Eniten minua vihastuttaa se, miten yhä väität olevasi se sama tyttö kuin vuosia sitten, kun minä olin ainoa todellinen ystäväsi. Silloinkin sinulla oli kiharat ja lähiön kauneimmat silmät, mutta ei näitä joka puolella pyöriviä muovinukkeja, joita kutsut ystäviksesi. Niitä, joiden seurassa minä en voi olla. En vain voi. He eivät ole minun kaltaisiani eivätkä sinunkaan, mutta sen sinä kiellät. Järkeni sanoo, että minun pitäisi olla puolestasi iloinen, mutta en ole! Järkeni sanoo, että olen kamala ihminen, mutta minä en välitä!
Etkö voi olla taas se sama syrjäänvetäytyvä tyttö, joka puhui vain minulle? Jos voisin, palaisin aikaan, jolloin me rakensimme yhdessä hiekkakakkuja ja vannoimme, ettemme ikinä haksahda yhteenkään poikaan, emme ikinä. Siihen aikaan, jolloin vannottiin ikuista ystävyyttä ja jolloin ymmärsimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu.
Mene korkoinesi ja hienoine vaatteinesi. Mene siitä liehumasta, mihin minä sinua tarvitsisin? Ikuisen ystävyyden valat voivat olla totta seitsenvuotiaille, mutta eivät enää sinulle. Nehän ovat vain hölmöä leikkiä, josta kasvetaan yli. Minä en kasvanut. Minä katsoin kun sinä kasvoit ja muutuit ja tulit itsevarmemmaksi. Sinusta kasvoi itseään kunnioittava nuori nainen. Et tarvitse minua. Sinulla on muovinukkesi. Minä en ole nukke ja minä vihaan sinua.
Kaikkein eniten minä ehkä sittenkin vihaan sitä, ettet koskaan päästänyt minua irti. Et antanut minun lakata rakastamasta sinua. Sitä minä vihaan eniten; että rakastan sinua vieläkin, kuten kai rakastin aina.
[Vaihteeksi tällainen raapustus. Pyydän anteeksi kykenemättömyyttäni hyvien otsikkojen keksimiseen]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti