Kävellessään pihatietä pitkin kotiin Pyry muisti jälleen täydellisen hyvin, miksi oli huono idea puhua Aleksille tai ylipäätään kenellekään. Hänen mielensä kävi keskustelua läpi sana sanalta analysoiden jokaisen äänenpainon ja eleen ja tuli siihen tulokseen, että Pyryn ei oikeastaan kannattaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä enää ikinä. Kun tämänpäiväinen keskustelu oli saatu kaluttua läpikotaisin loppuun, Pyryn mieli siirtyi vielä varmuuden vuoksi muistelemaan yleisesti ottaen kaikkia typeriä asioita, joita poika oli vuosien aikana tullut tehneeksi. Pyry oli tottunut näiden syvää häpeää ja nolostusta aiheuttavien muistojen tekemiin vierailuihin eikä hän ollut vieläkään oppinut, miten ne sai kytkettyä pois päältä.
Häpeäflasbackit kimpoilivat hänen aivoissaan vallattomasti sinne tänne vielä hänen päästessään kotiin ja astuessaan ovesta sisään. Silloin Pyry sai kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä sinä päivänä heidän talonsa sisäilma tuntui tavallistakin masentavammalta. Oli hiljaista. Tavallisesti Pyryn tullessa kotiin jostain olisi kuulunut radion tai tv:n ääntä tai edes jonkinlaisia merkkejä siitä, että talossa ylipäätään asuttiin. Nyt tuntui siltä kuin itse rakennuskin olisi varonut päästämästä ääntäkään ja se ei ollut lainkaan hyvää hiljaisuutta.
Pyry jätti kenkänsä ja takkinsa eteiseen. Hän löysi äitinsä olohuoneesta, jossa tämä istui sohvalla jalat istuimelle nostettuna ja nojaten leukaansa polviaan vasten. Lattialla lojui vihaisesti syrjään sysätty kirja, unohdettuna sillä välin, kun sen omistaja keskittyi tuojottamaan huolestuneena tyhjyyteen. Äidin silmät olivat kuin luodut tuollaiseen surumieliseen tuijotukseen; ne olivat suuret ja pyöreät ja jollain lailla surullisuus teki niistä sievemmät. Nainen siirsi huomionsa Pyryyn kuullessaan tämän askeleet.
”Hei, oliko hyvä koulupäivä?” äiti kysyi muovaten huulilleen pienen tervehdyshymyn, joka jäi kuitenkin sen verran vaisuksi, ettei siitä juuri ollut hälventämään Pyryn huolta. Silloinkin kun isän kanssa meni huonosti, äiti yleensä pystyi esittämään vahvaa ja olemaan ennemmin vihainen kuin surullinen. Kun äiti meni hiljaiseksi ja huolestuneen mietteliääksi kuten nyt, se oli erityisen huono merkki.
”Ihan tavallinen”, Pyry vastasi. ”Onks jotain sattunut?”
Äiti huokaisi ja kohotti kädessään olevaa kännykkää. ”Isäsi on lomautusuhan alla. Se ei tule olemaan hyvällä tuulella, kun tulee kotiin. Kannattaa varmaan pysyä poissa sen tieltä.”
Pyry nyökkäsi. Raha-asiat olivat hänen vanhempiensa vakituisimpia tappelunaiheita, rahaa kun ei heidän perheellään liiaksi ollut. Pyryn oli helppo kuvitella miten kovasti isän mahdollinen lomautus kiristäisi tunnelmaa kotona. Olisi tosiaan viisainta yrittää pysyä mahdollisimman näkymättömissä, kunnes tilanne olisi ohi.
Pyry oli jo lähdössä omaan huoneeseensa, kun äiti kurkotti koskettamaan hänen käsivarttaan kuin pyytääkseen odottamaan vielä hetken.
”Mä oon pahoillani”, äiti sanoi kyynelten saadessa silmät kiiltämään, ”mä en tiedä, miten meillä meni asiat tällaiseen jamaan. Mä oon pahoillani että sun ja Lumin pitää kasvaa tällaisen keskellä.”
”Ei se mitään. Kyl mä ymmärrän.”
”Mut kun sun ei kuuluis ees joutua ymmärtämään tällästä! Sulla kuuluis olla normaalit vanhemmat, jotka ei riitele jatkuvasti ja jotka on... jotka on kunnon vanhempia eikä niin kuin me... Pyry, kyllähän sä tiedät, että sä olet mulle hirveen rakas?”
Äiti ei odottanut vastausta kysymykselleen vaan veti Pyryn viereensä sohvalle ja painoi halaukseen alkaen itkeä pojan olkapäätä vasten. Toisinaan äidillä oli tämänkaltaisia hetkiä, jolloin se muisti, että sillä oli lapsiakin, joskin kyseiset hetket olivat tavallisesti hieman vähemmän tunteellisia kuin tämä. Tavallisesti niihin sisältyi syvälliseksi tarkoitettua keskustelua siitä, miten koulussa ja kavereiden kanssa meni ja sen sellaista. Pyry ei ollut tottunut siihen, että äiti itki hänen olkapäätään vasten, se tuntui kummalliselta eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän olisi halunnut lohduttaa jotenkin, mutta ei osannut. Niinpä hän vain odotti äidin rauhoittumista.
Kun Pyry vihdoin pääsi omaan huoneeseensa, painostava tunne ei jättänyt häntä vieläkään. Se seurasi kintereillä ja huokaili alakuloa hänen päälleen. Sillä hetkellä Pyry olisi todella halunnut olla yksin, mutta vaikka huoneessa ei ketään näkynyt, Pyry ei tuntenut olevansa yksin. Hän kävi makuulle sängylleen ja painoi tyynyn korvilleen kuin yrittäisi siten sulkea pois muun maailman, mutta epämääräinen läsnäolon aavistus ei jättänyt häntä rauhaan. Hänestä tuntui, että jos hän olisi kohottanut katseensa, hän olisi voinut nähdä jonkun istumassa kirjoituspöydän ääressä tai tutkimassa siivouksen tarpeessa olevaa kirjahyllyä.
Mutta Pyry ei halunnut nähdä ketään. Ei juuri sillä hetkellä. Hän oli varma, ettei yhtään elävää ihmistä ollut paikalla ja kummitukset eivät olleet koskaan tehneet hänelle pahaa, joten hänellä ei olisi pitänyt olla mitään hätää. Mutta sillä hetkellä hän olisi vain halunnut käskeä tunkeilijan, kuka tai mikä se ikinä olikin, menemään pois.
Pyrystä tuntui silti viisaammalta olla tekemättä niin. Mistä sen tiesi, vaikka kummituksen voisi suututtaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti