Sen viikonlopun Pyry olisi kyllä mielellään unohtanut. Hän mietti ehkä tuhat kertaa, syytä Aleksin reaktioon ja kerta kerralta varmistui siitä, että joku tämän läheinen oli tehnyt samalla tavalla kuin autiotalon isäntä. Seuraavaksi Pyry vihasi itseään, syvästi. Sitten hän mietti, pitäisikö hänen vaikka soittaa Aleksille ja kysyä ja pyytää anteeksi. Sen hän kuitenkin päätteli tunkeilevaksi. Ehkä Aleksi soittaisi hänelle. Pyry ei jättänyt kännykkäänsä vartioimatta kovinkaan pitkäksi aikaa kertaakaan, mutta laite pysyi mykkänä. Tietenkin.
Maanantaina Pyry harkitsi jopa myöhästyvänsä bussista ja tulevansa vasta seuraavalla, jotta ei tarvitsisi kohdata Aleksia pysäkillä. Ei olisi kovin paha myöhästyä yhden tunnin verran, eihän? Loppujen lopuksi Pyry päätyi kuitenkin saapumaan pysäkille ajoissa. Nippa nappa, kävi tuuri, että kuski huomasi hänet. Mutta ehti poika kuitenkin kyytiin.
Koulupäivä kului mitä ilmeisimmin molemminpuolisen välttelyn merkeissä. Selvästikään myöskään Aleksia ei huvittanut jutella Pyrylle. Se ei varsinaisesti parantanut Pyryn oloa, vaikka tietenkin juuri tätä hän oli odottanutkin. Yhdellä välitunnilla Roope kysyi, mikä Pyryä vaivasi. Roopessa oli se hyvä puoli, että hän jätti aina asiat sikseen, kun hänelle sanoi kaiken olevan kunnossa. Niin kävi nytkin.
Iltapäivällä kävi viileä tuuli. Pyry oli hieman yllättynyt siitä, että Aleksi ensinnäkään ei ollut lähtenyt koulusta ennenaikaisesti ja toiseksi tämä käveli hänen vierellään tien reunaa kuten normaalistikin. Se, mikä ei ollut normaalia, oli Aleksin hiljaisuus. Pyryltä vaikeneminen ei olisi ollut erikoista, mutta Aleksi yleensä tapasi jutustella vaikka vähän tyhjästäkin. Ja silloinkin, jos molemmat olivat vaiti, hiljaisuudessa ei yleensä ollut tällaista painoa. Aleksi näytti siltä kuin se pyörittelisi mielessään jotain eikä Pyry uskaltanut häiritä.
“Hei kuule”, Aleksi sanoi juuri ennen kuin heidän tiensä olivat eronneet. Pyryä melkein hävetti myöntää, miten tämän äänen kuuleminen sai hänet hätkähtämään. “Haluutko sä tietää, miks hitossa mä lähin vetämään sieltä autiotalolta niin äkkiä?”
“Mmh, tietysti.”
“Mun sisko, mä en tiedä muistat sä meidän Minnin, se hyppäsi niiden kerrostalon katolta ja kuoli.”
Sanat juuttuivat ilmaan liian painavina tuulen pyyhkäistäviksi. Ne ladeltiin nopeasti ja kuin tunteista etäännyttäen. Aleksin silmät eivät kohdanneet Pyryn katsetta.
“Mä… mä oon pahoillani, mä en…” Pyry lopulta sopersi löydettyään äänensä. Sillä hetkellä hän jälleen vihasi itseään hyvin intensiivisesti.
“Turpa kiinni, Pyry, et sä mitään väärää oo tehny. Tietenkään sä et tienny”, Aleksi vastasi ja katsoi sitten Pyryyn, “Mut haluutsä tietää tarkemmin? Että miks se teki sen.”
“Jos sä haluut…”
“Miks sä luulet, että mä ees kysyn?”
“Tietysti mä haluun kuulla.”
“No mennään sit johonkin… En mä sitä rupee keskellä kylää huutelemaan.”
Aleksi lähti harppomaan tietä eteenpäin taakseen katsomatta. Pyry seurasi. Jollain salakavalalla tavalla ilma oli muuttunut vaikeammaksi hengittää ja kolea viima haisi surullisesti syksyltä.
* * *
Pian kävi selväksi, että he olivat menossa järvelle. Se sopi Pyrylle oikein hyvin, sillä siellä hän tunsi olonsa kotoisimmaksi, ehkä oman huoneen jälkeen ainakin. Tänään vesi oli kolean harmaata kuin lyijykynällä piirretty ja aallokko kurotti terävänä syleilemään niin paljon rantatöyrästä kuin vain kykeni. Tuuli sai Pyryn palelemaan, mutta hän olikin melkein tottunut siihen, sillä hän paleli usein. Tänään oli muutakin mietittävää. Aleksin pudottama reppu jätti hiekkaan pölyisen kraatterin. Poika istuutui maahan, nojasi selkänsä yhteen suurista kivistä eikä katsonut silmiin. Pyry seurasi esimerkkiä vaitonaisena. Aleksi veti polvet koukkuun lähelle rintaa ja piirteli sormella hajamielisiä kuviota pehmeään hiekkaan.
Yleensä Pyry olisi tässä vaiheessa tuntenut voimakasta halua juosta karkuun, sillä hän ei kuitenkaan löytäisi oikeita sanoja ja sellainen ahdisti häntä. Kai se ahdisti nytkin, hän ei missään nimessä halunnut pahentaa asioita typeryydellään. Pakokeinoa ei tietenkään ollut ja vaikka olisi ollutkin, Pyrystä tuntui, ettei hän olisi käyttänyt sitä. Ei vaikka hänelle olisi maksettu siitä.
“Mä en edes tiennyt, että Minni oli mitenkään masentunut”, Aleksi sanoi hiljaisuuden venyttyä jo varsin pitkäksi, “tai siis, että se oli noin pohjalla. Kai mä tiesin, et sillä oli ongelmia, mut kaikillahan vittu niitä on… Ei se koskaan puhunut mitään eikä valittanut tai muutakaan.”
Seurasi taas pieni hiljaisuus, jonka rikkoivat vain näkymättömissä laulavat linnut sekä aaltojen ja tuulen humina. Pyrystä tuntui, että ne äänet olivat silloin parempia kuin hänen oma äänensä olisi ollut.
“Tuolla koululla monikaan ei tiedä ja mä mielelläni pitäisin sen niin. Muutama kyllä tietää, että Minni kuoli, mutta ei sen tarkemmin.”
“Multa ne ei ainakaan kuule mitään”, Pyry lupasi. Aleksi vilkaisi häneen nopeasti ennen kuin palasi katsekontaktin välttelyn pariin.
“Minnin ongelmat alkoi yläasteella, kun sitä kiusattiin. Se oli aina sellainen hiljainen ja ujo ja liian kiltti, sitä oli varmaan vitun helppo kiusata eikä siitä kotona huomannut, jos se alkoikin viihtyä enemmän yksin. Se ei puhunut meille koskaan kiusaamisesta tai miten alas ne kusipäät sen veti, se ei kai halunnut häiritä muita omilla ongelmillaan tai jotain muuta paskaa. Tänkin mä tiedän vaan, koska luin sen päiväkirjoja. Se piti niitä ihan ala-asteelta lähtien. Oonks mä paha ihminen, kun luen sen päiväkirjoja?”
“Et tietenkään.”
Pyrystä tuntui, ettei Aleksi kysynyt kovin tosissaan. Ei kai se oikeasti tuntenut huonoa omatuntoa päiväkirjojen lukemisesta. Kuulosti enemmän siltä, että hän halusi vain saada Pyrynkin sanomaan jotakin.
“Mä voin joskus näyttää sulle. Se on piirtänytkin niihin. Vittu tuoreimmat niistä alkaa olla aika hemmetin pimeitä. Se piti nyt viimevuonna välivuotta, kun ei päässyt mihinkään opiskelemaan, ja muutti omaan kämppään, ei kauheen kauas meistä muista. Mä en sitten tiedä, rupesko se ehkä käyttää jotain aineita vai sekosko se muuten vaan. Ei se mitään huumeita koskaan kirjoissaan mainitse, mut ne merkinnät vaan on vitun pimeitä, vitun… Ja useammassa ku yhdessä kohdassa se on kirjoittanut, että vaan ne saamarin vihot on sen puolella ja koko muu maailma vihaa sitä ja… Viimeiseksi se on kirjoittanut kokeilevansa pian, miltä lentäminen tuntuu.”
Aleksi värähti ja hänen silmänsä tuntuivat katselevan sivuja, joista hän juuri puhui. Siniset silmät, jotka olivat imeneet itseensä hieman järven alakuloista harmautta. Poika oli kyyristynyt hieman eteenpäin nojatakseen koukistettuihin polviinsa, vetäytynyt kokoon kuin joltakin suojautuen. Pyry halusi lohduttaa, mutta löytänyt ääntään. Sanojen sijaan hän päätyi ojentamaan kätensä koskettamaan Aleksin olkapäätä ja sai aikaan toisen värähdyksen. Tällainen ei varsinaisesti ollut Pyryn tapaista, mutta tällä kertaa hän ei edes alkanut tuntea itseään typeräksi liikkeen seurauksena. Hän tunsi Aleksin kehon lämmön kulkeutuvan pehmeän hupparinkankaan lävitse.
“Äiti ja isä päätti muuttaa takasin tänne, et ne vois olla niin kuin lähempänä Minniä. Ne sanoo, et kaupunki turmeli sen… Jotkut juoksee muistoja karkuun, mut meidän porukat ajaa niitä takaa”, Aleksi sanoi ja suoristi ryhtiään. Pyry veti kätensä pois. “Onks sua, Pyry, koskaan kiusattu?”
Kysymys yllätti Pyryn varsin kokonaisvaltaisesti eikä Aleksin katse varsinaisesti auttanut hänen hämmennykseensä.
”Ei”, se oli luonnostaan tuleva vastaus, puolusteleva, “Tai ehkä vähän. Silleen satunnaisesti. Mitä muuta voi odottaa, jos on näin idiootti nimi.”
“Mm?”
“Kaikilla oli aina hauskaa, jos joku ope tai muu sanoi, että ulkona pyryttää ja kun mun pikkusisko Lumi tuli kans samaan kouluun, niin siitähän sitä hauskaa tulikin. Tiiätkö, sieltä se lumipyry tulee ja sellasta. Mut ei kukaan enää pahemmin lukiossa oo mitään kuittaillu”, Pyry vastasi vähätellen tapahtumia äänellään. Ei se hänen elämäänsä ollut pilannut. Eikä hänen sisarensa ollut tehnyt itsemurhaa. Ei tuntunut oikealta alkaa puhua itsestään juuri nyt.
Aleksi ei sanonut mitään. Jotenkin Pyrystä silti tuntui, että tämä arvasi hänen mielessään olevan muutakin. Hetken kuluttua Pyry jatkoi hieman epäröiden: “Oli sitten vielä yks tyyppi meidän porukassa. Haukku muita herkästi, vaikka eihän se sitten mitään pahaa tarkoittanut, sehän oli niin kuin leikkiä vaan. Ja se oli semmosta epäsuoraa… Sen puheista vaan sai aina käsityksen, että me muut oltiin tyhmiä ja rumia ja säälittäviä…”
“Mut sä tiedät, ettet oo?” Aleksi sanoi ja nousi sitten seisomaan kädessään maasta poimittu kivi, jonka hän sitten viskasi voimalla veteen. Aallokko nieli sen ja vesirenkaat sulivat laineisiin.
Pyry oli puhuessaan “muista” tarkoittanut lähinnä itseään. Eihän kyseessä olevaa heppua olisi kai muuten kaveripiirissä pidetty, jos hän olisi saanut kaikki muutkin tuntemaan samoin kuin Pyryn. Ja Pyry ei ollut lähtenyt, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, jonka kanssa olla kouluaikana. Koska hän oli tyhmä, ruma ja säälittävä. Siksi hän kai nytkin oli… varovaisempi ihmisten kanssa. Varoi ettei hänelle naurettaisi. Hän tunsi olonsa vähän pahaksi miettiessään tällaisia sen jälkeen, mitä Aleksi oli kertonut. Esitettyyn kysymykseen hän ei vastannut, sillä hän ei aikonut valehdella.
Jotain oli vielä sanomatta. Sen saattoi aistia ilmasta ja Aleksin olemuksesta. Tämän kasvoja Pyry ei voinut nähdä, sillä hän katsoi järven selälle, poispäin Pyrystä. Tuuli sotki Aleksin vaaleita hiuksia. Seisoessaan siinä pitkänä ja ryhdikkäänä, punainen huppari väriläiskänä pilvisen maiseman keskellä, hän olisi voinut olla jostakin maalauksesta. Melankolisesta maalauksesta, Pyry mietti. Sellaisesta, johon on käytetty paljon masentavan kylmiä ja tunteettomia värejä, joita yksittäinen iloinen väri vain jollain kierolla tavalla korosti.
“Tiätkö, mä olisin voinut olla se tyyppi teidän porukassa. Tai joku niistä, jotka kiusas Minniä”, Aleksi sanoi kuulostaen siltä kuin ponnistelisi pitääkseen äänensä kurissa ja itsensä koossa. Äänessä väreili tukahdutettuna vihaa, melkein raivoa itseä kohtaan, inhoa, katumusta, surua, katkeraa syyllisyyttä… Niistä oli vaikea ottaa selkoa. “Mulla oli tapana, ennen Minnin kuolemaa, olla aika vitun kusipää. Vittuilin ihmisille ja... En mä pitänyt sinä minään kauheen erikoisen pahana, mut ei sen niin erikoista tartte ollakaan. Ei Minninkään kiusaajat varmaan ajatelleet sen kiusaamisen olleen niin vakavaa…”
“Et sä… Ei toi Minnin tapaus ollu sun syytä.”
“Olis voinut. Miten moni niistä ketä mä oon haukkunu, alkoi uskoa niihin vittuiluihin? Helvetti. Sen takia on oikeestaan vaan hyvä, että tultiin tänne takasin. Siinä aikaisemmassa porukassa… siitä ois tullu vaan harmia, jos oisin jäänyt siihen entiseen kouluun.”
Pyryn teki mieli sanoa jotakin parantaakseen toisen oloa ja vakuuttaakseen, ettei itsensä syyttämisestä olisi mitään hyötyä. Eihän Aleksi enää ilkeillyt muille eikä menneisyyttä voinut muuttaa ja niin edelleen. Oli kuitenkin juuri sellainen hetki, jota Pyry oli pelännyt - hän ei saanut järkevää sanaa suustaan ja hiljaisuus venyi kuminauhamaisesti epämiellyttävän pitkäksi. Hän näpräili reppunsa hihnoja, niin kuin yleensäkin teki hermostuneena. Sitten hän muisti, mitä oli unohtanut laukkuun bussikortin ladattuaan ja kaivoi esiin hieman vääntyneen suklaalevyn. Pyry vilkaisi siihen arvioivasti. Jos Harry Pottereihin ja erääseen terveystiedon opettajaan oli uskominen, suklaan piti auttaa parantamaan mielialaa, joten miksi ei…
“Haluutko?” Pyry kysyi ja Aleksin kääntyessä jälleen häneen päin heilautti suklaalevyä ilmassa. Se toimi odotettua paremmin. Aleksin kasvoille nousi ainakin jonkinmoinen hymy pojan palatessa istumaan Pyryn viereen. Silmiin oli tullut rahtunen lämpöä.
Näytti siltä kuin Aleksi olisi aikonut sanoa jotain, mutta tulikin viime hetkellä toisiin ajatuksiin ja ilmiselvästi muutti sanojaan Pyryn ojentaessa hänelle rivin suklaata: “Kiitti.”
Kiitos saattoi kattaa muutakin kuin suklaan jakamisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti