Lehtirunoutta

Törmäsin tässä hiljattain lehtirunoihin tämän blogin kautta. Sieltä löytyi myös tämä linkki, josta löytyy lisää lehtirunoja.

Itselleni nämä lehtirunot oli ihan uusi juttu ja ehkä siitäkin syystä innostuin niistä kovasti. Ja vaikka meninkin sanomaan, että runoja tässä blogissa tuskin julkaistaan, täytyyhän muutama oma viritelmäni tänne tunkea. En oikein tiedä, onko niissä mitään järkeä, mutta jollain tavalla, tietyssä mielentilassa olen jopa aika tyytyväinen niihin. Ensimmäiseksi laitan mahdollisen oman suosikkini.

Lehtirunoissa ehkä minua innostaa se, että niihin jollain tavalla kiteytyy runouden idea. Runoissa sanotaa paljon vähillä sanoilla. Sen sijaan, että proosamaisesti kerrottaisiin, mitä tapahtuu, miksi ja niin edelleen, kokonaisuutta katsellaan pienten aukkojen, runon sanojen kautta. Lehtirunossa aukot ovat oikeasti nähtävillä muun jäädessä piiloon. Et näe koko tekstiä, koko sitä tarinaa, tunnetta tai tilannetta, josta runo kertoo vaan vain vilauksen ikkunoista. Siinä on mielestäni runouden perus viehätys - lukijalle jäävä tila tulkita ja päätellä (jota toki voi ja pitää käyttää proosassakin, mutta runoissa tämä nyt on tavallaan hiukan toisella tasolla, ymmärtänette, mitä tarkoitan). En tiedä onnistuvatko omat lehtirunoni tässä, mutta ylläoleva analyysi nyt puhuukin runoudesta yleisemmällä tasolla. 

Tämä seuraava on sitten taas ihka ensimmäinen lehtirunoni ikinä. Tässä huomaamme, ettei stabilo peitä tekstiä kunnolla ja on sitäpaitsi vielä himputin pienikin. Onnekso löysin paremman tussin. Toinen seikka, jonka huomaamme, on että toisinaan olen kamalan epähuolellinen ja mustaus menee liian lähelle sanaa ja syö kirjaimia. Muutamaan kertaan tuli vähän pilattuakin hyvin alkaneita ruunoja, koska paksu musta tussi nielaisi sanoja, joita ei olisi pitänyt. Siinä vasta rasittava tunne, sillä tussin alle menetettyä sanaa ei sitten enää saakaan takaisin sitten millään.

Mutta postaillaas nyt vielä pari muuta.

Kuulisin todella mielelläni palautetta - mitä pidätte näistä ja mistä ne teidän mielestänne kertovat (nyt voin jo hyvillä mielin puhua "teistä", sillä onhan mulla jo kaksi lukijaa, eli monikko on nyt ainakin ansaittu).

LPVJ 14. osa

Pyry piti lauantaiaamupäivistä ja sinä kyseisenä lauantaina maailma tuntui hänen ympärillään tavallistakin hiljaisemmalta. Hän istui kuistin kaiteella ja nojasi päätään puiseen tolppaan, jonka maalipinnan sää oli syönyt karheaksi. Valkoisia maalilastuja ehkä irtoili hänen hiuksiinsakin. Tuulessa oli kylmä reuna, mutta aurinko paistoi yhä suhteellisen lämpimänä ja talo ja sen piha tuntuivat yhä nukkuvan. Pyryn isä mahdollisesti nukkuikin. Äiti ja Lumi olivat lähteneet jo aikaisemmin kiertämään kirpputoreja ja ties mitä. Se ei haitannut Pyryä yhtään. 

Pyryn herätti mietteistään hiekalla rahisevat askeleet. Hän kohotti päänsä pystyyn hymyn tapaisen alkaessa kiivetä suupieltä pitkin, sillä hän tiesi, ketä odottaa. Aleksi oli eilen tarttunut hänen sanoihinsa siitä, ettei maailma pyörinyt vain tämän ympärillä ja muistuttanut, että Pyry oli hänelle kummitusjutun velkaa. Vähintään hän näkisi mielellään Pyryn kummitustalon. Aleksi oli näyttänyt siltä, että se oikeasti halusi kuulla, mitä Pyry sitten hänelle viitsisi ja haluaisi kertoa ja Pyry oli nyökännyt. Hän oli ollut hieman väsynyt eilisen koulupäivän jälkeen, mutta lauantai, niin lauantai sopisi hyvin, jos Aleksi halusi tulla käymään. Aleksi oli halunnut. Pyry hypähti alas kaiteelta ja käveli Aleksia vastaan.

Aluksi he vain vaeltelivat ympäri pihaa, enimmäkseen kai päämäärättömästi. Se oli tosiaan mukava päivä näennäisen päämäärättömään kuljeskeluun merkityksettömällä puheella höystettynä. Pyry pysähtyi puutarhan suurimman omenapuun alle ja tietysti Aleksikin pysähtyi mukana. Se puu taisi sittenkin olla jonkinlainen määränpää ja ainakin toisarvoinen puhe sai päättyä sen varjoon. Vihreä väri oli alkanut paeta puun lehdistä ja jokunen maassa lojuva omena murskaantui Pyryn kengänpohjan alle.

“Tästäks ne kummitustarinat alkaa?” Aleksi kysyi äänellä, joka jätti mahdollisuuden pysytellä joutavissa aiheissa tai vaihtaa vakavampaan sävyyn. Kuin pakotie, mutta Pyrystä ei tuntunut siltä, että hän olisi käyttänyt sen. Totta puhuen hän ei edes tiennyt, miltä hänestä tuntui. Hän siveli omenapuun sileää kuorta. Vänkyrät oksat, joilla hän lapsena oli kiipeillyt, kannattelivat tarinaa, jota hän ei ollut varsinaisesti kertonut kenellekään, ei hän ollut tuntenut tarvetta. Ennen ei ollut ollut kiinnostunutta kuulijaakaan. 

“Mmm, aika kirjaimellisesti”, Pyry hymähti, “Täällä mä taisin nähdä ekan haamun ikinä.”

Aleksi katseli puunympärystää, kuin siellä todella voisi jotain kiinnostavaa nähdä. “Vau”, poika sanoi vaimealla äänellä. Sellaisella äänellä, ettei Pyry epäröinyt jatkaa. Hän kokeili yhtä omenapuun matalalla kasvavaa oksaa ja istuutui sitten sen päälle. Aleksi seurasi esimerkkiä löytäen tarpeeksi vahvan oksan itselleenkin. Lehdet kahisivat ylhäällä puun oksissa tuulenpuuskan kourissa kuin olisivat tulleet hulluiksi. 

“Se oli muuten aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten…” Pyry sanoi mietteliäänä katsellen puun kaarnaa, kuin kaikki olisi kirjoitettu siihen, “mä olin just aloittanut ekan luokan, kun mun mummo kuoli.”

Seurasi hetki, jonka aikana Pyry tajusi, että Aleksikin kuului siihen muistoon, tai ainakin sen taustaan. Aleksi oli silloinkin asunut täällä, aloittanut sen samaisen ensimmäisen luokan. Sen tajuaminen tuntui jotenkin oudolta. Toisaalta hän tunsi myös terävän surun pistoksen ja totesi jälleen olevansa säälittävä. Kymmenen vuotta ja hänen äänensä oli silti vähällä muuttua paksuksi ja herkästi sortuvaksi hänen ajatellessaan äitinsä äitiä, jonka - kuten hän nyt tajusi - oli sulkenut piiloon mielensä perukoille. Kuoleman lausuminen ääneen tuntui, kuin hän olisi rikkonut jonkin muurin.

“Se asui täällä meidän kanssa”, Pyry jatkoi, “se oli se, kenen luokse mentiin, jos joku paino mieltä ja se… no se vaan oli tosi hieno ihminen, mut sen sydän petti. Ja se kuoli, kun mä oli seitsemän vanha. Ja aika pian sen jälkeen, mä olin kiipeilemässä tässä puussa, tää oli hyvä kiipeilypuu…”

Pyry vilkaisi ylös ja tunnisti oksat, joita pitkin oli ollut hyvä vetää itsensä ylös kerran toisensa jälkeen. Oli omituista, kuinka vähän puun oksisto olikaan muuttunut ja kuinka hyvin Pyry ne vieläkin muisti. Muistoissa oksat vain olivat olleet paljon, paljon korkeammalla. Se huomio oli jollain tavalla masentava.

“Mä istuin tuolla puussa, kun mä kuulin, kun mummo käski mun tulla alas. Se aina kielsi kiipeilemästä, etten loukkais itseäni. Ja mä aloin jo totella, kun mä muistin, et se on kuollu. Mä en muista, mitä oikeastaan tarkalleen ajattelin, mut musta tuntui, et mun pitäis kuitenkin totella. Kun mä olin tullu alas ja meinasin lähteä sisälle, mä vielä näin… Tiätkö, usein kerrotaan, et näkee ihmisiä ilman varjoa, mut mä näin varjon ilman ihmistä.”

“Eiks sua pelottanut?”

Pyry kohautti olkapäitään. “Ei, ei tainnu. Mähän ajattelin, et se on meidän mummo, niin miks mä sitä olisin pelännyt. Myöhemmin mä aloin aatella, et ehkä se oli jotain harhaa.”

“Mitä sä nyt ajattelet niistä?”

“En mä tiedä…” Pyry vastasi lepuuttaen päätään puunrunkoa vasten. Tuntui… erikoiselta puhua avoimesti haamuista ja siitä mitä hän uskoi ja ajatteli. “Ne vaan… mut kai harhojenkin idea on just siinä, että ne tuntuu niin todellisilta. Oonks mä sun mielestä hullu?”

“En mä usko, et sä oot sen hullumpi kuin mäkään”, Aleksi vastasi ja Pyry salli taas pienen hymyn ilmestyä huulilleen. Hän ei ehkä ollut edes tajunnut, miten paljon oli riippunut Aleksin vastauksesta.

“Eli oliks toi kieltävä vai myöntävä vastaus?”

“Hah, varos vähän tai mä voin vielä harkita uusiks sitä diagnoosia.”, Aleksi tuhahti naurun pilke silmissä. Pyry oli äkkiä äärettömän onnellinen siitä, että Aleksi oli hänen ystävänsä.


“Jos mä oonkin hullu niin se on sitten varmaan perinnöllistä”, Pyry totesi jälleen hieman vakavoituen, “Kun mummokin näki ainakin kerran sen yhden kummituksen. Mummo sanoi, että äitikin näki sen, mut mä en oo oikeestaan kehdannut kysyä äidiltä.”

Pyry alkoi selittää yksityiskohtaisemmin kertomusta, jonka oli kuullut niin kauan sitten, mutta muisti yhä selvästi. Hän muisti hyvin, missä kohtaa mummo oli kertonut vieraan hahmon kävelleen ja sitten kadonneen pimeään talviyöhön jättämättä jälkiä hentoon lumikerrokseen, joka oli maata peittänyt. Pyry kuitenkin vaikeni äkkiä, kun auto ajoi pihaan ja sen kyydistä nousivat äiti ja Lumi käsissään ties mitä roinaa. Lumi loi ujon katseen Aleksiin ja äiti heilutti kättään heille hymyn kera ennen sisälle taloon katoamista.

Pyry ja Aleksi viettivät vielä hyvän aikaa ulkona, mutta kun aurinko ryömi pilvien alle ja tuuli tuntui kylmenevän entisestään, he antoivat periksi ja menivät sisälle. Äiti oli tehnyt voileipiä ja Pyry otti ne mukaan opastaessaan Aleksin huoneeseensa, jossa kai he molemmat menettivät ajantajunsa. Pyry ei ollut pitkään aikaan uponnut keskusteluun sillä tavalla. Keskusteluun, joka polveili tehden kummallisia mutkia aiheesta toiseen menettämättä tippaakaan kiinnostavuuttaan. Pyry jopa unohti sen pitkään tuntemansa faktan, ettei hän osannut keskustella sillä lailla. Hän vain unohti sen ja melkein kaiken muunkin. Oli vain pieni huone, lautasellinen voileipiä, seinäkello jota kukaan ei ajatellut, hän ja Aleksi. 

Inspiraation playlist

Nyt tuli sellainen olo, että voisin listailla joitain kappaleita, jotka auttaa pääsemään tiettyyn kirjoittamiselle edulliseen mielentilaan tai jopa antavat inspiraation kokonaan uuteen tekstinpätkään. Tästä ei biisimäärän perusteella laskien mikään hirveän pitkä ole kaiketi tulossa.

Ensimmäisenä listassa on luonnollisesti Pariisin Kevään Pikku Huopalahti.
Siitähän se tuli nimi tarinalle "Linja-autojen perässä voi juosta".


Seuraavan paikan ottaa niin ikään Pariisin Kevään kappale, radiosoitossakin viihtynyt Kesäyö.
Tämä ei edes ole läheskään suosikkejani kyseiseltä porukalta, mutta jollain selittämättömällä tavalla kappaleen tunnelma tms. tuntuu sopivaan myös LPVJ:hin, ainakin omassa päässäni. En ollut muuten aiemmin nähnyt tämän biisin virallista musavideota ja siitä kyllä jäi todellinen WTF-fiilis. Ehkä kuitenkin hyvällä tavalla.

Sit vois nostaa esiin Happoradiolta Ihmisenpyörän.
Tästä sen verran, että tykkään tunkea tarinoihini sankareita, joihin tämä kipale sopii (vaikkakin tajusin biisin sopivuuden vasta kun olin tajunnut mieltymykseni kirjoittaa tällaisia hahmoja). Miespuolisina useimmiten, joten kaiketi tämä sitten on oma Gary Stuni, vaikka toki joka tarinan hahmot ovatkin erilaisia yksilöitään, tai niin ainakin itselleni kerron. Varmaankin bongaatte, kuka LPVJ:ssä on tällainen hahmo? Kiivas ja tavallaan kopea, tietyllä tavalla ylpeä ainakin ja juoksee vaikka suunta puuttuisi ehkä koska pelkää pysähtyä. Ja tarvitsee jonkuun keräämään palasensa talteen.

Sitten ehkä yleisesti ja ehkä myös juuri LPVJ:hin viimeiseksi liittäen: The Glitch Mob ja Between Two Points
Kunhan rakastan erityisesti kertosäettä. Eipä muuta, kunhan jätän tämän tähän.

Sitten mahdollisiin muihin harjoitelmiin.

Muutamaan kertaan nyt olen jumputtanut Pojun biisiä Haluu sitä miestä.
Tekisi niin mieli kirjoittaa novelli tai romaani tai mikä ikinä siitä tulisikaan tämän kappaleen pohjalta. Ja harvoin saan näin suoran ja selvän inspiraation musiikkikappaleesta. Kuunnelkaa se. Ja kertokaa, johtuuko se vain minun aivoistani, vai kuuletteko tekin ettei se ihan 100% heteroseksuaalinen kappale ole. Itseasiassa analysoituani lyriikoita heteroseksuaalisuusprosentti, jonka olisin valmis antamaan, on äärimmäisen olematon. Juoni ja hahmot olisi melkein valmiina, mutta en rupea sitä varsinaisesti kirjoittamaan ennen kuin LPVJ on valmis. Ja toisaalta, en kai lokeroidu tyystin, jos seuraava pitkä tarinani on tuosta biisistä? No jaa, kyllä siitä joka tapauksessa tulisi aika lailla erilainen kuin LPVJ:sta.

Pistetään nyt vielä viimeiseksi Pariisin Kevättä, niin ympyrä sulkeutuu. Kappaleena Sytytä valo.
Tämä on vaan jotenkin kiehtovan pimee biisi ja saattaisi hyvin saada aikaan one shotin tai jonkun vastaavan. Kuin jokin mielipuolinen painajainen tai houretila.

Tuli aika paljon nyt Pariisin Kevättä ja mikäs siinä, yksi suosikeistani, voin myöntää. Usein sitä kuulee, että Pariisin Kevät on malliesimerkki siitä, mitä tarkoittaa "tekotaiteellinen paska", mutta enpä taida juuri nyt jaksaa välittää siitä. Pidän PK:n musiikista ja olen syvästi ihastunut Arto Tuunelan ääneen.

Pyydän anteeksi mahdollisia typoja, mutta en jaksa kierrättää minkään wordin kautta ja bloggerin oikolukija on pihalla kuin lumiukko. Jos olen sekoillut linkkien kanssa, joku vois sitten vaikka kertoa mullekin. Nyt luulen, että menen nukkumaan.

Ps. Uudesta ulkoasusta kuulisin mielelläni mielipiteitä :)

LPVJ 13. osa

Pyrystä ei oikein tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut mennä kotiin, joten hän vaelsi järven rantaan, minnepä muualle. Hänestä tuntui, että hänellä oli nyt täysi oikeus olla vihainen Aleksille. Ei sillä ollut mitään oikeutta huutaa hänelle pelkän oletuksen perusteella ja edes kuuntelematta, mitä sanottavaa hänellä asiaan oli. Tosin samalla se kuuluisa pieni ääni pään sisällä muistutti, että Pyrykin olisi voinut pitää puolensa paremmin sen sijaan, että oli vain näyttänyt säikähtäneeltä ja änkyttänyt jotakin. Ei ollut mikään ihme, että häntä oli helppo kohdella miten sattui huvittamaan, jos hän ei kerran osannut edes puolustautua. Tällaisissa tilanteissa Pyry inhosi juuri sitä, että aina hän päätyi siihen tulokseen, että oli itse syypää. 

Hyvän aikaa Pyry vain istui hiekalla hengittäen viileää ilmaa keuhkoihinsa ja antaen aaltojen äänen huuhtoa mielensä taas rauhalliseksi. Enimmäkseen rauhalliseksi, kokonaan inhottava olo ei hänen sisältää suostunut lähtemään. Hän odotti koko ajan, että puhelin soisi. Ehkä Mira soittaisi ja kertoisi, miten oli sotkunsa korjannut, hänen omia sanojaan lainaten. Eniten Pyry ehkä kuitenkin toivoi, että Aleksi soittaisi ja pyytäisi anteeksi. Eikö se kuitenkin ollut edes sen velkaa? Ellei ollut liian ylpeä tehdäkseen sen, mitä Pyry alkoi jokaisen hiljaisen hetken venyessä enemmän pelätä.

Pyry päätti katsoa, oliko Aleksin otteesta jäänyt jälkiä hänen käsivarteensa. Poika kääri hihansa ylös ja käänteli kalpeaa käsivartta nähdäkseen paremmin. Ihosta erottui rivi pieniä, hyvin haaleita, pyöreitä mustelmia. Pyry katseli niitä tietämättä oikein, mitä ajatella. Hänellä vain oli niin perinpohjaisen kummallinen olo. Epätodellinen. Hän laski hihan kiireesti kuullessaan lähestyviä askeleita polulta. Samalla hänen pulssinsa hypähti merkittävän harppauksen ylöspäin.

Aleksi seisahtui parin metrin päähän Pyrystä näyttäen hirvittävän nololta ja melkein pelokkaalta. Se laski katseensa maahan ja vaikutti siltä kuin ei oikein uskaltaisi sanoa mitään. 

“Mä… arvasin, et sä oot täällä”, Aleksi lopulta sanoi ja tuli lähemmäs, istui Pyryn viereen hiekalle. Aleksi loi katseen Pyryn käsivarteen - ehkä se oli nähnyt hänen tutkailevan kättä - mutta ei sanonut siitä mitään. “Kati soitti. Mä luulin… Pyry mä oon pahoillani, mä en vaan ajatellut, mä en ikinä ajattele ja mä olen hirvee idiootti. Anna mulle anteeksi. Mä vaan… mä olin ihan…. vittu mä oon ääliö.”

Miten Pyryn olisi pitänyt kyetä vastustamaan sellaista anteeksipyyntöä? Aleksi näytti ja kuulosti siltä kuin pelkäisi Pyryn langettavan sille jonkinlaisen hirveän tuomion tai jotain. Pyry sai vaikutelman kuin Aleksi ei olisi ollut ihan varma ansaitsiko se edes tulla luetuksi Pyryn ystäviin enää. Yleensä Pyry oli aina se, joka ei tuntenut ansaitsevansa muita ja näin päin se tuntui erikoiselta. Hyvällä tavalla. Miten hän olisi voinut enää olla vihainen? Enää hän ei myöskään muistanut syyttää itseään.

“Kyl mä ymmärrän… ei se niin…” Pyry aloitti.

“Se on just niin vakavaa. Mä haukuin sut pystyy ilman syytä ja… ja sattuko suhun?” Aleksi nyökäytti päätään Pyryn käsivartta kohden. Totta kai se oli nähnyt hänen tarkastelunsa.

“Ei”, Pyry vastasi. Aleksi ei näyttänyt vakuuttuneelta, ei lainkaan. Pyry antoi periksi. Hän kääri hihan ylös toistamiseen ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle kylmässä ilmassa. Aleksi käänsi Pyryn kättä varovasti kuin saadakseen valon osumaan ihoon sopivammalla tavalla. Se vaikutti vähän tarpeettomalta, mutta Pyry ei valittanut, sillä Aleksin käden lämpö tuntui mukavalta iholla.

“Vittu”, Aleksi sihahti ja rullasi Pyryn hihan takaisin alas, “Nyt ois sun vuoro huutaa mulle ja uhata ettet puhu mulle enää koskaan, tai jotain, ja mulle se ois ihan oikein. Vittu oo nyt ees vihanen!”

“Olisko siitä jotain hyötyä?” Pyry kysäisi olematta itsekään kovin varma, tarkoittiko hän kysymyksen pilailuksi. “Vaikka on se vähän kurja huomata miten vähän sä muhun luotat ja… Kaikki ei aina pyöri vaan sun ympärillä. Ootsä nyt sitten vihanen Katille?”

Pyry ei melkein uskonut, että oli sanonut sen ääneen. Yleensä hän jätti sanomatta vaikka jokin olisikin vaivannut häntä. 

“En”, Aleksi vastasi. Se piirteli kuvioita hiekkaan eikä uskaltanut katsoa silmiin, kuin siten olisi ollut helpompi saada tarpeellinen sanotuksi: “Ei mua varsinaisesti haittaa, että joku randomi tyttö tietää meidän Minnistä, kun onhan se Katinkin asia. Mitä väliä sillä muka olis? Ei se… Mutta kun mä tiesin, että se tyttö on sun kavereitas enkä mä tienny että Kati ees tunteen sen ja mä olin ihan vitun varma, että sä olit puhunut sille ja sä et tiedä, miten paljon yhden bussimatkan aikana ehtii ajatella. Mä aattelin, et ehkä sekin, kun sä kerroit niistä kummituksista, oli vaan jotain pilaa ja sä vaan… että mä… Vaikka kyllä mä tiedän, ettet sä tekis silleen.”

Hetken oli hiljaista, kun Aleksi tuntui kokoavan ajatuksiaan eikä Pyry tiennyt, mitä olisi sanonut. Tai ajatellut. Hänen mielensä, tai ehkä sydämensä, tuntui olevan hieman sekaisin. 

“Kuule”, Aleksi sanoi, “seuraavan kerran, kun mä oon täys idiootti, lyö mua tai jotain, jooko?”

Pyry ei voinut kuin purskahtaa nauruun. Aleksin ääni ja kasvojen ilme olivat hämmentävä yhdistelmä totisuutta ja leikinlaskua. Pyryllä ei ollut aavistustakaan miten se sen teki, mutta sille ei vain voinut olla nauramatta. 

“Sovittu, ittehän pyysit”, Pyry sanoi yhä hymyillen ja naurua äänessään. Aleksi vastasi hymyllä, ehkä vähän helpottuneella sellaisella. Hänen kasojensa poikki kulki jotakin, niin mitätöntä, että se olisi ehkä jäänyt huomaamatta, jos poika ei olisi saman tien kääntänyt katsettaan pois Pyryn kasvoista hieman liian pikaisesti.

“Mitä?” Pyry kysyi ehkä vähän kiusatakseen toista.

“Ei mitään”, Aleksi väitti. Sitten se loi Pyryyn uuden katseen ja tuli kai toisiin ajatuksiin, sillä se totesi kuin asia ei mitenkään erikoisempi olisi: “Noi sun hymykuopat vaan näkyy aika harvoin.” 

LPVJ 12. osa

Pyrystä tuntui toisinaan hieman kummalta, miten nopeasti aika kului. Ennen kuin ehti juuri huomatakaan, oli jälleen perjantai. Hän istui bussissa, joka oli jo mukavasti tyhjennyt matkan edetessä, tuijottaen ikkunasta ulos suomatta juuri ajatuksia ohi juokseville maisemille. Toisinaan hän tunsi viikkojen tai kuukausien tai minkä tahansa ajanjakson loputtua tiettyä apeutta juuri siksi, että kyseinen aika oli kulunut kuin huomaamatta. Se oli kuin elämästä olisi vain kadonnut viipale aikaa ilman, että sitä oli oikeastaan elettykään. Jälleen oli odotettavissa yksi viikonloppu, joka liittyisi samaan hukkainheitetyn elämän massaan.

Pyry tunsi olonsa uneliaaksi lämpimässä autossa. Hänen viikkonsa oli ollut yhtä unelias. Olihan se alkanut lupaavasti, Pyry oli hetken tuntenut itsensä tärkeäksi, kun Aleksi oli uskoutunut juuri hänelle ja ties mitä. Kuitenkaan Aleksi ei ollut enää sillä viikolla pyytänyt häntä luokseen tai tuskin edes jutellut. Ehkä Pyryn ei olisi pitänyt tuntea oloaan niin pettyneeksi sen takia. 

Ja oikeastaan, kyllähän hän aavisti syyn sille, ettei Aleksi ehtinyt tuhlata aikaansa kenen tahansa kanssa. Poika oli viimeaikoina ollut jatkuvasti sen erään blondin tytön kanssa ja tänäänkin Pyry oli nähnyt niiden vaihtavan pikkuisia suukkoja eräällä välitunnilla. Pyry ei tiennyt tarkemmin seurustelivatko ne vai oliko se vain jotain säätöä. Hän kun ei ollut asiantuntija. Eikä häntä oikeastaan pahemmin huvittanut asiaa perinpohjaisemmin pohtiakaan. Se ei ollut hänen asiansa.

Pyry heräsi horteestaan tarpeeksi jäädäkseen pois pysäkillään. Linja-auton ryömiessä taas liikkeelle hän kääntyi takanaan tulevaan Aleksiin päin, mutta ennen kuin hän ehti edes ajatella sanovansa mitään, hänet oli tönäisty kovakouraisesti päin pysäkin katosta. Pyry katsoi säikähtäneenä ja mitään ymmärtämättä Aleksin raivostuneisiin kasvoihin. Jos Pyrylle olisikin tullut mieleen yrittää pois, se olisi ollut mahdotonta Aleksin puristaessa hänen käsivarttaan otteessaan pitäen hänet siten kahlittuna katosta vasten.

“Vitun idiootti vittu mä en puhu sulle enää ikinä!” Aleksi huusi. Pyry ei ollut nähnyt tätä koskaan niin vihaisena, tuskin kukaan oli koskaan ollut hänelle näin vihainen eikä Pyryllä edes ollut aavistustakaan, mitä hän oli tehnyt väärin. 

“Mitä mä…?” Pyry aloitti vähän säälittävästi. 

“Vittu jos sä kuvittelet, etten mä sais tietää sä oot saatanan tyhmä. Mä tiiän, että se vitun pinkkiraitatyttö on sun kavereitas! Mä luulin, että suhun voi vittu luottaa, mut sä oot vaan yhtä kaksnaamanen kusipää ku muutki. Ooks sä nyt tyytyväinen mitä? Oliks ne kummituksetkin vaan joku vitun vitsi ja… Vittu mä en puhu sulle enää koskaan.”

“Mä en tiiä, mitä sä…”

“Nyt Pyry turpa kiinni tai mä…” 

Hetken oli kuin vihaisena pysyminen olisi ollut Aleksille työlästä. Sen katse väistyi hetkeksi Pyryn kasvoilta hipaisemaan pysäkin seinää. Pojan silmissä välähti uusi kiukun aalto ja hetken Pyry todella pelkäsi tämän lyövän. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan poika irrotti otteensa Pyrystä, kääntyi ja lähti kävelemään tiehensä. 

Hetken seisottuaan paikallaan ja toivuttuaan ensijärkytyksestä Pyry meni katoksen sisään ja istui penkille järjestämään ajatuksiaan. Kädet tärisivät. Ehkä se johtui adrenaliinista tai jotain. Hän alkoi myös vasta silloin huomata, miten paljon hänen käteensä sattui, tuntui melkein kuin Aleksin sormet vieläkin puristaisivat sitä. Oikeastaan hän tärisi kauttaaltaan. Pyry yritti keksiä, miten olisi voinut loukata Aleksia, sillä loukkaantunut se oli. Hän oli kuitenkin varma, ettei ollut tehnyt mitään, mistä olisi voinut ansaita moisen ryöpytyksen, eihän hän juuri ollut tehnyt kirjaimellisesti yhtään mitään viime aikoina. Pinkkiraitatyttö. Se oli varmasti Mira. Mira… Pyryn pitäisi soittaa Miralle. 

Meni hyvä tovi ennen kuin Pyry tunsi rauhoittuneensa niin paljon, että uskalsi soittaa. Hän kuunteli hermostuneena puhelimen hälyttävän ja tunsi olonsa kurjaksi. Hänen mielensä toisteli Aleksin sanoja ja pian hän tuli siihen tulokseen, ettei ehkä ollutkaan rauhoittunut lainkaan niin paljoa kuin oli kuvitellut.

“Moi”, Mira vastasi saaden Pyryn lähes hätkähtämään. Tytön ääni oli hieman yllättynyt, mutta iloisella tavalla. Pyry harvemmin soitteli kavereilleen.

“Moi”, Pyry sanoi yrittäen keksiä, miten ihmeessä esittäisi asian. Hän huomasi puhumisen olevan hieman tavallista vaikeampaa, kurkku oli sanoille liian ahdas. “Tota, sähän tiedät sen Aleksin, joka asuu täällä mun naapurissa?”

“Joo… Miten niin?” Mira vastasi kuulostaen kysyvältä ja paljon vakavammalta. Ilmeisesti Pyryn ääni todella kertoi jonkin olevan pielessä.

“Ootsä puhunut sille viime aikoina tai mitään?”

“Miks? Mä kyl näin sen tänään, kun koulu loppu ja sanoin, että mä oon pahoillani sen siskon puolesta. Tiesitkö sä, että sen sisko on kuollu?”

Hetken Pyrystä tuntui siltä kuin hän olisi saanut niskaansa kylmän suihkun. Miten? Miksi? Nyt hän käsitti vallan mainiosti, mistä Aleksi oli suuttunut. “Mistä sä sen kuulit”, hän kuuli kysyvänsä. 

“Kati kertoi, kun mä olin niillä eilen. Mehän siis ollaan sen kanssa molemmat samassa ilmaisutaidonryhmässä ja… Mikä sulla nyt on?” 

“Aleksi kertoi mulle joku aika sitten sen siskosta ja mä lupasin olla kertomatta kenellekään ja nyt se luulee, että mä oon kertonut sulle ja se vihaa mua.”

“Mä oon pahoillani, mä en tienny, että sen piti olla salaisuus… Mut rauhotu nyt, kai se ymmärtää, kun kerrot sille, et se käsitti väärin”, Mira tyynnytteli ja Pyry mietti, kuulostiko hän todella niin hermostuneelta. Tai surkealta.

“Mä luulen, ettei se just nyt kuuntele mua.”

Kyllä, hän taisi kuulostaa juuri niin surkealta.

“Hei, mä aiheutin tän sotkun niin kyllä mä sen korjaan. Oota vaan vähän”, Miran äänestä kuulsi myötätuntoa. Sitten tyttö katkaisi puhelun.

Näin muutama asia yön ratoksi

Eli alkuun luonnollisesti pahoittelen suoranaista laiskuuttani ja vetoan henkilökohtaisiin syihin ja siihen, että minulla kaikesta huolimatta on muutakin elämää. Ja writer's block totta kai. Sitten seuraa lupaus, että jatkoa tulee ihan pian. Olen hyvässä mallissa sen kanssa ja hurrrjan mielenkiintoista tavaraa taas kerran on luvassa.

Mutta sitten muihin aiheisiin. Olen laajentanut bloggaajan uraani ja liittänyt kuviteltuun bloggausansioluettelooni myös kirjablogiin kirjoittelun. Sitä pidetään kolmen tytön porukassa ja minä en ollut se, jonka idea tämä oli. Kuitenkin mainostan myös tuota varsin alkuvaiheessa olevaa blogia: Rivien väleissä. Tervetuloa kurkkimaan! Siellä on nyt minunkin ihkaensimmäinen kirjablogeilutekstini, en siis tiedä oikein, onko se hyvä vai huono ja liian pitkä, mutta sen saa toki vapaasti kertoa minulle. Olkaa kuitenkin toki ymmärtäväisiä aloittelija raukkaa kohtaan.

Sitten vielä kysymys: miksi ihmeessä blogissani on yhtäkkiä alkanut käydä niin paljon ihmisiä Venäjältä? Ei sillä, että minulla mitään venäläisiä vastaan olisi, mutta ihmetyttää, kun suurin osa blogissani vierailleista on tilaston mukaan itänaapurista. Hämmentävää.

Mutta ei tässä muuta kuin hyvää yötä. Eerika kiittää ja kuittaa ja painuu nukkumaan ennen kuin muu perhe alkaa heräillä.