Liebster Award

 

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa. sori
4. Keksi 11 uutta kysymystä blogisteille. en jaksa, anteeksi

Kiitokset nimeämisestä ja kysymyksistä menevät lahjakkaalle nuorelle taiteilijalle Marikalle blogiin Näin koulutat taiteilijasi.

1.  Mikä on paras piirre itsessäsi?

Ihanan positiivisesti aloitat ja nyt tunnen itseni ilonpilaajaksi, kun tähän on niin vaikea keksiä vastausta. Ehkä sitten mielikuvitukseni (nyt siellä jotkut lukijat huokaisee, että jos se on mun paras piirre niin voi miten surullista).

2. Miltä blogisi näyttää vuoden kuluttua?

Aika samalta varmaan kuin nytkin. Väriteema saattaa ulkoasussa vaihtua, mutta sisältö tulee varmaan olemaan edelleen about pelkkää tekstiä. Tosin tämä saattaa kyllä muuttua erittäin epäaktiiviseksi, kun meneillään oleva jatkis loppuu, mihin ei pitäisi mennä vuotta.

3. Oletko koskaan jälkeenpäin katunut jonkin tietyn postauksen julkaisemista?

Olen.

4. Mitä TV -sarjan tai elokuvan hahmoa muistutat omasta mielestäsi eniten?
Otetaan In The Flesh -sarjasta Amy Dyerin ulkonäkö ja tyylitaju ja yhdistetään se Kieren Walkerin luonteeseen, niin ollaan aika lähellä.

5. Jos saisit pitää vain yhden aisteistasi (näkö, maku, tunto, kuulo, haju) niin mikä se olisi ja miksi?

Varmaan näköaistin, se on vain äärimmäisen tärkeä minulle. Voisin yhä lukea ja ehkä kirjoittaa. Joskin elämä ilman tuntoaistia on käsittääkseni erittäin vaikeaa ja suoraan sanoen mietityttää, kauanko pysyisin hengissä, jos ei tarvitsisi pelätä kipua. Ehkä valitsisin siitä huolimatta näön, koska olisi aika helvetillistä saada tietoa ulkomaailmasta pelkän tuntoaistin avulla.
 

6. Mikä on kaikkein rohkein teko, jonka olet koskaan tehnyt?

Varmaan kun poistuin parvekkeelta oven kautta. 

7. Mikä on paras neuvo, jonka olet viimeksi saanut?

"Älä sinä lapskulta hättäile, kyllä sulla on aikaa vaikka millä mitalla löytää ne omat polkus."
 

8. Mistä olet blogissasi erityisen ylpeä?

Bannerista tuli mielestäni oikein hieno.

9. Mikä on kaikkein erikoisin/turhin taito, jonka osaat?

Nokkahuilun soittamisen osaamisesta ei ole koskaan ollut minulle mitään hyötyä.
 

10. Jos saisit viettää yhden päivän ihan kenen tahansa ihmisen kanssa, kuka se olisi?

Sanon että Tyler Joseph, Twenty One Pilots -bändin laulaja, ja toivon ettei Josh Dun myöskään olisi kaukana niin saisin ovelasti tavattua kummankin. Varmaan näitä mun henkilökohtaisia asioita käsitteleviä postauksia lukeneet jo tietääkin, että fanitan heidän musiikkiaan ja lisäksi nuo kaksi vaikuttavat tosi hauskoilta tyypeiltä, heidän kanssaan olisi varmasti hauska hengailla.
 

11. Jos kaikki ihmiset olisivat samanlaisia kuin sinä, millainen maailma silloin olisi?

Aika harvinaisen masentava paikka varmaankin. 

Somebody catch my breath

Anteeksi.

Yli kaksi viikkoa?

Vieras kieli on aina intertekstuaalisuutta, sanoi meille kerran eräs opettaja. Don't let me be gone. Mutta minä olen lopulta tajunnut, ettei kesä tullutkaan tänä vuonna ja kouluun on kohta palattava, ehkä joku osaa arvata, mitä kesä minulle merkitsee, vaikka kirjoittajan fiktiivisistä töistä ei aina pidäkään päätellä hänen aktuaalisia ajatuksiaan ja elämänkokemuksiaan. Minusta tuntuu, kuin olisin valvonut koko yön ja vasta aamun valon hiipiessä tajunnut, että en saanutkaan lepoa sinä yönä ja valon tultua nukahtaminen ei enää käy. Minua väsyttää. Minua väsyttää ja uusi työntäyteinen lukuvuosi on odottamassa, enkä tiedä, miten ihmeessä minä jaksan jälleen juosta sen läpi, vaikka hengitykseni ei ole ehtinyt tasaantua edellisenkään jäljiltä. Minä kysyisin sitä joltain ammattilaiselta, mutta ajanvaraukset hoidetaan puhelimitse. Miksi? Olen niin pahoillani, niin pahoillani. DON'T LET ME BE.

Jos joskus päivittämisessä kestääkin (Am I the only one I know)

Twenty One Pilots: Migraine (lyrics)

Te ootte nyt mukavasti osoittaneet mielenkiintoanne, eli enää ei näytä todennäköiseltä, että lopettaisin vähäisen huomion vuoksi julkaisemisen. Mut jos joskus ihmettelette, miks osien ilmestymisessä kestää, se saatta johtua siitä, että olen mielentilassa, jossa en saa paljon muuta aikaiseksi kuin ehkä kuunnella Twenty One Pilotsia youtubesta ja selata nettiä.

I do not have writer's block, my writer just hates the clock,

It will not let me sleep, I guess I'll sleep when I'm dead,

And sometimes death seems better than the migraine in my head.

Luin taas vääriä asioita ja hukkasin tarkoituksen, mutta tänään on jo parempi. Löysin ehkä jonkinlaisen triggerin itselleni, jotain ihan typerää, pitäisi jo osata muutenkin välttää tiettyjä paikkoja, mutta silti niihin eksyn. Tämä oli selityksenä teille, jos ihmettelitte, miksi tämän blogin päivitystahti välillä hidastuu.

Shadows will scream that I'm alone,

But I know we've made it this far,

kid.

Mutta älkää huoliko, kaikki on ennenkin järjestynyt ja koska tekstikin on pääosin valmista, jatkiksen jatkumisessakaan ei pitäisi tulla näkymään kuin korkeintaan näitä joiksikin päiviksi venyviä taukoja. Tää seuraava onkin aika pitkä luku. Ja kyllä tää nyt muutenkin jo alkaa taas sujua, tässä oli vaan taas pari vähän horjuvaa päivää, mut se menee ohi.

Pardon my English

Sometimes I just feel like giving up on everything. Feel like not existing anymore because everything seems hard, impossible even, sometimes. And these thoughts are safer to write in a foreign language, my own would make the words too real. In English they are just a bunch of sounds and almost abstract, almost not my reality. They are thoughts that I barely dare to put into words and when I do write them down I'm too scared to use my mother tongue. Everything also feels less cheesy and less pathetic when you haven't known the language the whole of your life. 

Sometimes I'm just so tired. Sometimes I'm not even tired but I want to keep sleeping. Because when you sleep the world with responsibilities and impossibly difficult things goes away but not permanently. While sleeping you don't have to worry and feel all the negative feelings crushing on your shoulders, but you will also wake up. Of course there sometimes are nightmare too, but it's been a very few nightmares that had felt worse than reality. Dreams are not real and they always end. And you forget them much more easily than memories from the real life. All in all sleeping is good. This sounds strange when you realize it's 3:30 am and I am not sleeping. Why. Why am I awake when I could be sleeping. 

Sometimes reality is too much and not enough. Sometimes you feel empty like there's just so few things in your life keeping you going and still there's so many things going on you feel you can't just handle all of them at once. Simple things. So simple you feel ashamed to find them so difficult. So simple you don't dare to complain because how would a normal, healthy person find those things difficult? And you still want to appear like you yourself are a normal, healthy person, because you don't want to be a flaming disappointment or make your loved ones worry or maybe you just feel like no one would really understand. Because you've been taught to be independent and deal with life on your own because it's your life. Your not even sure if anyone actually ever said so to you; to not show your weakness and inadequacy by asking someone else for help. Probably not. Of course not. But something made your mind to make that up and you can't let it go and you just keep pretending. Your own mind is telling you that no one will love you if you show how pathetic you are. Even though you know that's not true your mind keeps telling you that and so you rather keep crawling forwards on your own even though it makes you want to collapse and give up and quit, rather that than asking for help or even letting anyone know.

 

These are the thoughts I am too afraid to say in my own language, probably wouldn't even know how to say them. Instead using a borrowed language and a passive voice writing you rather than I. I used to believe I was a happy person who can manage life, is good in the things she does and has faith in the future, is able to do things. Some part of me still wants to cling into the scraps of those beliefs and that is the part of me that allows me say this only in English. For me English is the language of fiction - books, tv, movies - and not the every day life. Somehow that makes these thoughts feel that tiny bit more like fiction too. That tiny bit that keeps me even remotely sane.
 

En minä koskaan odottanut, että omalta mieleltäni putoaisi pohja tällä tavalla.

Moi vaan taas

Olen ollut pitkään hiljaa, syynä se, että on ollut ajanjakso, jolloin ahdistaa lähinnä kaikki. Huvittaisi jäädä kotiin makaamaan ja olla tekemättä mitään tai näkemättä ketään. Sen sijaan kokoan itseni ja hoidan velvollisuuteni pakoillen niitä kuitenkin aina kun voin, tai viivyttelen viimetinkaan. Kuin asioiden kieltäminen saisi ne katoamaan tai pienemään, mikä on typerää, sillä ongelmat voivat vain kasvaa kun ne työntää syrjään. Tämä on varmaan yksi niistä ärsyttävistä postauksista, joista nettikeskusteluissa puhutaan. "Kaikki on syvältä, mut enpä kerro miksi." No en tiedä itsekään, siksi ei siitä tämän tarkemmin, en osaa selittää. Halusin vain ilmoittaa blogiani seuraaville ihmisille, etten ole kokonaan tätäkään vielä hylännyt, nämä kaudet menevät yleensä ohi.

Iltaa ystävät hyvät sekä muut paikalle eksyneet

Kaksi asiaa.

Ensinnäkin syksy on kaunis vuodenaika, tekee opiskelijakaupungin entistäkin viihtyisämmäksi vaikka onhan syksylläkin huonot puolensa, en minä sitä kiistä. Olen nyt sitten vihdoin saanut oman soluhuoneen opiskelijakämpästä ja väliaikaisten ratkaisujen aika on ohi. Paikka on viihtyisä ja busseja kulkee jatkuvasti parin sadan metrin päässä olevalta pysäkiltä. Asunto on niin korkeallakin, että jos satun olemaan ylimääräisen liikunnan tarpeessa, rappusista saa ihan kunnon treenin eikä tarvitse edes lähteä mihinkään salille. Hissi on toki myös olemassa, mutta teoreettisesti puhuen rappusetkin on mahdollista valita.

Toinen asia on, että löysin aivan mainion sivuston, josta hakea kirjoitusinspiraatiota: writingexercises.co.uk

Sivuston käyttö tosin vaatii englannin kielen ymmärrystä, sillä kyseisellä kielellä se on kirjoitettu. Tuolta voi arpoa itselleen niin otsikon, hahmon, aiheen kuin vaikka aloituslauseenkin. Minä ainakin olen hyvin iloinen siitä, että tähän sivustoon tutustuin.

Eipä tässä sitten muuta kuin että mukavaa syksyä nyt vaan.

Ei se ole todellista

Henkilökohtaista vuodatusta seuraa.

Tänään linja-autossa matkalla kotiin hymyilin ajatellessani erästä ihmistä. Hymyilin miettiessäni aiemmin käytyä keskustelua, sitten hymyilin ajatellessani ihan vain häntä noin yleensä. Olen tuntenut hänet suunnilleen pari vuotta ja tiviimmin yhteyttä on pidetty kohta vuosi, nykyään puhun hänen kanssaan käytännössä päivittäin ja päiväni on huomattavasti ankeampi, jos en kuule hänestä mitään. En ole koskaan tavannut häntä kasvotusten.

Kyseinen tyttö saattaa hyvinkin tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, sillä jotenkin hänen kanssaan minun on helppo olla avoin. Meillä on tietyllä tavalla paljon yhteistä. Olemme puhuneet vakavista ja syvällisistä asioista, mutta useimmiten hän saa minut nauramaan tai hymyilemään tietokoneen  näytölle samalla kun luen hänen kirjoittamiaan sanojaan uudelleen ja uudelleen. Häneltä olen saanut rohkeutta ja inspiraatiota ja huumorintajumme sekä kiinnostuksemme osuvat yksiin, hän ymmärtää minua ja uskoakseni minäkin ymmärrän häntä. Onko huono asia, jos nettiystävä on läheisempi kuin kukaan face to face -kavereista?

Melkein tapasimme viime kesänä. Reissu ei kuitenkaan lopulta toteutunut.

Ehkä pari kuukautta sitten tajusin ensimmäistä kertaa olevani vähän ihastunut häneen, kenties asiaan vaikutti sekin, että tiesin hänenkin olevan bi. Huitaisin tunteen pois, kuten aiemmatkin potentiaaliset ihastukset, sillä eihän minulla ole kuitenkaan mahdollisuuksia kehenkään, joten voin säästää aikaa olemalla kehittämättä typeriä ihastumisia. Toisekseen, kyseessähän on ihminen, jonka tunnen vain netin välityksellä. Tuntuu kuin nettiystäviä ei laskettaisi edes oikeiksi ystäviksi, joten miten typerää onkaan kuvitella olevansa ihastunut netti-ihmiseen? Ei sitä ihmistä oikein edes lasketa todelliseksi, joten eiväthän sellaista kohtaan kehitetyt tunteetkaan voi olla kovin todellisia.

Eli pyyhkäisin sen tunteen pois mielestä. Ei se edes ollut mitään kovin riipivää ja syvällistä ihastusta, vain jotakin kepeää ja aivan pyyhkäistävissä sivuun. Hassu juttu kuitenkin, sillä joitain viikkoja sitten tämän kyseisen tytön kanssa jutellessa hän kertoi olleensa minuun ihastunut, joskin kyseinen tunne oli jäänyt jo taakse (eräistä hyvin hyvin ironisista syistä, jotka on vaikea selittää niissä rajoissa, jotka haluan tässä yhteydessä kummankin osapuolen yksityisyydelle asettaa).

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että ehkä en itse olekaan ihan niin yli häntä kohtaan kehittämistäni tunteista. Ehkeivät ne enää olekaan niin helposti pois sysättäviä ja nyt minulla ei ole hajuakaan, mitä tekisin niiden kanssa. Olen parikymppinen forever alone, joka on jonkinlaiseksi puolustusmekanismikseen kehittänyt sokeuden itseensä tavalla tai toisella liittyviä romanttisia tunteita kohtaan ja nyt se mekanismi on rikki. Sen läpi vuotaa kuin vuotaakin tunteita.

Se tyttö vain vaatii ison osan ajatuksistani itselleen, eikä edes tiedä sitä. Hän on sanonut minulle mukavimpia koskaan minulle osoitettuja sanoja, hänen ajatusmaailmansa on lähellä omaani ja hän on hemmetin söpö. Hän myös asuu usean sadan kilometrin päässä minusta. Se on hienoinen miinuspuoli. Kuten sekin, että eräs mieleni osa taukoamatta yrittää saada minut uskomaan, että tämä koko juttu on epätodellista, ihastuminen on joko kuviteltua tai mahdotonta, joka tapauksessa se on hyödytöntä, sillä miten sanoisi toiselle, että on sittenkin edelleen tähän vähän tai ehkä enemmänkin pihkassa, sen jälkeen kun tämä on kertonut joskus tunteneensa samoja tunteita, jotka ovat nyt jo historiaa? Vähän kuin että se bussi meni jo.

Opiskelijaelämä on hohdokasta

Erityisen hohdokasta silloin, kun ei ole sattunut saamaan itselleen asuntoa ja nyhvää oppilaitoksen avustamassa hätämajoituksessa jossain hostellissa. Ei sillä, mukava paikka tämä on, mutta olisi se hienoa, jos olisi koulun jälkeen paikka, jonne mennessä voisi sanoa tai edes ajatella hiljaa mielessään että ”menenpä kotiin”.  Mut niinhän ne väittää, et aina ei saa mitä haluaa.

Tämä on nyt jo toinen viikko luentoja, joita ei viikossa tosin montaakaan ole, ja silti tuntuu, ettei homma ole lähtenyt kunnolla käyntiin. Kyllästyttäviä nämä tällaiset johdatukset kursseihin, että ”tällästä me sit tullaan täällä vielä joskus oppimaan” (kiinnostavaahan se on tietää, mitä opiskelee, mutta sen voisin lukea koulun nettisivultakin ja haluaisin jo päästä opiskelemaan), sun muut.

Ja silti tämä opintojen suunnittelu ja erilaisten kurssin valikoiminen tuntuu jotenkin hämärältä. Tai no, se selitettiin meille varsin kattavasti eilen, mutta harmi vaan, että kurssien ilmoittautumiset ynnä muut ovat loppuneet jo viikko sitten. Teepä siinä sitten muutoksia, kun tajuat, että oman aineen perusopintoihin keskittymisen sijaan olisi pitänyt jo hypätä vaikka minkä valinnaisen aineen alkukursseille.

Olen myös huomannut, että on kuin täällä ollessa yksinäisyys tiivistyisi. Sitä voi melkein tuntea, kuinka ympärillä kaupunki sykkii ja ihmiset elävät iloisina elämiään sillä välin, kun itse nököttää yksin. Kotona oli ihan helppoa olla epäsosiaalinen ja silti olla olematta ysinäinen, kun aina joku perheenjäsen on lähettyvillä ja muutama vanha kaverikin on, joille voisi jutella, jos yksin olo ei enää huvittaisi. Täällä ei sitä vaihtoehtoa ole; ei ole helppoa ja turvallista ystävyyttä lähietäisyydellä, jotakuta, jonka luo voisi vain mennä ja olla, jos tarvitsee ihmistä vierelleen.

Pitäisi toki olla sosiaalinen ja hankkia niitä uusia kavereita, mutta milläs hankit.  Kun on epäsosiaalinen ihminen eikä luonnostaan tunne kuuluvansa joukkoon tai edes tietyllä tavalla samalle tasolle kuin muut ihmiset, verkostoituminen käy vaikeaksi. En tarkoita, että pitäisin itseäni muita huonompana tai rypisin itsesäälissä mitenkään usein, mutta minun on vaikea nähdä, miksi joku haluaisi olla kanssani kaveri. Sosiaalisesti kömpelö. On niillä varmaan jo ennestään monta parempaakin kaveria. Ei ole edes sitä kämppää ja sitä kautta kämppiksiä, joiden kanssa olisi vähintäänkin pakko vaihtaa sana ja toinenkin silloin tällöin.

No, minulla on sentään karkkia ja jotain halpaa, mutta itse asiassa hyvää limsaa ja ajattelin katsoa jonkin elokuvan. Mitäpä tässä muuta enää tarvitsisikaan. Lisäisin tähän postaukseen joitain turhia kuvia edellä mainituista asioista, mutta minulla ei ole kameraa mukana. Tai on, mutta ei sitä hiivatin johtoa, jolla kuvia saa koneelle. Pitänee vain elää sen kanssa.

Eerika kiittää ja kuittaa.