LPVJ 10. osa

[Huomaa näkökulmien vaihdokset]


Aleksi


Koulun pitkä käytävä oli täynnä välituntia viettäviä oppilaita, jotka juttelullaan tuntuivat imevän hapen ilmasta tehden sen tunkkaiseksi ja kuumaksi. Silti kenellekään ei tulisi mieleenkään lähteä ulos muuten kuin ehkä tupakalle tai käydäkseen melkein lukion vieressä sijaitsevassa kaupassa. Aleksi alkoi jo tuntea olonsa aika kotoisaksi uudessa koulussa; vaikka kaikki oli erilaista se oli silti samalla hyvin samanlaista. Oli ollut helppo saada kavereitakin Katin kautta. Aleksista vähän tuntui, että serkku oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen yrittää huolehtia hänestä. Toisinaan se oli hieman ärsyttävää, mutta loppujen lopuksi Aleksin oli myönnettävä, että Katin ansiosta ainakin koulun käynnin alkaminen oli sujunut helpommin.

Katin kaveripiiristä oli myös Iina, ihan sievä blondi, joka riippui Aleksissa aina mahdollisuuden saatuaan, kuten teki nytkin. Se, että Iina oli samasta porukasta kuin Kati, ei tarkoittanut heidän olevan sydänystäviä. Katin mielestä Iina oli ärsyttävä - vaikka ei sellaista toisilleen sanottu. Katin analyysin mukaan Iina oli niitä tyttöjä, jotka yrittivät saada pojilta huomiota tekeytymällä tyhmiksi ja avuttomiksi ja oli Aleksikin saman ehtinyt jo muutamaan kertaan huomata. Nytkin tyttö selitti jotain, missä ei juurikaan ollut järkeä - tai sitten Aleksi ei vain jaksanut keskittyä tarpeeksi tarkkaan. 

He kaksi tulivat koulun suuren aulan suulle ja jäivät siihen seisomaan, sillä istumapaikkoja ei selvästikään ollut pahemmin tarjolla. Aleksi huomasi, että yhdessä pöydässä istui Pyry. Se luki jotakin kirjaa eikä sen pöydän ympärillä ollut enää yhtäkään muuta tuolia kuin se jolla poika itse istui. Aleksin valtasi halu mennä Pyryn luo, olipa ylimääräisiä tuoleja tai ei, istua vaikka pöydälle ja yrittää ajaa arat hymykuopat esiin tämän poskille. Hän olisi varmaan tehnyt niin, jos Iina ei olisi kiehnännyt hänen kyljessään osoittamatta aikomustakaan päästää häntä karkuun. Iina olisi tuskin edes jaksanut yrittää käyttäytyä ystävällisesti Pyryä kohtaan.

Pyryn mokoma. Se taisi olla ainoa Aleksin uusi ystävä, johon hän oli tutustunut ilman Katin holhousta. Kummallinen Pyry, joka tuskin uskalsi avata suutaan ja näki kummituksia - kummituksia! - ja silti Aleksi olisi mieluummin kuluttanut välituntinsa tämän kanssa ja kertoi tälle asioita, joista eivät tienneet edes Aleksin vanhemmat saati kukaan muukaan. 

Aleksi ei ollut edes suunnitellut ehdottavansa Minnin päiväkirjojen näyttämistä Pyrylle. Aivan alkujaanhan hänen oli pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitää Minnin tapaus ja kaikki siihen liittyvä omana tietonaan ja käyttäytyä kuten kaikki muut. Esittää, että suurimmat huolenaiheet olivat tylsien läksyjen suuri määrä ja natsimaiset opettajat. Pyryyn hän oli tuntenut voivansa luottaa, hänestä oli melkein tuntunut siltä kuin tämä olisi jo jotenkin tiennyt ennalta… Tietysti Pyry oli vielä antanut takuun luottamukselle kertoessaan aamulla Aleksille kummituksistaan. Aleksista olisi ollut hauska ajatella, että hän oli puolestaan ainoa, joka tiesi Pyryn aaveista, mutta varmaankin se olisi ollut oman itsensä yliarvioimista.

“Mitä sä mietit?” Iina kysyi korkealla, sirkuttavalla äänellään. Ainahan se puhui niin, ainakin Aleksille. Aleksi oli kuullut tytön saaneen päähänsä, että he kaksi muodostaisivat kauniin parin. Ulkoisesti tietenkin. Eihän Iina juuri edes tuntenut Aleksia eikä muutenkaan vaikuttanut siltä, kuin hakisi kovin vakavia suhteita ensinkään. 

“En mitään”, Aleksi vastasi. Hänestä vähän tuntui, että Iina olisi toivonut vastauksen olevan “sua”, tai jotain muuta hölmöä. 

Iina hymähti ja alkoi sitten kujertaa: “Eiks täällä vedäkin ihan vitusti, vois pitää noi vitun ovet kunnolla kiinni tai jotain… Hrrr!”

Tyttö veti kädet ympärilleen ja värisi. Aleksi ei olisi ihmetellyt, vaikka sillä olisi ihan oikeastikin ollut kylmä, sillä sää oli jo hyvin syksyinen ja tuollaisissa vaatteissa kulkeminen oli taatusti melko epäkäytännöllistä. Iina ei juuri ujostellut esitellä sääriään ja poveaan eikä sillä ujosteluun ollut syytäkään. 

Aleksi päätti ymmärtää tytön vihjeen ja otti päältään hupparinsa, joka muutenkin oli hänelle turha lämpimässä sisäilmassa, ja asetti sen Iinan harteille. Tyttö hymyili tyytyväisenä sujauttaessaan kätensä liian isoihin hihoihin ja kääriytyessään pehmeään kankaaseen. Kiittäessään se yritti selvästi poseerata mahdollisimman seksikkäästi lainatussa hupparissa, joka nieli hennon tytön sisäänsä.


Vilkaistessaan puolihuolimattomasti kauemmaksi Iinasta Aleksi huomasi Pyryn katsovan heidän suuntaansa. Tämä laski kuitenkin nopeasti silmänsä takaisin kirjaansa huomatessaan Aleksin katseen, nojasi vielä leukansa toiseen käteen kuin oikein lukemiseen syventyen. Hetken Aleksi tunsi olonsa melkein… syylliseksi? Tietenkään hänellä ei ollut siihen syytä, hän ei ollut tehnyt mitään väärää, joten ei se voinut olla syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa. 

Aleksi kiersi toisen kätensä muutenkin lähellä nyhjäävään Iinan ympärille ja miltei kuuli tämän alkavan kehrätä kuin kotikissa, jota silitettiin. Aleksi yritti saada itsensä uskomaan, että hänen oma hymynsä oli aito. 

* * *

Pyry

Pyry istui historian tunnilla ja oli jo ehtinyt kyllästyä, vaikka tunnista oli kulunut tuskin kymmentä minuuttia. Aihe olisi ehkä jopa saattanut olla kiinnostava, ellei opettajan puisevuus ja nuiva asenne oppilaitaan kohtaan olisi imenyt oppitunneista mielekkyyden. Opettajan mielestä opiskelijat ilmeisestikin olivat laiskoja ja tyhmiä, eivätkä edes yrittäneet oppia mitään, joten miksi hänenkään pitäisi vaivautua? Näille kursseille tultiin lähinnä vain, koska muiden opettajien kurssit olivat täynnä tai siitä syystä, että tämä opettaja ei viitsinyt koskaan tarkistaa, oliko läksyt tehty.

Yllättäen Pyryn kännykkä alkoi väristä hänen taskussaan ja hän melkein hätkähti. Hänelle lähetettiin viestejä hyvin harvoin ja kaverit tietenkin tiesivät, että nyt oli oppitunti. Pyry ei voinut mitään sille, että alkoi heti miettiä viestin sisältävän jotakin ikävää. Hän vilkaisi opettajaan ja huomatessaan tämän olevan kiireinen jonkin kirjan selailun kanssa Pyry kaivoi kännykän taskustaan. Se ei ollut hänen tapaistaan, sillä hän ei yleensä halunnut ottaa kiinni jäämisen ja sillä tavoin nöyryytyksen riskiä. Tosin eipä hän yleensä edes joutunut kiusaukseen rikkoa kännykkäsääntöä.

Näytössä lukeva nimi sai Pyry yllättymään entisestään. Hän oli saanut viestin Aleksilta. Pyry vilkaisi vielä uudemman kerran luokan eteen, jossa opettaja parhaillaan heijasti jotakin karttaa valkokankaalle yrittäen saada laitteen tarkentamaan. Hän päätti, että oli tarpeeksi turvallista lukea viesti.

“Haluutko tänään tulla meille koulun jälkeen? Jos vaikka haluut niitä päiväkirjoja katsoa?”

Pyry oli hieman epäillyt, mahtoiko Aleksi tosiaan aikoa näyttää siskonsa päiväkirjat hänelle. Hän oli jo varautunut siihen, että se olisi ollut jokin hetken mielijohteesta tehty ehdotus, jota Aleksi pian katuisi. Hän tunsi olonsa jollain tavalla imarrelluksi siitä, että oletukset olivat osoittautuneet vääriksi. Hänellä ei ollut sinä päivänä, kuten ei yleensä muutenkaan, mitään erityistä syytä, joka olisi estänyt vierailun, joten hän vastasi pitäen kännykän visusti piilossa: “Joo, kyl se mulle sopii hyvin.”

Hän tuijotti sanoja hyvän aikaa pyyhkien välillä osan pois vain kirjoittaakseen ne täsmälleen samanlaisina takaisin. Hänestä viesti kuulosti jotenkin… ei hyvältä, mutta hän ei kerta kaikkiaan saanut sitä muutettua paremmaksi. Hän ei halunnut vastata liian lyhyesti ja kuulostaa töykeältä, mutta toisaalta jokin senkaltainen ilmaus kuin “se ois kivaa” tai jokin vastaava ei oikein tuntunut sopivalta puhuttaessa toisen kuolleen sisaren päiväkirjoista. Niinpä Pyry lopulta vain painoi lähetä-nappia turhautuneena.

Hetken kuluttua saapui uusi viesti: “Hyvä. Onks sulla nyt tunti?”

“Joo. Historiaa. Hakalan kurssi”, Pyry vastasi. Opettaja oli keskittynyt osoittelemaan karttaa ja puhumaan ruosteisen monotonisella äänellä valtionrajojen muutoksista aikojen saatossa.

“Otan osaa. Mulla on matikkaa…. Tyyyyyyylsääää… Vittu nyt toi yks haahka alkoi mulkoilla tänne päin. ‘kännyköitä ei saa käyttää laskimina’ ja vitun näsäviisaalla äänellä. Mut nähdään koulun jälkeen.”

Pyry hillitsi halun naurahtaa viestille, mutta hymyä hän ei kyennyt pidättämään. Hän laittoi kännykän takaisin farkkujen taskuun olettaen, ettei kannattanut enää vastata Aleksin viestiin, jos opettaja jo oli huomauttanut puhelimen näpräämisestä. Pyryn oma opettaja ei näyttänyt edelleenkään kiinnittävän Pyryyn huomiota, mutta poika päätti siitäkin huolimatta ainakin yrittää näyttää siltä kuin kuuntelisi tarkkaavaisesti.

Todellisuudessa hänen ajatuksensa olivat muualla. Tarkalleen ottaen 21 kilometrin ja melkein kahden tunnin päässä. Myöhemmin sen päivän muistiinpanojaan lukiessaan Pyry myönsi itsekin käsialansa olleen hieman värisevää ja useammassa kuin yhdessä lauseessa ei näyttänyt olevan järjen hiventäkään.