LPVJ 30. osa

Aleksi

Bussi oli jo suhteellisen täynnä, kun Aleksi nousi sen kyytiin iltapäivällä koulun jälkeen. Päivä oli pilvinen ja kuljettajaksi oli valikoitunut aivan erityisen hapannaamainen yksilö, mutta sellaiset asiat eivät päässeet poikaa pahemmin haittaamaan. Vaikka hän olikin noussut kyytiin viimeisten joukossa, hän huomasi bussissa jo istuvan Pyryn edessä vapaan penkkiparin ja valtasi sen itselleen saman tien. Hän kääntyi istumaan sivuttain voidakseen katsoa penkkien välistä taakse.

”Moi”, Aleksi tervehti herättääkseen Pyryn huomion. Se kun oli keskittynyt tuijottamaan ikkunasta ulos mietteliään ja ehkä vähän uneliaan näköisenä.

”Moi”, Pyry vastasi palautuen mietteistään nykyhetkeen.

”Ja nyt sitten kohta haamujahtiin, vai mitä”, Aleksi sanoi osittain varmistaakseen, ettei Pyry ollut tullut katumapäälle, ja osittain saadakseen keskustelun alkuun.

Osasyy sille, että hän oli niin innokas menemään Pyryn mukaan, oli että hän oli saattanut itsekin kohdata haamun ja hän halusi tietää niistä lisää. Rehellisesti hän ei osannut sanoa, mitä olisi ajatellut tapauksesta eikä hän ollut hiukkaakaan varma sen todellisuudesta. Aleksi ei uskaltanut tai kehdannut sanoa siitä kenellekään, hänhän tuskin tiesi, uskoiko siihen itsekään. Toinen asia, jota hän ei tiennyt, oli toivoiko hän kokemuksen olleen aito vai kuviteltu. Oliko jonkun kummituksen läsnäolo sitten lohduttavaa, vai vain erittäin julman ironista ja surullista? Tässä tapauksessa todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto osui lähemmäs. Ajatella nyt, että joku halusi pois niin epätoivoisesti, että tappoi itsensä, ja jäikin sitten jumiin tähän maailmaan ehkä ikuisuudeksi.

”Joo, niinpä kai”, Pyry vastasi. Siitä kuitenkin näki, ettei se pitänyt tästä aiheesta puhumisesta täydessä bussissa. Aleksiakaan aiheen vaihdos ei millään lailla haittaisi. Vaikka eihän tällaisessa meluisessa linja-autossa kukaan kiinnittäisi rahtuakaan huomiota heidän keskusteluunsa.

Aleksi otti puheeksi koulun; se oli helppo aihe varsinkin ennen koeviikkoa, vaikkakaan ei ehkä omaperäisin. Pyry oli luonnostaan aina enemmän tai vähemmän varautunut - viime aikoina jotenkin tavallista enemmänkin - ja siltä kesti aina jonkin aikaa rentoutua. Bussin moottori murahti ja auto nytkähti liikkeelle.

Juttu kulki varsin luontevasti koemäärien ja -päivien vertailun kautta molemmille yhteisen ruotsinkurssin koealueeseen ja lopulta kirjoihin ja siihen Pyryn Aleksille lainaamaan teokseen erityisesti. Senkin kirjan Aleksi oli ottanut lähinnä saadakseen syyn puhua jostakin Pyryn kanssa, niin paljon se edellisen viikon mahdollisesti kuviteltu välttely häneen oli vaikuttanut. Eipä sillä, että Aleksi olisi tekoa jotenkin katunut. Nytkin Pyry selitti kyseisen kirjan hahmoista ja maailmasta ja vaikka mistä ja sen silmissä loisti innostus. Siinä vaiheessa oltiin jo puolimatkassa kotiin ja Pyryn jännittynyt suojakuori oli ehtinyt sulaa pois tai ainakin ohueksi ja läpikuultavaksi. Aleksi olisi voinut kuunnella Pyryä vaikka kuinka kauan.

Tämän takia Aleksi kai pitkälti olikin niin iloinen ollessaan Pyryn ystävä. Oli kuin Pyryn ajatukset ja aika lailla sen persoonallisuus yleensäkin olisivat olleet salaisuus, jota se ei paljastanut kuin muutamille harvoille ja Aleksi oli yksi niistä harvoista. Tietysti oli hyvin harvinaista, että Pyryn jännittyneisyys olisi kadonnut aivan kokonaan, mutta tällaisina hetkinä se uskalsi puhua vapaammin, vitsailla ja olla oma itsensä. Sen silmätkin näyttivät eloisammilta, kun niistä ei enää heijastunut huoli siitä, mitä uskaltaisi sanoa ja mitä ei.

Pyryn takana ikkunassa vilisivät maalaukselliset, syksynväreihin koristautuneet maalaismaisemat, mutta ei Aleksi osannut niihin kiinnittää huomiota. Ikkunan edessä istuva, syysvalossa kalpea poika oli niitä kauniimpi.