Pätkiä uudemmista ja vanhemmista teksteistä. En tiedä onko tässä rahtuakaan järkeä, mutta aika taiteelliseltahan tämä ainakin vaikuttaa, eikös vaan? Idea on yhdestä Haastavan kirjoittamisen haasteesta. Osan lauseista saatatte tunnistaakin.
________________________________________________________________________
Ensin soi kello. Sen ääni kaikessa terävässä kovuudessaan on yllättävän kaunis oppilaan korvissa tähän aikaan iltapäivästä. Hetken ajan koulunpiha on täysin hiljainen, väistämättä tulee mieleen sanonta ”tyyntä myrskyn edellä”, sillä suuri rakennus tuntuu pidättävän henkeään jaksaakseen puhaltaa oppilaat ulos. Kävelin hiekkaista polkua pitkin kohti metsää loppuvan kesän tuuli lämpimänä kasvoillani.
Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Olimme kevyitä kuin surenkorennot, kuin puhtaan valkeat joutsenet vailla ajan ja paikan kahleita. Olin seesteisen tyyni, jäinen vuoristolampi tuulettomana päivänä, olin yhtä koko universumin kanssa. Toisinaan minä vihaan sinua todella. Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan.
He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää, tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Jo tätä ennen pimeys oli tunkeutunut joka paikkaan, valunut sisään kaikista mahdollisista raoista ja täyttänyt tienreunojen ojat neuroottisten ajovalojen säikyttäminä. Kyläläiset olivat varmoja, ettei tämän pimeämmäksi voisi enää mennä. Lumesta ei ollut tietoakaan, vaikka joulu jo lähestyi, ja ilmassa raskaana roikkuvat sumupisarat söivät lopunkin valon kaikkialta.
Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita.
Patsas esittää kumaraa naista ja on yhtä kylmä kuin ne, jotka nukkuvat ympärillä nurmen alla. Harmaan vartijan silmät katsovat maahan haikeina ja veistetyt kasvot kertovat naisen olevan vanha, sopivan hyvin viettämään aikaansa hautausmaalle. Sammaloitunut kivihuppu kehystää vahdin kasvoja ja kädessä roikkuu liljankukka. Jos pääsisin avaruuteen kävisin kuussa ja toisin kuusta palasen ja hyppäisin varmaan tähtiin asti. Tähden palasen lähettäisin kotiin ja saisin kaverikseni pienen avaruusolennon. Hiljaa, hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti