Seuraavana aamuna Pyry oli vähän turhankin ajoissa ja tuli ensimmäisenä bussipysäkille. Hän istui penkillä kuunnellen, kuinka kylmät, painavat sadepisarat putoilivat pysäkin katoslippaa vasten tiheällä tahdilla ja kuinka hänen omat ajatuksensa vaelsivat mielessä omia ratojaan. Hän työnsi kätensä vielä vähän syvemmälle hupparin taskuihin kuin siten voisi pitää loitolla aamun kalseuden.
Se oli toivottoman syksyinen aamu. Täynnä muistutusta siitä, että aivan pian kaikkialla olisi vain kuolleita lehtiä ja mustaa mutaa. Ennen kuin kukaan huomaisikaan maahan olisi satanut ensilumi, joka seuraavaan päivään mennessä olisi sulanut loskaksi, jota taas olisi nilkkoihin asti kun kukaan ei viitsinyt aurata sitä pois. Ja pimeys. Sekin saapuisi aivan pian. Mutta vielä sentään lehdet riippuivat kiinni oksissa ja päivänvaloa riitti sekä aamulle että illalle, joten ehkä Pyry voisi jättää kaamosmasennuksen kehittämisen vähän myöhemmälle. Tämä oli kuitenkin vain yksi kylmä ja sateinen aamu, ei se vielä talvea tarkoittanut.
Pyry ei kuullut Aleksin saapumista, sillä sade sumensi äänet ja tuntui samalla leikkaavan pois muun ympäristön, muun maailman. Yhdessä hetkessä poika vain ilmestyi jostain pisaraverhon takaa hiljaa ja litimärkänä. Pyry vilkaisi häneen kuin arvioiden, oliko jokin muuttunut sen seurauksena, että hän tiesi nyt Aleksin sisaresta. Tuntui siltä, kuin kaiken olisi ainakin pitänyt olla toisin kuin ennen. Jollain tavalla.
Pyry ei oikein tiennyt, mitä hän oli kuvitellut odottavansa. Ehkä että Aleksi olisi näyttänyt katuvan avautumistaan tai että hiljaisuus olisi tuntunut kiusalliselta… Äkkiseltään katsottuna kaikki olisi kuitenkin voinut olla aivan normaalisti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä jonkin verran tiettyä itsevarmuutta ja omanarvontuntoa puuttui Aleksin olemuksesta, mutta se saattoi olla vain Pyryn mielikuvitusta. Tai sitten se oli seuraus siitä, ettei Aleksin ollut enää järkeä pitää yllä huolettomuuden julkisivua Pyrylle. Pyryn oli vaikea eritellä Aleksin ilmettä, mutta jollakin tavalla hiuksista valuvat sadepisarat sopivat hänen kasvoilleen.
Pyry olisi juuri siirtänyt katseensa jonnekin, jottei vilkaisu olisi venynyt tuijottamiseksi, mutta silloin Aleksi nappasi kiinni hänen katseensa. Pojan suupieli kääntyi kevyesti ylöspäin hänen selittäessään: “Mä en löytäny sateenvarjoa. Ne on varmaan kaikki vieläkin jossain pahvilaatikossa.”
Pyry hymähti vastaukseksi ja tuijotteli sitten harmaaseen sateeseen yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että ajatus, joka hänen päähänsä oli juuttunut edellisenä iltana, oli hyvä. Sen lisäksi hänen pitäisi vielä saada suunsa puhumaan sanat, joita mieli oli valmistellut. Tämän olisi myös tapahduttava nopeasti, sillä bussi tulisi aivan kohta ja Pyry todellakin halusi sanoa sanottavansa ennen auton saapumista.
“Hei, tota, kuule”, Pyry sanoi melkein säikähtäen sitä tosiasiaa, että hän oli mennyt avaamaan suunsa eikä sitä voinut peruuttaa. Hän huomasi, että Aleksi katsoi häneen kysyvästi, mutta Pyryllä itsellään oli vaikeuksia päättää, mihin silmänsä kohdistaisi. Yleensäkin ihmisten silmiin katsominen tuntui typerän vaikealta hänelle. “Mä ajattelin, että kun sä kerroit mulle sun salaisuuden, tai siis, niin… että ois tavallaan reilua, että mäkin kertoisin sulle mun salaisuuden.”
Pyry inhosi sillä hetkellä hyvin syvästi omaan ääntään ja sitä, miten vaikeaa hänen oli saada sanat asettumaan järkevästi. Siksi hän usein välttikin puhumasta ihmisille mistään vähänkään syvällisemmästä teemasta, sillä hän vain saisi itsensä näyttämään idiootilta. Tai pikemminkin kuulostamaan siltä. Jos hän Aleksin mielestä oli täysi taulapää, poika ei ainakaan näyttänyt sitä. Lupasi vain olla kertomatta eteenpäin, mitä ikinä Pyryllä sitten olikin aikomus kertoa. Pyry loi muutaman hermostuneen vilkaisun tielle siihen suuntaan, josta bussi tulisi, mutta mikään ei antanut hänelle aihetta keskeyttää avautumistaan.
“Mä… tai meillä… siis mä oon joskus nähnyt… niin kuin… kummituksia”, Pyry lopulta onnistui myöntämään ja alkoi välittömästi haluta kadota maan pinnalta ikiajoiksi. Hän oli pohtinut oikeastaan vielä pysäkille kävellessäänkin, kumman salaisuuksistaan olisi valmis paljastamaan. Hän oli päätynyt siihen, että itsensä nolaaminen olisi lopulta hyväksyttävämpi vaihtoehto kuin koko perheen asettaminen kyseenalaiseen valoon - varsinkin, kun hänen vanhemmillaan oli jälleen menossa toiveita ruokkiva hyvä kausi; ne kykenivät sietämään toisiaan ja käyttäytyivät jopa kuin olisivat ystävät keskenään. Enää Pyry ei ollut niin varma valinnan osumisesta oikeaan.
Miksei hän vain voinut edes yrittää näyttää normaalilta nuorelta? Vanhempien vaihtelevissa väleissä ja aika ajoin ilmaantuvassa erouhassa ei sentään ollut mitään yliluonnollista. Hän tunsi voimakasta tarvetta selittää tarkemmin saadakseen asian kuulostamaan paremmalta, mutta ei tiennyt miten. Mielessään hän oli onnistunut suunnittelemaan tämänkin keskustelun siten, että se kuulosti lähes järkevältä, mutta hän ei kyennyt muistamaan yhtä ainoatakaan kohtaa kyseisestä suunnitelmasta. Hän yritti kuitenkin: “Siis, meidän talo on tosi vanha ja joskus… joskus tuntuu, ettei olisikaan yksin ja… ja kun mä olin pieni, mä näin meidän pihalla jonkun epäselvän hahmon ja mun mummo kertoi joskus, että oli nähnyt pihalla jonkun hiipparin… sillon oli talvi ja siitä hiippailijasta ei ollut jäänyt lumeen jälkeäkään…”
Pyryn ääni kuoli säälitettävänä pois. Hän odotti, että hänelle naurettaisiin. Hän ei ollut uskaltanut katsoa Aleksiin pelätessään, mitä tämän ilme kuvastaisi. Ehkä se pitäisi Pyryä hulluna, josta kannattaisi pysyä loitolla. Se ajatus häiritsi häntä kenties enemmän kuin pelkkä nolouden tunne.
“Mähän sanoin, että sä oot outo”, Aleksi totesi, eikä kuulostanut siltä kuin pilkkaisi Pyryä tai pitäisi pahasti seonneena, äänestä kuulsi läpi hymy. Sanoja seurasi kaverillinen tönäisy käsivarteen. Tönäisyihin Pyry ei ollut vielä ehtinyt tottua, mutta se tuntui silti mukavalta ja sai hänet häpeämään itseään vähän vähemmän. Aleksi jatkoi kuin varmentaen, ettei hän tarkoittanut oudolla pahaa: “Älä muutu, Pyry, ethän?”
Pyry oli niin yllättynyt, ettei ollut saada sanaa suustaan. Lopulta hän kykeni vain epäuskoisena kysymään: “Sä et siis pidä mua hulluna?”
“Enhän mä niin sanonut?” Aleksi vitsaili silmissä naurua ja vakavoitui sitten jatkaen olkapäitään kohauttaen: “Mut tosissaan, mikä mä oisin sanomaan, ettei kummituksia ois olemassa… Sä saat sit joskus kertoa mulle sun kummitusjuttuja, vai mitä?”
Pyry naurahti ja nyökkäsi jatkaen sitten jälleen tien mutkan tarkastelua käsittämättömän helpottuneena siitä, miten keskustelu oli päättynyt. Hänen huulilleen oli tarttunut samanlainen hymy kuin Aleksin kasvoilla oli juuri ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti