Minä minä minä-kertoja

Tänään keksin vihdoin, miksi en oikein pidä minä-kertojista teksteissä. Aikaisemmin en ole asiaa pahemmin ajatellutkaan, vaan ihmisille kaiketi suhteellisen yleisellä tavalla olen vain hyväksynyt, että niin on. Mielipideasia ja sitä rataa. Nyt kuitenkin tunnen itseni vähän fiksuksi, kun kerrankin ryhdyin ajattelemaan jotakin ja pääsin vielä johonkin lopputulokseenkin. Siksi siitä pitää nyt postauksen verran porista, vaikka amatöörihän näissä asioissa luonnollisesti olenkin.

Minä-kertoja luo hahmosta usein luonnottoman tietoisen ympäristöstä, tapahtumista ja tunteista. Tai ehkä tietoisuuskaan ei ole ongelman ydin, vaan se, että minä-kertoja tuntuu ajattelevan kaiken ympärillään nimenomaan verbaalisessa muodossa. Ei meistä kukaan varmaan jatkuvasti selosta ympäristöään ja tunteitaan mielessään kertomuksena, vaan pitkälti ajattelu muodostuu sanoiksimuovautumattomista tunteista ja mielikuvista. Tästä uskon johtuvan sen, että minä-kertojat eivät aina oikein iske.

Sanotaan nyt myös, että kaunokirjallisuuden ei ole pakko noudattaa luonnollista kertontaa ja usein teksteihin sisältyykin luonnottomuuksia, jotka ovat hyvinkin vakiintuneita kirjallisuuden keinoja, eivätkä haittaa lukukokemusta mitenkään. Tämä minä-kertoja vain on sellainen, joka usein häiritsee minua.

Minä-kertojaa luonnollistaa toki esimerkiksi jonkinlainen kohosteisuus tai kehyskertomus, jossa minäkertoja tiedostaa kertovansa jotakin aiemmin tapahtunutta. Tällöin muistelu on aivan luonnollisesti sanallisessa muodossa. Mutta esimerkiksi preesensissä oleva minä-muotoinen teksti jättää minulle usein sellaisen tunteen, ettei kertoja tunnu oikealta ihmiseltä, hänen tajuntansa ei tunnu oikean ihmisen tajunnalta. Jälleen tulemme toki siihen, ettei kirjallisuuden ole pakko matkia todellisuutta juuri sellaisena kuin se on, mutta tämä asia nyt tuppaa jättämään minulle kummallisen tunteen, enkä pääse kunnolla päähenkilöhahmon ja siten tarinankaan sisään.

Enimmäkseen tämä häiritsevyys tietenkin ilmenee aloittelevien kirjoittajien teksteissä, oman kokemukseni mukaan. Esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja John Greenin The Fault In Our Stars on kirjoitettu minä-muodossa, ja kummastakin teoksesta olen pitänyt kovasti. Kummassakin päähenkilö tuntui aidolta ja kerronta aivan sopivan todelliselta. Onkin varmasti taitolaji osata tehdä minä-kertojasta luonnollisen oloinen, ja aloittelevat kirjoittajat tuskin tulevat ajatelleeksikaan tällaista asiaa.

Minä-kertojahan tuntuu helpolta vaihtoehdolta; tekstin mahdollisen tönkköyden ja jopa ristiriidat voi pistää sen piikkiin, että kun tää on mun hahmon ajattelua ja se nyt muistaa väärin ja musta tää tyyli sopii teinin ajattelulle. Hän-kertojasta tönkköys ja tekstin köyhyys ehkä näkyy selkeämmin, mutta minä-kertojallakaan ne eivät häviä. Toki minä-kertojaan liittyy myös muita ongelmia (kaikkiin kertojiin liittyy ongelmia), kuten se, että näkökulma on niin tiukasti sidottu yhden hahmon tajunnan varaan, mutta siitä lisää joskus toiste jos silloinkaan.

Onhan minä-kertojalla hyvätkin puolensa ja tieyttyihin tarkoituksiin se sopii mainiosti. Olenhan itsekin joissain teksteissäni sitä käyttänyt. Edelläkin mainittu Jumalat juhlivat öisin on eräs suosikkikirjoistani ja siinä minä-kertojaa on käytetty taitavasti ja tarinalle erittäin hyvin sopivalla tavalla.

Postauksen tarkoituksena oli siis enimmäkseen jäsennellä sekalaista mieleni sisältöä ja ehkä yrittää sanoa vinkkinä kirjoittajille, että miettikääs joskus kertojavalintojanne. Tiedän, että itse olen moniin teksteihin valinnut kertojamuodon ihan vaan fiilispohjalta, mutta joskus sitäkin valintaa voisi olla ihan hyvä pohtia tarkemminkin.

Tekstikollaasi

Pätkiä uudemmista ja vanhemmista teksteistä. En tiedä onko tässä rahtuakaan järkeä, mutta aika taiteelliseltahan tämä ainakin vaikuttaa, eikös vaan? Idea on yhdestä Haastavan kirjoittamisen haasteesta. Osan lauseista saatatte tunnistaakin.
________________________________________________________________________

Ensin soi kello. Sen ääni kaikessa terävässä kovuudessaan on yllättävän kaunis oppilaan korvissa tähän aikaan iltapäivästä. Hetken ajan koulunpiha on täysin hiljainen, väistämättä tulee mieleen sanonta ”tyyntä myrskyn edellä”, sillä suuri rakennus tuntuu pidättävän henkeään jaksaakseen puhaltaa oppilaat ulos. Kävelin hiekkaista polkua pitkin kohti metsää loppuvan kesän tuuli lämpimänä kasvoillani.

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Olimme kevyitä kuin surenkorennot, kuin puhtaan valkeat joutsenet vailla ajan ja paikan kahleita. Olin seesteisen tyyni, jäinen vuoristolampi tuulettomana päivänä, olin yhtä koko universumin kanssa. Toisinaan minä vihaan sinua todella. Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan.

He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää,  tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Jo tätä ennen pimeys oli tunkeutunut joka paikkaan, valunut sisään kaikista mahdollisista raoista ja täyttänyt tienreunojen ojat neuroottisten ajovalojen säikyttäminä. Kyläläiset olivat varmoja, ettei tämän pimeämmäksi voisi enää mennä. Lumesta ei ollut tietoakaan, vaikka joulu jo lähestyi, ja ilmassa raskaana roikkuvat sumupisarat söivät lopunkin valon kaikkialta. 

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. 

Patsas esittää kumaraa naista ja on yhtä kylmä kuin ne, jotka nukkuvat ympärillä nurmen alla. Harmaan vartijan silmät katsovat maahan haikeina ja veistetyt kasvot kertovat naisen olevan vanha, sopivan hyvin viettämään aikaansa hautausmaalle. Sammaloitunut kivihuppu kehystää vahdin kasvoja ja kädessä roikkuu liljankukka. Jos pääsisin avaruuteen kävisin kuussa ja toisin kuusta palasen ja hyppäisin varmaan tähtiin asti. Tähden palasen lähettäisin kotiin ja saisin kaverikseni pienen avaruusolennon.  Hiljaa, hiljaa.

Kaunokirjallisuutta ihmettelemässä

Olen hyvin iloinen siitä, että lähdin opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Näin parin viikon opiskelun jälkeen en luule olevani vielä paljon hullua hurskaampi, mutta jo nyt huomaan luentojen vastaavan omaa kiinnostustani hyvinkin paljon.

Tänään pohdittiin kaunokirjallisuuden määrittelyä. Eihän siihen mitään yhtä vastausta löydetty, mutta monia kiinnostavia pointteja kirjallisuuden luonteesta kyllä nostettiin esille. Itseäni ehkä eniten kiehtoi ajatus kirjallisuuden odotustenvastaisuudesta, eli taipumuksesta pyrkiä rikkomaan odotuksia ja yllättämään. Eräiden teoreetikkojen mielestähän kirjallisuuden - ja taiteen yleensä -  tehtävänä onkin nimenomaan kuvata tutut asiat jollakin uudella tavalla, sillä ihminen tuppaa kyllästymään vanhoihin kaavoihin ja tähän samaan vanhaan maailmaan. Tarvitsemme uusia tapioja nähdä maailma, kuin olisimme lapsia jälleen.

Itse rakastan lukea juuri tekstejä, jotka yllättävät minut. Yllättäminen voi tapahtua jonkin kliseen rikkomisena, yllättävinä sanavalintoina tai juonenkäänteinä. Tästä pääsemmekin myös kätevästi siihen, että kaunokirjallisuudessa myös lauserakenteet voivat olla yllättäviä ja arkikielestä poikkeavia. Lauseen sanajärjestyksen voi kääntää suomelle epätyypilliseen muotoon ja virkkeistä voi tehdä suunnattoman pitkiä (eri asia sitten jaksaako kukaan lukea sitä, vai päätyykö teos Alastalon salissa -tyyliseksi klassikoksi, jonka lukemiseen kokonaan vain harva kykenee). Vaillinaisetkin lauseet käyvät. Kaunokirjallista tuotosta tehdessä voi ottaa vapauksia.

Muuan kirjallisuustieteen merkkihenkilö Beckett on sanonut: ”Language is most efficiently used where it is being most efficiently misused.”

En tässä toki ole sanomassa, että kielioppia ei tulisi opetella ja pitkälti noudattaakin. Säännöt ovat syntyneet syystä ja niiden rikkominen niin, että syntyy taidetta eikä sekavaa ja taitamattomalta vaikuttavaa tekstiä, vaatii taitoa. Kuten eräs lukion äidinkielen opettajani sanoi: ”Sääntöjä voi rikkoa sitten kun tuntee säännöt.”

Eihän kaikki kaunokirjallisuudeksi laskemamme toki pyri rikkomaan vanhoja kaavoja tai erityisesti yllättämään lukijaa; oikeastaan tämän ”kriteerin” täyttää vain pieni osa kirjallisuudesta. Löytyykin vaikka millä mitalla muita tapoja, joilla kaunokirjallisuutta on yritetty määrittää tai edes pohtia sille tyypillisiä piirteitä. Niitä on niin runsaasti, että en näe tarkoituksenmukaisena ruveta niitä tässä blogipostauksessa enemmän luettelemaan. Se kävisi pian tylsäksi, uskoisin.

Tällaisten asioiden opiskelu antaa minulle kovasti inspiraatiota ja halua kirjoittaa kiinnittäen enemmän huomiota opittuihin asioihin. Varjopuolena on se, että inspiraatio yleensä sitten syttyy siellä luennolla, jolloin ei ole aikaa ruveta hyödyntämään innostusta välittömästi ja kun tulee mahdollisuus kirjoittaa jotain omaa, innostus ja inspiraatio ovatkin ehtineet kummasti hiipua tai hukkua väsymykseen.

Neljännellä luokalla kirjoitettu tarina, josta tulikin runo

LPVJ 30. osa

Aleksi

Bussi oli jo suhteellisen täynnä, kun Aleksi nousi sen kyytiin iltapäivällä koulun jälkeen. Päivä oli pilvinen ja kuljettajaksi oli valikoitunut aivan erityisen hapannaamainen yksilö, mutta sellaiset asiat eivät päässeet poikaa pahemmin haittaamaan. Vaikka hän olikin noussut kyytiin viimeisten joukossa, hän huomasi bussissa jo istuvan Pyryn edessä vapaan penkkiparin ja valtasi sen itselleen saman tien. Hän kääntyi istumaan sivuttain voidakseen katsoa penkkien välistä taakse.

”Moi”, Aleksi tervehti herättääkseen Pyryn huomion. Se kun oli keskittynyt tuijottamaan ikkunasta ulos mietteliään ja ehkä vähän uneliaan näköisenä.

”Moi”, Pyry vastasi palautuen mietteistään nykyhetkeen.

”Ja nyt sitten kohta haamujahtiin, vai mitä”, Aleksi sanoi osittain varmistaakseen, ettei Pyry ollut tullut katumapäälle, ja osittain saadakseen keskustelun alkuun.

Osasyy sille, että hän oli niin innokas menemään Pyryn mukaan, oli että hän oli saattanut itsekin kohdata haamun ja hän halusi tietää niistä lisää. Rehellisesti hän ei osannut sanoa, mitä olisi ajatellut tapauksesta eikä hän ollut hiukkaakaan varma sen todellisuudesta. Aleksi ei uskaltanut tai kehdannut sanoa siitä kenellekään, hänhän tuskin tiesi, uskoiko siihen itsekään. Toinen asia, jota hän ei tiennyt, oli toivoiko hän kokemuksen olleen aito vai kuviteltu. Oliko jonkun kummituksen läsnäolo sitten lohduttavaa, vai vain erittäin julman ironista ja surullista? Tässä tapauksessa todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto osui lähemmäs. Ajatella nyt, että joku halusi pois niin epätoivoisesti, että tappoi itsensä, ja jäikin sitten jumiin tähän maailmaan ehkä ikuisuudeksi.

”Joo, niinpä kai”, Pyry vastasi. Siitä kuitenkin näki, ettei se pitänyt tästä aiheesta puhumisesta täydessä bussissa. Aleksiakaan aiheen vaihdos ei millään lailla haittaisi. Vaikka eihän tällaisessa meluisessa linja-autossa kukaan kiinnittäisi rahtuakaan huomiota heidän keskusteluunsa.

Aleksi otti puheeksi koulun; se oli helppo aihe varsinkin ennen koeviikkoa, vaikkakaan ei ehkä omaperäisin. Pyry oli luonnostaan aina enemmän tai vähemmän varautunut - viime aikoina jotenkin tavallista enemmänkin - ja siltä kesti aina jonkin aikaa rentoutua. Bussin moottori murahti ja auto nytkähti liikkeelle.

Juttu kulki varsin luontevasti koemäärien ja -päivien vertailun kautta molemmille yhteisen ruotsinkurssin koealueeseen ja lopulta kirjoihin ja siihen Pyryn Aleksille lainaamaan teokseen erityisesti. Senkin kirjan Aleksi oli ottanut lähinnä saadakseen syyn puhua jostakin Pyryn kanssa, niin paljon se edellisen viikon mahdollisesti kuviteltu välttely häneen oli vaikuttanut. Eipä sillä, että Aleksi olisi tekoa jotenkin katunut. Nytkin Pyry selitti kyseisen kirjan hahmoista ja maailmasta ja vaikka mistä ja sen silmissä loisti innostus. Siinä vaiheessa oltiin jo puolimatkassa kotiin ja Pyryn jännittynyt suojakuori oli ehtinyt sulaa pois tai ainakin ohueksi ja läpikuultavaksi. Aleksi olisi voinut kuunnella Pyryä vaikka kuinka kauan.

Tämän takia Aleksi kai pitkälti olikin niin iloinen ollessaan Pyryn ystävä. Oli kuin Pyryn ajatukset ja aika lailla sen persoonallisuus yleensäkin olisivat olleet salaisuus, jota se ei paljastanut kuin muutamille harvoille ja Aleksi oli yksi niistä harvoista. Tietysti oli hyvin harvinaista, että Pyryn jännittyneisyys olisi kadonnut aivan kokonaan, mutta tällaisina hetkinä se uskalsi puhua vapaammin, vitsailla ja olla oma itsensä. Sen silmätkin näyttivät eloisammilta, kun niistä ei enää heijastunut huoli siitä, mitä uskaltaisi sanoa ja mitä ei.

Pyryn takana ikkunassa vilisivät maalaukselliset, syksynväreihin koristautuneet maalaismaisemat, mutta ei Aleksi osannut niihin kiinnittää huomiota. Ikkunan edessä istuva, syysvalossa kalpea poika oli niitä kauniimpi.

Olli orava (ala-astetarina)

Tämän tarinan olen kirjoittanut neljännellä luokalla. Lukemisen iloa.

Olli orava oli kävelyllä, kun tuli myrsky. Ollin ystävä Jussi jänis kutsui hänet koloonsa suojaan. Ulkona tuuli hurjasti, siis tosi hurjasti! Lopulta myrsky hellitti ja Olli lähti kotiin. Voi kauhistus! Mitä se näki! Koko sen ihana puu oli kaatunut. "Mihin minä raukka nyt menen? Kettu minut nappaa." Olli surkutteli. Jussi oli tullut paikalle, "voi voi! Tule meille kunnes löydät uuden kodin." se sanoi. Olli innostui, tietysti se tulisi.

Jussin kolossa Olli ja Jussi asuivat onnellisina jonkin aikaa. Tuli talvi ja Olli alkoi kerätä tammenterhoja. "Mitä ihmettä sinä teet?" kysyi Jussi ihmeissään. "Minä kerään talvivarastoa." Olli vastasi. Jussi alkoi auttaa Ollia ja pian ystävyksillä oli paljon ruokaa kätkössä. Keväällä Jussi kysyi haikeana: "Aiotko sinä lähteä nyt?" Olli vastasi: "Minä taidan olla mieluummin maaorava hih". Ja niin ne elivät yhdessä elämänsä loppuun asti.

Ja mitäköhän sanottavaa opettajallani oli tähän mestariteokseen?

Syvällinen kommentti syvälliselle tarinalle.

Opiskelijaelämä on hohdokasta

Erityisen hohdokasta silloin, kun ei ole sattunut saamaan itselleen asuntoa ja nyhvää oppilaitoksen avustamassa hätämajoituksessa jossain hostellissa. Ei sillä, mukava paikka tämä on, mutta olisi se hienoa, jos olisi koulun jälkeen paikka, jonne mennessä voisi sanoa tai edes ajatella hiljaa mielessään että ”menenpä kotiin”.  Mut niinhän ne väittää, et aina ei saa mitä haluaa.

Tämä on nyt jo toinen viikko luentoja, joita ei viikossa tosin montaakaan ole, ja silti tuntuu, ettei homma ole lähtenyt kunnolla käyntiin. Kyllästyttäviä nämä tällaiset johdatukset kursseihin, että ”tällästä me sit tullaan täällä vielä joskus oppimaan” (kiinnostavaahan se on tietää, mitä opiskelee, mutta sen voisin lukea koulun nettisivultakin ja haluaisin jo päästä opiskelemaan), sun muut.

Ja silti tämä opintojen suunnittelu ja erilaisten kurssin valikoiminen tuntuu jotenkin hämärältä. Tai no, se selitettiin meille varsin kattavasti eilen, mutta harmi vaan, että kurssien ilmoittautumiset ynnä muut ovat loppuneet jo viikko sitten. Teepä siinä sitten muutoksia, kun tajuat, että oman aineen perusopintoihin keskittymisen sijaan olisi pitänyt jo hypätä vaikka minkä valinnaisen aineen alkukursseille.

Olen myös huomannut, että on kuin täällä ollessa yksinäisyys tiivistyisi. Sitä voi melkein tuntea, kuinka ympärillä kaupunki sykkii ja ihmiset elävät iloisina elämiään sillä välin, kun itse nököttää yksin. Kotona oli ihan helppoa olla epäsosiaalinen ja silti olla olematta ysinäinen, kun aina joku perheenjäsen on lähettyvillä ja muutama vanha kaverikin on, joille voisi jutella, jos yksin olo ei enää huvittaisi. Täällä ei sitä vaihtoehtoa ole; ei ole helppoa ja turvallista ystävyyttä lähietäisyydellä, jotakuta, jonka luo voisi vain mennä ja olla, jos tarvitsee ihmistä vierelleen.

Pitäisi toki olla sosiaalinen ja hankkia niitä uusia kavereita, mutta milläs hankit.  Kun on epäsosiaalinen ihminen eikä luonnostaan tunne kuuluvansa joukkoon tai edes tietyllä tavalla samalle tasolle kuin muut ihmiset, verkostoituminen käy vaikeaksi. En tarkoita, että pitäisin itseäni muita huonompana tai rypisin itsesäälissä mitenkään usein, mutta minun on vaikea nähdä, miksi joku haluaisi olla kanssani kaveri. Sosiaalisesti kömpelö. On niillä varmaan jo ennestään monta parempaakin kaveria. Ei ole edes sitä kämppää ja sitä kautta kämppiksiä, joiden kanssa olisi vähintäänkin pakko vaihtaa sana ja toinenkin silloin tällöin.

No, minulla on sentään karkkia ja jotain halpaa, mutta itse asiassa hyvää limsaa ja ajattelin katsoa jonkin elokuvan. Mitäpä tässä muuta enää tarvitsisikaan. Lisäisin tähän postaukseen joitain turhia kuvia edellä mainituista asioista, mutta minulla ei ole kameraa mukana. Tai on, mutta ei sitä hiivatin johtoa, jolla kuvia saa koneelle. Pitänee vain elää sen kanssa.

Eerika kiittää ja kuittaa.

Kun olen surullinen (lyhytproosaa, proosaruno tai jotain siihen suuntaan)

Kun olen surullinen, muutun metonymiaksi, pelkkiä irrallisia osia koko ihminen. Käsiä, jalkoja, suu, sydän ja väsyneet keuhkot, kaikki lyijynraskaita ja kipeitä. Olen pelkkä synkkä metafora, jonka runoilija keksi väkisin kuulostaakseen omaperäiseltä ja taiteelliselta. Kun olen surullinen, hukun melankoliaan. Tukahduttavaan, kauniiseen melankoliaan. Silloin et halua olla lähelläni, eikä sinun pitäisikään, sillä olen liian uppoutunut oman sisimpäni kaiherrukseen ja pimeyteen, jossa ei ole mitään kaunista muualla kuin kaihomielisissä runoissa. Ei kenenkään pitäisi olla liian kauan liian lähellä ihmistä, jonka olemassaolo on hajalla - tilapäisesti, mutta hajalla kuitenkin. Sellainen minä olen. Silloin tällöin. Ihminen, joka vertaa itseään runokuviin, on varmasti päästään sekaisin mutta sellaista se on, tämä elämä. Kun olen surullinen, minusta tulee runo.

LPVJ 29. osa

Pyry oli hieman hengästynyt noustuaan portaat lukion etuovelta katsoen kauimmaisen päädyn toiseen kerrokseen. Eivät nämä yhdet rappuset sinänsä olisi saaneet häntä näin hengästymään, mutta hän oli välitunnin aikana ehtinyt koluta jo kaikki muutkin koulun portaat. Taivaan tähden, edellisellä viikolla Pyry oli käyttänyt runsaasti energiaa vältelläkseen Aleksia ja nyt hänen oli harhailtava koko koulun läpi löytääksen tämän. 

Odottaessaan hengityksensä tasaantumista Pyry katseli ympärilleen pienessä ja lähes tyhjässä yläkerran aulassa. Täällä oli aina tunkkainen ilma, kesäisin se oli kaikkein pahinta, eikä kukaan yleensä viettänyt välituntejaan täällä. Nytkin pienet pyöreät pöydät olivat tyhjät lukuun ottamatta läppäriä naputtelevaa tyttöä ja aivan nurkkapöydässä istuvaa Aleksia, joka ei näyttänyt huomaavan Pyryä. Se oli keskittynyt lukemaan ja Pyry tunsi sisällään jonkinlaisen tyytyväisyyden aallon huomatessaan, että poika luki hänen lainaamaansa kirjaa. Hetken Pyry harkitsi jättävänsä Aleksin rauhaan, sillä selvästi se oli oikein etsinyt omaa rauhaa täksi nimenomaiseksi välitunniksi, mutta päätti kuitenkin olla perääntymättä. Tunti alkaisi joka tapauksessa viiden minuutin kuluttua, ei kukaan siinä ajassa edes ehtinyt lukea paljon mitään.

Oli oikeastaan vähän naurettavaa, miten Pyryn oli pakotettava jalkansa liikkumaan. Hän oli kuitenkin päättänyt tarvitsevansa jonkun muunkin mielipiteen kummitusasiaa koskien, sillä mistä hän itse tiesi, vaikka olisikin vain päästään vialla. Hänen tarvitsi kertoa jollekin tämän aamun erikoisesta herätyksestään ja ainoa, jolle hän oli ylipäänsä kertonut aaveista, oli Aleksi. Pyrystä ei myöskään tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut jakaa asia kenenkään muunkaan tietoisuuteen, joten asioiden ollessa niin kuin olivat, hänellä ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa. 

Aleksi huomasi Pyryn vasta, kun hän veti itselleen tuolin tätä vastapäätä ja istuutui. Nostaessaan katseensa kirjasta Aleksi näytti vähän yllättyneeltä, mutta ei huonolla tavalla ylättyneeltä. Ainakaan Pyry ei uskonut, että se oli huonon sortin yllätystä.

”Moi”, Aleksi sanoi vetäen kirjan alta taitellun ja vähän ryppyisen monisteen, joka ilmeisesti palveli kirjanmerkkinä.

”Moi”, Pyry vastasi ja näpräsi pöydälle nostamansa repun hihnoja. ”No, mitäs tykkäät siitä kirjasta?”

Aleksi kohautti olkapäitään. ”Ainakin mä jopa ymmärrän siitä jotain. Se on jo iso plussa.”

Pyry vastasi nopealla puolihymyllä. Hän ei oikein tiennyt, miten ihmeessä olisi luontevasti ottanut puheeksi kummitukset. Totta puhuen hän alkoi tuntea olonsa hyvin typeräksi ja kummitusaihe vain pahensi asiaa. Aleksin täytyi pitää häntä hulluna ja se oli vain säälistä ollut hänelle ystävällinen, kun hän oli kertonut aaveista. Minkä ihmeen takia Pyry oli ajatellut tämän olevan hyvä idea?

”Onks kaikki ok?” Aleksi kysyi, kun Pyry oli ilmeisesti ollut aavistuksen liian kauan hiljaa. Kai tämä oli niin luonteva aiheen vaihdos kuin oli mahdollista. Pyry vilkaisi nopeasti aulan ja portaikon toisella puolella istuvaan tyttöön. Sillä oli kuulokkeetkin päässä, joten tuskin se mitään kuulisi.

”Muistat sä, kun mä kerroin näkeväni niitä kummituksia?” Pyry kysyi yrittäen kuulostaa siltä kuin aihe ei oikeastaan edes olisi sen tärkeämpi tai kummallisempi. 

”Joo, tietysti.” Aleksi vastasi odottaen ilmiselvästi Pyryn jatkavan.

”No tänään aamulla... mä heräsin meidän vintinltä ja mä en yleensä koskaan kävele unissani.”

”Sä arvelet et se oli jonkun kummituksen aiheuttamaa vai?”

”Mmm, kun sen lisäksi vielä illalla ennen nukahtamista musta tuntui, kun joku olis yrittänyt sanoa mulle jotain. Ja aluksi mä en millään meinannut muistaa mitä, mut äsken äikän tunnin aikana, ainakin mä luulen, se palautui mun mieleen.”

”No mitä se kummitus sanoi?” Aleksi kysyi näyttäen lähinnä kiinnostuneelta. Pyry ei edes oikein tiennyt, mikä Aleksin olemuksessa sai hänet juuri silloin vakuuttumaan siitä, ettei toinen poika hänelle nauraisi tämän asian tähden. Niinpä hän uskalsi jatkaa.

”Mä oon aikaisemmin jo miettinyt, miksi kummituksia tuntuu olevan niin paljon just meidän talossa, en mä usein törmää niihin missään muualla. Musta tuntuu, että joku niistä yritti kertoa mulle vastauksen eilen. Että kummitukset on tavallaan tehty ahdistuksesta, ne on kuollut sen tähden tai niiden kuolemaan liittyy jotain ikävää ja ei kai sen ihan aina tarvitse niin olla, mutta yleensä. Ja ne tulee ja jää helpoiten sellaisiin paikkoihin, joissa on jo tapahtunut jotain ikävää.”

Pyry jätti loppuosan mieleensä palautuneesta viestistä kertomatta, sillä ei se ollut tärkeää ainakaan juuri tätä asiaa koskien. Hän oli huomannut näkevänsä aaveita enemmän tiettyinä aikoina ja toisinaan tuskin ollenkaan. Nyt hän ainakin luuli tietävänsä, mistä se johtui. Kummitukset olivat siis syntyneet ahdistuksesta; oli vain loogista, että niitä oli helpointa nähdä, kun oli itsekin ahdistunut tai surullinen tai jonkin muun senkaltaisen tunteen vallassa. Silloin oli itsekin melkein kummitusten maailmassa. Sitä Aleksin ei ollut tärkeää tietää. 

”Teidän talossa olis sitten tapahtunut jotain kamalaa?” Aleksi sanoi. ”Ja jos sä kävelit unissas teidän vintille niin se varmaan olis hyvä veikkaus sen kamaluuden tapahtumapaikaksi, vai mitä?”

”Niin mä vähän aattelin”, Pyry myönsi. Hän alkoi jo rentoutua eikä tuntenut itseään aivan täydelliseksi tomppeliksi. 

”Sä varmaan meinaat käydä tutkimassa siellä, eiks vaan?”

”Niin kai. Vaikka en mä tiedä, jos sieltä mitään löytyy.”

”Ei kai siinä mitään menetäkään, jos siellä käy katsomassa. Saanks mä tulla mukaan?”

Sitä kysymystä Pyry ei ollut osannut odottaa ja yllätys ehkä pääsi paistamaan hänen kasvoiltaankin. Mutta kun sitä ajatteli, miksi ei? 

”Joo”, Pyry vastasi, ”totta kai, jos haluut.”

Aleksi hymyili. ”Siitä onkin aikaa, kun on viimeksi tullut jahdattua kummituksia. Okei, vakavissaan nyt. Sä varmaan haluut tutkia niitä paikkoja jo tänään?”

”Joo, jossei sullakaan oo suunniteltuna mitään tekemistä tälle päivälle”, Pyry sanoi, sillä kai tämä oli sellainen asia, joka oli parasta hoitaa mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Hän oli edelleen suhteellisen hämmästynyt Aleksin halusta tulla mukaan, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä iloisempi hän oli tarjouksesta. Ajastus ullakon tutkailusta yksin ei suoraan sanoen tuntunut kovinkaan houkuttelevalta ja nyt Aleksi oli itse tarjoutunut mukaan eikä Pyryn tarvinnut pyytää sitä erikseen. Lisäksi sehän kertoi, ettei Aleksi voinut häntä täytenä tollona pitää, kun kerran vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään mukaan.

”Ei mulla mitään oo. Vaikka porukat on kyllä sitä mieltä, että näin lähellä koeviikkoa mun pitäs olla lukemassa, mut sanotaan niille, et mä tulin sun luo lukemaan”, Aleksi sanoi ja hymyili tavalla, joka kertoi, ettei se kovin vakavasti vanhempiensa mielipiteitä - ainakaan tässä asiassa - ottanut. Kunhan puhui ja sen hymy peilautui melkein vahingossa Pyryn kasvoille.

”Okei”, Pyry vastasi ja oli sillä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, että oli päättänyt jutella Aleksin kanssa.