Minä minä minä-kertoja

Tänään keksin vihdoin, miksi en oikein pidä minä-kertojista teksteissä. Aikaisemmin en ole asiaa pahemmin ajatellutkaan, vaan ihmisille kaiketi suhteellisen yleisellä tavalla olen vain hyväksynyt, että niin on. Mielipideasia ja sitä rataa. Nyt kuitenkin tunnen itseni vähän fiksuksi, kun kerrankin ryhdyin ajattelemaan jotakin ja pääsin vielä johonkin lopputulokseenkin. Siksi siitä pitää nyt postauksen verran porista, vaikka amatöörihän näissä asioissa luonnollisesti olenkin.

Minä-kertoja luo hahmosta usein luonnottoman tietoisen ympäristöstä, tapahtumista ja tunteista. Tai ehkä tietoisuuskaan ei ole ongelman ydin, vaan se, että minä-kertoja tuntuu ajattelevan kaiken ympärillään nimenomaan verbaalisessa muodossa. Ei meistä kukaan varmaan jatkuvasti selosta ympäristöään ja tunteitaan mielessään kertomuksena, vaan pitkälti ajattelu muodostuu sanoiksimuovautumattomista tunteista ja mielikuvista. Tästä uskon johtuvan sen, että minä-kertojat eivät aina oikein iske.

Sanotaan nyt myös, että kaunokirjallisuuden ei ole pakko noudattaa luonnollista kertontaa ja usein teksteihin sisältyykin luonnottomuuksia, jotka ovat hyvinkin vakiintuneita kirjallisuuden keinoja, eivätkä haittaa lukukokemusta mitenkään. Tämä minä-kertoja vain on sellainen, joka usein häiritsee minua.

Minä-kertojaa luonnollistaa toki esimerkiksi jonkinlainen kohosteisuus tai kehyskertomus, jossa minäkertoja tiedostaa kertovansa jotakin aiemmin tapahtunutta. Tällöin muistelu on aivan luonnollisesti sanallisessa muodossa. Mutta esimerkiksi preesensissä oleva minä-muotoinen teksti jättää minulle usein sellaisen tunteen, ettei kertoja tunnu oikealta ihmiseltä, hänen tajuntansa ei tunnu oikean ihmisen tajunnalta. Jälleen tulemme toki siihen, ettei kirjallisuuden ole pakko matkia todellisuutta juuri sellaisena kuin se on, mutta tämä asia nyt tuppaa jättämään minulle kummallisen tunteen, enkä pääse kunnolla päähenkilöhahmon ja siten tarinankaan sisään.

Enimmäkseen tämä häiritsevyys tietenkin ilmenee aloittelevien kirjoittajien teksteissä, oman kokemukseni mukaan. Esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja John Greenin The Fault In Our Stars on kirjoitettu minä-muodossa, ja kummastakin teoksesta olen pitänyt kovasti. Kummassakin päähenkilö tuntui aidolta ja kerronta aivan sopivan todelliselta. Onkin varmasti taitolaji osata tehdä minä-kertojasta luonnollisen oloinen, ja aloittelevat kirjoittajat tuskin tulevat ajatelleeksikaan tällaista asiaa.

Minä-kertojahan tuntuu helpolta vaihtoehdolta; tekstin mahdollisen tönkköyden ja jopa ristiriidat voi pistää sen piikkiin, että kun tää on mun hahmon ajattelua ja se nyt muistaa väärin ja musta tää tyyli sopii teinin ajattelulle. Hän-kertojasta tönkköys ja tekstin köyhyys ehkä näkyy selkeämmin, mutta minä-kertojallakaan ne eivät häviä. Toki minä-kertojaan liittyy myös muita ongelmia (kaikkiin kertojiin liittyy ongelmia), kuten se, että näkökulma on niin tiukasti sidottu yhden hahmon tajunnan varaan, mutta siitä lisää joskus toiste jos silloinkaan.

Onhan minä-kertojalla hyvätkin puolensa ja tieyttyihin tarkoituksiin se sopii mainiosti. Olenhan itsekin joissain teksteissäni sitä käyttänyt. Edelläkin mainittu Jumalat juhlivat öisin on eräs suosikkikirjoistani ja siinä minä-kertojaa on käytetty taitavasti ja tarinalle erittäin hyvin sopivalla tavalla.

Postauksen tarkoituksena oli siis enimmäkseen jäsennellä sekalaista mieleni sisältöä ja ehkä yrittää sanoa vinkkinä kirjoittajille, että miettikääs joskus kertojavalintojanne. Tiedän, että itse olen moniin teksteihin valinnut kertojamuodon ihan vaan fiilispohjalta, mutta joskus sitäkin valintaa voisi olla ihan hyvä pohtia tarkemminkin.