Pyryn vieressä Aleksi työnsi tuolinsa taaksepäin niin että tuolinjalat kirskuivat lattiaa vasten. Poika heilautti repun roikkumaan toiselle hartialleen ja jäi seisomaan pulpetin viereen vähän hajamielisenä.
“Onks sulla, Pyry, ruokailu nyt?”
“Joo. Taitaa olla.”
“Haittaako, jos tungen mukaan?”
“Ei tietenkään.”
Pyry veti laukkunsa vetoketjun kiinni ja nousi ylös seuratakseen Aleksia ulos luokasta käytävälle, jossa ihmismassan pitämä meteli tiivistyi miltei kiinteäksi aineeksi. Pyry vilkaisi vieressään kävelevää Aleksia ja joutui tekemään töitä pitääkseen kasvonsa neutraaleina. Vaaleatukkaisen pojan toisella puolella näytti kulkevan hailakan tumma olento. Näytti kuin ihmisenmuotoisesta tilasta olisi imetty aavistus valoa pois. Satunnaisesti jonkun kyynärpää tai kokonainen opiskelija soljui ilmestyksen lävitse mitään erityistä reaktiota osoittamatta. Pyry yritti olla tuijottamatta.
Aleksi puolestaan näytti mietteliäältä. Tämä oli jo toinen kerta, kun Pyry näki kummituksen hänen lähellään. Pitäisiköhän kysyä pojalta asiasta? Samalla kun Pyryn aivot tajusivat ajatuksen sisällön hänen teki mieli nauraa itselleen pilkallisesti. Mitä hän kuvitteli sanovansa? Joo mä nään jonkun haamun sun vieressäs, onko mitään ajatuksia kuka se vois olla? Idiootti. Idioottimaista. Kukaan järkevä ihminen ei uskonut kummituksiin ja Pyry todennäköisesti oli vain hullu.
Aleksi näytti havahtuvan mietteistään. Suupielessä käväisi jonkinlainen hymy ja tumma hahmo hänen takanaan liukeni ilmaan savupatsas tuulenpuuskaan. “Pirun iso rakennus”, poika huomioi.
Pyry kohautti olkapäitään muistaen omat ensipäivänsä lukiossa. Rakennus oli näyttänyt lähinnä valtavalta labyrintilta, joka nielaisisi epäonnisen opiskelijan vaivatta syövereihinsä. Nyt tuntui oudolta käsittää, miten kukaan voisi tuntea koulun sekavaksi tai erityisen valtavaksi. “Niin kai.”
“Vaikka oli mun entinenki lukio vähintään yhtä iso.”
“Mm.”
“Sä oot sitten puhelias kaveri, antaisit toisillekin välillä suun vuoron.”
Pyry naurahti ja ripusti reppunsa naulakkoon ruokalan ulkopuolelle.
* * *
Ruokalassa oli jo suhteellisen täyttä, mutta Pyry ja Aleksi löysivät silti vielä yhden vapaan neljän hengen pikkupöydän salin reunalta. Pyry piti noista pienistä pöydistä enemmän kuin valtavan pitkistä ruokailutilaa halkovista pöydistä, joissa saattoi joutua istumaan kylki kyljessä täysin vieraiden ihmisten kanssa. Teoriatasolla siinä ei ollut mitään pahaa, mutta käytännössä se oli ahdistavaa.
“Eiks meidän pitäis muistella vanhoja hyviä aikoja tai jotain?” Aleksi huomioi halkaistessaan perunan nähdäkseen, oliko sen sisällä tumma yllätys, “Niin kuin vaikka naureskella sille, miten jekutettiin opettajia tai karattiin kesken koulupäivän.”
“Mut en mä oo ikinä tehnyt mitään tollasta”, Pyry vastasi kummeksuen. Vielä vähemmän oli tehnyt sellaisia asioita Aleksin kanssa, eiväthän he ala-asteella mitään parhaita kaveruksia olleet olleet.
“Nostalgisoinnissa on kato just se idea, ettei asioiden tarvii olla ihan totta. Kunhan ne kuulostaa kivalta”, Aleksi selitti ja kiinnitti sitten huomionsa johonkin Pyryn takana. Poika hymyili ilahtuneesti ja sitten vilkutti kärsimättömästi. Ilmeisesti hän sai kiinnitettyä haluamansa henkilön huomion.
Toistamiseen hyvin pienen ajan sisällä Pyry oli saada sätkyn. Tällä kertaa se johtui aivan elävästä nuoresta naisesta, joka laski tarjottimensa Pyryn tarjottimen viereen ja istuutui pojan vieressä vapaana olevalle paikalle. Tilanne muistutti kummituksen havaitsemista myös siinä mielessä, että Pyryn oli vaikea olla tuijottamatta. Tyttö oli iholtaan kalpea, mitä puolestaan korosti entisestään tämän musta, lainehtiva tukka. Pitkät kiharat nuolivat siroa selkää. Pyry ei pahemmin tiennyt siitä, mikä oli vaatetuksen saralla muodikasta, mutta hän olisi voinut lyödä paljosta vetoa, että tämän tytön asukokonaisuus oli juuri sitä. Ainakin se näytti hyvältä hänen päällään. Todella hyvältä. Pyry yritti kiinnittää huomionsa salaattiinsa ja pyydysti sieltä vesimelonin palan suuhunsa. Siinä oli tietenkin siemeniä. Eikä Pyry kehdannut ruveta niitä sylkemään suustaan. Ei siementen nieleminen niin vaikeaa kuitenkaan ollut.
“Katsos kuka on löytänyt tiensä koululle”, tyttö sanoi Aleksille hymyn kera. Pyry oli sillä välin unohtanut, miten syötiin ja tiputteli salaatinlehtiä ympäriinsä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan, mutta Pyrystä tuntui, että koko täpötäysi ruokala näki, kuinka idiootti hän oli.
“Eihän tänne voi olla vaikee löytää, jos säkin oot jo kaks vuotta löytänyt perille”, Aleksi vastasi ja suoritti sitten esittelyt kääntyen ensin Pyryn puoleen: “Toi on Kati, se on mun serkku. Ja Kati, toi on Pyry, oltiin joskus samalla luokalla.”
Kati kääntyi hymyillen Pyryyn päin - Pyrystä tuntui, että osa hymystä johtui hänen typerästä nimestään - ja sanoi: “Moi.”
Pyry tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään päätään, siihen hän ainakin kykeni. Puheen tuottaminen tuntui kummallisen vaikealta. Serkku. Ei näissä kahdessa kyllä liiaksi samaa näköä ollut, mitä nyt molemmat olivat melko miellyttävän näköisiä, eihän sitä voinut kiistää. Katin vihreät silmät olivat ehkä aavistuksen liian lähekkäin, jotta tytön kauneus olisi ollut moitteetonta, mutta noinkin hän oli hyvin viehättävä. Ehkä juuri silmien lähekkäisyys teki hänen kasvonsa miellyttävän persoonallisiksi. Joka tapauksessa koko tytön olemus huusi, kuinka paljon Pyryn tason yläpuolella hän oli. Tytön käytös ei antanut viitteitä ylenkatseesta, mutta Pyry tiesi, ettei kukaan Katin kaltainen tyttö puhuisi hänelle ilman syytä. Sitä paitsi hänhän ei nähtävästi kyennyt edes saamaan sanaa suustaan, joten hänelle ei olisi mitään hyötyä olla helpottunut siitä, että Kati oli Aleksin serkku eikä tyttöystävä. Lisäksi Kati oli todennäköisesti jo jonkun muun tyttöystävä.
Pyry vaipui mielellään hiljaisuuteen serkusten jutellessa. Hän tunsi voimakasta halua kadota. Pakoon lähdön houkutus kutitti jalanpohjia, mutta hän istui silti kiltisti paikallaan niin kauan, kunnes oli syönyt. Vasta sitten hän saattoi keksiä jonkin tekosyyn - tekemättömiä tehtäviä ja muuta epämääräisesti mutistua - lähteä pois. Ei häntä kukaan estänyt.
“Eiks meidän pitäis muistella vanhoja hyviä aikoja tai jotain?” Aleksi huomioi halkaistessaan perunan nähdäkseen, oliko sen sisällä tumma yllätys, “Niin kuin vaikka naureskella sille, miten jekutettiin opettajia tai karattiin kesken koulupäivän.”
“Mut en mä oo ikinä tehnyt mitään tollasta”, Pyry vastasi kummeksuen. Vielä vähemmän oli tehnyt sellaisia asioita Aleksin kanssa, eiväthän he ala-asteella mitään parhaita kaveruksia olleet olleet.
“Nostalgisoinnissa on kato just se idea, ettei asioiden tarvii olla ihan totta. Kunhan ne kuulostaa kivalta”, Aleksi selitti ja kiinnitti sitten huomionsa johonkin Pyryn takana. Poika hymyili ilahtuneesti ja sitten vilkutti kärsimättömästi. Ilmeisesti hän sai kiinnitettyä haluamansa henkilön huomion.
Toistamiseen hyvin pienen ajan sisällä Pyry oli saada sätkyn. Tällä kertaa se johtui aivan elävästä nuoresta naisesta, joka laski tarjottimensa Pyryn tarjottimen viereen ja istuutui pojan vieressä vapaana olevalle paikalle. Tilanne muistutti kummituksen havaitsemista myös siinä mielessä, että Pyryn oli vaikea olla tuijottamatta. Tyttö oli iholtaan kalpea, mitä puolestaan korosti entisestään tämän musta, lainehtiva tukka. Pitkät kiharat nuolivat siroa selkää. Pyry ei pahemmin tiennyt siitä, mikä oli vaatetuksen saralla muodikasta, mutta hän olisi voinut lyödä paljosta vetoa, että tämän tytön asukokonaisuus oli juuri sitä. Ainakin se näytti hyvältä hänen päällään. Todella hyvältä. Pyry yritti kiinnittää huomionsa salaattiinsa ja pyydysti sieltä vesimelonin palan suuhunsa. Siinä oli tietenkin siemeniä. Eikä Pyry kehdannut ruveta niitä sylkemään suustaan. Ei siementen nieleminen niin vaikeaa kuitenkaan ollut.
“Katsos kuka on löytänyt tiensä koululle”, tyttö sanoi Aleksille hymyn kera. Pyry oli sillä välin unohtanut, miten syötiin ja tiputteli salaatinlehtiä ympäriinsä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan, mutta Pyrystä tuntui, että koko täpötäysi ruokala näki, kuinka idiootti hän oli.
“Eihän tänne voi olla vaikee löytää, jos säkin oot jo kaks vuotta löytänyt perille”, Aleksi vastasi ja suoritti sitten esittelyt kääntyen ensin Pyryn puoleen: “Toi on Kati, se on mun serkku. Ja Kati, toi on Pyry, oltiin joskus samalla luokalla.”
Kati kääntyi hymyillen Pyryyn päin - Pyrystä tuntui, että osa hymystä johtui hänen typerästä nimestään - ja sanoi: “Moi.”
Pyry tyytyi hymyilemään ja nyökkäämään päätään, siihen hän ainakin kykeni. Puheen tuottaminen tuntui kummallisen vaikealta. Serkku. Ei näissä kahdessa kyllä liiaksi samaa näköä ollut, mitä nyt molemmat olivat melko miellyttävän näköisiä, eihän sitä voinut kiistää. Katin vihreät silmät olivat ehkä aavistuksen liian lähekkäin, jotta tytön kauneus olisi ollut moitteetonta, mutta noinkin hän oli hyvin viehättävä. Ehkä juuri silmien lähekkäisyys teki hänen kasvonsa miellyttävän persoonallisiksi. Joka tapauksessa koko tytön olemus huusi, kuinka paljon Pyryn tason yläpuolella hän oli. Tytön käytös ei antanut viitteitä ylenkatseesta, mutta Pyry tiesi, ettei kukaan Katin kaltainen tyttö puhuisi hänelle ilman syytä. Sitä paitsi hänhän ei nähtävästi kyennyt edes saamaan sanaa suustaan, joten hänelle ei olisi mitään hyötyä olla helpottunut siitä, että Kati oli Aleksin serkku eikä tyttöystävä. Lisäksi Kati oli todennäköisesti jo jonkun muun tyttöystävä.
Pyry vaipui mielellään hiljaisuuteen serkusten jutellessa. Hän tunsi voimakasta halua kadota. Pakoon lähdön houkutus kutitti jalanpohjia, mutta hän istui silti kiltisti paikallaan niin kauan, kunnes oli syönyt. Vasta sitten hän saattoi keksiä jonkin tekosyyn - tekemättömiä tehtäviä ja muuta epämääräisesti mutistua - lähteä pois. Ei häntä kukaan estänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti