LPVJ 2. osa

Ensimmäinen koulupäivä oli silkkaa turhuutta läpikotaisin ja vaikka miten päin olisi katsonut. Toisen vuosikurssin opiskelijoille ei enää tarvinnut selittää talon sääntöjä eikä heille ollut oikeastaan mitään uutta tietoa tarjottavana. Koulupäivä koostui siis lähinnä ryhmänohjaajan turhista tervetuliaispuheista ja kysymyksistä kenenkin lomanviettotavoista. Ai niin, toki ryhmälle myös jaettiin lukujärjestykset. Juuri ne samaiset, jotka he olivat järjestelleet itse ja jotka olisi voinut tulostaa netistäkin.

Kaiken kruunasi se, että Pyry olisi tämän typeryyden takia jumissa koululla vielä melkein kaksi tuntia pakollisen osuuden päätyttyä. Se johtui busseista. Pyryn mielestä oli epäinhimillistä joutua käymään parinkymmenen kilometrin päässä koulua jostakin typerästä pusikosta - tai niin hän tällaisina päivinä ainakin muille sanoi. Toisaalta hän myös piti rauhallisesta ympäristöstä, jossa oli asunut koko siihenastisen elämänsä. Hän oikeastaan viihtyi siinä uneliaassa rauhassa, joka pienessä sivukylässä vallitsi. Kaukana asuminen oli hyvä syy yksin oleilulle ja Pyry viihtyi itsekseen.

Joka tapauksessa Pyry oli jumissa ja valitsi ajantappopaikakseen yhden koulun pienemmän aulan pikkupöydistä. Hän noukki repustaan mukanaan tuomansa kirjan - se oli fantasiaa sillä välillä pakeneminen tavallisesta todellisuudesta tuntui mukavalta - ja alkoi lukea. Hän ei ehtinyt pitkällekään, kun hänen uskollinen kaverinsa jo yläasteen puolelta, Roope, ilmestyi näkyviin. Pyry melkein toivoi, että leveäkasvoisella pojalla olisi ollut kiire vaikka omaan bussiinsa, mutta nähtävästi näin ei ollut. Roope huudahti ilahtuneen moin huomatessaan Pyryn ja istuutui tätä vastapäätä. 

Pyry yritti nopeasti lukea parhaillaan kesken olevan lauseen loppuun kirjastaan, mutta se tuntui töykeältä, hän ei saanut kiireessään sanoja muodostamaan järkevää lausetta ja niin hän luovutti tuntien hienoista tyytymättömyyttä keskeytyksestä. Se puolestaan sai hänet tuntemaan itsensä huonoksi ystäväksi. Ei kai ollut mitenkään ihmeellistä jos hänen kaveripiirinsä olikin niin pieni kuin oli. 

“Mites kesäloma meni?” Roope kysyi Pyryn sovittaessa kirjamöhkäleensä takaisin laukkuun, joka muutoin olikin käytännössä tyhjä.

“Ihan kivasti”, Pyry vastasi, “Ei mitään ihmeellistä. Mites sulla?”

Roope ei alkanut vaatia tarkempia yksityiskohtia Pyryn lomasta vaan alkoi iloisesti selittää matkastaan niinkin kauas kuin Australiaan. Oli kuulemma ollut kivaa. Pyry kuunteli nyökytellen ja tarvittaessa hymyillen. Hän tiesi, ettei kannattanut kertoa edes Roopelle siitä, miten hänen oma lomansa oli pääasiassa kulunut; kotona kuunnellen talossa hiljaa kulkevia aaveita, jos ne olivat olemassa. Sitä Pyry oli tehnyt, kun ei ollut kuunnellut vanhempiensa riitelyä - siinä oli asia, josta olisi voinut puhua, mutta Pyry ei halunnut. 

Pyry oli kerran yrittänyt tuoda esiin harvalukuiselle ystäväpiirilleen, että saattoi uskoa aaveisiin, mutta jo siitä hyvästä hän oli saanut aavistuksen kummeksuvia, joskin kohteliaan rajoissa olevia katseita. Ne olivat toimineet varoituksena, eikä Pyry ollut vuosiin puhunut kenellekään näkemistään olennoista. Sellaisista kuin aamuinen tyttö, joka hävisi jäljettömiin. Ainoastaan Pyryn sisar tiesi Pyryn joskus nähneen pihalla kummituksen ja tyttökään tuskin muisti asiaa enää.

“Ja mieti, sitten se koala puri meidän Nikoa sormeen!” Roope selitti leveästi hymyillen ja silmät kiiluen. 

“Vau, saikse jonkun verenmyrkytyksen?”

Roope nauroi ja selitti, että ei sentään. Sen veli oli vielä hengissä vaikka olikin kiljunut kuin pikkutyttö. 

* * *

Aurinko paahtoi korkealta taivaalta, kun Pyry vihdoin käveli bussipysäkiltä kotiin päin. Asfaltti kimalsi ja ilma sen yläpuolella väreili. Kylä kylpi uneliaassa lämmössä eikä muita kulkijoita juuri näkynyt, edes Aleksi ei näköjään ollut tullut samalla bussilla kotiin ja Pyry sai nauttia rauhastaan. Jossain joku hakkasi mattoja mattopiiskalla niin, että mäiskähdykset kimpoilivat talojen seinistä, mutta sekään ei varsinaisesti rikkonut lumousta. Vaikutus oli miltei päinvastainen.

Pyryn oman kodin erotti tiestä varjoisa pihatie ja ohut kaistale puita, lähinnä metsäinen saareke. Olisi voinut luulla, että juuri se olisi ollut paikka, jossa rauhaisuus tiivistyisi, mutta nähtävästi ainakaan tänään ei niin ollut. Siitä ensimmäinen varoitusmerkki istui kahden koivun väliin kiinnitetyssä riippumatossa ja töni alakuloisin potkaisuin vauhtia maasta. Pyryn pikkusisko Lumi - ilmeisesti heidän vanhempansa olivat kuvitelleet olevansa joko hauskoja tai nokkelia, mutta sisarukset olivat yhdessä tulleet siihen tulokseen, ettei asia ollut näin - oli odotetusti päässyt tulemaan kotiin jo aikaisemmin. Tyttö kääntyi katsomaan veljeensä kuullessaan tämän askeleet pihatien hiekalla. 

“Keittiöön ei sit välttämättä kande mennä”, Lumi sanoi kuivan toteavasti, “eikä olkkariinkaan.”

Pyry hymähti vastaukseksi. Pieni tauko.

“Oliks hauskaa koulussa? Montako mokkeria ehdit jo kiduttaa?” Pyry kysyi lähinnä kiusaa tehdäkseen. Lumi oli juuri aloittanut yhdeksännen luokan.

“Mh, mee nyt jo siitä johonki”, tyttö vastasi ja heilautti jalkansa ylös voidakseen käydä pitkäkseen riippumattoon ja teeskennellä, ettei Pyryä ollut olemassakaan. 

Pyry antoi siskon olla ja suuntasi sisälle. Hänen täytyi joka tapauksessa kulkea keittiön ohi päästäkseen omaan huoneensa eikä häntä juuri yllättänyt, että avoimesta ovesta lohkeava näkymä paljasti äidin, jonka kasvoilla oli yksi tämän parhaista marttyyri-ilmeistä. Pyry kuuli olohuoneen suunnalta tv:n pauhun, ääni oli mielenosoituksellisen voimakas. Näin ollen ei tarvinnut olla mikään huippuälykkö keksiäkseen, missä isä oli. Pyry jatkoi hidastelematta oman huoneensa turvaan, kapeat portaat ylös ja vasemman puoleinen ovi hämyiseltä porrastasanteelta. Siellä hän oli alakerrassa vallitsevan hyytävän tunnelman yläpuolella.

Repun vetoketjut kilahtelivat laukun tömähtäessä lattialle. Pyryn huone ei ollut kovinkaan suuri, mutta hän piti siitä. Kun oven veti perässään kiinni, tunsi aina jonkinlaista helpotusta. Omassa huoneessa ei tarvitsisi sietää rasittavia ihmisiä tai pelätä yleisesti sosiaalista painetta ja siellä oli turvassa. Erityisesti hän piti huoneensa ikkunasta, sillä se oli omassa syvennyksessään ja leveällä ikkunalaudalla saattoi istua. Niin hän teki nytkin. Istui ja katseli alas takapihan laiskasti hoidettuun puutarhaan. Sillä tavoin hän saattoi viettää hyvinkin paljon aikaansa.

Puutarhan marjapensaat seisoivat visusti riveissään, mutta kukaan ei ollut juuri jaksanut leikellä niitä vuosiin ja oksat näyttivät lähinnä villiintyneen. Omenapuita koski suunnilleen sama. Tähän vuodenaikaan puut näyttivät kauniilta kantaessaan punaisia hedelmiään kuin koruja, hedelmiä, jotka näyttivät herkullisilta, mutta olivat todellisuudessa kammottavat kitkeriä. Se oli maailma, jossa Pyry oli kasvanut ja jota hän sekä rakasti että vihasi. Vaikka joskus häntäkin häiritsi kodin syrjäisyys, hän ei tiennyt, minne muuallekaan olisi halunnut. Oli vain niin helppoa jäädä istumaan ikkunalaudalle ja kuunnella vanhan talon narinaa. Hän oli tottunut siihen. 

Joinain päivinä hänestä tuntui kuin hän olisi hukkaamassa itsensä tähän maisemaan. Hän ei tiennyt minne oli menossa ja joskus olisi tuntunut mukavalta vain liukua olemattomiin ja tulla kummitukseksi talon aaveiden joukkoon. Hiipua muistoksi. Ei hän sitä tosissaan harkinnut. Voiko tottuneisuuteen hukkua?