Kaikki kirjoittajat vihaavat itseään silloin tällöin

Näin yleistäen kirjoittajien itsetunto vaihtelee varmuudesta että on seuravan maailmanlaajuisen bestsellerin kirjoittaja aina siihen asti, että vihaa kaikkea kirjoittamaansa niin kovasti, että tekisi mieli polttaa joka ikinen koskaan kirjoittamansa teksti. Kirjoittajat ovat kummallisia.

Joskus sitä vain katsoo omaa tekstiään ja kysyy itseltään, että mitä hittoa nyt oikeasti. Erityisesti tätä tapahtuu vanhoja kirjoituksiaan lukiessa ja kai se on yritettävä ottaa lohduttavana asiana sillä selvästi jonkinlaista kehitystä on täytynyt tapahtua. Aloittelevat kirjoittajat kompastelevat yksi toisensa jälkeen samoihin kliseisiin ja oikeastaan eihän sitä tarvitse hävetä. Tai no ehkä vähän, mutta pointti on, että sitä tapahtuu muillekin.

Kellään muulla tällainen fiilis vanhoja tekstejään selatessa?

Kirjoita nyt kuitenkin ne muutama kammottavan kliseistä ja latteaa tarinaa, kehity ja siirry seuraavalle tasolle. Sitä mieltä minä olen. On ihan turhaa odottaa aloittelijoilta täydellisyyttä.

Itsensä nolaaminen yleisen huvin vuoksi tuntuu olevan ajan henki (kun vaikka vilkaisee jotain tosi-tv-tarjontaa niin tältä päätelmältä ei voi välttyä), joten avaanpa nyt luurankokaappini ja puhun hieman ensimmäisestä netissä julkaisemani tarinasta. Sen nimi oli Suklaasilmät, aivan, jo pelkkä nimi herättelee oksennusrefleksiä, mutta hei, olin 15 ja mahdollisesti tiedostin myös kohdeyleisöni olevan nuoret demitytöt - demi-fi:ssä siis kertomuksen julkaisin - ja päädyin kirjoittamaan teiniromantiikkaa.

Ette varmaan ikinä arvaa, mistä tarina kertoi. Päähenkilönä on tuskallisen tavallinen, mutta vetäytyvä tyttö, jota "syrjittiin, joskus kiusattiinkin" ilman oikeastaan mitään syytä. Tytön luokalle tulee uusi poika suklaasilmineen ja hunajaisine kiharoineen ja kuinka ollakaan nämä kaksi rakastuvat ja seuraa jotain ihmeellistä draamaa ja lopulta loppu hyvin kaikki hyvin. Suunnilleen saman tarinan voi lukea vaihtelevilla eroavaisuuksilla lukemattomien eri tyttöjen kirjoittamina ja ehkä se on vaihe, joka useiden on vain yksinkertaisesti käytävä läpi. Jos et tätä vaihetta ole kokenut, onnittelut sinulle.

Melkein tekee mieli itkeä.

Hauskinta tässä jutussa on se, että juuri kyseinen tarina sai minut todella rohkaistumaan kirjoittajana ja uskaltamaan laittaa tekstejäni esille. Kommentit joita sain, olivat lähinnä jatkon pyytämistä ja lyhyitä kehuja, jotka silloin tuntuivat suuremmoisen ihanilta haurasta kirjoittajaitsetuntoa rakentamassa olevasta teinistä. Tuohon aikaan tuntui, että kaikki mitä kyseiselle saitille syydin, oli kultaa ja minä olin jokin uskomaton lahjakkuus. Uskon, että tarvitsin sitä tunnetta.

Näin jälkeenpäin katsottuna teksti oli melkoista kuraa, mutta olen silti tyytyväinen, että tuolloin minulle ei sanottu niin. Olen iloinen siitä, että ensimmäisen tarinani kohdalla kommentit olivat myönteisiä. Myöhemmin olen saanut kritiikkiä ja arvostan sitä suuresti, mutta Suklaasilmien aikaan todella tarvitsin jonkinlaista materiaalia rakentaa itselleni perusrohkeus, jonka avulla myöhemmin kestäisin kritiikin ja pystyisin hyödyntämään sen. Se aika, jonka kliseistä teiniromanssiani kirjoittaessani elin onnellisen kuplani sisällä, mahdollisti sen, että itsetuntoni kestää julkaista tekstejä ja ottaa niistä saatu palaute vastaan.

Anna-Leena Härkönen puhui jossain kolumnissa (olisikohan ollut julkaistu Apu-lehdessä) kirjoittajien itseinhosta. Monet hänen tuntemansa kirjoittajat ovat hylänneetkin tekstejä itsekritiikin seurauksena ja tekstiä lukiessa koin itse syvää samaistumisen tunnetta. Siitähän se lähinnä johtuu, että omakin LPVJ-jatkikseni kirjoittaminen tökkii ja julkaisussa välit ovat tuhottoman pitkiä - katsoessani tarinaani tekee toisinaan mieli repiä hiukset päästä ja kirkua, että pystyn minä nyt taivaan tähden parempaankin. Tylsä, sekava, hölmö. Aloitin sen ilman kovin tarkkaa suunnitelmaa, kirjoitellakseni vain jotakin. Moniin juonenkäänteisiin olen kirjoittanut alustavat välineet niiden toteuttamiseen, mutta olenkin hylännyt käänteen sen kliseisyyden tähden. Ja sitten henkisesti läimäytän itseäni koska goddammit woman, et oo enää 15, yritä nyt saada edes jotain tasoa tekstiisi.

Yritin tässä kai sanoa, että ainakin nuoret ja aloittelevat kirjoittajat, älkää hermostuko, vaikka tekstinne ei olisikaan vielä niin priimaa ja siellä vilisisi jos jonkin moista mary sueta ja gary stuta. Kyllä se vielä siitä. Olet hyvä kirjoittamaan, jatka pian!