Pyry oli hieman hengästynyt noustuaan portaat lukion etuovelta katsoen kauimmaisen päädyn toiseen kerrokseen. Eivät nämä yhdet rappuset sinänsä olisi saaneet häntä näin hengästymään, mutta hän oli välitunnin aikana ehtinyt koluta jo kaikki muutkin koulun portaat. Taivaan tähden, edellisellä viikolla Pyry oli käyttänyt runsaasti energiaa vältelläkseen Aleksia ja nyt hänen oli harhailtava koko koulun läpi löytääksen tämän.
Odottaessaan hengityksensä tasaantumista Pyry katseli ympärilleen pienessä ja lähes tyhjässä yläkerran aulassa. Täällä oli aina tunkkainen ilma, kesäisin se oli kaikkein pahinta, eikä kukaan yleensä viettänyt välituntejaan täällä. Nytkin pienet pyöreät pöydät olivat tyhjät lukuun ottamatta läppäriä naputtelevaa tyttöä ja aivan nurkkapöydässä istuvaa Aleksia, joka ei näyttänyt huomaavan Pyryä. Se oli keskittynyt lukemaan ja Pyry tunsi sisällään jonkinlaisen tyytyväisyyden aallon huomatessaan, että poika luki hänen lainaamaansa kirjaa. Hetken Pyry harkitsi jättävänsä Aleksin rauhaan, sillä selvästi se oli oikein etsinyt omaa rauhaa täksi nimenomaiseksi välitunniksi, mutta päätti kuitenkin olla perääntymättä. Tunti alkaisi joka tapauksessa viiden minuutin kuluttua, ei kukaan siinä ajassa edes ehtinyt lukea paljon mitään.
Oli oikeastaan vähän naurettavaa, miten Pyryn oli pakotettava jalkansa liikkumaan. Hän oli kuitenkin päättänyt tarvitsevansa jonkun muunkin mielipiteen kummitusasiaa koskien, sillä mistä hän itse tiesi, vaikka olisikin vain päästään vialla. Hänen tarvitsi kertoa jollekin tämän aamun erikoisesta herätyksestään ja ainoa, jolle hän oli ylipäänsä kertonut aaveista, oli Aleksi. Pyrystä ei myöskään tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut jakaa asia kenenkään muunkaan tietoisuuteen, joten asioiden ollessa niin kuin olivat, hänellä ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa.
Aleksi huomasi Pyryn vasta, kun hän veti itselleen tuolin tätä vastapäätä ja istuutui. Nostaessaan katseensa kirjasta Aleksi näytti vähän yllättyneeltä, mutta ei huonolla tavalla ylättyneeltä. Ainakaan Pyry ei uskonut, että se oli huonon sortin yllätystä.
”Moi”, Aleksi sanoi vetäen kirjan alta taitellun ja vähän ryppyisen monisteen, joka ilmeisesti palveli kirjanmerkkinä.
”Moi”, Pyry vastasi ja näpräsi pöydälle nostamansa repun hihnoja. ”No, mitäs tykkäät siitä kirjasta?”
Aleksi kohautti olkapäitään. ”Ainakin mä jopa ymmärrän siitä jotain. Se on jo iso plussa.”
Pyry vastasi nopealla puolihymyllä. Hän ei oikein tiennyt, miten ihmeessä olisi luontevasti ottanut puheeksi kummitukset. Totta puhuen hän alkoi tuntea olonsa hyvin typeräksi ja kummitusaihe vain pahensi asiaa. Aleksin täytyi pitää häntä hulluna ja se oli vain säälistä ollut hänelle ystävällinen, kun hän oli kertonut aaveista. Minkä ihmeen takia Pyry oli ajatellut tämän olevan hyvä idea?
”Onks kaikki ok?” Aleksi kysyi, kun Pyry oli ilmeisesti ollut aavistuksen liian kauan hiljaa. Kai tämä oli niin luonteva aiheen vaihdos kuin oli mahdollista. Pyry vilkaisi nopeasti aulan ja portaikon toisella puolella istuvaan tyttöön. Sillä oli kuulokkeetkin päässä, joten tuskin se mitään kuulisi.
”Muistat sä, kun mä kerroin näkeväni niitä kummituksia?” Pyry kysyi yrittäen kuulostaa siltä kuin aihe ei oikeastaan edes olisi sen tärkeämpi tai kummallisempi.
”Joo, tietysti.” Aleksi vastasi odottaen ilmiselvästi Pyryn jatkavan.
”No tänään aamulla... mä heräsin meidän vintinltä ja mä en yleensä koskaan kävele unissani.”
”Sä arvelet et se oli jonkun kummituksen aiheuttamaa vai?”
”Mmm, kun sen lisäksi vielä illalla ennen nukahtamista musta tuntui, kun joku olis yrittänyt sanoa mulle jotain. Ja aluksi mä en millään meinannut muistaa mitä, mut äsken äikän tunnin aikana, ainakin mä luulen, se palautui mun mieleen.”
”No mitä se kummitus sanoi?” Aleksi kysyi näyttäen lähinnä kiinnostuneelta. Pyry ei edes oikein tiennyt, mikä Aleksin olemuksessa sai hänet juuri silloin vakuuttumaan siitä, ettei toinen poika hänelle nauraisi tämän asian tähden. Niinpä hän uskalsi jatkaa.
”Mä oon aikaisemmin jo miettinyt, miksi kummituksia tuntuu olevan niin paljon just meidän talossa, en mä usein törmää niihin missään muualla. Musta tuntuu, että joku niistä yritti kertoa mulle vastauksen eilen. Että kummitukset on tavallaan tehty ahdistuksesta, ne on kuollut sen tähden tai niiden kuolemaan liittyy jotain ikävää ja ei kai sen ihan aina tarvitse niin olla, mutta yleensä. Ja ne tulee ja jää helpoiten sellaisiin paikkoihin, joissa on jo tapahtunut jotain ikävää.”
Pyry jätti loppuosan mieleensä palautuneesta viestistä kertomatta, sillä ei se ollut tärkeää ainakaan juuri tätä asiaa koskien. Hän oli huomannut näkevänsä aaveita enemmän tiettyinä aikoina ja toisinaan tuskin ollenkaan. Nyt hän ainakin luuli tietävänsä, mistä se johtui. Kummitukset olivat siis syntyneet ahdistuksesta; oli vain loogista, että niitä oli helpointa nähdä, kun oli itsekin ahdistunut tai surullinen tai jonkin muun senkaltaisen tunteen vallassa. Silloin oli itsekin melkein kummitusten maailmassa. Sitä Aleksin ei ollut tärkeää tietää.
”Teidän talossa olis sitten tapahtunut jotain kamalaa?” Aleksi sanoi. ”Ja jos sä kävelit unissas teidän vintille niin se varmaan olis hyvä veikkaus sen kamaluuden tapahtumapaikaksi, vai mitä?”
”Niin mä vähän aattelin”, Pyry myönsi. Hän alkoi jo rentoutua eikä tuntenut itseään aivan täydelliseksi tomppeliksi.
”Sä varmaan meinaat käydä tutkimassa siellä, eiks vaan?”
”Niin kai. Vaikka en mä tiedä, jos sieltä mitään löytyy.”
”Ei kai siinä mitään menetäkään, jos siellä käy katsomassa. Saanks mä tulla mukaan?”
Sitä kysymystä Pyry ei ollut osannut odottaa ja yllätys ehkä pääsi paistamaan hänen kasvoiltaankin. Mutta kun sitä ajatteli, miksi ei?
”Joo”, Pyry vastasi, ”totta kai, jos haluut.”
Aleksi hymyili. ”Siitä onkin aikaa, kun on viimeksi tullut jahdattua kummituksia. Okei, vakavissaan nyt. Sä varmaan haluut tutkia niitä paikkoja jo tänään?”
”Joo, jossei sullakaan oo suunniteltuna mitään tekemistä tälle päivälle”, Pyry sanoi, sillä kai tämä oli sellainen asia, joka oli parasta hoitaa mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Hän oli edelleen suhteellisen hämmästynyt Aleksin halusta tulla mukaan, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä iloisempi hän oli tarjouksesta. Ajastus ullakon tutkailusta yksin ei suoraan sanoen tuntunut kovinkaan houkuttelevalta ja nyt Aleksi oli itse tarjoutunut mukaan eikä Pyryn tarvinnut pyytää sitä erikseen. Lisäksi sehän kertoi, ettei Aleksi voinut häntä täytenä tollona pitää, kun kerran vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään mukaan.
”Ei mulla mitään oo. Vaikka porukat on kyllä sitä mieltä, että näin lähellä koeviikkoa mun pitäs olla lukemassa, mut sanotaan niille, et mä tulin sun luo lukemaan”, Aleksi sanoi ja hymyili tavalla, joka kertoi, ettei se kovin vakavasti vanhempiensa mielipiteitä - ainakaan tässä asiassa - ottanut. Kunhan puhui ja sen hymy peilautui melkein vahingossa Pyryn kasvoille.
”Okei”, Pyry vastasi ja oli sillä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, että oli päättänyt jutella Aleksin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti