#6: Muistatko

harjoitus

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Se oli kuuma kesä ja aurinkoinen, aivan kuten kaikki muistojen kesät ovat. Minä kerroin sinulle satuja paikoista, joissa kävimme, keksin päästäni tai sekoitin mukaan asioita, joita olin lukenut jostakin. Ne olivat lähes aina synkkiä tarinoita, sellaisia, joita olisi voinut kertoa leirinuotiolla hämärän hiipiessä, retkikavereiden pelotukseksi ja sinä nauroit niille aina. Mitä enemmän lisäsin kammottavia yksityiskohtia, sitä enemmän sinä nautit kuulemastasi.

Irvistävien puunjuurien väleissä asui ilkeitä maahisia, jotka odottivat pahaa aavistamatonta retkeilijää leiriytymään lähistölle, jotta ne voisivat yön tullen kömpiä ylös ja syödä retkeilijän suihinsa. Tai vänkyräinen, pystyyn kuollut puu oli joskus ollut kaunis neito, joka oli astunut metsän haltioiden laatimaan taikapiiriin, jonne neito oli eksynyt eikä koskaan päässyt pois. Neidon henki kierteli vielä jossakin lähistöllä. Sellaisia tarinoita ne olivat, montakohan vielä muistat?

Sinä nauroit ja vastasit jotakin huumorintajulla, joka oli aivan yhtä musta kuin minunkin. Enkä minä tietenkään tosissani ollut tarinoineni, kerroin niitä saadakseni sinut hymyilemään. Sinä pidit siitä, kun joku selitti täyttä puuta heinää vakavalla naamalla ja totisella äänellä, sinä olit yhtä kummallinen kuin minäkin. Joku viisas on sanonut, että rakkautta on se, kun ihminen löytää toisen, jonka kummallisuus on samanlaista kuin hänen omansa. Jokainen kun on jollakin lailla kummallinen. Niin se sananparsi ainakin väitti ja minä olen valmis uskomaan sen.

Ja nyt muistellessani tuota kesää minun on myönnettävä, että minä toden totta rakastin sinua. Ehkä sinäkin rakastit minua, olen siitä aika varma, mutta emme me sitä ääneen sanoneet. Nautimme vain toistemme seurasta ja harhailimme metsissä kertoen toisillemme hölmöjä tarinoita ja niin oli kai ihan hyvä. Miksi sitä pitäisi turhaan alkaa tehdä tyhjästä jotakin draamaa, varsinkin kun kumpikaan meistä ei ollut millään lailla romanttinen luonteeltaan.

Enkä minä toden sanoakseni pystyisi edes kuvittelemaan elämää ilman sinua, sillä sinun kanssasi on vaan niin mukava olla. Ei se ole sellaista kuplivaa vaaleanpunaista rakkautta. Se on tunne, että sinun kanssasi minun sieluni on kokonainen ja ilman sinun seuraasi olen jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jota ehkäpä kokee juuri tupakointia lopettava nikotiiniriippuvainen. Ja minä kaipaan tuota kesää. Se oli se kesä, jona tajusin, että mikäli sielunkumppaneita on olemassa, sinä olet ehdottomasti minulle sellainen ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että sinä tunnet samoin.