LPVJ 28. osa

Koko illan aikana alakerrasta ei kuulunut juuri ääntäkään. Oli aivan selvää, että Lumi noudatti samaa huoneessa piilottelun taktiikkaa kuin Pyrykin, mutta tällä kertaa ilmeisesti jopa äiti varoi aiheuttamasta tilanteita, jotka voisivat saada riidan syttymään. Mikä kyseisellä hetkellä käytännössä tarkoitti kaikkia tilanteita, joissa äiti ja isä olisivat samassa huoneessa. Silloin tällöin Pyry erotti alakerrasta askeleita, joskus jopa muutaman ääneen lausutun sanan, mutta pääosin talossa oli hiljaista. Oli kummallista, miten inhottavalta ja painostavalta hiljaisuus saattoi kuulostaa.

Alhaalta kantautui lattian läpi kuitenkin tarpeeksi ääniä kertomaan, että isä oli ilmeisesti jäänyt olohuoneeseen ja teki silloin tällöin retken keittiöön. Toisinaan kuului, kuinka tv laitettiin päälle ja hetkeä myöhemmin suljettiin, hyvin todennököisesti melko aggressiivisella tavalla. Sen tähden Pyry ei sinä iltana mennyt alas edes hakeakseen iltapalaa, sillä isän ollessa oikeasti hyvin huonolla tuulella se saattoi sanoa asioita, joita Pyry ei välittänyt kuulla. Poika meni mieluummin nälkäisenä nukkumaan.

Olihan se  ymmärrettävää, että isällä oli pinna kireänä. Sehän se lähinnä elätti perheen ja koko meneillään olevan jutun täytyi aiheuttaa sille valtavasti stressiä. Oli vain viisasta antaa sen olla rauhassa.

Nukahtaessaan Pyrystä tuntui, kuin joku olisi kuiskaillut hänelle. Tosin sillä erotuksella, että sanojen sijaan kuiskaukset olivat ennemminkin haaleita kuvia ja aavistuksia ja kaiken kaikkiaan hyvin epämääräisiä. Ehkä kuin repaleisista mielikuvista tehty palapeli. Ne olisivat voineet olla alkavaa unta ja mielen harhailua ennen nukahtamista ja ehkä olivatkin. Jokin niissä vain tuntui vieraalta, kuin ne olisivat jonkun muun ajatuksia. Pyry oli jo kuitenkin niin väsynyt, ettei hän saanut kuiskausten sisällöstä selvää ja nukahti ennen kuin varsinaisesti ehti edes kiinnostua niistä.

Tietenkään Pyry ei muistanut nukahtamistaan.

Mutta hän toden totta muisti heräämisen.

Pyryn mieleen alkoi pikkuhiljaa piirtyä huomio siitä, että hänen oli kylmä. Yhä unen rippeissä roikkuen hän hapuili peittoa, joka ei kuitenkaan ollut missään käden ulottuvilla. Seuraavaksi hän tajusi, että peiton lisäksi häneltä puuttuivat myös tyyny, patja ja sänky noin kokonaisuudessaan. Siinä vaiheessa hän säpsähti kokonaan hereille.

Pyry nousi istumaan pölyiselle lattialle, jolla nukkumisen jäljiltä hänen koko kehonsa tuntui jäykältä. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä tajuten lopulta olevansa ullakolla jouluvalolaatikoiden ja kaikenlaisen muun roinan keskellä. Pölyhiukkasia vilisi sakeanaan huoneen päädyssä olevasta pikkuikkunasta tulevan harmaan aamuvalon kiilassa. Pyry ei käsittänyt, miten hän oli ullakolle päätynyt, hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi kävellyt unissaan ja muutenkin... taivas hän ei pitänyt lainkaan tästä tunteesta, jonka väärästä paikasta herääminen aiheutti. Hän ei edes yleisesti ottaen pitänyt yllätyksistä ja tämä oli todella huonoimmasta päästä oleva yllätys, jonka hän kykeni sillä hetkellä kuvittelemaan.

Pyryn aivot heräsivät tarpeeksi muistaakseen, että oli kouluaamu eikä pojalla ollut hajuakaan kellonajasta. Hän nousi nopeasti ylös  kankein jaloin ja kiirehti takaisin huoneeseensa, jossa hänelle selvisi, että ainakaan hän ei ollut nukkunut pommiin. Olisi oikeastaan ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua. Uudelleen unenpäästä kiinni saaminen ei tietenkään ollut enää edes vaihtoehto, mutta siitä huolimatta Pyry meni takaisin sänkyyn ja kietoutui lämpimään peittoon väristen edelleen kylmästä. Oman sängyn pehmeys sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi. Kauankohan hän oli nukkunut vintillä? Hän ei tiennyt hiukkaakaan.

Pyry tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, kun viime illan kuiskaukset palautuivat hänen mieleensä. Pyry toivoi, että olisi kiinnittänyt niihin enemmän huomiota, ehkä niillä oli jotain tekemistä hänen yöllisen harhailunsa kanssa. Hän ei olisi halunnut ajatella, että jokin kummitus oli laittanut hänet kävelemään pitkin taloa hänen nukkuessaan, mutta... se tuntui loogiselta. Hän ei vain tiennyt, miksi yksikään haamuista ryhtyisi sellaiseen ja miksi nyt, kun eivät ne koskaan ennen olleet sellaista tehneet. Pyry ei ollut aikaisemmin tuntenut oloaan uhatuksi yhdenkään hengen tähden, mutta eipä mitään tällaista ollut ikinä ennen tapahtunutkaan.

Mikseivät kummitukset voineet vain tulla ja sanoa asiansa, jos ne jotakin halusivat? Miksi kaiken piti aina olla niin vaikeaa? Tavallaan se ärsytti Pyryä. Tai ehkä niillä ei edes ollut mitään asiaa ja niistä tämä tällainen vain oli hauskaa. Pyry ei kuitenkaan uskonut sitä. Ehkä hän oli kuitenkin vain kävellyt unissaan ilman, että mitään yliluonnollista liittyi asiaan? Olihan sekin periaatteessa mahdollista.

Kun herätyskello soi osoittaakseen normaalin herätyksen ajan, Pyry oli ehtinyt jo rauhoittua ja rentoutua siinä määrin, että takaisin sänkyyn meneminen alkoi tuntua hänestä äärimmäisen typerältä teolta.