[jatkossa käytän tarinan otsikosta lyhennettyä muotoa LPVJ]
“Love is a bitch“, oli raaputettu suurin kirjaimin vihreän bussipysäkkikatoksen metalliseen kylkeen. Joku oli sen siihen kesän aikana käynyt kirjoittamassa, sillä Pyry ei muistanut nähneensä sitä aikaisemmin. Eipä sillä, että töherrykset olisivat vaikuttaneet Pyryn elämään mitenkään, ne eivät estäneet häntä istuutumasta tylsistyneenä sään harmaannuttamalle puupenkille katoksen sisällä.
Aamu oli kuulas ja miellyttävän raikas loppukesän aamu. Se oli uuden lukuvuoden ensimmäinen, mikä niin monelle merkitsi uutta alkua ja toivoa paremmista arvosanoista. Kesän aikana oli ehditty unohtaa, kuinka tylsää ja työlästä opiskelu oikeastaan olikaan ja oli helppo huijata itseään luulemaan, että tänä lukuvuotena jokin olisi muka toisin ja kirjoille olisi enemmän aikaa. Pyryä uudet alut eivät huijanneet, hän oli jo oppinut tuntemaan lukionsa ja hän toden totta oli jo elänyt tarpeeksi kauan tunteakseen itsensä.
Pyry huomasi liikettä silmäkulmastaan ja päätään kääntäessään näki tytön ja pojan kävelevän kohti pysäkkiä. Kumpikin oli vielä sen verran kaukana, että oli vaikea sanoa, keitä he olivat. Edellisen vuoden kuluessa Pyry oli ehtinyt tottua siihen, että oli useimmiten ainoa tältä pysäkiltä tulija tähän aikaan. Hän kuitenkin siirsi katseensa pois tulijoista, eihän hän halunnut tuijottaa.
Askeleet lähestyivät, kengänpohjat kopahtelivat rennosti kimmeltävään asfalttiin, sitten oli hetki hiljaista. Pyry kohotti jälleen katseensa ja näki suunnilleen itsensä ikäisen vaaleahiuksisen pojan seisoskelevan katoksen kulmalla. Tyttöä hän ei nähnyt missään. Hieman hämmentyneenä Pyry tarkasteli avointa tienpätkää, jolta oli nähnyt kaksikon tulleen. Ketään ei näkynyt. Joko tyttö piilotteli katoksen takana tai sitten häntä ei ollut olemassakaan. Se olisi ollut pelottavaa, jos tapaus olisi ollut ensimmäinen laatuaan. Pyryn kotitalo oli vanha ja hän oli pitkään ollut vakuuttunut, että siellä kummitteli. Ehkä tyttö oli myös ollut aave tai harhanäky.
“Hei, etkös sä oo Pyry?” vaaleahiuksinen poika kysyi yllättäen kulmat rypyssä ja siniset silmät aamun valoa heijastaen.
“Joo…”, Pyry vastasi ja yritti yhdistää mielessään, mistä heidän kahden kuuluisi tuntea toisensa. Oli oikeastaan varsin outoa, ettei hän tunnistanut toista poikaa, sillä näin pienessä kylässä kaikki normaalisti tunsivat toisensa. Olivat tunteneet esikoulusta tai vielä varhaisimmista ajoista lähtien.
“Mä oon Aleksi”, blondi sanoi huomatessaan Pyryn muistiongelman, “Et sä enää muista mua?”
“Ai, oho, ootte sitten muuttaneet takaisin vai?” Pyry tunsi itsensä typerykseksi, mutta eihän hän ollut koskaan ollut sujuva suustaan tai sosiaalisesti taitava. Hän oli myös sillä hetkellä varsin yllättynyt, sillä hän ei varsinaisesti ollut odottanut näkevänsä entistä luokkakaveriaan enää. Aleksin perhe oli muuttanut muualle pojan päästyä kolmannelta luokalta, jos Pyry oikein muisti. Aleksi oli muuttunut aika paljon, luonnollisesti, mutta nyt Pyry muisti hänet. Jotenkuten.
“Joo, porukoille tuli kai koti-ikävä”, Aleksi vastasi ja kohautti hartioitaan. Vilkaisi vielä siihen suuntaan, josta bussi tulisi.
“Eiks tää oo vähän outo aika muuttaa takaisin?” Pyry huomio. Hän oli itse menossa lukion toiselle ja Aleksihan oli samanikäinen kuin hän. Toki tämä oli voinut pitää välivuoden tai vaihtaa koulua tai mitä muita mahdollisuuksia niitä nyt olikin.
Toinen olankohautus. “Kai se on. Pitänyt vaihtaa lukiota ja kaikkee, mut eipä siinä. Kun meidän porukat päättää jotain, ne kans toteuttaa sen.”
Pyry ei tiennyt, olisiko keksinyt jotain järkevää vastaukseksi, jos hänellä olisi ollut aikaa sanoa mitään. Bussi kuitenkin ilmestyi poimimaan heidät kyytiinsä. Aleksi nousi autoon ensimmäisenä Pyryn tiiraillessa pysäkin ympärystää. Hän oli melkein jo ehtinyt unohtaa näkemänsä tytön, mutta ei kuitenkaan aivan kokonaan. Ketään ei näkynyt ja linja-auton ovi taittui sihahtaen kiinni hänen perässään.
Ehkä Pyryn olisi pitänyt mennä Aleksin perässä tyhjän bussin perälle, vaihtaa kuulumisia ja muistella menneitä. Toisaalta hän arveli sen ehkä olevan liian tunkeilevaa ja ehkä Aleksilla oli jo täällä muita kavereita, joiden kanssa se mieluummin olisi. Ehkä Pyry olisi muutamaa vuotta aikaisemmin ollut itsevarmempi ja toteuttanut ajatuksen, mutta ei nyt. Hän jäi mieluummin vakiopaikalleen kolmannelle penkkiriville ja valmistautui sulkemaan maailman mielestään taas yhdeksi bussimatkaksi. Se oli mukavaa ja se oli turvallista. Joku oli piirtänyt paksulla tussilla suuren hymiön edessä olevan penkin nukkaiseen selkänojaan. Ehkä se oli jonkinlainen hyvä enne tai sitten pelkkää sotkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti