Ei olisi kulunut kuin pari minuuttia ennen kuin Pyry olisi väistämättä päässyt valituksesta eroon heidän kääntyessään eri suuntiin. Hän kuitenkin tuli keksineeksi jotain. Idean, joka ei ehkä ollutkaan hänen paras keksintönsä, mutta vaikutti hauskalta ajatukselta.
“Ooksä koskaan murtautunut autiotaloon?” Pyry kysyi kuin ohimennen keskeyttäen Aleksin lauseen.
“Täh? En oo. Miten niin?” Aleksi vastasi huulillaan alkava hymy, joka kertoi tämän aavistavan vallan mainiosti, miksi Pyry otti asian esille. Pyryn tosin hieman yllätti tieto, ettei Aleksi ollut koskaan tehnyt niin.
“Sähän kai tiedät, et tässä lähellä on yks hylätty talo? Ollu tyhjillään kuulemma jo ainakin parikymmentä vuotta tai jotain sinne päin?”
“En oo kuullu.”
“Etkö? Mä luulin, että kaikki täällä tietää siitä. Jos sulla on niin tylsää, niin voitas käydä katsomassa sitä. Vaikka ei siellä mitään ihmeellistä oo.”
“Näytä nyt vaan missä se on. Mielellään ennen ku alkaa sataa”, Aleksi komensi ja tönäisi täysin tarpeettomasti Pyryn olkapäätä. Se sai yhtä tarpeettoman hymynkareen nousemaan Pyryn huulille. Hän nielaisi ilmeen ja kääntyi näyttämään tietä autiotalolle, jota oli yksinään tutkinut jo lapsena.
* * *
Talossa ei ollut juuri muuta vikaa kuin sen sijainti keskellä metsää. Se näytti ainakin ulkoa päin varsin hyväkuntoiselta ottaen huomioon, kuinka kauan se oli ollut vailla asukasta. Maali oli tosin haalistunut seinistä ja puutarhan paikasta kertoivat enää muutamat omenapuut ja sotkuiset herukkapensaat metsän villin puuston lomassa. Talolle johtavan tien olivat nielleet ruohot ja paikoin miltei vyötäröön ulottuvat heinät. Pyryn äiti oli aina kieltänyt kulkemasta sellaisessa ruohikossa, sillä mistä tiesi, milloin jalan alle sattuisi käärmeen häntä ja totta kai heinikot vilisivät punkkeja ja ties mitä ötököitä. Tietenkään Pyry ei ollut koskaan kuunnellut eikä aikonut tehdä poikkeusta nytkään. Jollain tavalla hän oli joka tapauksessa selvinnyt hengissä tähänkin asti.
Talolle päästyään kaksikko kierteli tutkimassa rakennusta. Ovi oli jumissa, tai lukossa, kuten oli ollut jo vuosia ja etupihalle katsovista pienistä ikkunoista ei todennäköisesti mahtuisi kovinkaan helposti ahtautumaan sisään, kuten Pyry oli pienempänä tehnyt. Takapihan puolella ikkunat olivat suurempia, mutta yllättävän korkealla maanpinnasta. lyhyen väittelyn ja pienimuotoisen akrobatian harjoittamisen jälkeen Pyry huomasi istuvansa Aleksin hartioilla yrittämässä kammeta metallisella viivoittimella auki yhtä isommista ikkunoista. Hän pelkäsi tipahtavansa minä hetkenä hyvänsä.
“Pistä nyt vauhtia siihen”, Aleksi hoputti, “Vaikka sä ootki tommonen vitun luuviulu, et sä mikään painoton oo.”
“Turpa kiinni, ei tää ihan helppoa oo”, Pyry vastasi ja putoamispelko taatusti kuulsi hänen äänestään, “Ja pysy paikallas!”
“No vittu, riko se ikkuna vaikka.”
“Enkä riko.”
Pyry ei pitänyt ajatuksesta, että tuhoaisi toisten omaisuutta. Olkoon kuinka hylättyä tahansa. Sellainen hän vain oli. Talo oli jo nyt tarpeeksi surullisen näköinen haalistuneena ja räystäskourut irrallisina roikkuen. Ei se enää tarvinnut rikottua ikkunaa. Sitä paitsi hänestä tuntui, että ikkuna alkoi jo liikkua karmissaan.
Vielä muutama hetki kului ennen kuin Pyry sai irrotettua ikkunaruudun. Kun alkuun oli päässyt, se kävi loppujen lopuksi varsin helposti. Poika laski ikkunaruudun varoen sisäpuolelle huoneen lattialle ja kiipesi sitten itse perässä. Seuraava haaste oli saada Aleksikin kiskottua ikkunasta. Ennen pitkää kumpikin kuitenkin seisoi pölyisessä ja varsin autiossa huoneessa.
Yhdessä nurkassa oli valtava puuliesi, samanlainen kuin Pyrynkin kotona. Siitä päätellen he olivat onnistuneet tunkeutumaan keittiöön. Jostain pilven raosta paistava auringonsäde sai ilmassa pyörteilevät pölyhiukkaset ja Aleksin silmät kimaltamaan. Eräällä seinällä oli yhä rivi matalia keittiökaappeja ja Pyry muisti entuudestaan, että niiden sisällä oli jokunen paperi, joitakin käsinkirjoitettuja reseptejä kellastuneella ruutupaperilla. Aleksi meni tutkimaan kaappeja. Pyry tyytyi katselemaan ympärilleen ottaen silloin tällöin askeleen tai pari lähinnä päämäärättömästi. Kaikki talossa haisi vanhalta ja unohdetulta.
Pyryn katse siveli kattoa ja jäi kiertelemään lautoihin kiinnitettyjä jykeviä koukkuja. Heillä kotona oli sellaisetkin, ne olivat aikoinaan toimineet leipävartaiden kiinnittiminä. Nykyäänhän niitä ei kukaan enää käyttänyt. Ihmiset vain eivät jaksaneet ottaa niitä poiskaan ja toivathan ne taloon tuulahduksen menneisyyttä.
Pyry mietti, oliko näillä koukuilla ollut joskus muunkinlaista käyttöä; enemmänkin menneisyyttä kuin vain leipien kuivaaminen. Kylällä liikkuneen huhun mukaan talon viimeisin ja nähtävästi viimeinen asukas oli kuollut oman käden kautta. Hirttänyt itsensä, ihmiset useimmiten sanoivat. Se ehkä saattoi olla osasyy talon hylkäämiseen - kuka halusi talon, jossa sukulainen oli tehnyt itsemurhan? Pyry kuvitteli, miten yksinäinen mies - mies tarinoiden mukaan talon omistaja oli ollut ja ehkä juuri tullut vaimon jättämäksi tai kenties pettämäksi - työnsi vapisevin käsin köyden silmukan kaulaansa, nousi tuolille ja sitoi narunpään yhteen katossa olevista koukuista. Sitten mies työnsi jaloillaan tuolin kumoon.
Pyry saattoi miltei nähdä silmissään, millainen näky oli kohdannut sitä ihmistä, kuka ikinä ruumiin olikaan löytänyt. Hän saattoi nähdä miehen raskaan kehon huojahtelevan hiljaa köyden päässä, koukun ja köyden pitäessä tuskin kuultavaa natinaa. Pyry ei luonnollisesti ollut koskaan nähnyt, miltä ihminen näytti hirttämisen jälkeen, mutta jostain syystä hän kuvitteli, että tämän talon viimeisen asukkaan huulet olivat olleet tummat ja turvonneet. Silmät ehkä auki ja vetisen punaiset.
Pyryä puistatti. Hän käänsi katseensa ja löysi Aleksin, joka edelleen oli kyykistyneenä kaappien viereen. Seuraavaksi Pyryn aivot tekivät ehkä pahimman oikosulkunsa vähään aikaan.
“Uskotsä kummituksiin?” Pyry kysyi kuin ohimennen. Aleksi keskeytti sen, mitä ikinä olikaan ollut tekemässä ja katsoi Pyryyn kulmat kurtussa.
“Miten niin?”
“Meinaan, että jos niitä on, niitä löytyy varmasti tästä talosta”, Pyry selitti ja jatkoi Aleksin kysyvän katseen vaatimuksesta: “Tän entinen omistaja kuulemma hirtti itsensä.”
Hän ei ollut tajunnut odottaa sellaista reaktiota, mikä oli hirvittävän typerää kun sitä oikein ajatteli. Aleksin kasvot kalpenivat silminnähden ja hänen silmänsä tähysivät samaan suuntaan kuin Pyry vielä hetki sitten. Jos mahdollista, Aleksi kalpeni entisestään. Pyry avasi hämmentyneenä suunsa ja aikoi kysyä, oliko toisella kaikki hyvin. Vaikka näkihän hän, että ei ollut. Hänet kuitenkin keskeytettiin.
“Mennään pois täältä”, Aleksi sanoi, viskasi löytämänsä paperit takaisin kaappiin ja suuntasi avonaiselle ikkunalle hetkeäkään epäröimättä pudottautua pihamaalle, jota nyt kastelivat sateen ensimmäiset raskaat pisarat.
Pyrykin seurasi perässä tuntien olonsa kurjaksi. Hän ei jäänyt edes yrittämään palauttaa ikkuna omalle paikalleen vaan seurasi poispäin harppovaa Aleksia. Toisella ei selvästikään ollut pienintäkään halua tulla otetuksi kiinni, eikä Pyry lähtenyt juoksemaan saavuttaakseen tämän. Hän oli jo tehnyt jotain kammottavan typerää eikä hän halunnut kiusata toista enempää, jos tämä ei sillä hetkellä seuraa kaivannut.
Pyryn olisi pitänyt arvata ja joko mainita aikaisemmin autiotalon menneisyydestä - vaikka ainahan hän oli luullut, että kaikki tiesivät siitä! - tai olla kokonaan kertomatta. Ehkä hän ei ollut pelkastään kuvitellut Aleksia seuraavaa aavetta. Ehkä se oli todella olemassa. Ehkä se oli todella kuollut vain vähän aikaa sitten. Voi hyvä luoja, miten ihminen saattoi olla idiootti!
Pilvet olivat puhjenneet täysimittaiseen rankkasateeseen. Vain pienessä hetkessä Pyry oli läpikotaisin märkä, mutta häntä ei siltikään huvittanut kiirehtiä sisälle. Kenties hänen reppunsakin oli jo kastunut läpimäräksi ja sen sisällä kirjat pilalla, mutta Pyryä ei kiinnostanut. Hän olisi voinut hukuttaa itsensä sateeseen, jos se olisi ollut mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti