Jännittävä tarina ala-asteelta: Varkaita vai kummituksia?

[Pistetääs nyt vaihteeksi tekstiä, jonka olen kirjoittanut 11- tai 12-vuotiaana ja joka ainakin omasta mielestäni on aika hauska. Tuohon aikaan olin vielä kunnon heppatyttö ja päähenkilön nimi taitaa olla jostain ihastuttavasta Pollux-kirjasta. Kaameimmat kirjoitusvirheet olen karsinut pois lukumukavuuden lisäämiseksi. Kertokaa, jos haluatte (tai sikäli kun tätä vissiin lukee vaan yksi ihminen: kerro jos haluat), että etsin lisää ala-asteen ainekirjoitustuntien satoa.]





Släm! Amy läimäytti rehuvaraston oven kiinni. Hän vei täysinäisen rehuämpärin valkealle ratsulleen, Pegasokselle. Amyn perhe oli hiljattain muuttanut maalle vanhaan kartanoon, jossa jotkut väittivät aaveenkin asuvan. Voi kuinka Amy olisi toivonut, että he muuttaisivat takaisin kaupunkiin! Siellä olivat kaikki hänen kaverinsa ja erityisesti Niina. Niina oli Amyn paras kaveri ja he soittelivat joka ilta toisilleen. Niinalla oli ohuet vaaleat hiukset vastakohtana Amylle, jolla oli yönmustat, pitkät ja tuuheat hiukset. Niinan silmät olivat siniset kun taas Amyn pähkinänruskeat.


Oli rauhoittavaa kuunnella, miten Peksu rouskutti tyytyväisenä rehuaan. Amy tarttui nurkassa olevaan harjaan ja alkoi lakaista tallin käytävää. Työtä kyllä riitti.


“Taidanpa istahtaa hetkeksi tuohon olkipaalille”, hän mutisi Peksulle. Talli oli lämmin ja Peksu hörähteli pehmeästi. Oli hiljaista.


Yhtäkkiä Amy havahtui. Hän vilkaisi kelloaan: keskiyö! Oliko hän torkahtanut? Onneksi talli sijaitsi kartanon pihassa. Amy antoi Peksulle hyvänyönsuukon, sammutti valot ja sulki oven perässään. Ulkona täysikuu loi kelmeää valoaan pihalle. Amyä väsytti. Sellaisella hetkellä voisi vaikka uskoa, että täällä vaeltaisi aave. Amy säpsähti ja lisäsi vauhtiaan. Hän yritti työntää kummitukset pois mielestään.


Amy syöksähti keittiöön, jossa istuivat huolestunut äiti ja isä, joka hymyili Amylle leikkisästi kuten isällä oli tapana.


“Missä olet ollut?!” äiti tuiskaisi.


“Torkahdin talliin”, Amy vastasi. Äidin siniset silmät kipunoivat.


“Talli ei ole nukkumapaikkasi”, äiti ärähti.


“Minä jo pelkäsin, että kummitus vei sinut”, isä sanoi huolestunutta leikkien.


“Hiljaa! Ei 12-vuotiaiden kuulu juosta ulkona kaiken yötä!”


“Mutta nythän on joululoma. Ja kaikki muutkin…” Amy yritti.


“Kaikki muutkin. Neiti menee nyt nukkumaan, vaikka koko maailma valvoisi”, äiti oli vihainen. Oli ollut vähällä, ettei hän ollut varustanut jotakin etsintäpartiota ja hänen hermonsa olivat riekaleina.

* * *

“Hohhoijaa”, Amy haukotteli aamiaispöydässä.


“Pyydystäksä kärpäsiä? Eiks noi murot kelpaa?” Alisa, Amyn 6-vuotias pikkusisko, oli noussut ylös väärällä jalalla.


“Kalpaahan nämä. Parempia nää on kuin sun. Tiesitkös, että ne sun murot on tehty hämähäkeistä?” Amy näpäytti takaisin.


“Eikä oo!” Alisa kiljui. Hän pelkäsi hämähäkkejä enemmän kuin mitään muuta.


“Oi kyllä. Ensin hämähäkit pyydystetään, sitten ne liiskataan ja piilotetaan murojen sisään, jotta lapset söisivät ne ja muuttuisivat hämähäkeiksi”, Amy selitti vakavalla naamalla.


“Eijeijeijeiiiii!” Alisa kiljui.


“Amy! Älä rääkkää siskoasi”, äiti tuhahti, “Ei niissä muroissa mitään ötököitä ole.”


“AMY!!!!” Alisa kiljui silmät leimuten. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat hyvin vaihtelevat: vieraiden läsnä ollessa ne olivat kuin pikku enkelin (sitä korosti myös se, että hänellä oli vaaleat luonnokiharat hiukset). Amyn kanssa riidellessä ne leiskuivat ja kipinöivät ja riidan jälkeen niillä olisi voinut vaikka jäädyttää sulan laavan siihen paikkaansa. Hups, takaisin nykyhetkeen:


“Ahahahhahahahaha!” Amy kikatti, “Uskoitko?! Iihihihihihih.”


“En!” kuului painokas vastaus. Alisa yritti mököttää, mutta kun Amy vain kikatti, alkoi hänenkin hymynsä olla herkässä.


“Ei ole hauskaa”, hän yritti naurua äänessään, mutta kun Amy ei lopettanut nauramista, molemmat alkoivat räkättää. Isä astui huoneeseen.


“Mikäs on noin hauskaa?” hän kysyi.


“No… hihhih, kun tuo… haaha haa…” tytöt takeltelivat. Isäkin alkoi nauraa. Äiti tuijotti perhettään kuin avaruuden olioita. Häntäkin alkoi naurattaa ja pian koko poppoo hekotti.

* * *

Myöhemmin päivällä Amy asteli kaupungilla ostoskassin kanssa. Samassa hänen eteensä ilmaantui tyttö, jonka Amy hämärästi muisti nähneensä.


“Hei!” tyttö sanoi, “Olen Annukka ja sinä olet Amy, vai mitä?”


“Joo olen. Mistä tiesit?” Amy ihmetteli.


“Taikaa”, Annukka sanoi, “No ei. Isäni on sen koulun rehtori, jossa aloitat keväällä.”


“Ai, sepä kivaa. Haluaisitko tulla käymään meillä, vaikka iltapäivällä?”


“Joo. Eikös sinulla ole heppa? Voisin auttaa sen hoitamisessa”, Annukka sanoi.


“Mainiota! Käykö, jos tulet viideltä?”


“Uskoisin, että se käy”, Annukka vastasi ja sitten hänen täytyikin jo mennä.

* * *

Iltapäivällä Amy oli kävelemässä kartanon puutarhassa. Hän oli jo ollut vähällä unohtaa, että Annukka oli tulossa.


“Moi!”


“Ääk! Huh, ei saa säikytellä”, Amy tuhahti. Hän ei ollut kuullut Annukan askeleita.


“Hih! Pelästyitkö? Ei ollut tarkoitus”, Annukka sanoi.


“Haluatko nähdä huoneeni? Tallin iltatöihin on vielä aikaa”, Amy kysyi.


“Joo hyvä idea.”


Tytöt menivät peräkanaa sisään.

* * *

Aika vieri ja tytöt olivat juuri tekemässä tyttöjenlehdessä ollutta testiä toisilleen, kun Amy sattui vilkaisemaan kelloon: “Kahdeksan! Voi ei, meidän pitäisi jo olla tallissa”, hän voihkaisi.


“No sitten menoksi. Minähän lupasin auttaa”, Annukka sanoi.


He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää,  tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Amy oli niin ajatuksissaan, että hätkähti, kun tallin ovi narahti auki Annukan nykäisystä. Tyttöjen touhutessa tallissa ulkona liikkui joku tai jokin…

* * *

“Huh huh olipa päivä”, Amy tuumasi illalla itsekseen. Hän oli jo yöpukeissa ja meni sammuttamaan valoa. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi ja kurkisti ulos. Pyöreä kuu valaisi hieman seutua, aivan kuin ulkona olisi liikahtanut joku. Siellä se oli. Se hohti heikosti kalpeassa kuunvalossa ja Amyä kylmäsi. Oliko se aave? Amy hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Ei mitään. Amy kiiruhti valokatkaisijan luo ja kömpi sänkyyn.


Se oli vain kuvitelmaa, hän vakuutteli itselleen, mutta juttu jäi silti kiusaamaan häntä. Oliko hän kuvitellut kaiken? Tarkoittiko aaveen näkeminen ehkä onnettomuutta?

* * *

“Herätys unikeko!” Amy kuuli unen läpi, “Aiotaankos sitä nukkua puoleen päivään?”


Herättäjä oli äiti.


“Äh! Onko jo aamu?” Amy mutisi unenpöpperössä. 


“Peksu odottaa”, äiti sanoi.


“Hohhoijaa! Tulen heti”, Amy  sanoi noustessaan ylös.


Vielä tallille päin mennessään Amy oli hieman uninen, mutta perille päästessä kaikki unen rippeet haihtuivat. 


“Peksu! Missä olet? Älä leiki piilosta!” Amy huuteli hätääntyneenä säntäillessään ympäri pientä tallirakennusta. Ei jälkeäkään.


“Äää-ää! Kummitus vei Peksun”, Amy nyyhkytti hysteerisesti.


“Hei mitä nyt? Mikä kummitus?” Amy kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Annukan huolestuneet, lämpimät silmät.


“Peksu on kadonnut. Ja…” Amy vaikeni hetkeksi, “Näin viimeyönä sen kuuluisan haamun.” Hän katsoi Annukkaa silmiin nähdäkseen, pitikö tämä häntä pilkkanaan. “Luulen… että se vei Peksun. Pidätkö minua sekopäänä?” Amy nieleskeli itkua.


“En mutta en myöskään haluaisi uskoa, että aave on vienyt Peksun”, Annukka vastasi, “Ryhdytään salapoliiseiksi. Ensin kerrotaan vanhemmillesi niin he voivat hälyttää oikeat poliisit.”


“Hyvä on. Minä kerron heille. Sinä voit jo etsiä johtolankoja”, Amy sanoi toivoa äänessään. Tytöt lähtivät kumpikin omille tahoilleen.


Hetken päästä Amy palasi.


“No miten he reagoivat?” Annukka kysyi.


“Isä suhtautui aika rauhallisesti, mutta äiti sai melkein sydärin”, Amy selitti, “Löytyikö mitään?”


“No löysin kyllä hevosen jäljet, mutta… Tule katsomaan”, Annukka viittasi Amyn seuraamaan.


“Harmi, ettei ole lunta”, Amy totesi heidän astellessaan tallin eteen.


“Katso”, Annukka sanoi osoittaen maata. Siinä ne olivat. Amystä ne olivat aivan tavallisen näköiset, mutta kun hän katsoi tarkemmin, hän huomasi, että yhtäkkiä ne katosivat.


“Taisi sittenkin olla kummitus”, Annukka huomautti hiljaa.


“Mitä me teemme? Tahdon Peksun takaisin!” Amy alkoi taas nyyhkyttää, mutta ryhdistäytyi pian. “Sori”, hän sanoi.


“Ei se mitään. Hmm… Pitäisikö meidän nukkua ensi yö tallissa? Nähtäisiin edes, mikä mörkö täällä on”, Annukka sanoi.


“Ta-tallissako?” Amy takelsi.


“No minä ainakin haluan mennä”, Annukka ilmoitti.


“H-hyvä on, minäkin tulen”, Amy huokaisi


“Selvä, nähdään sitten illalla. Minun on nyt mentävä. Heippa!” Annukka huikkasi ja lähti. Amy laahusti sisään.

* * *

… Taskulamppu, makuupussi, vitsikirja, eväät, toinen taskulamppu… Kaikki koossa, Amy mietti reppunsa sisältöä. Ilta oli tullut, äiti ja isä nukkuivat jo. Amy hiipi hiljaa ulos. Kylmä tuuli syöksähti ovella häntä vastaan. Hän juoksi tallille. Onneksi Annukka oli jo siellä.


“Heippa”, Amy sanoi vaisusti. 


“Moi”, Annukka vastasi. He istahtivat viltille, jonka Annukka oli tuonut. Tunnelma oli painostava. Annukka yritti pariin kertaan keventää tunnelmaa, mutta turhaan.


“Ei se varmaan tulekaan”, Annukka sanoi kärsimättömänä.


“Sshhh! Amy sähähti. Tuolla pimeyden suojassa se varmasti vaani häntä, valmiina hyökkäämään. Se vain odotti tilaisuutta. Amystä tuntui, että kohta hän huutaisi. Mutta samassa ovi narahti. Tytöt jähmettyivät niille sijoilleen. He odottivat mielestään ikuisuuden, mutta ketään ei tullut. Lopulta Amy ei kestänyt enempää odotusta vaan nousi hitaasti ylös.


“Amy, mitä sä teet?” Annukka kysyi kuiskaten.


“Jos sillä kummituksella on minun Peksuni, niin saa luvan antaa sen takaisin”, Amy vastasi astellessaan ovelle ja Annukka seurasi perässä.


He kurkistivat ulos, mutta kun mitään ei näkynyt, he uskaltautuivat pihalle. Sitten puun takaa hyppäsi esiin heikosti hohtava, hyvin pitkä olio. Tytöt olivat niin peloissaan, etteivät pystyneet liikkumaan. Ainoat ajatukset olivat: “Olisinpa vuoteessani” ja “Nyt se tulee ja… ja…” Aave lähestyi ja Amy yritti huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa.


Samassa alkoi kuulua kikatusta. Mistä se tuli? Ei kai vain aaveesta?


“Tuon naurun tunnen vaikka unissani”, Annukka ärähti, “Saku ja Petteri, paljastuitte.”


Annukka tarttui kummituksen lakanaan, joka paljasti altaan pitkän, kutakuinkin Amyn ikäisen pojan, joka piti harteillaan kikattavaa seitsemänvuotiasta poikaa. He olivat veljekset, Amy sai myöhemmin kuulla.


“Olisittepa nähneet ilmeenne! Hih hih hii!” pieni Saku hekotti, “Kuinka jonkun silmät voi olla niin suuret?”


“Tuskin naurattaa huomenna, kun poliisi tulee vierailulle”, Amy sanoi.


“Ei!” Petteri huudahti.


“Minä keksin!” Annukka sanoi, “Tuotte Peksun takaisin ja maksatte kuukauden sen hoitokuluja, niin me sanomme, että se oli kummitus.”


“No okei”, pojat myöntyivät.


“Yhtä juttua en ymmärrä. Miten ne jäljet katosivat?” Amy ihmetteli.


“No me pyyhittiin ne pois”, Petteri vastasi.


Aamulla oli Peksu taas tallissa ja kaikki palasi normaaliksi. Loppujen lopuksi mitään kummitusta ei siis ollut. Vai oliko?