LPVJ 11. osa

“Saadaanpa näköjään olla rauhassa”, Aleksi totesi, kun hän ja Pyry kääntyivät pojan kodin pihalle. Pyrystä oli ihan mukavaa, että he olivat tulleet yhtä matkaa suoraan koulun jälkeen, sillä hän ei ollut ollut aivan varma, missä Aleksi tarkalleen ottaen asui. Ei sillä, että niin pienessä kylässä olisi voinut pahasti eksyäkään. “Isäkään ei oo näköjään kotona. Se ei ole saanut vielä töitä mistään, mut tykkää istua yhdellä huoltsikalla kavereineen.”

Pyry seurasi Aleksia sisään iäkkäännäköiseen mutta hyväkuntoiseen taloon kuunnellen, miten tämä samalla puheli huolettomaan sävyyn, kuin kaikki sen maailmassa olisi täydellisesti kunnossa. Pyry mietti, oliko Aleksi opetellut sellaisen puhetavan vai tuliko se vain luonnostaan. Hän ei uskonut, että olisi itse kyennyt samanlaiseen rentouteen jos heidän osansa olisivat olleet päinvastaiset. 

Aleksin huoneeseen mentiin portaista, jotka lähtivät heti ulko-oven oikealta puolelta tilavasta eteisestä. Pyry näki eteisen nurkassa joitain pahvilaatikkoja sekä sekalaisia tavaroita ja seiniä vartioi rivi erilaisia kenkiä mutaisista kumisaappaista sieviin naisten pikkukenkiin. Aleksilla ei ilmeisesti ollut suurempia aikomuksia esitellä taloa tarkemmin, sillä hän suuntasi suoraan portaisiin samalla kun höpisi siitä kuinka oikeastaan piti enemmän tästä talosta kuin asunnosta kaupungissa, vaikka täällä noin muuten olikin tietysti tappavan tylsää.

“Vähän sotkuista täällä on, mut ei kai sen niin väliä”, Aleksi sanoi potkaistessaan vaatekasan sänkynsä alle ja pudottaessaan reppunsa lattialle.

“Siistimpää täällä on kuin mun huoneessa”, Pyry vastasi. Aleksin huone oli vähän tilavampi kuin Pyryn oma. Suurikokoinen kirjoituspöytä tosiaan oli hieman sekaisin, mutta muuten huone oli melko siisti. Kuin antaakseen jonkin persoonallisen vivahteen huoneelle ikkunalla törrötti kuollut kukka ja mattoon oli tarttunut vähän valkeita kissankarvoja. Aleksi kai huomasi Pyryn katseen.

“Äidin mielestä kaikissa huoneissa pitäis olla jotain kukkasia, mutta mä en oo tainnu jaksaa kastella tota kertaakaan. Tykkäät sä kissoista?”

“Mmm, joo.”

“Meidän Muru on varmaan jossain alakerrassa, laiska katti, äiti hemmottelee sen pilalle. Voidaan etsiä sekin, jos sä haluut”, Aleksi sanoi. Hänen kävellessään läheltä ikkunaa Pyry oli näkevinään hänen vierellään kullanhohtoista kimallusta, kuin pitkät vaaleat hiukset olisivat välähtäneet auringossa. Juuri nyt Pyry ei olisi kummitusta kaivannut. “Mut et sä tänne minkään vitun kissan takia raahautunu. Istu ny johonkin.”

Pyry istui Aleksin osoittamalle konttorituolille samalla kun tämä puolestaan rojahti selälleen sängylle. Pyrystä tuntui, että Aleksi todella esitti parhaansa mukaan huoletonta, vaikkei missään nimessä ollut. Sen huomasi, kun katsoi tarkkaan. Toinen sängyn reunan yli roikkuva jalka heilui ilmassa levottomaan tahtiin, ja Pyry olisi kovasti halunnut jättää huomiotta tunteen, että huoneessa oli joku kolmaskin. 

“Muistatko sä edes meidän Minniä?” Aleksi kysyi hetken kuluttua. Kevyen hajamielisesti kuin sen mieli olisi jossain ala-asteaikojen tienoilla, ajassa, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja ongelmat paljon vähemmän vakavia. 

“Joo, kyllä mä luulisin”, Pyry vastasi. Ala-asteella, pienessä kyläkoulussa kaikki olivat tunteneet toisensa ja hän muisti jotenkuten itseään useamman vuoden vanhemman tytön, jolla oli kauniit, melkein vyötärölle yltävät hiukset. Pyry oli aika varma, että se oli ollut juuri Minni. Sitä oltiin kutsuttu toisinaan Minni-hiireksi, luonnollisesti, ja hiusten takia joskus Tähkäpääksi, mutta ainakaan Pyryn mielestä lempinimiin ei ollut tuolloin sisältynyt loukkaavaa tarkoitusta. 

“Mulla on sen kuva jossain, jos sua kiinnostaa.”

“Joo, tietysti.”

Aleksi nousi ylös ja oli muutamalla askeleella Pyryn vieressä vetämässä auki kirjoituspöydän laatikon. Paperien ja vihkojen alta hän löysi pienen paperinpalan, jonka ojensi Pyrylle. Se oli koulukuva tytöstä, jolla oli yhä kultaiset hiukset, mutta paljon lyhemmät kuin Pyryn muistoissa. Silmät olivat ehdottomasti samanlaiset kuin Aleksin. Ei ollut vaikea uskoa, että kyseessä oli Aleksin sisar. Tyttö näytti kaikin puolin tavalliselta, joskin hieman ujolta eikä Pyry ainakaan erottanut hänen meikanneen juurikaan. Silmistä ei olisi voinut lukea suurta tuskaa ja masennusta eikä sekään, ettei tyttö hymyillyt, ollut varsinaisesti erikoista. Ei Pyrykään koskaan hymyillyt kameralle, sillä silloin hän näytti vielä typerämmältä kuin normaalisti. Ja silti kuvan tyttö oli kohdannut sellaisen lopun. Pyry tunsi äkkiä olonsa hyvin surulliseksi tytön puolesta. Hän antoi valokuvan takaisin Aleksille, joka palautti sen laatikkoon. 

“Se on viimeisin koulukuva, mikä Minnistä on. Lukion kolmannelta”, Aleksi sanoi, mutta Pyryltä sanat menivät vähän ohi. Aleksin selän takana, sängyn reunalla hän näki ensimmäistä kertaa elämässään haamun täysin tarkasti. Tytöllä oli samat kasvot kuin äskeisessä kuvassa ja se näytti puistattavan todelliselta. Kalpeat huulet hymyilivät Pyrylle kuin vahingoniloisina; minuako olet etsinyt? Minä olen vapaa, kuten sinä joskus halusit olla. Etkö halunnutkin? Älä väitä, ettet ole koskaan halunnut.

Aleksi keskeytti puheensa siitä, miten taisi olla tyhmää vaivata Pyryä tällä asialla, sillä mitä se Pyryä oikeastaan kiinnosti, ja rypisti kulmiaan hänelle. “Mitä sä tuijotat?”

Aleksi katsoi samaan suuntaan kuin Pyry, mutta ei selvästikään nähnyt mitään erikoista. Pyry laski katseensa hieman häpeillen ja mietti, pitäisikö hänen mainita aaveesta Aleksille. Ehkä hänen täytyi, vaikka hänellä olikin paha aavistus asian suhteen. Nostaessaan katseensa hän ei enää nähnyt sängyllä mitään ylimääräistä. Aaveen mukanaan tuoma ahdistus ei mennyt minnekään.

“Mä tota… Mähän kerroin, että mä näen kummituksia”, Pyry aloitti.

“Joo, ei mulla niin huono muisti ole.”

“No, mä… luulen, että mä oon nähnyt teidän Minnin aina välillä.”

Aleksin kasvot pysyivät hetken ilmeettöminä ja hiljaisuus tuntui Pyrystä erityisen vastenmieliseltä. Hänestä tuntui, että Aleksi yritti selvittää, oliko Pyry tosissaan vai laskiko jotakin harvinaisen inhottavaa leikkiä. Tuskin sitä edes kesti muuta kuin joitain sekunteja, mutta ne olivat ehdottomasti pitkiä sekunteja.

“Mä oon pahoillani”, Pyry lopulta puuskahti toivoen sanojen laukaisevan tilanteen, “Ei ois pitä-”

“Voi vittu”, Aleksi kirosi värähtäen voimakkaasti päästä varpaisiin ja kääntyi mennäkseen ikkunan viereen. Hän jäi siihen selin Pyryyn päin tuijottaen ulos ja kiroten uudestaan. “Meinaatko sä, että se on täällä nyt?”

“Mä en, en ainakaan enää nää sitä…” Pyry toivoi, ettei olisi mennyt sanomaan mitään aaveesta.

“Mut oli kuitenkin? Ootko sä varma? Miltä se näytti?” Aleksin ääni oli tiedonhaluinen mutta samalla yhtä kireä kuin hänen niskansakin. Pyry ei nähnyt hänen kasvojaan.

“Se… oli niin kuin siinä kuvassa. Mut nyt se hymyili”, Pyry sanoi jättäen määrittelemättä hymyä sen tarkemmin. Hänestä oli hyvä antaa toisen ajatella - mikäli Aleksi päätti uskoa kummituksen olemassaoloon - sisaren olevan onnellinen.

“Se ei oo tullu kostamaan mulle tai mitään?” Aleksin äänessä oli erotettavissa ohut kaistale yritystä laskea leikkiä. Pyrystä tosin tuntui, että se oli paljon enemmän tosissaan kuin halusi antaa ymmärtää. Aleksi kuulosti siltä kuin haluaisi näyttää vahvalta ja piilottaa mielestään heikkoutta osoittavat tunteet ontuvaan pilailuun tai tekaistuun huolettomuuteen, mutta juuri sen takia se kai onnistuikin näyttämään niin hauraalta.

“Ei. En mä usko. Ei.”

“Onko se ollu täällä kauankin?”

“Mä näin sen ekaa kertaa silloin ekana koulupäivänä, bussipysäkillä.”

Aleksi tyytyi hymähtämään vastaukseksi ja haroi hiuksiaan kuin ei itse edes huomaisi käden liikettä. Hän ei kääntynyt Pyryyn päin pitkään aikaan. Jatkoi vain ulos ikkunasta katselua niin, että Pyrylle alkoi tulla hyvin epämukava olo.

“Mä oon pahoillani. Mun varmaan pitäis mennä…” Pyry sanoi pettyneenä itseensä, sillä hän näköjään sotki aina kaiken.

“Ei älä mee vielä”, Aleksi vastasi ja viittasi kädellään Pyryä pysymään paikallaan. Poika haki seinänvierustalta tuolin kirjoituspöydän viereen Pyryn lähelle, kun oli ensin pudottanut istuimelle pinotut koulukirjat lattialle. Pyry katseli, kun Aleksi etsi esiin toisesta laatikosta kasan vihkoja ja laski ne pöydälle. “Enhän mä vielä näyttänyt sulle sitä, minkä takia sä tänne tulit. Sä voit pyytää Minniltä anteeksi sen päiväkirjojen tonkimista, jos satut näkemään sitä. Jos se on kummitellu yhtä kauan kuin mäkin oon ollu täällä… se varmaan tuntee sutkin, eikä pahastu.”

Pyry ei ollut ihan varma, miten tosissaan Aleksi uskoi kummituksen todellisuuteen, mutta joka tapauksessa ajatus selvästi vaivasi sitä. Poika vaikutti olevan hirveän lähellä kyyneliä ja selvästi inhosi sitä, ei halunnut kyynelten valuvan poskille. Samalla Aleksi oli kuitenkin nähtävästi päättänyt näyttää päiväkirjat, ehkä se tunsi siitä olevan jotain apua itselleen. Pyry toivoi, että siitä olisi. Ainakin olisi joku muukin, joka oli nähnyt Minnin kirjoitukset. Ehkä se saisi Aleksin tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi, kun edes joku toinen tiesi, mikä kaikki hänen mieltään painoi. Vaikka se joku olisikin vain Pyry.

Aleksi selasi yhtä vihkoa ja ojensi sen sitten Pyrylle avattuna jostakin valikoidusta kohdasta. “Se on viime talvelta. Tontyyppistä se on aika monessa kohtaa”, Aleksi selitti ääni tavallista vaisumpana eikä näyttänyt olevan ihan varma, katsoisiko Pyryä silmiin vai ei.

* * *

Aleksi

Aleksi seurasi jotenkin hermostuneena, kun Pyry laski katseensa hänelle ojennetun vihon sivuille. Hiljaisuus kihelmöi kuin sähkö Pyryn silmien seuratessa tekstiä. Aleksi tunsi tuon nimenomaisen kohdan hyvin, oli lukenut sen useaan kertaan, kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, kuten suurin osa muistakin Minnin päiväkirjamerkinnöistä, joten teksti oli hieman suttaantunut. Siitä sai kuitenkin vallan mainiosti selvää. Minnin käsiala oli vakaata. Jopa silloin, kun sanat muuttuivat kiivaiksi, täyttyivät raivolla tai tuskalla tai molemmilla, kirjaimet seisoivat sivulla jäykkinä ja huolitellun tyyninä. Se oli Aleksin mielestä vähintään yhtä häiritsevää kuin tekstin varsinainen sisältökin. 

Pyryn kasvot olivat haudanvakavat. Aleksi olisi halunnut päästä tämän pään sisään samalla kun toisen pojan kulmakarvat vetäytyivät yhä enemmän ryppyyn. Aleksin mielessä kävi jälleen kysymys, miksi ihmeessä hän oli pyytänyt Pyryn tänne. Todistaakseen jotain? Kenelle? Todistaakseen päässeensä tästä koko jutusta yli jo siinä määrin, että kykeni näyttämään ne kirotun vihot jollekin ulkopuoliselle? Ehkä. Se olisi ollut mahdollista, mutta juuri sillä hetkellä Aleksi huomasi, ettei hän oikeastaan välittänyt. Mitä väliä syyllä oli? Joka tapauksessa Pyry oli täällä ja istui lukemassa tekstiä, jota Aleksi ei ollut koskaan ajatellut enää kenenkään muun kuin itsensä katselevan. Ja kun hän sitä oikein ajatteli, ei häntä edes kaduttanut. 

Hän yritti rauhoittaa itseään vakailla hengenvedoilla. Aleksi vihasi sitä tunnetta, joka jälleen alkoi kiertää kylmiä kouriaan hänen ympärilleen ja puristi niin, että hengittäminen todella kävi työstä. Tuntui kuin ympärillä ilmassa ei kerta kaikkiaan olisi enää tarpeeksi happea ja kuin hän ehkä saattaisi kuolla, jos joku vaivautuisi antamaan hänelle pienimmänkin armoniskun. Se oli tunne, jonka tähden hän monesti jätti koulupäivän kesken. Pakeni ennen kuin kukaan huomasi, että ympäröivä rakennus oli luhistumassa hänen päälleen. Se oli vähän kuin aivoissa nouseva ukkosmyrsky tai marraskuinen vesisade. 

“Tää on… tää on kauheeta”, Pyry sanoi repien Aleksin takaisin ajatuksistaan. Tavallaan Aleksi oli alkanut pitää siitä vähän kömpelöstä tavasta, jolla Pyry puhui. Nytkin se sai hänet tuntemaan olonsa astetta paremmaksi - juuri sen verran, että uskalsi kohdata Pyryn katseen ja luottaa ääneensä.

“Niin on”, Aleksi vastasi, “Mulla ei ollu aavistustakaan, että se aatteli tommosia.”

Aleksista tuntui, että sanat olivat vähän tyhjänpäiväisiä. Merkityksellisempää oli hiljaisuus, se mitä ei sanottu. Pyryn silmistä hän näki, että tämä ajatteli hyvin samoin kuin Aleksikin. Kyseinen merkintä oli niin vaikeaa luettavaa, koska siihen oli helppo samaistua. Kirjaimet katsoivat sivulta vastaan haastavina kysyen, eikö lukijankin päässä ollut käynyt aivan samoja ajatuksia. 

Kohta ei ollut kovinkaan pitkä ja Aleksi muisti sen suurin piirtein ilman vihkoon katsomistakin: ‘Mä vihaan mun elämää. Mä vihaan mun kehoa, se on vaan kasa lihaa, joka elää ja hengittää ja tarvitsee ruokaa ja vessassa käymistä. Se on kuvottavaa! Ja mä kuljen vaan ympäriinsä niin kuin unessa, mun aivot on sumeat, kaikki on vaan sumeaa ja tasapaksua. Mä vaan käyn töissä, tuun kotiin syömään ja nukun. Nukun. Nukun. Nukun. Mä en jaksais nukkua, mutta mä en jaksais noustakaan. Mikä järki siinä kaikessa on? Joskus aamuisin mä makaan sängyssä tuntikausia, koska on ihan sama makaanko mä siinä vai teenkö jotain muuta. Mitä järkeä on elää tämmöistä elämää tai ylipäänsä millaistakaan elämää, kun vaikka olis kuuluisa tai rikas tai mitä vaan, mitä se hyödyttää? Se on niin turhaa. Välillä mä tunnen fyysistä kipua, kun mä inhoan tätä tylsyyttä niin paljon. Mikä voi olla pahempaa kuin turhuus?’

Toisinaan jokin tuollainen ajatus oli käynyt epämääräisenä Aleksinkin mielessä jo ennen Minnin vihkojen lukemista, sitä ei voinut kieltää. Eivätkö kaikki pohtineet jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän syvällisesti elämän tarkoitusta tai järkeä koko homman takana? Aleksi vain oli valinnut pyyhkäistä ajatukset mielestään ja keskittyä pysymään järjissään ja elämään elämäänsä. Minni taas… Minni oli ajatellut liikaa.

Jostain syystä Aleksi tajusi yhtäkkiä, miten hiljaista huoneessa oli. Kuin hiljaisuus olisi jotenkin muuttunut… äänekkäämmäksi. Tässä valossa Pyryn silmät näyttivät lähinnä harmailta, kuten vähän kaikki muukin jos Aleksilta kysyttiin, mutta niissä oli kysyvä katse. Vähemmän arka kuin tavallisesti, varovaisesti huolestunut. Kuin Pyry tahtoisi tietää, ettei Aleksi ollut ottanut liikaa vaikutteita sisareltaan. Aleksi sai käännettyä suunsa pieneen hymyyn ja pudisti päätään juuri ja juuri nähtävästi samalla, kun käänsi huomionsa toiseen päiväkirjaan. Hän avasi vihon kai etsiäkseen jälleen jotain tiettyä kohtaa. Hänen vain oli vaikea muistaa, mitä tarkalleen hän oli ajatellut etsiä. Hän tunsi edelleen Pyryn tutkivan katseen kohdistuvan itseensä.

Alhaalla kävi ovi ja hetkeä myöhemmin Aleksi kuuli portaiden narahtelevan askelten alla. Hän keräsi vihot pöydältä ja Pyryn kädestä ja työnsi ne takaisin pöytälaatikkoon. Tulija oli todennäköisesti Aleksin äiti, eikä tämän aivan välttämättä tarvinnut nähdä Minnin vihkoja hänen pöydällään.


Huoneen ovi narahti auki. Aleksin äidin hymyilevä naama pilkisti esiin oviaukosta hänen tullessaan sisään. Äiti oli yhtä ylitsevuotavan pirteä kuin yleensä muutenkin, varsinkin vieraiden aikana. Aleksista sellainen energisyys oli enemmäkseen rasittavaa ja toisena varjopuolena oli, ettei kukaan voinut jatkuvasti pitää yllä sellaista tekoiloa. Ei edes Aleksin äiti. Niinpä tämä sai säännöllisin väliajoin dramaattisia hermoromahduksia. Itkuraivareista ei onneksi sillä hetkellä ollut merkkiäkään.

“Moikka! Mä katsoinkin, että tuolla alhaalla oli ylimääräinen kenkäpari”, äiti tervehti. Pyry vastasi pienellä kohteliaalla hymyllä ja Aleksin ilme pyrki viestittämään, että äitiä ei varsinaisesti tarvittu juuri silloin. Tietenkään äiti ei vinkkiä huomannut vaan jatkoi: “Ootteko te saaneet mitään välipalaa vielä koulun jälkeen?”

“Ei olla”, Aleksi vastasi. Äiti näytti tyytyväiseltä saadessaan taas syyn hössöttää ympäriinsä.

“Kyllähän mä arvasin”, äiti sanoi ja osoitti sanansa enimmäkseen Pyrylle, “Eihän meidän Aleksi sellasia tajua ajatella. Mulla on jo kahvi tippumassa. Otatsä kahvia? Tai teetä? Tai mehua?”

“Joo, kiitos”, Pyry sanoi ja nolostui sitten selvästi tajutessaan, ettei vastaus sopinut kysymykseen. “Siis, tota, mä… voisin ottaa sitä kahvia.”

Pyry katseli tiiviisti matonreunaa, joten häneltä jäi näkemättä Aleksin äidin lähtiessään hänelle tarkoittama hymy. Pyryn poskilla oli häivähdys nolostumisen punaa ja kasvoilta saattoi lukea klassisen toiveen siitä, että maa nielaisi. Jos Aleksi olisi koskaan sellaisia sanoja käyttänyt, ainakaan itsensä ikäisestä pojasta, hän olisi mahdollisesti voinut ajatella, että Pyry oli sillä hetkellä tavallaan, melkein, ikään kuin suloinen.