LPVJ 6. osa

Pyry ja Mira istuivat eräällä koulun suurta aulaa reunustavista penkeistä tiiliseinä selkänojana. Mira raapusteli hätäisiä kirjaimia vihkoon eikä Pyry tiennyt, tekikö hän jotakin koulutehtävää vai oliko kyseessä jokin tytön vapaavalintainen päähänpisto. Miran vihko ei edes ollut hänen mielessään päällimmäisenä, tuskin koko tyttökään. Oli oikeastaan varsin vaikeaa osoittaa, mikä pojan mielessä olisi ollut muiden asioiden yläpuolella sillä ajatukset harhailivat omia polkujaan. Hänen silmiensä edessä, muutaman metrin päässä pyöreään pöytään oli kokoontunut ryhmä äänekkäitä nuoria. Heidän joukossaan Aleksi, Kati ja kummitustyttö, joka näytti likatahralta ilmassa. 

Aula humisi täynnä ihmisten ääniä. Sanat törmäilivät toisiinsa ja sotkeentuivat, olisi ollut mahdotonta yrittää poimia joukosta yhtä tiettyä ääntä. Toisinaan toki jonkun kimakka ääni - nauru tai kiljahdus - murtautui muun melun ylle mutta vain hetkeksi. Pyry huomasi, että kimakkaääninen tyttö istui Aleksin vieressä, hymyili siinä ja pelleili rintavarustus paidankauluksesta kurkkien. Aleksi havahtui ajatuksistaan tytön tönäistessä häntä, mutta kummitustahra hänen takanaan ei kadonnut vieläkään. 

Mira pudotti kynänsä penaaliin ja taittoi vihon kiinni. Pyrykin havahtui vilkaisemaan kelloa. Tunti alkaisi pian. Saman havainnon alkoi tehdä yksi jos toinenkin aulassa notkuja ja osa lähti vaeltamaan kohti muualla päin sijaitsevia luokkia. Pyry ja Mira jäivät paikoilleen sillä heidän seuraavan tuntinsa luokkahuone ja sen suljettu ovi olivat aivan heidän vierellään. 

Pyry näki myös Aleksin ryhmän alkavan hajota. Kimakkaääninen tyttö lähti toisen, tikkumaisen laihan tytön sekä erään naistenmiehenä tunnetun abipojan kanssa jonnekin muualle. Pöytään jäi istumaan kaksi jääkiekkoilijaa Aleksin lähtiessä kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin kolmikko ja Katin seuratessa häntä. 

Pyrystä tuntui kuin varjo olisi siirtynyt Aleksin vierestä tämän silmiin. Ehkä hänen oli typerää ajatella niin, Aleksihan alkoi jo olla melko kaukana pysähtyessään vaihtamaan serkkunsa kanssa muutaman sanan. Ei Pyry hänen silmiään voisi sillä tavoin nähdä. Katin tummat hiukset huojuivat näpsäkällä poninhännällä hänen puhuessaan Aleksille. Korkealla aulan katossa olevasta katoikkunasta kurotti alas auringonsäteitä, jotka sytyttivät Aleksin hiukset palamaan kultaisena sädekehänä. Poika hymyili serkulleen tekaistua hymyä.

“Onks toi tyttö susta nätti?” Mira kysyi Pyryn vierestä vilkaisten merkitsevästi serkusten suuntaan. 

“Täh?” Pyry pudotti sanan suustaan yllätettynä. 

“Sitähän sä oot tuijotellut, vai mitä?” Mira vastasi selvästi yrittäen peittää ärsyttävää hymyä, joka teki Pyryn olon epämukavaksi, “Tässä jo muutaman päivän. Ja sehän on tosi nätti. Tunneksä sen jostain?”

“En”, Pyry valehteli toivoen yksisanaisen vastauksen tukahduttavan keskustelun. Hän inhosi tämäntyyppisiä keskusteluja, sillä ne muistuttivat, että hän oli jo kuluttanut seitsemäntoista vuotta tällä planeetalla. Se oli ikä, jossa viimeistään alkoi jo miettiä, että jotakin vikaa itsessä oli. 

“Ei sitten”, Mira vastasi suostuen jättämään aiheen tällä kertaa.

Pyryn seuraavan kerran vilkaistessa Aleksia tai Katia kumpaakaan ei näkynyt missään. Myöhemmin samana päivänä Pyry istui ruotsin tunnilla yksinään. 

* * *

Seuraavana aamuna Aleksi tuli aivan normaalisti bussipysäkille, joten ei se ainakaan kovin pahasti ollut kesken koulupäivän sairastunut. Tietenkään ei ollut Pyryn asia pitää lukua Aleksin poissaoloista ja lintsaamisista, ei se Pyryä liikuttanut suuntaan eikä toiseen. Tietenkään. Miksi olisi? Hän ei vain tänä aamuna ollut kovin seurallisella tuulella. Eihän hän koskaan muutenkaan ollut erityisen seurallinen, joten ei siinä edes ollut mitään ihmeellistä, eikä hänen tarvinnut asiaa mitenkään selitellä! Ehkä minuutti tai pari vierähti hiljaisuudessa, mikä sekään ei ollut mitenkään erikoista. 

Ennen kuin linja-auto ehti paikalle, Aleksi avasi suunsa, kuin olisi ohimennen muistanut asian: “Hei kuule, tuliks ruotsista jotain läksyjä? Se opettaja vihaa mua jo muutenkin… Olis kiva päästä siitä kurssista läpi.”

“Tais siitä tulla”, Pyry vastasi. Tietenkin läksyjä oli tullut. “Mut en mä niitä ulkoa muista ja kirja on kotona.”

Ruotsia ei ollut sen päivän lukujärjestyksessä. Olikohan se sitten helpotus vai pettymys. Pyryn oli vaikea sanoa.

“Mm, anna sun numero niin mä kysyn ne illalla”, Aleksi ehdotti. 

Ennen kuin yhtään puhelinnumeroa oli vaihdettu, bussi kiirehti esiin ja pysähtyi jarrut hyräillen poikien eteen. Kuskin ilme oli yhtä hapan kuin ennenkin sen kähistessä vastauksen hyvään huomeneen. Pyry meni istumaan vakiopaikalleen, mutta Aleksi jäikin hänen edessään olevalle penkille. Työntäessään naamansa istuinten selkänojien väliin ja katsoessaan Pyryä kulmiaan kohottaen se näytti aika… hauskalta. Auringon valo tarttui sen kalpeisiin ripsiin. Pyry pudotti katseensa esiin etsimäänsä kännykkään ja luetteli numeron, josta läksyt saisi kysyttyä.

“Missä sä muuten olit?” Pyry kysyi, kun toinen oli jo kääntymässä istumaan suoraan penkilleen.

“Ei huvittanu istua koulussa, lähin kotiin”, Aleksi vastasi ja hänessä oli vähän samaa välttelyä kuin silloin, kun hän oli kertonut perheensä äkkinäisestä halusta muuttaa takaisin. “Sä et oo varmaan ikinä lintsannut.”

Jotenkin toteamus tuntui syytökseltä tai haukkumalta. Tietenkään Pyry ei ollut lintsannut. Koska oli nössö. Koska ei uskaltanut. Keskustelu loppui siihen ja Aleksi nojasi päänsä ikkunaa vasten näyttäen nukahtavan. Pyryn piti töniä hänet hereille lukion pysäkillä. Herättää unesta, joka vielä sumensi tämän silmiä.

* * *

Iltapäivällä Aleksi soitti, kuten oli luvannut. Puhelun loppumisesta ei kulunut kuin vartti, kun Pyryn puhelin soi uudemman kerran. Kuulemma ruotsi olisi voinut olla Aleksille yhtä hyvin hepreaa eikä hänen aivoillaan voinut olettaa ratkaisevan niin typeriä tehtäviä. Ilmeisesti hän oletti Pyryn aivojen kykenevän siihen. Pyry tunsi olonsa jollain lailla tärkeäksi alkaessaan toistaa edellisen ruotsintunnin asiasisältöjä. 

Se ei jäänyt viimeiseksi sen sortin puheluksi. Pyry sai huomata, että Aleksi ei kovin paljoa viihtynyt koulussa ja Pyry sai toimia hänen yksityisopettajanaan tuon tuosta. Pyry ei oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Toisaalta tunnilla olo yksin teki hänen olonsa epämukavaksi, mutta iltapäivien venyvät puhelut ja hieman anteeksipyytävä sävy Aleksin äänessä tavallaan hyvittivät sen. Tavallaan Pyry alkoi pitää ruotsista yhä enemmän. Tavallaan. Hän ainakin taatusti osasi typerää kieltä paljon paremmin kuin koskaan ennen. 

Se oli myös aikaa, jolloin Pyryn ajatukset tuntuivat vaeltavan jopa enemmän kuin tavallisesti. Ainahan hän oli kai ollut vähän hajamielinen, mutta nyt hänen alkoi olla vielä vaikeampi pitää ajatuksiaan kasassa. Hieno esimerkki hänen keskittymiskyvyn puutteestaan tapahtui hänen ollessaan lataamassa bussikorttiaan ensimmäistä kertaa sinä lukuvuonna. Latauksesta sai kupongilla kaupanpäälle suklaalevyn ja Pyry keskittyi valikoimaan sitä niin antaumuksella, että olisi unohtanut korttinsa kioskin tiskille, ellei myyjä olisi huutanut hänen peräänsä. Pyryä ei ollut pitkään aikaan nolottanut niin paljon ja hän kiirehti pois puristaen korttia niin, että se tuntui uppoavan kämmeneen, ja jätti suklaalevyn unohduksiin reppunsa pohjalle.

Lisäksi hän alkoi olla varma, että hänen huoneessaan asusti tai ainakin silloin tällöin kävi vierailulla jonkinlainen aave. Sekään ei varsinaisesti auttanut häntä yrityksessä pitää ajatuksensa siistissä järjestyksessä. Se sai hänet aina ajattelemaan Aleksin ympärillä kulkevaa haamua.