LPVJ 3. osa

Kaikkein eniten ensimmäisessä kunnollisessa, opiskelun täyttämässä koulupäivässä Pyryä risoi ruotsin opiskelu. Kidutus olisi ollut täydellistä, jos kyseistä kieltä olisi ollut heti aamulla, mutta niin epäinhimilliseksi hän ei olisi koskaan laatinut lukujärjestystään. Joka tapauksessa hän olisi jättänyt tunnin väliin, jos olisi nähnyt sen edes jossain määrin viisaaksi ja toisekseen jos hänellä olisi ollut kanttia. Kaikesta huolimatta hän kuului edelleen niihin suhteellisen tunnollisiin oppilaisiin ja sen mukaisesti oli myös luokassa ensimmäisten joukossa hyvissä ajoin ennen tunnin alkua.

Pyry valitsi itselleen paikan seinän vierestä. Hän piti paikoista, joista saattoi katsella muuta luokkaa ja joista häntä itseään olisi vaikeampi tarkkailla. Pulpetit olivat kaikissa luokissa järjestetty parijonoihin ja vaikka Pyryllä ei ollut rohkeutta mennä istumaan kenenkään muun yksinäisen viereen, hän tavallaan toivoi, että joku tulisi hänen viereensä. Niin tapahtui yleensä vain silloin, kun luokka tuli aivan täyteen.

Kielten tapauksessa vieruskaverin saaminen olisi ollut vielä tärkeämpää, sillä opettajat tuppasivat teettämään jatkuvasti tehtäviä, joissa tuli keskustella parin kanssa. Pyry inhosi tuskin mitään niin paljon kuin kolmanneksi tunkeutumista johonkin porukkaan, kun itsellä ei ollut paria. Toisaalta hän inhosi suunnattomasti myös tehtävän tekemättä jättämistä, sillä muiden jutellessa tehtävää läpi sitä tunsi kuumottavan itsetietoisuuden korventavan itseään.

Pyry kaivoi tunnin alkua odotellessaan uudelta haisevan oppikirjan repustaan jättäen silti koululaukunkin pöydälle kuin jonkinlaiseksi suojamuuriksi. Hän etsi myös penaalinsa ja sormeili sen vetoketjua keksimättä muutakaan käyttöä käsilleen. Häntä unetti ja hän olisi mieluummin lähtenyt jo kotiin.

Luokkaan valui hitaasti opiskelijoita, mutta opettajaa ei vielä näkynyt. Pyryn huomio kiinnittyi seuraavaksi ovesta astuvaan Aleksiin, jonka silmät haravoivat luokkaa laskelmoiden parasta istumapaikkaa. Pyry laski katseensa takaisin kirjan harvinaisen rumaan kanteen. Hän oli joskus miettinyt, miksi ruotsin kirjojen täytyi niin usein olla rumia. Aleksi kuitenkin oli huomannut hänet ja Pyryn yllätykseksi tuli hänen luokseen.

“Istuuks tässä joku?” Aleksi kysyi nyökäyttäen päätään Pyryn vieressä olevaa ilmi selvästi tyhjää tuolia kohti. Tietenkin Pyry tiesi, mitä kysymyksellä tarkoitettiin, mutta, hänestä sen vakiintunut asettelu oli aina kuulostanut typerältä.

“Joo, mun raidallinen laama Timo, sano moi”, Pyry vastasi yllättäen hieman itsensäkin. Hänellä oli tapana ajatella tuonkaltaisia vastauksia, jotka ainakin kuvittelevat olevansa nokkelia. Mutta ajatteleminen ja ääneen sanominen olivat kaksi aivan eri asiaa. Aleksin kulmat kohosivat ja suu vääntyi kertomaan, että Pyryä pidettiin kahelina. Mitä hän varmaan olikin. Ennen kuin Aleksi ehti sanoa mitään, Pyry antoi järkevänkin vastauksen: “Ei istu.”

Aleksin suupieli kaareutui aavistuksen verran hymyyn samalla kun se istuutui Pyryn viereen. Pyry huomasi ohimennen, että luokassa olisi ollut jäljellä vielä useampikin täysin vapaa pulpettipari.

“Mä tiesin jo sillon penskana et sä oot outo”, Aleksi ilmoitti antamatta Pyryn keskittyä kirjan hajamieliseen selailuun. Sitten se kai muisti, mitä ainetta he pian rupeaisivat opiskelemaan ja jatkoi ylikorostetulla ruotsalaisaksentilla: “Duu ääär… en sekopää.”

Blondi näytti tyytyväiseltä itseensä.

“Sittehän meitä on kaksi”, Pyry vastasi tutkaillen kirjan sisällysluetteloa. Nyt hänestä tuntui, että hän voisi vuorostaan olla itseensä tyytyväinen. Vaikka ehkä se lapsellista olikin.

Silloin opettaja päätti aineellistua luokan eteen ja aloittaa tunnin ylipirteällä puheellaan ja suuret korvakorut edestakaisin heiluen. Papattaessaan se heilutteli päätään kuin kana ja Pyry tiesi, että tästä olisi tulossa hyvin pitkä ruotsin kurssi.