Ei se ole todellista

Henkilökohtaista vuodatusta seuraa.

Tänään linja-autossa matkalla kotiin hymyilin ajatellessani erästä ihmistä. Hymyilin miettiessäni aiemmin käytyä keskustelua, sitten hymyilin ajatellessani ihan vain häntä noin yleensä. Olen tuntenut hänet suunnilleen pari vuotta ja tiviimmin yhteyttä on pidetty kohta vuosi, nykyään puhun hänen kanssaan käytännössä päivittäin ja päiväni on huomattavasti ankeampi, jos en kuule hänestä mitään. En ole koskaan tavannut häntä kasvotusten.

Kyseinen tyttö saattaa hyvinkin tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, sillä jotenkin hänen kanssaan minun on helppo olla avoin. Meillä on tietyllä tavalla paljon yhteistä. Olemme puhuneet vakavista ja syvällisistä asioista, mutta useimmiten hän saa minut nauramaan tai hymyilemään tietokoneen  näytölle samalla kun luen hänen kirjoittamiaan sanojaan uudelleen ja uudelleen. Häneltä olen saanut rohkeutta ja inspiraatiota ja huumorintajumme sekä kiinnostuksemme osuvat yksiin, hän ymmärtää minua ja uskoakseni minäkin ymmärrän häntä. Onko huono asia, jos nettiystävä on läheisempi kuin kukaan face to face -kavereista?

Melkein tapasimme viime kesänä. Reissu ei kuitenkaan lopulta toteutunut.

Ehkä pari kuukautta sitten tajusin ensimmäistä kertaa olevani vähän ihastunut häneen, kenties asiaan vaikutti sekin, että tiesin hänenkin olevan bi. Huitaisin tunteen pois, kuten aiemmatkin potentiaaliset ihastukset, sillä eihän minulla ole kuitenkaan mahdollisuuksia kehenkään, joten voin säästää aikaa olemalla kehittämättä typeriä ihastumisia. Toisekseen, kyseessähän on ihminen, jonka tunnen vain netin välityksellä. Tuntuu kuin nettiystäviä ei laskettaisi edes oikeiksi ystäviksi, joten miten typerää onkaan kuvitella olevansa ihastunut netti-ihmiseen? Ei sitä ihmistä oikein edes lasketa todelliseksi, joten eiväthän sellaista kohtaan kehitetyt tunteetkaan voi olla kovin todellisia.

Eli pyyhkäisin sen tunteen pois mielestä. Ei se edes ollut mitään kovin riipivää ja syvällistä ihastusta, vain jotakin kepeää ja aivan pyyhkäistävissä sivuun. Hassu juttu kuitenkin, sillä joitain viikkoja sitten tämän kyseisen tytön kanssa jutellessa hän kertoi olleensa minuun ihastunut, joskin kyseinen tunne oli jäänyt jo taakse (eräistä hyvin hyvin ironisista syistä, jotka on vaikea selittää niissä rajoissa, jotka haluan tässä yhteydessä kummankin osapuolen yksityisyydelle asettaa).

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että ehkä en itse olekaan ihan niin yli häntä kohtaan kehittämistäni tunteista. Ehkeivät ne enää olekaan niin helposti pois sysättäviä ja nyt minulla ei ole hajuakaan, mitä tekisin niiden kanssa. Olen parikymppinen forever alone, joka on jonkinlaiseksi puolustusmekanismikseen kehittänyt sokeuden itseensä tavalla tai toisella liittyviä romanttisia tunteita kohtaan ja nyt se mekanismi on rikki. Sen läpi vuotaa kuin vuotaakin tunteita.

Se tyttö vain vaatii ison osan ajatuksistani itselleen, eikä edes tiedä sitä. Hän on sanonut minulle mukavimpia koskaan minulle osoitettuja sanoja, hänen ajatusmaailmansa on lähellä omaani ja hän on hemmetin söpö. Hän myös asuu usean sadan kilometrin päässä minusta. Se on hienoinen miinuspuoli. Kuten sekin, että eräs mieleni osa taukoamatta yrittää saada minut uskomaan, että tämä koko juttu on epätodellista, ihastuminen on joko kuviteltua tai mahdotonta, joka tapauksessa se on hyödytöntä, sillä miten sanoisi toiselle, että on sittenkin edelleen tähän vähän tai ehkä enemmänkin pihkassa, sen jälkeen kun tämä on kertonut joskus tunteneensa samoja tunteita, jotka ovat nyt jo historiaa? Vähän kuin että se bussi meni jo.