KOI #18

Tomi yritti heti soittaa Miskalle, mutta kukaan ei vastannut. Hän nousi ylös muovituolista ja käveli hermostuneena edestakaisin puhelimen tuutatessa kerran toisensa jälkeen. Ääni tuntui pilkkaavalta rauhallisuudessaan. Miisukin tuntui valpastuneen ja seurasi Tomin liikkeitä korvat pystyssä, ehkä sekin tajusi, että sen ihmisystävällä oli jokin hullusti. Lopulta Tomi luovutti ja soittamisen sijaan naputteli pikaisen tekstiviestin: ”Nyt vedät syvään henkeä etkä tee yhtään mitään. Muista, mitä just eilen sanoit. Mä tuun sinne. Oothan sä kotona?”

Kissanpennun ja kaiken muunkin ylimääräisen unohtaen Tomi haki polkupyöränsä ja syöksyi matkaan. Hän ei ollut ikinä ajanut pyörällä niin lujaa. Ei edes silloin kymmenvuotiaana hurjastellessaan alas valtavaa mäkeä, minkä seurauksena hän oli kaatunut ja katkonut kätensä. Sellaiseen viivytykseen ei sinä päivänä olisi ollut aikaa ja silloin kauan sitten Miska oli ollut hänen seurassaan eikä tekemässä kuolemaa.

Vasta puolessa välissä Tomin mieleen tuli, että olisi ehkä ollut viisasta soittaa hätänumeroon tai johonkin, mutta siinä vaiheessa pysähtyminen olisi ollut miltei mahdotonta, Tomi olisi perillä ihan minuutissa tai parissa ja hän voisi soittaa perille päästyään ja todettuaan tilanteen. Niin se olisi järkevintä. Hän ei halunnut ajatella liian tarkkaan, millaisessa kunnossa löytäisi Miskan, mutta ajatteli kuitenkin.

Toisekseen hän ajatteli, ettei ymmärtänyt mitään. Edellisenä päivänä Miska oli luvannut hänelle, ettei tällaista tapahtuisi, oli sanonut haluavansa elää, joten miksi? Miten hän saattoi yhtäkkiä tehdä näin? Mutta kai muutos vain saattoi tapahtua aivan yhtäkkiä. Hän yritti saada pyörän kulkemaan vielä vähän nopeammin ja laski mahdollisuuksiaan tavoittaa Miska ajoissa. Hän muisteli koulun ensiaputuntien ohjetta painesiteen tekemiseen ja vakuutti itselleen, että vaikka Miska olisi välittömästi viestin lähettämisen jälkeen viiltänyt molemmat ranteet auki, ei kuiviin vuotaminen voinut tapahtua niin nopeasti, ettei Tomi ehtisi hänen luokseen. Ja saattoihan olla, ettei Miska ollut tehnytkään sitä vaan jäänyt epäröimään, saattoi hyvin olla niinkin.

Ja entä jos Miska ei olisikaan kotona? Mistä Tomi häntä sitten etsisi?

Suurimmaksi osaksi Tomin ajatukset kuohuivat kaaoksena viestin ensimmäisen osan ympärillä, mutta ehtivät ne myös ihmetellä jälkimmäistä tunnustusta. Se oli ainakin tullut täysin yllättäen. Eikä Tomi ollut ikinä ajatellut Miskaa sillä tavalla, ei hän ollut kai ketään poikaa koskaan ajatellut niin. Hän ei ollut tiennyt siitäkään, että Miska piti pojista, mutta sillekään asialle Tomi ei ollut paljoa ajatuksia uhrannut, koska väliäkö sillä oli? Olipa miten vain, sekin lisäsi tunnetta, ettei hän ymmärtänyt enää mistään mitään. Sen asian saattoi kuitenkin työntää sivuun odottamaan selvittämistä, sillä asiat saisi kyllä selvitettyä puhumalla, aivan varmasti, kunhan vain toinenkin oli elossa puhumassa niistä.

Kääntyessään Miskan talon pihatielle hän jo näki tämän seisoskelemassa pihalla. Miska vaikutti aivan normaalilta ja kohotti katseensa yllättyneenä kuullessaan pyöränrenkaiden rapinan. Päästyään lähemmäs Tomi antoi pyöränsä rojahtaa maahan ja liian hengästyneenä puhumaan tarttui Miskan käsiin kääntäen ranteet itseensä päin. Vaaleassa ihossa ei näkynyt pienintäkään naarmua. Miska tuijotti häntä kulmiensa alta silmät pyöreinä kummastuksesta Tomin alkaessa tutkailla tarkemmin hänen kasvojaan ja olemustaan yrittäen päätellä, oliko Miska ehkä ottanut yliannostuksen jotakin lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Mutta Tomin arvion mukaan Miska näytti voivan jopa paremmin kuin eilen.

Ymmärtäen entistä vähemmän Tomi istui nurmikolle, tai ehkä ennemminkin putosi sille, ja yritti edelleen saada henkensä tasaantumaan.

”Hei, mikä nyt on?” Miska kysyi aidosti ällistyneenä. Hän laskeutui maahan Tomin viereen edelleen tuijottaen kummastuneena ja aavistuksen huolissaan.

”Ootko... ootko sä... Mikä se tekstiviesti oli?” Tomi huohotti, joskin sanat tuntuivat löytyvän tahmeasti hänen aivojensa vasta punnitessa, saattoivatko ne luopua hälytystilastaan. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi vieläkin kuin hullu.

”En mä oo kyllä sulle mitään viestiä lähettänyt”, Miska sanoi katsellen häntä kulmat kurtussa. ”Ootko sä hei ookoo?”

”Et lähettänyt? Miten niin et lähettänyt? Mistä sitten…?” Tomin mielessä kuohui nyt hämmennys yhdistettynä päätähuimaavaan helpotukseen siitä, että yksikään hänen kauhukuvistaan ei näyttänyt toteutuneen. Vielä oli vaikea uskoa, ettei mitään vaaraa ollutkaan.

”En. Mun kännykkä on itse asiassa kadonnut, eli en ois voinutkaan lähettää sulle mitään. Minkä ihmeen viestin sä sit oikein sait?”

”Just äsken sun numerosta viestin, et sä meinaat tappaa ittes”, Tomi kertoi pystymättä ihan katsomaan Miskaa silmiin sen sanoessaan. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi saattanutkin ruveta pillittämään. Luoja miten paljon hän oli pelästynyt. Viestin arvoitus oli tietenkin edelleen selvitettävänä, mutta vähän aikaa hänen täytyi antaa itsensä tuudittautua helpotukseen.

”No se ei ainakaan pidä paikkaansa”, Miska vakuutti. Hän laittoi epäröivästi kätensä Tomin hartialle tajutessaan tämän tunnekuohun koon ja olevansa itse sen syy, ainakin tavallaan.

”Sulla ei siis ole mitään hätää?”

”Ei minkäänlaista. Mä just vasta huomasinkin, et mun puhelin puuttuu. Mä tulin just kaupasta ja kotona huomasin, et se ei ollu enää mun taskussa.”

”Oliks ne yhdet siellä?” Asiaan alkoi tulla äkkiä järkeä. Tomi tunsi kiukun kasvavan sisällään ja ottaen itselleen äskeisen säikähdyksen energiaa.

”Joo”, Miska sanoi ja hänestä näki, että hänkin kyllä arvasi kännykkänsä olinpaikan ja ajatus kammotti häntä.

”Vittu. Olis mun kyllä pitänyt tajuta siitä viestistä, et ei se ees kuulostanut siltä kuin sä olisit sen kirjoittanut. Nyt kun mä tarkemmin ajattelen. Mut mä vaan pelästyin niin helvetisti, että en mä sellaista tajunnut edes ajatella.”

”Ei sellasta aina huomaa. Mä en ainakaan ois huomannu.”

”Mmm. Saatanan idiootit. Tuu, mennään hakemaan se sun kännykkä.”

Tomi nousi nurmikolta ja poimi pyöränsä pystyyn. Hän odotteli, että Miskakin ehti hakea oman pyöränsä ja he lähtivät ajamaan kaupalle. Matkan aikana ei paljoa puhuttu. Tomi oli vielä vähän sekaisin toisaalta helpotuksesta, toisaalta kiukusta. Mitä enemmän aikaa ehti kulua, sitä enemmän hän ehti suuttua. Helvetin kiusanhengillä ei ollut varmaan aavistustakaan, miten lähelle kotipesää niiden kepponen oli iskenyt. Tai sitten niillä oli jokin käsitys ja se vain pahensi asiaa moninkertaisesti. Miten ne kehtasivat tehdä jotakin sellaista? Kehtasivat pilailla jollakin tällaisella! Selkään liimatut laput olivat yksi juttu mutta parhaan kaverin itsemurhalla pelottelu meni todellakin liian pitkälle.

Joni ja Lauri istuivat kahdestaan kaupan portailla Tomin ja Miskan saapuessa. Tyttöjä tai ketään muutakaan ylimääräistä ei näkynyt. Veljesten kasvoille levisi ilkkuvat hymyt heidän nähdessään tulijat ja oli melkein pelottavaa, miten samannäköisiksi ilmeet heidät tekivät. Kuin kummankin yksilölliset piirteet olisivat sulaneet sen ruman virnistyksen taakse. Tomin olisi tehnyt mieli iskeä kummaltakin hampaat kurkkuun.

”Haaa, kävitkö sä hakemassa sun poikaystävän hätiin?” Joni huusi jo etäältä Miskalle, joka jättäytyi Tomin taakse. Seurasi pilkallista naurua.

”Mitä, etkö sä tykänytkään siitä tunnustuksesta? Me ihan aateltiin, et me tehään teille kummallekin palvelus!” Lauri ilkkui Tomille.

”Nyt annatte sen kännykän tänne niin kuin olis jo”, Tomi sanoi pitäen äänensä työläästi matalana, jos ei aivan tyynenä.

”Mikä kännykkä?” Lauri teeskenteli muka niin viatonta.

”Nyt ei ihan oikeesti kärsivällisyys riitä. Annatte sen puhelimen tai soitan vittu poliisille. Mulla on omassa kännykässä sellasia todisteita, et niistä riittää ihan varmana johonkin syytteeseen jostain henkisestä väkivallasta tai jostain et vittu se puhelin nyt tänne.” Tomi ei oikeasti tiennyt niistä asioista juuri mitään, mutta luotti siihen, etteivät veljeksetkään tienneet sen enempää.

”Okei okei, älä nyt hermostu!” Joni sanoi tekeytyen rauhoittelevaksi. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja ojensi sen Tomia kohti. Tomi nappasi sen ja ojensi Miskalle. Enempää Tomi ei niiden kahden kanssa halunnut ollakaan tekemisissä, he kääntyivät lähteäkseen.

”Vitun homo”, kuului Jonin tuhahdus, jota seurasi ilman halki lentävä karkkipussi, joka mäjähti Miskan takaraivoon. Miska ei edes nostanut katsettaan asfaltista ja näytti muuttuneen patsaaksi.

Tomille karkkipussin heittäminen oli viimeinen pisara, hänellä kerta kaikkiaan kiehui yli. Hän kääntyi kannoillaan ja löi Jonia naamatauluun niin lujaa, että tämä horjui useamman askeleen taaksepäin samalla, kun nenästä alkoi pursuta verta. Tomin nyrkki kihelmöi eikä se ollut lainkaan huono tunne sillä hetkellä.

Vanhempi veli näytti typertyneeltä, mutta Lauri ei jäänyt odottelemaan vaan huitaisi Tomia, joka onnistui väistämään ensimmäisen iskun. Pian Jonikin toipui hämmästyksestään ja he kolme olivat hetkessä yhtenä nyrkkien ja potkujen sekamelskana. Tomi oli kumpaakin vastustajaansa pitempi ja erityisesti Lauria muutenkin selvästi isompi. Lisäksi hänellä oli puolellaan suunnaton raivo, jota ruokki aiemmin koettu järkytys ja viikkojen aikana kerääntynyt pienempi ärsyyntyminen veljeksiin. Hän oli niin vihainen Miskan puolesta, että tuntui tavattoman vapauttavalta päästä purkamaan se kaikki fyysisenä tappeluna. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että hänellä oli kaksi vastustajaa, joten hän auttamatta jäi alakynteen. Ei kuitenkaan lahjoittamatta muutamaa kunnon mustelmaa toisille.

”Hei! Mitä täällä riehutaan?” huuto tunkeutui nujakan keskelle ja vei tappelijoiden huomion juuri siksi aikaa, että kaupan henkilökunnan vaatteisiin pukeutunut nuorehko mies pääsi erottelemaan heidät irti toisistaan. Tomi oli nähnyt miehen kassalla ennenkin, tämän nimikyltti sanoi Mikko, mutta sen enempää tuttavuutta ei ollut koskaan tullut tehtyä. Miska seisoi hieman taaempana huolestuneen näköisenä.

”Nyt loppuu tollanen! Jommat kummat lähtee nyt ja jos molemmat osapuolet lähtee, niin lähdette eri suuntiin!” mies komensi. ”Enkä halua nähdä tappelua meidän kaupan edessä enää, onko selvä?”

Tomi ja veljekset mutisivat ymmärtäneensä.

”Hyvä. Jos tuli selväksi, niin lähtekää vetämään siitä.”

Joni ja Lauri lähtivät paikalta saman tien. Kai ne tajusivat miten huonolta näytti, että ne olivat kahdestaan hakanneet yhtä ainoaa tyyppiä. Vaikka Tomi oli tietenkin aloittanut mutta silti. Ei Tomikaan ollut erityisen ylpeä, mutta seisoessaan siinä naama veressä ja tuntien mustelmien muodostuvan ympäri kehoaan, hänestä kuitenkin tuntui, kuin ilma olisi puhdistunut. Vähän kuin sää ukkosmyräkän jälkeen. Ei hän osannut kunnolla katua tappelun aloittamista.

”Kaikki kunnossa?” Mikko kysyi luoden silmäyksen Tomiin ja vielä Miskaankin. Poikien nyökättyä hän palasi sisään kauppaan.

”Oot sä kyllä yks idiootti”, Miska sanoi, mutta ei se kuulostanut haukkumanimeltä.

”Sulla on muhun sellainen vaikutus”, Tomi ilmoitti. ”Hei luitko sen viestin, minkä noi lähetti sun kännykällä?”

”En ehtiny vielä.”

Tomi tunsi helpotusta. ”Ei sun sitä tarttiskaan lukea. Sopiiko, jos mä poistan sen, niin sun ei tartte ees nähdä sitä.”

”Okei”, Miska sanoi kohauttaen hartioitaan ja antoi kännykän Tomille, joka pikaisesti poisti lähetetyn pilaviestin ja vielä oman vastauksensakin. Sitten puhelin palasi taas oikealle omistajalleen.

”Sattuiko suhun pahasti?” Miska tiedusteli tarkastellen Tomin kasvoja.

”Ei tässä mitään. Eiköhän lähdetä.”

He lähtivät kävelemään pyörätelineiden suuntaan. Miska loi välillä silmäyksen Tomiin näyttäen välillä huolestuneelta, välillä pahoittelevalta ja välillä hänen kasvoillaan kävi ilme, joka ei voinut olla kuin huvittunut.

”Oikeesti, sä joudut vielä kunnon vaikeuksiin joku päivä”, Miska tuhahti. ”Taitaa olla hyvä, et sun vanhemmat ei oo näkemässä sua tossa kunnossa.”

”Mitä, en kai mä nyt niin kamalalta näytä?” Tomi kysyi muka loukkaantuneena. Hänestä tuntui että toisen silmän ympärys oli turpoamassa, joten saattoi hän oikeastikin näyttää melko kamalalta.”

”Kyl sä tiedät, mitä mä tarkoitin.”

”Joo”, Tomi naurahti. Kumpikin taisi olla innokas keksimään jotakin tunnelman keventämiseksi.

Miska pyöritti kevyesti päätään kaukaisuuteen katsoen, kuin olisi nähnyt edessään jonkin muiston, joka sai hänet sekä huvittuneeksi että ärtyneeksi Tomin typeryyden vuoksi.

”Mitä?” Tomi kysyi. Hymyileminen tuntui hieman kipeältä, mutta hän ei antanut sen haitata.

”Ei kun, mulle tuli vaan jotenkin flashbackit kutosluokalle. Olihan se kutosluokka?”

”Ai niin, Mäkkäri-Mäkinen, olihan se kutosella”, Tomi sanoi virneen levetessä hänen kasvoillaan kuin hän olisi oikeinkin ylpeä muistosta. Miska tuhahti.

Se oli toinen esimerkki siitä, miten joku oli kiusannut Miskaa ja Tomi oli saanut kärsiä. Vaikka ei kukaan ollut häntä pyytänytkään tekemään sitä, päin vastoi, jopa Miska oli käskenyt häntä antamaan olla. Kuudennella luokalla heidän kouluunsa oli tullut uusi englannin opettaja, joka ei vaikuttanut erityisemmin pitävän niin työstään kuin varhaisnuoristakaan. Opettaja oli ottanut Miskan hampaisiinsa huomattuaan, miten tämän ääni värisi ja ääntämys horjui hänen joutuessaan vastaamaan kysymyksiin. Opettajan ivalliset kommentit olivat tietenkin saaneet Miskan entistä hermostuneemmaksi ja siinä oli ollut syntymäisillään kierre, jonka Tomi oli päättänyt katkaista.

Tomin englannintaito oli itse asiassa alkanut kehittyä melkoista vauhtia hänen alkaessaan tehdä ihan omia lisätehtäviään vapaa-ajalla. Niihin kuului lukuisten solvausten ja muiden mahdollisesti käyttökelpoisten näsäviisauksien opettelu englanniksi. Joskus hän tosin tyytyi suomen kieleen, kun vieraan kielen osaaminen ei riittänyt. Mäkkäri-Mäkinen oli myös hänen keksintönsä, koska opettaja oli muka niin lihava, että hänen täytyi olla naimisissa pikaruokalan kanssa. Nimi oli alkanut juurtua muidenkin oppilaiden käyttöön.

Tomi oli nähnyt paljon vaivaa ja hänen kostoksi opettajan niskaan syytämänsä ilkeydet olivat oikeastaan olleet melkoisen luovia ja usein näyttivät osuvan maaliinkin. Hän lupasi lopettaa vasta, kun opettaja pyytäisi Miskalta anteeksi. Sitä opettaja ei olisi halunnut tehdä ja Tomi istui melkein joka päivä jälki-istunnossa, mutta pysyi silti jääräpäisenä. Hänen vanhempansa olivat olleet syvästi järkyttyneitä, sillä sitä ennen Tomi ollut ihan mallioppilas eikä ollut tarvinnut minkään sortin rangaistuksia. Lopulta opettaja suostui kuin suostuikin pyytämään anteeksi Miskalta eikä Tomi sen jälkeen aiheuttanut enempää hankaluuksia.

Tomi naurahti. Totta ihmeessä hän oli ylpeä siitä muistosta. Hän olisi tehnyt saman uudestaan koska vain, jos tarvetta olisi ilmennyt.

”Jos sun vanhemmat näkis sut nyt, ne ei ikinä enää antais sun puhua mulle”, Miska totesi.

”Mut eihän ne tiedä vieläkään, että sä olit syynä siihen mun huonoon käytökseen silloin”, Tomi puolustautui.

”Ai niin. Ei tiedäkään. Mut varmaan siitä huolimatta.”

”No hyvä, kun eivät ole täällä.”

Sen jälkeen keskustelu tyrehtyi ja he lähtivät polkemaan pois kaupalta. Naurun haihtuessa tilaa jäi jälleen sen päivän tapahtumien prosessointiin. Jos säätiloihin vertaamista jatkettiin, ukkosmyrskyä seurannutta raikasta ja lämmintä hetkeä seurasi nyt illan viileys, joka sai Tomin palelemaan. Hänen mielensä palasi pyörittelemään kauhukuvia, joihin kuului Miska ja paljon, paljon verta. Kuvat eivät olleet toteutuneet, mutta olisivat voineet. Tekstiviesti oli ollut valhetta, mutta hetken aikaa Tomi oli uskonut siihen, se oli ollut hänelle totta. Ja nyt hän ei pystynyt ravistamaan inhottavaa tunnetta itsestään ja siksi hän oli entistä vihaisempi Jonille ja Laurille.

Tomi halusi kokea vielä monta uutta muistoa Miskan kanssa. Vähän aikaa hän oli luullut menettäneensä mahdollisuuden siihen.