t understand why these things were here but it terrified her. It has to be some kind of sorcery, how else could the castle suddenly become empty? Besides servants always more or less knew what was happening in the castle and Esda hadn’t heard anything about covering everything with glass. 

Esda didn’t know what else she could do so she ran out of the castle. Maybe she could find somebody from the town, because a whole town just couldn’t vanish in the thin air, could it? Though apparently a whole population of a castle could, but Esda didn’t want to think about it. The thought that she could be completely alone was too horrendous to think about. What had she done? Why was she being punished? Why was she left behind when everybody else had vanished?

Outside it looked like the dawn was just about to break. Esda’s heart jumped to her throat when she finally saw another, real, breathing human being. A man was just stepping out of… something, that looked like a horse wagon except there was no horse and no shafts, but that didn’t matter. Esda was just incredibly relieved about seeing that she was no longer alone. She could have cried for relief. The man was wearing strange clothes, but Esda couldn’t have cared less. This was a human and she wasn’t alone. She went timidly closer.

“I’m sorry to disturb you, my lord”, Esda began. The man could have been a lord of some strange land and of course Esda wasn’t supposed to speak to her better unless they spoke to her first. This time she could happily take a risk to be hit. “I wonder where everybody is, sir.”

The man didn’t even look at her; it was like she hadn’t even been there! He just started to walk towards the castle yawning and sleepy look in his eyes. Esda tried again and again to get his attention but the result was the same. It seemed like he couldn’t even see or hear Esda at all! Esda stopped in the middle of the yard feeling desperate and scared. What was happening? Tears started to run down her cheeks while she felt like drowning into hopelessness. She could understand nothing and she feared that she was never going to see her family again. It was the worst feeling in the world, it was. She didn’t want to be invisible and alone the rest of her life!

She saw the first ray of sunlight creeping over the thick stone wall and suddenly everything started to fade around her. Or – she realized for her terror –  she was the one fading away. She felt so thin, she couldn’t hear anything and the whole world felt like melting. It was like nothing was real and she was the most unreal thing of all. She felt so light and her vision was steadily blurring but at that moment she realized she didn’t even care. Everything was grey, she was grey and couldn’t feel a thing. She wasn’t crying anymore, she wasn’t scared anymore, because nothing mattered, really. She was just… air. She didn’t cast a shadow and the sun was shining right through her… Then…

There was nothing.

And then…

Where am I? What time is it? Where is everyone? I’m scared. Mother, where are you?

****
Jei, piti nyt kirjoittaa vaihteeksi englanniksi because of reasons. Kuulisin tietysti mielelläni mielipiteitänne tästä pätkästä!

Helpompaa on sanoa "minä vihaan sinua"

Toisinaan minä vihaan sinua todella. Vihaan sitä, miltä kiharasi näyttävät, kun tuuli riepottaa niitä samalla kun naurusi leviää ilmaan niin aitona, että se tekee kipeää. Vihaan sitä, miten saat ihmiset juoksemaan ympärilläsi ja vaikka tekisit mitä, he jatkavat ja yrittävät saada hymyn huulillesi kerran toisensa jälkeen. Vihaan sitä, miten kauniisti korkosi korostavat hameen alta pilkistäviä sääriäsi, se vain on väärin, sen ei pitäisi olla niin. Vihaan koko olemustasi ja kaikkea sinussa.

Eniten minua vihastuttaa se, miten yhä väität olevasi se sama tyttö kuin vuosia sitten, kun minä olin ainoa todellinen ystäväsi. Silloinkin sinulla oli kiharat ja lähiön kauneimmat silmät, mutta ei näitä joka puolella pyöriviä muovinukkeja, joita kutsut ystäviksesi. Niitä, joiden seurassa minä en voi olla. En vain voi. He eivät ole minun kaltaisiani eivätkä sinunkaan, mutta sen sinä kiellät. Järkeni sanoo, että minun pitäisi olla puolestasi iloinen, mutta en ole! Järkeni sanoo, että olen kamala ihminen, mutta minä en välitä!

Etkö voi olla taas se sama syrjäänvetäytyvä tyttö, joka puhui vain minulle? Jos voisin, palaisin aikaan, jolloin me rakensimme yhdessä hiekkakakkuja ja vannoimme, ettemme ikinä haksahda yhteenkään poikaan, emme ikinä. Siihen aikaan, jolloin vannottiin ikuista ystävyyttä ja jolloin ymmärsimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu. 

Mene korkoinesi ja hienoine vaatteinesi. Mene siitä liehumasta, mihin minä sinua tarvitsisin? Ikuisen ystävyyden valat voivat olla totta seitsenvuotiaille, mutta eivät enää sinulle. Nehän ovat vain hölmöä leikkiä, josta kasvetaan yli. Minä en kasvanut. Minä katsoin kun sinä kasvoit ja muutuit ja tulit itsevarmemmaksi. Sinusta kasvoi itseään kunnioittava nuori nainen. Et tarvitse minua. Sinulla on muovinukkesi. Minä en ole nukke ja minä vihaan sinua.

Kaikkein eniten minä ehkä sittenkin vihaan sitä, ettet koskaan päästänyt minua irti. Et antanut minun lakata rakastamasta sinua. Sitä minä vihaan eniten; että rakastan sinua vieläkin, kuten kai rakastin aina.

[Vaihteeksi tällainen raapustus. Pyydän anteeksi kykenemättömyyttäni hyvien otsikkojen keksimiseen]

Jännittävä tarina ala-asteelta: Varkaita vai kummituksia?

[Pistetääs nyt vaihteeksi tekstiä, jonka olen kirjoittanut 11- tai 12-vuotiaana ja joka ainakin omasta mielestäni on aika hauska. Tuohon aikaan olin vielä kunnon heppatyttö ja päähenkilön nimi taitaa olla jostain ihastuttavasta Pollux-kirjasta. Kaameimmat kirjoitusvirheet olen karsinut pois lukumukavuuden lisäämiseksi. Kertokaa, jos haluatte (tai sikäli kun tätä vissiin lukee vaan yksi ihminen: kerro jos haluat), että etsin lisää ala-asteen ainekirjoitustuntien satoa.]





Släm! Amy läimäytti rehuvaraston oven kiinni. Hän vei täysinäisen rehuämpärin valkealle ratsulleen, Pegasokselle. Amyn perhe oli hiljattain muuttanut maalle vanhaan kartanoon, jossa jotkut väittivät aaveenkin asuvan. Voi kuinka Amy olisi toivonut, että he muuttaisivat takaisin kaupunkiin! Siellä olivat kaikki hänen kaverinsa ja erityisesti Niina. Niina oli Amyn paras kaveri ja he soittelivat joka ilta toisilleen. Niinalla oli ohuet vaaleat hiukset vastakohtana Amylle, jolla oli yönmustat, pitkät ja tuuheat hiukset. Niinan silmät olivat siniset kun taas Amyn pähkinänruskeat.


Oli rauhoittavaa kuunnella, miten Peksu rouskutti tyytyväisenä rehuaan. Amy tarttui nurkassa olevaan harjaan ja alkoi lakaista tallin käytävää. Työtä kyllä riitti.


“Taidanpa istahtaa hetkeksi tuohon olkipaalille”, hän mutisi Peksulle. Talli oli lämmin ja Peksu hörähteli pehmeästi. Oli hiljaista.


Yhtäkkiä Amy havahtui. Hän vilkaisi kelloaan: keskiyö! Oliko hän torkahtanut? Onneksi talli sijaitsi kartanon pihassa. Amy antoi Peksulle hyvänyönsuukon, sammutti valot ja sulki oven perässään. Ulkona täysikuu loi kelmeää valoaan pihalle. Amyä väsytti. Sellaisella hetkellä voisi vaikka uskoa, että täällä vaeltaisi aave. Amy säpsähti ja lisäsi vauhtiaan. Hän yritti työntää kummitukset pois mielestään.


Amy syöksähti keittiöön, jossa istuivat huolestunut äiti ja isä, joka hymyili Amylle leikkisästi kuten isällä oli tapana.


“Missä olet ollut?!” äiti tuiskaisi.


“Torkahdin talliin”, Amy vastasi. Äidin siniset silmät kipunoivat.


“Talli ei ole nukkumapaikkasi”, äiti ärähti.


“Minä jo pelkäsin, että kummitus vei sinut”, isä sanoi huolestunutta leikkien.


“Hiljaa! Ei 12-vuotiaiden kuulu juosta ulkona kaiken yötä!”


“Mutta nythän on joululoma. Ja kaikki muutkin…” Amy yritti.


“Kaikki muutkin. Neiti menee nyt nukkumaan, vaikka koko maailma valvoisi”, äiti oli vihainen. Oli ollut vähällä, ettei hän ollut varustanut jotakin etsintäpartiota ja hänen hermonsa olivat riekaleina.

* * *

“Hohhoijaa”, Amy haukotteli aamiaispöydässä.


“Pyydystäksä kärpäsiä? Eiks noi murot kelpaa?” Alisa, Amyn 6-vuotias pikkusisko, oli noussut ylös väärällä jalalla.


“Kalpaahan nämä. Parempia nää on kuin sun. Tiesitkös, että ne sun murot on tehty hämähäkeistä?” Amy näpäytti takaisin.


“Eikä oo!” Alisa kiljui. Hän pelkäsi hämähäkkejä enemmän kuin mitään muuta.


“Oi kyllä. Ensin hämähäkit pyydystetään, sitten ne liiskataan ja piilotetaan murojen sisään, jotta lapset söisivät ne ja muuttuisivat hämähäkeiksi”, Amy selitti vakavalla naamalla.


“Eijeijeijeiiiii!” Alisa kiljui.


“Amy! Älä rääkkää siskoasi”, äiti tuhahti, “Ei niissä muroissa mitään ötököitä ole.”


“AMY!!!!” Alisa kiljui silmät leimuten. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat hyvin vaihtelevat: vieraiden läsnä ollessa ne olivat kuin pikku enkelin (sitä korosti myös se, että hänellä oli vaaleat luonnokiharat hiukset). Amyn kanssa riidellessä ne leiskuivat ja kipinöivät ja riidan jälkeen niillä olisi voinut vaikka jäädyttää sulan laavan siihen paikkaansa. Hups, takaisin nykyhetkeen:


“Ahahahhahahahaha!” Amy kikatti, “Uskoitko?! Iihihihihihih.”


“En!” kuului painokas vastaus. Alisa yritti mököttää, mutta kun Amy vain kikatti, alkoi hänenkin hymynsä olla herkässä.


“Ei ole hauskaa”, hän yritti naurua äänessään, mutta kun Amy ei lopettanut nauramista, molemmat alkoivat räkättää. Isä astui huoneeseen.


“Mikäs on noin hauskaa?” hän kysyi.


“No… hihhih, kun tuo… haaha haa…” tytöt takeltelivat. Isäkin alkoi nauraa. Äiti tuijotti perhettään kuin avaruuden olioita. Häntäkin alkoi naurattaa ja pian koko poppoo hekotti.

* * *

Myöhemmin päivällä Amy asteli kaupungilla ostoskassin kanssa. Samassa hänen eteensä ilmaantui tyttö, jonka Amy hämärästi muisti nähneensä.


“Hei!” tyttö sanoi, “Olen Annukka ja sinä olet Amy, vai mitä?”


“Joo olen. Mistä tiesit?” Amy ihmetteli.


“Taikaa”, Annukka sanoi, “No ei. Isäni on sen koulun rehtori, jossa aloitat keväällä.”


“Ai, sepä kivaa. Haluaisitko tulla käymään meillä, vaikka iltapäivällä?”


“Joo. Eikös sinulla ole heppa? Voisin auttaa sen hoitamisessa”, Annukka sanoi.


“Mainiota! Käykö, jos tulet viideltä?”


“Uskoisin, että se käy”, Annukka vastasi ja sitten hänen täytyikin jo mennä.

* * *

Iltapäivällä Amy oli kävelemässä kartanon puutarhassa. Hän oli jo ollut vähällä unohtaa, että Annukka oli tulossa.


“Moi!”


“Ääk! Huh, ei saa säikytellä”, Amy tuhahti. Hän ei ollut kuullut Annukan askeleita.


“Hih! Pelästyitkö? Ei ollut tarkoitus”, Annukka sanoi.


“Haluatko nähdä huoneeni? Tallin iltatöihin on vielä aikaa”, Amy kysyi.


“Joo hyvä idea.”


Tytöt menivät peräkanaa sisään.

* * *

Aika vieri ja tytöt olivat juuri tekemässä tyttöjenlehdessä ollutta testiä toisilleen, kun Amy sattui vilkaisemaan kelloon: “Kahdeksan! Voi ei, meidän pitäisi jo olla tallissa”, hän voihkaisi.


“No sitten menoksi. Minähän lupasin auttaa”, Annukka sanoi.


He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää,  tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Amy oli niin ajatuksissaan, että hätkähti, kun tallin ovi narahti auki Annukan nykäisystä. Tyttöjen touhutessa tallissa ulkona liikkui joku tai jokin…

* * *

“Huh huh olipa päivä”, Amy tuumasi illalla itsekseen. Hän oli jo yöpukeissa ja meni sammuttamaan valoa. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi ja kurkisti ulos. Pyöreä kuu valaisi hieman seutua, aivan kuin ulkona olisi liikahtanut joku. Siellä se oli. Se hohti heikosti kalpeassa kuunvalossa ja Amyä kylmäsi. Oliko se aave? Amy hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Ei mitään. Amy kiiruhti valokatkaisijan luo ja kömpi sänkyyn.


Se oli vain kuvitelmaa, hän vakuutteli itselleen, mutta juttu jäi silti kiusaamaan häntä. Oliko hän kuvitellut kaiken? Tarkoittiko aaveen näkeminen ehkä onnettomuutta?

* * *

“Herätys unikeko!” Amy kuuli unen läpi, “Aiotaankos sitä nukkua puoleen päivään?”


Herättäjä oli äiti.


“Äh! Onko jo aamu?” Amy mutisi unenpöpperössä. 


“Peksu odottaa”, äiti sanoi.


“Hohhoijaa! Tulen heti”, Amy  sanoi noustessaan ylös.


Vielä tallille päin mennessään Amy oli hieman uninen, mutta perille päästessä kaikki unen rippeet haihtuivat. 


“Peksu! Missä olet? Älä leiki piilosta!” Amy huuteli hätääntyneenä säntäillessään ympäri pientä tallirakennusta. Ei jälkeäkään.


“Äää-ää! Kummitus vei Peksun”, Amy nyyhkytti hysteerisesti.


“Hei mitä nyt? Mikä kummitus?” Amy kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Annukan huolestuneet, lämpimät silmät.


“Peksu on kadonnut. Ja…” Amy vaikeni hetkeksi, “Näin viimeyönä sen kuuluisan haamun.” Hän katsoi Annukkaa silmiin nähdäkseen, pitikö tämä häntä pilkkanaan. “Luulen… että se vei Peksun. Pidätkö minua sekopäänä?” Amy nieleskeli itkua.


“En mutta en myöskään haluaisi uskoa, että aave on vienyt Peksun”, Annukka vastasi, “Ryhdytään salapoliiseiksi. Ensin kerrotaan vanhemmillesi niin he voivat hälyttää oikeat poliisit.”


“Hyvä on. Minä kerron heille. Sinä voit jo etsiä johtolankoja”, Amy sanoi toivoa äänessään. Tytöt lähtivät kumpikin omille tahoilleen.


Hetken päästä Amy palasi.


“No miten he reagoivat?” Annukka kysyi.


“Isä suhtautui aika rauhallisesti, mutta äiti sai melkein sydärin”, Amy selitti, “Löytyikö mitään?”


“No löysin kyllä hevosen jäljet, mutta… Tule katsomaan”, Annukka viittasi Amyn seuraamaan.


“Harmi, ettei ole lunta”, Amy totesi heidän astellessaan tallin eteen.


“Katso”, Annukka sanoi osoittaen maata. Siinä ne olivat. Amystä ne olivat aivan tavallisen näköiset, mutta kun hän katsoi tarkemmin, hän huomasi, että yhtäkkiä ne katosivat.


“Taisi sittenkin olla kummitus”, Annukka huomautti hiljaa.


“Mitä me teemme? Tahdon Peksun takaisin!” Amy alkoi taas nyyhkyttää, mutta ryhdistäytyi pian. “Sori”, hän sanoi.


“Ei se mitään. Hmm… Pitäisikö meidän nukkua ensi yö tallissa? Nähtäisiin edes, mikä mörkö täällä on”, Annukka sanoi.


“Ta-tallissako?” Amy takelsi.


“No minä ainakin haluan mennä”, Annukka ilmoitti.


“H-hyvä on, minäkin tulen”, Amy huokaisi


“Selvä, nähdään sitten illalla. Minun on nyt mentävä. Heippa!” Annukka huikkasi ja lähti. Amy laahusti sisään.

* * *

… Taskulamppu, makuupussi, vitsikirja, eväät, toinen taskulamppu… Kaikki koossa, Amy mietti reppunsa sisältöä. Ilta oli tullut, äiti ja isä nukkuivat jo. Amy hiipi hiljaa ulos. Kylmä tuuli syöksähti ovella häntä vastaan. Hän juoksi tallille. Onneksi Annukka oli jo siellä.


“Heippa”, Amy sanoi vaisusti. 


“Moi”, Annukka vastasi. He istahtivat viltille, jonka Annukka oli tuonut. Tunnelma oli painostava. Annukka yritti pariin kertaan keventää tunnelmaa, mutta turhaan.


“Ei se varmaan tulekaan”, Annukka sanoi kärsimättömänä.


“Sshhh! Amy sähähti. Tuolla pimeyden suojassa se varmasti vaani häntä, valmiina hyökkäämään. Se vain odotti tilaisuutta. Amystä tuntui, että kohta hän huutaisi. Mutta samassa ovi narahti. Tytöt jähmettyivät niille sijoilleen. He odottivat mielestään ikuisuuden, mutta ketään ei tullut. Lopulta Amy ei kestänyt enempää odotusta vaan nousi hitaasti ylös.


“Amy, mitä sä teet?” Annukka kysyi kuiskaten.


“Jos sillä kummituksella on minun Peksuni, niin saa luvan antaa sen takaisin”, Amy vastasi astellessaan ovelle ja Annukka seurasi perässä.


He kurkistivat ulos, mutta kun mitään ei näkynyt, he uskaltautuivat pihalle. Sitten puun takaa hyppäsi esiin heikosti hohtava, hyvin pitkä olio. Tytöt olivat niin peloissaan, etteivät pystyneet liikkumaan. Ainoat ajatukset olivat: “Olisinpa vuoteessani” ja “Nyt se tulee ja… ja…” Aave lähestyi ja Amy yritti huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa.


Samassa alkoi kuulua kikatusta. Mistä se tuli? Ei kai vain aaveesta?


“Tuon naurun tunnen vaikka unissani”, Annukka ärähti, “Saku ja Petteri, paljastuitte.”


Annukka tarttui kummituksen lakanaan, joka paljasti altaan pitkän, kutakuinkin Amyn ikäisen pojan, joka piti harteillaan kikattavaa seitsemänvuotiasta poikaa. He olivat veljekset, Amy sai myöhemmin kuulla.


“Olisittepa nähneet ilmeenne! Hih hih hii!” pieni Saku hekotti, “Kuinka jonkun silmät voi olla niin suuret?”


“Tuskin naurattaa huomenna, kun poliisi tulee vierailulle”, Amy sanoi.


“Ei!” Petteri huudahti.


“Minä keksin!” Annukka sanoi, “Tuotte Peksun takaisin ja maksatte kuukauden sen hoitokuluja, niin me sanomme, että se oli kummitus.”


“No okei”, pojat myöntyivät.


“Yhtä juttua en ymmärrä. Miten ne jäljet katosivat?” Amy ihmetteli.


“No me pyyhittiin ne pois”, Petteri vastasi.


Aamulla oli Peksu taas tallissa ja kaikki palasi normaaliksi. Loppujen lopuksi mitään kummitusta ei siis ollut. Vai oliko?