Seuraavina päivinä elämä asettui normaaleihin arkiuomiinsa, siirtymä kesäloman vapaudesta kouluelämän puuduttavaan rytmiin tapahtui oppilaiden mielessä varsin nopeasti. Pyry luuhasi päivänsä yleensä Roopen tai Miran kanssa silloin kun sattui näitä näkemään. Mira oli varsin puhelias mangaan ihastunut tyttö, joka joskus näytti tuntevan koko koulun väen. Nyt kesän jälkeen se oli ruskettunut ja sen muuten mustan tukan otsahiuksiin oli ilmestynyt pinkki raita. Olihan se ihan mukava, mutta sitä näki harvemmin eikä Pyryllä ollut koskaan ollut erityistä intoa tunkea mukaan sen muiden kavereiden joukkoon. Hän olisi vain tuntenut olonsa yhtä ulkopuoliseksi kuin ollessaan Aleksin ja Katin kanssa syömässä sinä yhtenä epäonnisena päivänä.
Erityisen epäonnisen tuosta pikku kohtaamisesta teki se, että nyt Pyry tunsi olonsa vaivautuneeksi aina nähdessään Katin. Hän oli varma, että tyttö muisti tasan tarkkaan, miten hölmö hän oli. Toisekseen aina sattuessaan Katin lähelle hänestä tuntui, että tyttö voisi luulla hänen seuraavan tätä. Tai luulla että Pyry olisi ihastunut tai jotain. Ja nämä kaksi olettamusta yhdistettynä saivat hänet tietenkin näyttämään erittäin säälittävältä.
Toisaalta taas ainakin ruotsin tunnit olivat siedettävämpiä kuin Pyry oli muistanut. Enää hän ei tietenkään istunut yksin, ei tarvinnut pelätä paritöitä. Oikeastaan Pyry alkoi jopa toivoa opettajan sanovan maagiset sanat “keskustelkaa parin kanssa”, oikeastaan se oli ihan hauskaa. Varsinkin kun kumpikin inhosi kyseistä kieltä yhtä palavasti.
Vapaa-aikansa Pyry puolestaan vietti mieluiten luuhaamalla ulkona. Yleensä hän käveli läheisen järven rantaan. Sinne vievä tie oli päällystämätön, mikä tätä nykyä oli jo melkoisen harvinaista, ja Pyry rakasti ääntä, joka syntyi kengänpohjien painautuessa hiekkaan. Rahina, kun likainen lenkkitossun pohja kaivautui maahan ja jätti siihen pehmeimmissä paikoissa oman kraatterinsa. Sillä välin ympärillä sulkeutuva sekametsä humisi ja kaukana tuoksui kimmeltävä järvi. Raikas tuuli. Siitä tiesi olevansa lähellä vettä.
Pyry valitsi aina oleskelupaikkansa rannan eräällä kohdalla nököttävien suurten kivien lomasta. Osaksi ne olivat oikeasti kalliota, joka työntyi poimuisena esiin hiekasta, osaksi jostain kulkeutuneita siirtolohkareita. Joka tapauksessa niiden väliin saattoi hyvin jäädä ikuisuuksiksi katselemaan harmaata aallokkoa ja kuuntelemaan jossain etäämpänä seisovalta kunnan rantasaunalta kantautuvia ihmisäänien hailakkoja kaikuja. Arkipäivinä ne olivat harvemmassa.
Pyry oli joskus miettinyt, miksei kukaan ollut vallannut kyseistä rannan kaistaletta itselleen. Siinä oli pehmeää hiekkaa ja kivet sekä kalliot olivat hioutuneet miellyttävän sileiksi ja lämpenivät auringossa pehmeällä tavalla, josta Pyry piti. Ehkä kohdan koskematta jättäminen johtui siitä, miten maa käyttäytyi vedenpinnan alla. Pyry oli huomannut pohjan olevan täynnä painanteita ja hyvin lähellä rantaa alkoi äkkisyvä. Pyry oli tehnyt nämä havainnot kahlatessaan veteen housunlahkeet ylös käärittyinä. Sinä päivänä hän oli palannut kotiin läpikotaisin märkänä. Ainakaan lapsille tämä ranta ei siis ollut kaikkein ihanteellisimpia.
Toki järveä reunusti paikoin lenkkipolku, joka myös satunnaisesti haarautui kiertelemään metsässä. Se kulki myös Pyryn suosikkipaikan ohitse, mutta ei kuitenkaan yleensä tuottanut hänelle ongelmia, sillä tuskin kukaan käytti sitä. Ihmisillä oli kai tarpeeksi tekemistä erinäisissä piha- ja maataloustöissä, joten miksikäs turhaan lähteä lenkille energiaa ja aikaa tuhlaamaan. Sitä paitsi satunnaiset ohikulkijat käyttäytyivät nimityksensä mukaisesti - kulkivat ohi. Ja hiekalla rahisevat askeleet antaisivat ennakkovaroituksen, jos Pyry sellaista kaipaisi.
Kuulemista olisi helpottanut, jos korviin ei olisi tungettu kuulokkeita, jotka syytivät musiikkia aaltoilevana virtana suoraan aivojen lävitse ja väreilemään läpi kiveä vasten lepäävän kehon. Näkemistä puolestaan olisi auttanut, jos silmät eivät olisi lerppuneet kiinni. Tällä kertaa myöskään kulkija ei ollut satunnainen ja kuten selväksi kävi, ei myöskään aikonut vain jatkaa matkaansa.
Pyry hätkähti niin rajusti, että se oli melkein hypähdys, kun varoittamatta toinen hänen kuulokkeistaan kiskaistiin irti. Hänen läpikotainen säikähdyksensä aiheutti runsaasti hilpeyttä tyhjästä ilmestyneessä Aleksissa.
“Mitä vittuu sä kuuntelet noin keskittyneenä?” poika sanoi, kun naurultaan sai puhuttua. Pyry katsoi häneen loukkaantuneena. Aleksi oli nähtävästi ollut juoksemassa, sillä oli yllään verkkarit ja vaaleat hiukset olivat hien tummentamat ja tarttuivat kiinni otsaan. Pojan rinta kohoili vielä juoksun jäljiltä normaalia tiuhempaan.
“Se on Pariisin Kevättä”, Pyry vastasi nyreästi. Aleksi oli jo vienyt nappaamansa kuulokkeen omalle korvalleen.
“Koskaan kuullukaan”, poika totesi ja piti sitten tauon kuunnellakseen kasvoillaan huolellisen puntaroiva ilme. Pyryn toiseen korvaan jäänyt nappikuuloke ohjasi Pikku Huopalahden kelluvat sävelet hänenkin korvaansa.
Hetken kuluttua Aleksi heitti kuulokkeen rennosti takaisin Pyrylle ja vetäytyi pois toisen henkilökohtaisesta tilasta, johon kuulokkeen johdon lyhyys oli hänet tuonut. Poika nyrpisti nenäänsä ja ilmoitti tuomionsa kipinä silmäkulmassa: “Ihmemusiikkia. Ja mikä niitä sanotuksia vaivaa? ‘Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa’? Täällä peräkylillä sitä seuraavaa autoa saakin odottaa ainakin tunnin ja sinä aikana jo myöhästyy joka paikasta. Ja välttämättä mitään seuraavaa bussia ei ees tuu enää.”
Pyry tuhahti närkästyneenä siitä, että joku kehtasi arvostella noin yhtä hänen suosikkikappaleistaan.
“Se onkin kato kielikuva. Se vaatii niin ku syvällisempää ajattelua”, Pyry vastasi kuin puhuisi järjenjuoksultaan hieman hitaalle yksilölle, “Sitä paitsi Pikku Huopalahti, mikä on ton biisin nimi, on Hesassa ja siellä menee ihan varmasti busseja jotain minuutin välein.”
Aleksi alkoi kinata vastaan siitä, että eihän laulussa esitetty elämänohje sitten ollut pätevä muille kuin kaupungeissa asuville. Ja toisekseen, joskus saattoi olla niin tiukka aikataulu, ettei millään ehtisi odottaa seuraavaa linja-autoa, sillä Pyryn oletus minuuteittain kulkevista autoista oli ilman muuta suurta liioittelua.
“No sit tilaa vaikka taksin, jos on niin kiire”, Pyry näpäytti kyllästyttyään toisen inttämiseen.
“Meinaaks se sitten vertauksena, että jos ei halua juosta yhden rakkauden perässä eikä jaksa odottaa seuraavaa, hommaa jostain huoran?”
Aleksin äänessä ja kasvoilla kimalteli aivan liian itsetyytyväinen hymy. Harmikseen Pyry ei keksinyt enää mitään, millä olisi sen voinut pyyhkiä pois. Niinpä hän tuhahti ja käänsi musiikin kovemmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti