LPVJ 26. osa

Jälleen yksi koulupäivä oli takana ja Pyry istui bussissa lukien kirjaa, vaikka liikkuvassa autossa lukeminen ei epämukavuutensa vuoksi yleensä kuulunut hänen tapoihinsa. Tällä kertaa hän teki poikkeuksen, sillä kirja oli melkein lopussa, hänellä oli vain parisen sivua järkäleestä luettavana. Linja-auton keinunta ja pienellä kuoppaisella tiellä pompahtelu saivat vähän väliä rivit menemään sekaisin, mutta Pyry oli taitava kuvitteellisiin maailmoihin imeytymisessä. Hän rakasti sitä tunnetta, kun sai hetkeksi unohtaa itsensä ja elää jonkun muun elämää. Hän oli pian lukenut jäljellä olevat rivit.

Pyry painoi kirjan kannen kiinni ja käänsi katseensa ulos ikkunasta ohi vilisevään maisemaan, joka nyt näytti entistäkin tylsemmältä ja arkisemmalta. Hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi juuri herännyt unesta ja kului hetki ennen kuin hänen aivonsa kykenivät paikallistamaan, missä edellä mainittu tylsä maisema oikeastaan ihan tarkkaan ottaen sijaitsi ja kuinka pitkä matka kotiin vielä olikaan. Pyry huokaisi lähes olemattoman hiljaa katsellen kirjan kantta. Kotona odottaisi jatko-osa, mutta kirjan loppuun lukemiseen liittyi aina jonkinlaista haikeaa lopullisuuden tunnetta. Se oli sitä, kun oikea todellisuus oli jotain paljon vähemmän kuin tekstistä koottu universumi. Jotenkin Pyry oikeastaan pitikin siitä tunteesta, mikä oli hieman kummallista.

Pyry hätkähti rajusti, kun joku varoittamatta kosketti hänen olkapäätään. Kääntyessään katsomaan hän totesi, että Aleksi oli valinnut istumapaikkansa Pyryn takaa ja oli juuri kurottanut kätensä penkkien välistä saadakseen Pyryn huomion. Pyryn rintakehään asettui se puristavan tapainen tunne, johon hän oli jo alkanut jotensakin tottua.

”Oliks hyvä kirja?” Aleksi kysyi. ”Sähän sait sen luettua?”

”Um, joo”, Pyry vastasi. ”Ja joo, oli se musta hyvä.” Pyrystä tuntui kuin hänen kielensä olisi ollut liian iso suuhun nähden. Hän oli tottunut siihenkin tunteeseen.

”Mistä se kertoo?”

”Se on tollanen fantasiakirja”, Pyry sanoi aavistuksen vältellen. Jostain syystä tuntui kumman henkilökohtaiselta puhua kirjoista, joista hän piti. Vähän kuin olisi hänen vikansa, jos kirja ei jonkun muun mielestä olisikaan hyvä. Tosin tuskin Aleksi edes tulisi koko kirjaa lukeneeksi, ei se vaikuttanut sellaiselta, joka luki kirjoja muuten kuin koulun puolesta pakotettuna jos silloinkaan. Aleksin penkkien väliin työnnetyt kasvot kuitenkin vaikuttivat oletuksista huolimatta oikeasti kiinnostuneilta, joten Pyry ojensi pokkarin häntä kohti lisäten: ”Haluutko sä katsoa?”

Aleksi hymähti myöntävästi ja tarttui ojennettuun kirjaan. Saman tien, kun pojan katse tavoitti kirjan nimen, hänen kulmansa kurtistuivat yllättyksestä.

”Mitä vittua, täähän on englanniksi. Luetko sä oikeesti muka vapaaehtoisesti enkuksi?” Aleksi käänsi kirjan silmäilläkseen sen takakantta. Jostain syystä reaktio sai Pyryn hymyilemään.

”Se on oikeestaan ihan helppolukunen. Jos haluut, saat lainata”, Pyry ehdotti todennäköisesti suurimmaksi osaksi leikillään. 

Aleksi luki takakansitekstiä edelleen kulmat kurtussa ja vähän ajan kuluttua vastasi: ”En mä sais tätä ikinä luettua. Sä et enää koskaan näkis tätä kirjaa, Pyry.”

”Ei se mitään. Mä oon jo lukenut sen.”

Aleksi kohotti katseensa kirjasta Pyryyn. ”Sä oikeesti meinaat, että mä voisin lainata tätä?” poika sanoi epäuskoisella äänellä.

Pyry väisti Aleksin katsetta hetkeksi. Hän tunsi itsensä jostain syystä vähän typeräksi, mutta sekään ei nyt varsinaisesti ollut mikään uusi tunne. Hän kohautti olkapäitään ja vastasi: ”Ihan miten vaan, enhän mä sitä kirjaa enää ees tartte.”

Aleksi katseli kirjaa kuin yrittäen nähdä sen kansien läpi, olisiko se lukemisen arvoinen. ”Mä en yleensä lue paljoo... mut tää vaikuttaa ihan kiinnostavalta. Enkä mä tiedä mitä muutakaan tälläsessä korvessa voi tehdä kun lukea.”

Pyryn oli myönnettävä, että Aleksilla oli hyvä pointti. Hän oli silti yllättynyt, kun Aleksi aivan oikeasti laittoi kirjan omaan reppuunsa ja sanoi lukevansa sen, joskin arvioitu lukuaika oli jossakin vuoden ja ikuisuuden välimaastossa. Eikä se Pyryä haitannut. Hän vain oli jotenkin iloinen siitä, että Aleksi oli kiinnostunut lukemaan kirjan, josta Pyry piti, vaikka ilahtuminen olikin tietysti hyvin typerää. 

Tällä kertaa Pyry ei onnistunut välttämään Aleksin kanssa puhelua lopullakaan bussimatkalla ja hänen oli vaikea muistaa, miksi se ylipäätään oli huono idea.