Moi vaan taas

Olen ollut pitkään hiljaa, syynä se, että on ollut ajanjakso, jolloin ahdistaa lähinnä kaikki. Huvittaisi jäädä kotiin makaamaan ja olla tekemättä mitään tai näkemättä ketään. Sen sijaan kokoan itseni ja hoidan velvollisuuteni pakoillen niitä kuitenkin aina kun voin, tai viivyttelen viimetinkaan. Kuin asioiden kieltäminen saisi ne katoamaan tai pienemään, mikä on typerää, sillä ongelmat voivat vain kasvaa kun ne työntää syrjään. Tämä on varmaan yksi niistä ärsyttävistä postauksista, joista nettikeskusteluissa puhutaan. "Kaikki on syvältä, mut enpä kerro miksi." No en tiedä itsekään, siksi ei siitä tämän tarkemmin, en osaa selittää. Halusin vain ilmoittaa blogiani seuraaville ihmisille, etten ole kokonaan tätäkään vielä hylännyt, nämä kaudet menevät yleensä ohi.

Kaikki kirjoittajat vihaavat itseään silloin tällöin

Näin yleistäen kirjoittajien itsetunto vaihtelee varmuudesta että on seuravan maailmanlaajuisen bestsellerin kirjoittaja aina siihen asti, että vihaa kaikkea kirjoittamaansa niin kovasti, että tekisi mieli polttaa joka ikinen koskaan kirjoittamansa teksti. Kirjoittajat ovat kummallisia.

Joskus sitä vain katsoo omaa tekstiään ja kysyy itseltään, että mitä hittoa nyt oikeasti. Erityisesti tätä tapahtuu vanhoja kirjoituksiaan lukiessa ja kai se on yritettävä ottaa lohduttavana asiana sillä selvästi jonkinlaista kehitystä on täytynyt tapahtua. Aloittelevat kirjoittajat kompastelevat yksi toisensa jälkeen samoihin kliseisiin ja oikeastaan eihän sitä tarvitse hävetä. Tai no ehkä vähän, mutta pointti on, että sitä tapahtuu muillekin.

Kellään muulla tällainen fiilis vanhoja tekstejään selatessa?

Kirjoita nyt kuitenkin ne muutama kammottavan kliseistä ja latteaa tarinaa, kehity ja siirry seuraavalle tasolle. Sitä mieltä minä olen. On ihan turhaa odottaa aloittelijoilta täydellisyyttä.

Itsensä nolaaminen yleisen huvin vuoksi tuntuu olevan ajan henki (kun vaikka vilkaisee jotain tosi-tv-tarjontaa niin tältä päätelmältä ei voi välttyä), joten avaanpa nyt luurankokaappini ja puhun hieman ensimmäisestä netissä julkaisemani tarinasta. Sen nimi oli Suklaasilmät, aivan, jo pelkkä nimi herättelee oksennusrefleksiä, mutta hei, olin 15 ja mahdollisesti tiedostin myös kohdeyleisöni olevan nuoret demitytöt - demi-fi:ssä siis kertomuksen julkaisin - ja päädyin kirjoittamaan teiniromantiikkaa.

Ette varmaan ikinä arvaa, mistä tarina kertoi. Päähenkilönä on tuskallisen tavallinen, mutta vetäytyvä tyttö, jota "syrjittiin, joskus kiusattiinkin" ilman oikeastaan mitään syytä. Tytön luokalle tulee uusi poika suklaasilmineen ja hunajaisine kiharoineen ja kuinka ollakaan nämä kaksi rakastuvat ja seuraa jotain ihmeellistä draamaa ja lopulta loppu hyvin kaikki hyvin. Suunnilleen saman tarinan voi lukea vaihtelevilla eroavaisuuksilla lukemattomien eri tyttöjen kirjoittamina ja ehkä se on vaihe, joka useiden on vain yksinkertaisesti käytävä läpi. Jos et tätä vaihetta ole kokenut, onnittelut sinulle.

Melkein tekee mieli itkeä.

Hauskinta tässä jutussa on se, että juuri kyseinen tarina sai minut todella rohkaistumaan kirjoittajana ja uskaltamaan laittaa tekstejäni esille. Kommentit joita sain, olivat lähinnä jatkon pyytämistä ja lyhyitä kehuja, jotka silloin tuntuivat suuremmoisen ihanilta haurasta kirjoittajaitsetuntoa rakentamassa olevasta teinistä. Tuohon aikaan tuntui, että kaikki mitä kyseiselle saitille syydin, oli kultaa ja minä olin jokin uskomaton lahjakkuus. Uskon, että tarvitsin sitä tunnetta.

Näin jälkeenpäin katsottuna teksti oli melkoista kuraa, mutta olen silti tyytyväinen, että tuolloin minulle ei sanottu niin. Olen iloinen siitä, että ensimmäisen tarinani kohdalla kommentit olivat myönteisiä. Myöhemmin olen saanut kritiikkiä ja arvostan sitä suuresti, mutta Suklaasilmien aikaan todella tarvitsin jonkinlaista materiaalia rakentaa itselleni perusrohkeus, jonka avulla myöhemmin kestäisin kritiikin ja pystyisin hyödyntämään sen. Se aika, jonka kliseistä teiniromanssiani kirjoittaessani elin onnellisen kuplani sisällä, mahdollisti sen, että itsetuntoni kestää julkaista tekstejä ja ottaa niistä saatu palaute vastaan.

Anna-Leena Härkönen puhui jossain kolumnissa (olisikohan ollut julkaistu Apu-lehdessä) kirjoittajien itseinhosta. Monet hänen tuntemansa kirjoittajat ovat hylänneetkin tekstejä itsekritiikin seurauksena ja tekstiä lukiessa koin itse syvää samaistumisen tunnetta. Siitähän se lähinnä johtuu, että omakin LPVJ-jatkikseni kirjoittaminen tökkii ja julkaisussa välit ovat tuhottoman pitkiä - katsoessani tarinaani tekee toisinaan mieli repiä hiukset päästä ja kirkua, että pystyn minä nyt taivaan tähden parempaankin. Tylsä, sekava, hölmö. Aloitin sen ilman kovin tarkkaa suunnitelmaa, kirjoitellakseni vain jotakin. Moniin juonenkäänteisiin olen kirjoittanut alustavat välineet niiden toteuttamiseen, mutta olenkin hylännyt käänteen sen kliseisyyden tähden. Ja sitten henkisesti läimäytän itseäni koska goddammit woman, et oo enää 15, yritä nyt saada edes jotain tasoa tekstiisi.

Yritin tässä kai sanoa, että ainakin nuoret ja aloittelevat kirjoittajat, älkää hermostuko, vaikka tekstinne ei olisikaan vielä niin priimaa ja siellä vilisisi jos jonkin moista mary sueta ja gary stuta. Kyllä se vielä siitä. Olet hyvä kirjoittamaan, jatka pian!

Olen ollut sama ennenkin

(Kai tämä on novelli, koska puhuja on fiktiivinen)

Kanaalin rannalla kuulee aina hennon liplatuksen vaikka penkit on aseteltu typerästi niin, että istuja ei näe vettä vaan on siihen selin. Vesi symboloi elämää, tässä kaupungissa on pakko kääntää selkä elämälle, jos haluaa levähtää hetken tai istua alas syömään jäätelötuuttia. Sellaista se kai on yleensäkin, elämä. Pitää olla joko koko ajan liikkeellä tai lakata elämästä, muu ei käy. On oltava oman elämänsä sankari, päähenkilö, ei saa jäädä sivuhahmoksi, mutta kaikki muut pitää saada tavalla tai toisella latistettua tuohon kategoriaa. Jokaisen elämän on oltava kertomus, selviytymistarina, jotain inspiroivaa, runollista, kaunista, samanlaista. On oltava syy- ja seuraussuhteet. On oltava aikajatkumo. Miten pisteestä A päästiin pisteeseen B, siis kuvainnollisesti. Joskus joku hyppää suoraan C:hen, mutta se on taiteilevaa hienostelua. Jos elämäänsä haluaa lisätä C:n, on ensin kuljettava B:n kautta. Niin se toimii.

Kanaalin rannalla kasvaa puita, on melkein aina kasvanut. "Aina" on suhteellinen käsite, riippuu näkökulmasta. Minä en enää tiedä, kenen näkökulmasta katselen. Ajattelen minulle annettuja ajatuksia, sekoitan niistä oman uniikin keitokseni, yhdistelemällä. Syntyykö jotan uutta? Tarvitseeko? Kanaalin rannan puut varjostavat mukavasti paahteisena päivänä.

Minä olen alkanut tajuta, että oma elämäni on pirstaleista. Olen tällä hetkellä jotakin, mitä en ollut lapsena. Olen kai kasvanut henkisesti, jos niin halutaan sanoa ja totta kai halutaan. Henkinen kasvu on positiivista, toisin kuin satunnainen muuttuminen. Se olisi kaksinaamaista. Minulla on useammat kuin kahdet kasvot, on ehkä aina ollut. Se ei ole hyvä asia. Sankarin on oltava moraalisesti edes jollain tavalla hyvä, esimerkillinen ja ennen kaikkea yhtenäinen. Vain looginen ristiriitaisuus sallitaan.

Tai ehkä olen vain tarinassani siinä vaiheessa, kun ollaan pohjalla. Ehkä muutaman vuoden päästä hahmotan tarinani, niin kuin kunnon ihmisen kuuluu, ehkä silloin hahmotan tämän olleen vain jonkinlainen osa aina olemassaollutta tapahtumaketjua ja voin kertoa nuoruuden harhailuistani ja eksymisistäni ja sen jälkeen itseni löytämisestä kokemuksen syvällä rintaäänellä jossain tyttöjen lehden palstalla. Älkää teinit huoliko, jos joku minunlaiseni löysi itsensä, ei se voi liian vaikeaa teillekään olla. Uusi sankaritarina. Maailma kiittää.

Kaiken pitäisi olla lineaarista, mutta ei se ole. Kaiken pitäisi noudattaa draaman kaarta, mutta elämässä ei se niin mene. Lehdet editoivat yksittäisistä elämistä sellaista, mutta samanlaista kuvanmuokkausta se on kuin kansikuvatyttöjen hoikistaminen photoshopilla. Olenko katkera? Miksi? Siksikö, ettei minulla ole tarinaa?

Kanaalin varrella on hyvä istua hetki ja koota itsensä. Jos vaikka saisi mukaansa kaikki osat ja palaset, kun nousee sään harmaaksi kuluttamalta penkiltä, ettei unohtaisi mitään luonteenpiirrettä tai avainnippua istuimelle. Jos sielunsa voi pudottaa huomaamatta, ehkä minulle on niin käynyt. Äiti sanoo aina, että hukkaisin oman pääni, ellei se olisi minussa kiinni ja hän saattaa olla oikeassakin. Minun kasvojani ovat muokanneet niin aika kuin minä itsekin, olen muuttunut niin monta kertaa, että miten minä edes voisin olla se sama ihminen, joka hiukset saparoilla ja pelolle läheistä sukua olevasta jännityksestä vapisten aloitti koulun? Jonkinlainen yhteys noilla kahdella ihmisellä olisi kuitenkin pakko nähdä. Juuri nyt olen pisteestä pisteeseen -tehtävä, jonka pisteistä puuttuvat numerot.

Olenpa minä tänään kummallisella tuulella. Jotenkin erityisen ohut, enkä puhu mistään fyysisestä ominaisuudesta. Enimmän osan ajasta olen suhteellisen selväjärkinen, kuten muutkin. Ei kannata kapinoida normeja vastaan, ellei satu olemaan ryhmässä, jossa normien rikkominen on normi. Se on niin hämmentävää, että jätän ajatusketjun siihen. Enimmän osan ajasta en ole yhtä melodramaattinen kuin nyt, minä vakuutan. Tässä maailmassa ja ajassa on rikos kuvitella olevansa erikoinen, enkä minä halua rikkoa lakia, kirjoittamatonta tai kirjoitettua, en ole siihen tarpeeksi rohkea.

Kanaalin rannan penkeissä ja niiden ohi kulkevien ihmisten katselussa on jotain sellaista, mikä saa minut ajattelemaan näitä asioita. Ei ehkä pitäisi. Kun ajattelen liikaa, tunnen olevani irrallinen ja suutun yhteiskunnalle, vaikka sekin on enimmäkseen vain idea ja minä olen joka tapauksessa itse osa sitä. Abstraktille idealle on helppo olla vihainen. Ihmiset eivät ole niin järkiperäisiä olentoja kuin haluavat uskoa, eivät läheskään.

Olen muuttunut miljoonat kerrat ja silti tajuan, tällä hetkellä keinuvien oksien alla, olen ollut sama ennenkin.

* * * * *

Tämä syntyi luennon jälkeen, kuumeisesti naputellen, enimmäkseen tajunnanvirtana. Taustalla varmasti aiemmalla luennolla käyty keskustelu siitä, miten lehdissä keskitytään nykyään yksittäisten ihmisten tarinoihin ja näiden elämää tarinallistetaan (mikä laajenee siihen, että ikään kuin kannustetaan ihmisiä noin yleensä yrittämään nähdä elämänsä jonkinlaisena tarinana). Myös ihmisten omin sanoin kertomissa haastatteluissa esiintyy samoja piirteitä, esimerkiksi päihdeongelmista toipuneet ja toipuvat kertovat useimmiten "olleensa pohjalla" ja "alkaneensa sieltä sitten nousta", meillä on olemassa valmiit kaavat erilaisille kertomuksillemme ja niissä useimmiten annetaan itsestä (päähenkilöstä) sankarimainen kuva. Onko sillä sitten huonoja ja hyviä puolia ja missä suhteessa, se on sitten eri asia, mutta tällainen ilmiö on olemassa.

Pahoittelen, jos tekstiin on jäänyt lyöntivirheitä. Oikolukuohjelmani on edelleen melko hyödytön ja vaikka luen tekstin moneen otteeseen, omille virheilleen tulee sokeaksi. Sormeni eivät ole vieläkään tottuneet näin isoon näppäimistöön. Ehkä se näkyy jossain. Mutta joka tapauksessa pitkästä aikaa teksti syntyi kuumeisesti näppäillen ja rakastan sitä tunnetta, kun sormet hyppivät kiivaasti kirjaimelta kirjaimelle, kuten nyt. Se on yksi kirjoittamisen iloista.

Hups, kynä lipsahti

Runouden opiskeleminen synnyttää jotenkin kumman halun yrittää itsekin. Tällaista sanoilla pelailua olen tässä tämän sateisen päivän aikana harrastanut:

Syysmaisema

kun jokaisen talon pihalla kasvaa
Palava Pensas
palvot pimeyttä kynttilöillä
ruudun takana
sadepisarat putoilevat väärään suuntaan.

kuin takaisin kelatut kyyneleet



Siepattu

Tylsä tiputus toistuu
                         toistuu
jostain kaukaa
    te
            rä
    vä
              Huuto!
    .
        .
            .
Yksin pimeässä, yksin.
       et näe
         et näe

Iltaa ystävät hyvät sekä muut paikalle eksyneet

Kaksi asiaa.

Ensinnäkin syksy on kaunis vuodenaika, tekee opiskelijakaupungin entistäkin viihtyisämmäksi vaikka onhan syksylläkin huonot puolensa, en minä sitä kiistä. Olen nyt sitten vihdoin saanut oman soluhuoneen opiskelijakämpästä ja väliaikaisten ratkaisujen aika on ohi. Paikka on viihtyisä ja busseja kulkee jatkuvasti parin sadan metrin päässä olevalta pysäkiltä. Asunto on niin korkeallakin, että jos satun olemaan ylimääräisen liikunnan tarpeessa, rappusista saa ihan kunnon treenin eikä tarvitse edes lähteä mihinkään salille. Hissi on toki myös olemassa, mutta teoreettisesti puhuen rappusetkin on mahdollista valita.

Toinen asia on, että löysin aivan mainion sivuston, josta hakea kirjoitusinspiraatiota: writingexercises.co.uk

Sivuston käyttö tosin vaatii englannin kielen ymmärrystä, sillä kyseisellä kielellä se on kirjoitettu. Tuolta voi arpoa itselleen niin otsikon, hahmon, aiheen kuin vaikka aloituslauseenkin. Minä ainakin olen hyvin iloinen siitä, että tähän sivustoon tutustuin.

Eipä tässä sitten muuta kuin että mukavaa syksyä nyt vaan.

Banneri

Blogiini on nyt tullut tällainenkin uutuus. Aiemmin olin ihan tyytyväinen pelkkään tekstiin blogin ylätunnisteessa, sillä blogin taustasta löytyy jo kuvaa ja väriä, joten pelkäsin bannerin tekevän ulkoasusta liian sekavan. Sitten löysin netistä kivan työkalun, jolla tehdyn bannerin ajattelin sopivan tälle blogille kuin nyrkki silmään. Orvokki on samasta paikasta kuin taustakin eli blogista cutencool-itkupilli.blogspot.fi.

Olisi kiva tietää, mitä mieltä olette tästä uudistuksesta. Jos et jaksa kommenttia kirjoittaa, niin napauta vaikka postauksen alareunassa olevia "pikakommentteja" sen mukaan, minkälaisia tunteita banneri sinussa herättää.

Ei se ole todellista

Henkilökohtaista vuodatusta seuraa.

Tänään linja-autossa matkalla kotiin hymyilin ajatellessani erästä ihmistä. Hymyilin miettiessäni aiemmin käytyä keskustelua, sitten hymyilin ajatellessani ihan vain häntä noin yleensä. Olen tuntenut hänet suunnilleen pari vuotta ja tiviimmin yhteyttä on pidetty kohta vuosi, nykyään puhun hänen kanssaan käytännössä päivittäin ja päiväni on huomattavasti ankeampi, jos en kuule hänestä mitään. En ole koskaan tavannut häntä kasvotusten.

Kyseinen tyttö saattaa hyvinkin tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, sillä jotenkin hänen kanssaan minun on helppo olla avoin. Meillä on tietyllä tavalla paljon yhteistä. Olemme puhuneet vakavista ja syvällisistä asioista, mutta useimmiten hän saa minut nauramaan tai hymyilemään tietokoneen  näytölle samalla kun luen hänen kirjoittamiaan sanojaan uudelleen ja uudelleen. Häneltä olen saanut rohkeutta ja inspiraatiota ja huumorintajumme sekä kiinnostuksemme osuvat yksiin, hän ymmärtää minua ja uskoakseni minäkin ymmärrän häntä. Onko huono asia, jos nettiystävä on läheisempi kuin kukaan face to face -kavereista?

Melkein tapasimme viime kesänä. Reissu ei kuitenkaan lopulta toteutunut.

Ehkä pari kuukautta sitten tajusin ensimmäistä kertaa olevani vähän ihastunut häneen, kenties asiaan vaikutti sekin, että tiesin hänenkin olevan bi. Huitaisin tunteen pois, kuten aiemmatkin potentiaaliset ihastukset, sillä eihän minulla ole kuitenkaan mahdollisuuksia kehenkään, joten voin säästää aikaa olemalla kehittämättä typeriä ihastumisia. Toisekseen, kyseessähän on ihminen, jonka tunnen vain netin välityksellä. Tuntuu kuin nettiystäviä ei laskettaisi edes oikeiksi ystäviksi, joten miten typerää onkaan kuvitella olevansa ihastunut netti-ihmiseen? Ei sitä ihmistä oikein edes lasketa todelliseksi, joten eiväthän sellaista kohtaan kehitetyt tunteetkaan voi olla kovin todellisia.

Eli pyyhkäisin sen tunteen pois mielestä. Ei se edes ollut mitään kovin riipivää ja syvällistä ihastusta, vain jotakin kepeää ja aivan pyyhkäistävissä sivuun. Hassu juttu kuitenkin, sillä joitain viikkoja sitten tämän kyseisen tytön kanssa jutellessa hän kertoi olleensa minuun ihastunut, joskin kyseinen tunne oli jäänyt jo taakse (eräistä hyvin hyvin ironisista syistä, jotka on vaikea selittää niissä rajoissa, jotka haluan tässä yhteydessä kummankin osapuolen yksityisyydelle asettaa).

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että ehkä en itse olekaan ihan niin yli häntä kohtaan kehittämistäni tunteista. Ehkeivät ne enää olekaan niin helposti pois sysättäviä ja nyt minulla ei ole hajuakaan, mitä tekisin niiden kanssa. Olen parikymppinen forever alone, joka on jonkinlaiseksi puolustusmekanismikseen kehittänyt sokeuden itseensä tavalla tai toisella liittyviä romanttisia tunteita kohtaan ja nyt se mekanismi on rikki. Sen läpi vuotaa kuin vuotaakin tunteita.

Se tyttö vain vaatii ison osan ajatuksistani itselleen, eikä edes tiedä sitä. Hän on sanonut minulle mukavimpia koskaan minulle osoitettuja sanoja, hänen ajatusmaailmansa on lähellä omaani ja hän on hemmetin söpö. Hän myös asuu usean sadan kilometrin päässä minusta. Se on hienoinen miinuspuoli. Kuten sekin, että eräs mieleni osa taukoamatta yrittää saada minut uskomaan, että tämä koko juttu on epätodellista, ihastuminen on joko kuviteltua tai mahdotonta, joka tapauksessa se on hyödytöntä, sillä miten sanoisi toiselle, että on sittenkin edelleen tähän vähän tai ehkä enemmänkin pihkassa, sen jälkeen kun tämä on kertonut joskus tunteneensa samoja tunteita, jotka ovat nyt jo historiaa? Vähän kuin että se bussi meni jo.

Minä minä minä-kertoja

Tänään keksin vihdoin, miksi en oikein pidä minä-kertojista teksteissä. Aikaisemmin en ole asiaa pahemmin ajatellutkaan, vaan ihmisille kaiketi suhteellisen yleisellä tavalla olen vain hyväksynyt, että niin on. Mielipideasia ja sitä rataa. Nyt kuitenkin tunnen itseni vähän fiksuksi, kun kerrankin ryhdyin ajattelemaan jotakin ja pääsin vielä johonkin lopputulokseenkin. Siksi siitä pitää nyt postauksen verran porista, vaikka amatöörihän näissä asioissa luonnollisesti olenkin.

Minä-kertoja luo hahmosta usein luonnottoman tietoisen ympäristöstä, tapahtumista ja tunteista. Tai ehkä tietoisuuskaan ei ole ongelman ydin, vaan se, että minä-kertoja tuntuu ajattelevan kaiken ympärillään nimenomaan verbaalisessa muodossa. Ei meistä kukaan varmaan jatkuvasti selosta ympäristöään ja tunteitaan mielessään kertomuksena, vaan pitkälti ajattelu muodostuu sanoiksimuovautumattomista tunteista ja mielikuvista. Tästä uskon johtuvan sen, että minä-kertojat eivät aina oikein iske.

Sanotaan nyt myös, että kaunokirjallisuuden ei ole pakko noudattaa luonnollista kertontaa ja usein teksteihin sisältyykin luonnottomuuksia, jotka ovat hyvinkin vakiintuneita kirjallisuuden keinoja, eivätkä haittaa lukukokemusta mitenkään. Tämä minä-kertoja vain on sellainen, joka usein häiritsee minua.

Minä-kertojaa luonnollistaa toki esimerkiksi jonkinlainen kohosteisuus tai kehyskertomus, jossa minäkertoja tiedostaa kertovansa jotakin aiemmin tapahtunutta. Tällöin muistelu on aivan luonnollisesti sanallisessa muodossa. Mutta esimerkiksi preesensissä oleva minä-muotoinen teksti jättää minulle usein sellaisen tunteen, ettei kertoja tunnu oikealta ihmiseltä, hänen tajuntansa ei tunnu oikean ihmisen tajunnalta. Jälleen tulemme toki siihen, ettei kirjallisuuden ole pakko matkia todellisuutta juuri sellaisena kuin se on, mutta tämä asia nyt tuppaa jättämään minulle kummallisen tunteen, enkä pääse kunnolla päähenkilöhahmon ja siten tarinankaan sisään.

Enimmäkseen tämä häiritsevyys tietenkin ilmenee aloittelevien kirjoittajien teksteissä, oman kokemukseni mukaan. Esimerkiksi Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja John Greenin The Fault In Our Stars on kirjoitettu minä-muodossa, ja kummastakin teoksesta olen pitänyt kovasti. Kummassakin päähenkilö tuntui aidolta ja kerronta aivan sopivan todelliselta. Onkin varmasti taitolaji osata tehdä minä-kertojasta luonnollisen oloinen, ja aloittelevat kirjoittajat tuskin tulevat ajatelleeksikaan tällaista asiaa.

Minä-kertojahan tuntuu helpolta vaihtoehdolta; tekstin mahdollisen tönkköyden ja jopa ristiriidat voi pistää sen piikkiin, että kun tää on mun hahmon ajattelua ja se nyt muistaa väärin ja musta tää tyyli sopii teinin ajattelulle. Hän-kertojasta tönkköys ja tekstin köyhyys ehkä näkyy selkeämmin, mutta minä-kertojallakaan ne eivät häviä. Toki minä-kertojaan liittyy myös muita ongelmia (kaikkiin kertojiin liittyy ongelmia), kuten se, että näkökulma on niin tiukasti sidottu yhden hahmon tajunnan varaan, mutta siitä lisää joskus toiste jos silloinkaan.

Onhan minä-kertojalla hyvätkin puolensa ja tieyttyihin tarkoituksiin se sopii mainiosti. Olenhan itsekin joissain teksteissäni sitä käyttänyt. Edelläkin mainittu Jumalat juhlivat öisin on eräs suosikkikirjoistani ja siinä minä-kertojaa on käytetty taitavasti ja tarinalle erittäin hyvin sopivalla tavalla.

Postauksen tarkoituksena oli siis enimmäkseen jäsennellä sekalaista mieleni sisältöä ja ehkä yrittää sanoa vinkkinä kirjoittajille, että miettikääs joskus kertojavalintojanne. Tiedän, että itse olen moniin teksteihin valinnut kertojamuodon ihan vaan fiilispohjalta, mutta joskus sitäkin valintaa voisi olla ihan hyvä pohtia tarkemminkin.

Tekstikollaasi

Pätkiä uudemmista ja vanhemmista teksteistä. En tiedä onko tässä rahtuakaan järkeä, mutta aika taiteelliseltahan tämä ainakin vaikuttaa, eikös vaan? Idea on yhdestä Haastavan kirjoittamisen haasteesta. Osan lauseista saatatte tunnistaakin.
________________________________________________________________________

Ensin soi kello. Sen ääni kaikessa terävässä kovuudessaan on yllättävän kaunis oppilaan korvissa tähän aikaan iltapäivästä. Hetken ajan koulunpiha on täysin hiljainen, väistämättä tulee mieleen sanonta ”tyyntä myrskyn edellä”, sillä suuri rakennus tuntuu pidättävän henkeään jaksaakseen puhaltaa oppilaat ulos. Kävelin hiekkaista polkua pitkin kohti metsää loppuvan kesän tuuli lämpimänä kasvoillani.

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Olimme kevyitä kuin surenkorennot, kuin puhtaan valkeat joutsenet vailla ajan ja paikan kahleita. Olin seesteisen tyyni, jäinen vuoristolampi tuulettomana päivänä, olin yhtä koko universumin kanssa. Toisinaan minä vihaan sinua todella. Minulle elämä oli satu. Yksitoikkoinen ja julma sellainen, enkä minä itse kirjoittanut omaa tarinaani, en ollut kirjoittanut enää pitkään aikaan.

He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää,  tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Jo tätä ennen pimeys oli tunkeutunut joka paikkaan, valunut sisään kaikista mahdollisista raoista ja täyttänyt tienreunojen ojat neuroottisten ajovalojen säikyttäminä. Kyläläiset olivat varmoja, ettei tämän pimeämmäksi voisi enää mennä. Lumesta ei ollut tietoakaan, vaikka joulu jo lähestyi, ja ilmassa raskaana roikkuvat sumupisarat söivät lopunkin valon kaikkialta. 

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. 

Patsas esittää kumaraa naista ja on yhtä kylmä kuin ne, jotka nukkuvat ympärillä nurmen alla. Harmaan vartijan silmät katsovat maahan haikeina ja veistetyt kasvot kertovat naisen olevan vanha, sopivan hyvin viettämään aikaansa hautausmaalle. Sammaloitunut kivihuppu kehystää vahdin kasvoja ja kädessä roikkuu liljankukka. Jos pääsisin avaruuteen kävisin kuussa ja toisin kuusta palasen ja hyppäisin varmaan tähtiin asti. Tähden palasen lähettäisin kotiin ja saisin kaverikseni pienen avaruusolennon.  Hiljaa, hiljaa.

Kaunokirjallisuutta ihmettelemässä

Olen hyvin iloinen siitä, että lähdin opiskelemaan kirjallisuustiedettä. Näin parin viikon opiskelun jälkeen en luule olevani vielä paljon hullua hurskaampi, mutta jo nyt huomaan luentojen vastaavan omaa kiinnostustani hyvinkin paljon.

Tänään pohdittiin kaunokirjallisuuden määrittelyä. Eihän siihen mitään yhtä vastausta löydetty, mutta monia kiinnostavia pointteja kirjallisuuden luonteesta kyllä nostettiin esille. Itseäni ehkä eniten kiehtoi ajatus kirjallisuuden odotustenvastaisuudesta, eli taipumuksesta pyrkiä rikkomaan odotuksia ja yllättämään. Eräiden teoreetikkojen mielestähän kirjallisuuden - ja taiteen yleensä -  tehtävänä onkin nimenomaan kuvata tutut asiat jollakin uudella tavalla, sillä ihminen tuppaa kyllästymään vanhoihin kaavoihin ja tähän samaan vanhaan maailmaan. Tarvitsemme uusia tapioja nähdä maailma, kuin olisimme lapsia jälleen.

Itse rakastan lukea juuri tekstejä, jotka yllättävät minut. Yllättäminen voi tapahtua jonkin kliseen rikkomisena, yllättävinä sanavalintoina tai juonenkäänteinä. Tästä pääsemmekin myös kätevästi siihen, että kaunokirjallisuudessa myös lauserakenteet voivat olla yllättäviä ja arkikielestä poikkeavia. Lauseen sanajärjestyksen voi kääntää suomelle epätyypilliseen muotoon ja virkkeistä voi tehdä suunnattoman pitkiä (eri asia sitten jaksaako kukaan lukea sitä, vai päätyykö teos Alastalon salissa -tyyliseksi klassikoksi, jonka lukemiseen kokonaan vain harva kykenee). Vaillinaisetkin lauseet käyvät. Kaunokirjallista tuotosta tehdessä voi ottaa vapauksia.

Muuan kirjallisuustieteen merkkihenkilö Beckett on sanonut: ”Language is most efficiently used where it is being most efficiently misused.”

En tässä toki ole sanomassa, että kielioppia ei tulisi opetella ja pitkälti noudattaakin. Säännöt ovat syntyneet syystä ja niiden rikkominen niin, että syntyy taidetta eikä sekavaa ja taitamattomalta vaikuttavaa tekstiä, vaatii taitoa. Kuten eräs lukion äidinkielen opettajani sanoi: ”Sääntöjä voi rikkoa sitten kun tuntee säännöt.”

Eihän kaikki kaunokirjallisuudeksi laskemamme toki pyri rikkomaan vanhoja kaavoja tai erityisesti yllättämään lukijaa; oikeastaan tämän ”kriteerin” täyttää vain pieni osa kirjallisuudesta. Löytyykin vaikka millä mitalla muita tapoja, joilla kaunokirjallisuutta on yritetty määrittää tai edes pohtia sille tyypillisiä piirteitä. Niitä on niin runsaasti, että en näe tarkoituksenmukaisena ruveta niitä tässä blogipostauksessa enemmän luettelemaan. Se kävisi pian tylsäksi, uskoisin.

Tällaisten asioiden opiskelu antaa minulle kovasti inspiraatiota ja halua kirjoittaa kiinnittäen enemmän huomiota opittuihin asioihin. Varjopuolena on se, että inspiraatio yleensä sitten syttyy siellä luennolla, jolloin ei ole aikaa ruveta hyödyntämään innostusta välittömästi ja kun tulee mahdollisuus kirjoittaa jotain omaa, innostus ja inspiraatio ovatkin ehtineet kummasti hiipua tai hukkua väsymykseen.

Neljännellä luokalla kirjoitettu tarina, josta tulikin runo

LPVJ 30. osa

Aleksi

Bussi oli jo suhteellisen täynnä, kun Aleksi nousi sen kyytiin iltapäivällä koulun jälkeen. Päivä oli pilvinen ja kuljettajaksi oli valikoitunut aivan erityisen hapannaamainen yksilö, mutta sellaiset asiat eivät päässeet poikaa pahemmin haittaamaan. Vaikka hän olikin noussut kyytiin viimeisten joukossa, hän huomasi bussissa jo istuvan Pyryn edessä vapaan penkkiparin ja valtasi sen itselleen saman tien. Hän kääntyi istumaan sivuttain voidakseen katsoa penkkien välistä taakse.

”Moi”, Aleksi tervehti herättääkseen Pyryn huomion. Se kun oli keskittynyt tuijottamaan ikkunasta ulos mietteliään ja ehkä vähän uneliaan näköisenä.

”Moi”, Pyry vastasi palautuen mietteistään nykyhetkeen.

”Ja nyt sitten kohta haamujahtiin, vai mitä”, Aleksi sanoi osittain varmistaakseen, ettei Pyry ollut tullut katumapäälle, ja osittain saadakseen keskustelun alkuun.

Osasyy sille, että hän oli niin innokas menemään Pyryn mukaan, oli että hän oli saattanut itsekin kohdata haamun ja hän halusi tietää niistä lisää. Rehellisesti hän ei osannut sanoa, mitä olisi ajatellut tapauksesta eikä hän ollut hiukkaakaan varma sen todellisuudesta. Aleksi ei uskaltanut tai kehdannut sanoa siitä kenellekään, hänhän tuskin tiesi, uskoiko siihen itsekään. Toinen asia, jota hän ei tiennyt, oli toivoiko hän kokemuksen olleen aito vai kuviteltu. Oliko jonkun kummituksen läsnäolo sitten lohduttavaa, vai vain erittäin julman ironista ja surullista? Tässä tapauksessa todennäköisesti jälkimmäinen vaihtoehto osui lähemmäs. Ajatella nyt, että joku halusi pois niin epätoivoisesti, että tappoi itsensä, ja jäikin sitten jumiin tähän maailmaan ehkä ikuisuudeksi.

”Joo, niinpä kai”, Pyry vastasi. Siitä kuitenkin näki, ettei se pitänyt tästä aiheesta puhumisesta täydessä bussissa. Aleksiakaan aiheen vaihdos ei millään lailla haittaisi. Vaikka eihän tällaisessa meluisessa linja-autossa kukaan kiinnittäisi rahtuakaan huomiota heidän keskusteluunsa.

Aleksi otti puheeksi koulun; se oli helppo aihe varsinkin ennen koeviikkoa, vaikkakaan ei ehkä omaperäisin. Pyry oli luonnostaan aina enemmän tai vähemmän varautunut - viime aikoina jotenkin tavallista enemmänkin - ja siltä kesti aina jonkin aikaa rentoutua. Bussin moottori murahti ja auto nytkähti liikkeelle.

Juttu kulki varsin luontevasti koemäärien ja -päivien vertailun kautta molemmille yhteisen ruotsinkurssin koealueeseen ja lopulta kirjoihin ja siihen Pyryn Aleksille lainaamaan teokseen erityisesti. Senkin kirjan Aleksi oli ottanut lähinnä saadakseen syyn puhua jostakin Pyryn kanssa, niin paljon se edellisen viikon mahdollisesti kuviteltu välttely häneen oli vaikuttanut. Eipä sillä, että Aleksi olisi tekoa jotenkin katunut. Nytkin Pyry selitti kyseisen kirjan hahmoista ja maailmasta ja vaikka mistä ja sen silmissä loisti innostus. Siinä vaiheessa oltiin jo puolimatkassa kotiin ja Pyryn jännittynyt suojakuori oli ehtinyt sulaa pois tai ainakin ohueksi ja läpikuultavaksi. Aleksi olisi voinut kuunnella Pyryä vaikka kuinka kauan.

Tämän takia Aleksi kai pitkälti olikin niin iloinen ollessaan Pyryn ystävä. Oli kuin Pyryn ajatukset ja aika lailla sen persoonallisuus yleensäkin olisivat olleet salaisuus, jota se ei paljastanut kuin muutamille harvoille ja Aleksi oli yksi niistä harvoista. Tietysti oli hyvin harvinaista, että Pyryn jännittyneisyys olisi kadonnut aivan kokonaan, mutta tällaisina hetkinä se uskalsi puhua vapaammin, vitsailla ja olla oma itsensä. Sen silmätkin näyttivät eloisammilta, kun niistä ei enää heijastunut huoli siitä, mitä uskaltaisi sanoa ja mitä ei.

Pyryn takana ikkunassa vilisivät maalaukselliset, syksynväreihin koristautuneet maalaismaisemat, mutta ei Aleksi osannut niihin kiinnittää huomiota. Ikkunan edessä istuva, syysvalossa kalpea poika oli niitä kauniimpi.

Olli orava (ala-astetarina)

Tämän tarinan olen kirjoittanut neljännellä luokalla. Lukemisen iloa.

Olli orava oli kävelyllä, kun tuli myrsky. Ollin ystävä Jussi jänis kutsui hänet koloonsa suojaan. Ulkona tuuli hurjasti, siis tosi hurjasti! Lopulta myrsky hellitti ja Olli lähti kotiin. Voi kauhistus! Mitä se näki! Koko sen ihana puu oli kaatunut. "Mihin minä raukka nyt menen? Kettu minut nappaa." Olli surkutteli. Jussi oli tullut paikalle, "voi voi! Tule meille kunnes löydät uuden kodin." se sanoi. Olli innostui, tietysti se tulisi.

Jussin kolossa Olli ja Jussi asuivat onnellisina jonkin aikaa. Tuli talvi ja Olli alkoi kerätä tammenterhoja. "Mitä ihmettä sinä teet?" kysyi Jussi ihmeissään. "Minä kerään talvivarastoa." Olli vastasi. Jussi alkoi auttaa Ollia ja pian ystävyksillä oli paljon ruokaa kätkössä. Keväällä Jussi kysyi haikeana: "Aiotko sinä lähteä nyt?" Olli vastasi: "Minä taidan olla mieluummin maaorava hih". Ja niin ne elivät yhdessä elämänsä loppuun asti.

Ja mitäköhän sanottavaa opettajallani oli tähän mestariteokseen?

Syvällinen kommentti syvälliselle tarinalle.

Opiskelijaelämä on hohdokasta

Erityisen hohdokasta silloin, kun ei ole sattunut saamaan itselleen asuntoa ja nyhvää oppilaitoksen avustamassa hätämajoituksessa jossain hostellissa. Ei sillä, mukava paikka tämä on, mutta olisi se hienoa, jos olisi koulun jälkeen paikka, jonne mennessä voisi sanoa tai edes ajatella hiljaa mielessään että ”menenpä kotiin”.  Mut niinhän ne väittää, et aina ei saa mitä haluaa.

Tämä on nyt jo toinen viikko luentoja, joita ei viikossa tosin montaakaan ole, ja silti tuntuu, ettei homma ole lähtenyt kunnolla käyntiin. Kyllästyttäviä nämä tällaiset johdatukset kursseihin, että ”tällästä me sit tullaan täällä vielä joskus oppimaan” (kiinnostavaahan se on tietää, mitä opiskelee, mutta sen voisin lukea koulun nettisivultakin ja haluaisin jo päästä opiskelemaan), sun muut.

Ja silti tämä opintojen suunnittelu ja erilaisten kurssin valikoiminen tuntuu jotenkin hämärältä. Tai no, se selitettiin meille varsin kattavasti eilen, mutta harmi vaan, että kurssien ilmoittautumiset ynnä muut ovat loppuneet jo viikko sitten. Teepä siinä sitten muutoksia, kun tajuat, että oman aineen perusopintoihin keskittymisen sijaan olisi pitänyt jo hypätä vaikka minkä valinnaisen aineen alkukursseille.

Olen myös huomannut, että on kuin täällä ollessa yksinäisyys tiivistyisi. Sitä voi melkein tuntea, kuinka ympärillä kaupunki sykkii ja ihmiset elävät iloisina elämiään sillä välin, kun itse nököttää yksin. Kotona oli ihan helppoa olla epäsosiaalinen ja silti olla olematta ysinäinen, kun aina joku perheenjäsen on lähettyvillä ja muutama vanha kaverikin on, joille voisi jutella, jos yksin olo ei enää huvittaisi. Täällä ei sitä vaihtoehtoa ole; ei ole helppoa ja turvallista ystävyyttä lähietäisyydellä, jotakuta, jonka luo voisi vain mennä ja olla, jos tarvitsee ihmistä vierelleen.

Pitäisi toki olla sosiaalinen ja hankkia niitä uusia kavereita, mutta milläs hankit.  Kun on epäsosiaalinen ihminen eikä luonnostaan tunne kuuluvansa joukkoon tai edes tietyllä tavalla samalle tasolle kuin muut ihmiset, verkostoituminen käy vaikeaksi. En tarkoita, että pitäisin itseäni muita huonompana tai rypisin itsesäälissä mitenkään usein, mutta minun on vaikea nähdä, miksi joku haluaisi olla kanssani kaveri. Sosiaalisesti kömpelö. On niillä varmaan jo ennestään monta parempaakin kaveria. Ei ole edes sitä kämppää ja sitä kautta kämppiksiä, joiden kanssa olisi vähintäänkin pakko vaihtaa sana ja toinenkin silloin tällöin.

No, minulla on sentään karkkia ja jotain halpaa, mutta itse asiassa hyvää limsaa ja ajattelin katsoa jonkin elokuvan. Mitäpä tässä muuta enää tarvitsisikaan. Lisäisin tähän postaukseen joitain turhia kuvia edellä mainituista asioista, mutta minulla ei ole kameraa mukana. Tai on, mutta ei sitä hiivatin johtoa, jolla kuvia saa koneelle. Pitänee vain elää sen kanssa.

Eerika kiittää ja kuittaa.

Kun olen surullinen (lyhytproosaa, proosaruno tai jotain siihen suuntaan)

Kun olen surullinen, muutun metonymiaksi, pelkkiä irrallisia osia koko ihminen. Käsiä, jalkoja, suu, sydän ja väsyneet keuhkot, kaikki lyijynraskaita ja kipeitä. Olen pelkkä synkkä metafora, jonka runoilija keksi väkisin kuulostaakseen omaperäiseltä ja taiteelliselta. Kun olen surullinen, hukun melankoliaan. Tukahduttavaan, kauniiseen melankoliaan. Silloin et halua olla lähelläni, eikä sinun pitäisikään, sillä olen liian uppoutunut oman sisimpäni kaiherrukseen ja pimeyteen, jossa ei ole mitään kaunista muualla kuin kaihomielisissä runoissa. Ei kenenkään pitäisi olla liian kauan liian lähellä ihmistä, jonka olemassaolo on hajalla - tilapäisesti, mutta hajalla kuitenkin. Sellainen minä olen. Silloin tällöin. Ihminen, joka vertaa itseään runokuviin, on varmasti päästään sekaisin mutta sellaista se on, tämä elämä. Kun olen surullinen, minusta tulee runo.

LPVJ 29. osa

Pyry oli hieman hengästynyt noustuaan portaat lukion etuovelta katsoen kauimmaisen päädyn toiseen kerrokseen. Eivät nämä yhdet rappuset sinänsä olisi saaneet häntä näin hengästymään, mutta hän oli välitunnin aikana ehtinyt koluta jo kaikki muutkin koulun portaat. Taivaan tähden, edellisellä viikolla Pyry oli käyttänyt runsaasti energiaa vältelläkseen Aleksia ja nyt hänen oli harhailtava koko koulun läpi löytääksen tämän. 

Odottaessaan hengityksensä tasaantumista Pyry katseli ympärilleen pienessä ja lähes tyhjässä yläkerran aulassa. Täällä oli aina tunkkainen ilma, kesäisin se oli kaikkein pahinta, eikä kukaan yleensä viettänyt välituntejaan täällä. Nytkin pienet pyöreät pöydät olivat tyhjät lukuun ottamatta läppäriä naputtelevaa tyttöä ja aivan nurkkapöydässä istuvaa Aleksia, joka ei näyttänyt huomaavan Pyryä. Se oli keskittynyt lukemaan ja Pyry tunsi sisällään jonkinlaisen tyytyväisyyden aallon huomatessaan, että poika luki hänen lainaamaansa kirjaa. Hetken Pyry harkitsi jättävänsä Aleksin rauhaan, sillä selvästi se oli oikein etsinyt omaa rauhaa täksi nimenomaiseksi välitunniksi, mutta päätti kuitenkin olla perääntymättä. Tunti alkaisi joka tapauksessa viiden minuutin kuluttua, ei kukaan siinä ajassa edes ehtinyt lukea paljon mitään.

Oli oikeastaan vähän naurettavaa, miten Pyryn oli pakotettava jalkansa liikkumaan. Hän oli kuitenkin päättänyt tarvitsevansa jonkun muunkin mielipiteen kummitusasiaa koskien, sillä mistä hän itse tiesi, vaikka olisikin vain päästään vialla. Hänen tarvitsi kertoa jollekin tämän aamun erikoisesta herätyksestään ja ainoa, jolle hän oli ylipäänsä kertonut aaveista, oli Aleksi. Pyrystä ei myöskään tuntunut siltä, että häntä olisi huvittanut jakaa asia kenenkään muunkaan tietoisuuteen, joten asioiden ollessa niin kuin olivat, hänellä ei ollut kovin paljoa valinnanvaraa. 

Aleksi huomasi Pyryn vasta, kun hän veti itselleen tuolin tätä vastapäätä ja istuutui. Nostaessaan katseensa kirjasta Aleksi näytti vähän yllättyneeltä, mutta ei huonolla tavalla ylättyneeltä. Ainakaan Pyry ei uskonut, että se oli huonon sortin yllätystä.

”Moi”, Aleksi sanoi vetäen kirjan alta taitellun ja vähän ryppyisen monisteen, joka ilmeisesti palveli kirjanmerkkinä.

”Moi”, Pyry vastasi ja näpräsi pöydälle nostamansa repun hihnoja. ”No, mitäs tykkäät siitä kirjasta?”

Aleksi kohautti olkapäitään. ”Ainakin mä jopa ymmärrän siitä jotain. Se on jo iso plussa.”

Pyry vastasi nopealla puolihymyllä. Hän ei oikein tiennyt, miten ihmeessä olisi luontevasti ottanut puheeksi kummitukset. Totta puhuen hän alkoi tuntea olonsa hyvin typeräksi ja kummitusaihe vain pahensi asiaa. Aleksin täytyi pitää häntä hulluna ja se oli vain säälistä ollut hänelle ystävällinen, kun hän oli kertonut aaveista. Minkä ihmeen takia Pyry oli ajatellut tämän olevan hyvä idea?

”Onks kaikki ok?” Aleksi kysyi, kun Pyry oli ilmeisesti ollut aavistuksen liian kauan hiljaa. Kai tämä oli niin luonteva aiheen vaihdos kuin oli mahdollista. Pyry vilkaisi nopeasti aulan ja portaikon toisella puolella istuvaan tyttöön. Sillä oli kuulokkeetkin päässä, joten tuskin se mitään kuulisi.

”Muistat sä, kun mä kerroin näkeväni niitä kummituksia?” Pyry kysyi yrittäen kuulostaa siltä kuin aihe ei oikeastaan edes olisi sen tärkeämpi tai kummallisempi. 

”Joo, tietysti.” Aleksi vastasi odottaen ilmiselvästi Pyryn jatkavan.

”No tänään aamulla... mä heräsin meidän vintinltä ja mä en yleensä koskaan kävele unissani.”

”Sä arvelet et se oli jonkun kummituksen aiheuttamaa vai?”

”Mmm, kun sen lisäksi vielä illalla ennen nukahtamista musta tuntui, kun joku olis yrittänyt sanoa mulle jotain. Ja aluksi mä en millään meinannut muistaa mitä, mut äsken äikän tunnin aikana, ainakin mä luulen, se palautui mun mieleen.”

”No mitä se kummitus sanoi?” Aleksi kysyi näyttäen lähinnä kiinnostuneelta. Pyry ei edes oikein tiennyt, mikä Aleksin olemuksessa sai hänet juuri silloin vakuuttumaan siitä, ettei toinen poika hänelle nauraisi tämän asian tähden. Niinpä hän uskalsi jatkaa.

”Mä oon aikaisemmin jo miettinyt, miksi kummituksia tuntuu olevan niin paljon just meidän talossa, en mä usein törmää niihin missään muualla. Musta tuntuu, että joku niistä yritti kertoa mulle vastauksen eilen. Että kummitukset on tavallaan tehty ahdistuksesta, ne on kuollut sen tähden tai niiden kuolemaan liittyy jotain ikävää ja ei kai sen ihan aina tarvitse niin olla, mutta yleensä. Ja ne tulee ja jää helpoiten sellaisiin paikkoihin, joissa on jo tapahtunut jotain ikävää.”

Pyry jätti loppuosan mieleensä palautuneesta viestistä kertomatta, sillä ei se ollut tärkeää ainakaan juuri tätä asiaa koskien. Hän oli huomannut näkevänsä aaveita enemmän tiettyinä aikoina ja toisinaan tuskin ollenkaan. Nyt hän ainakin luuli tietävänsä, mistä se johtui. Kummitukset olivat siis syntyneet ahdistuksesta; oli vain loogista, että niitä oli helpointa nähdä, kun oli itsekin ahdistunut tai surullinen tai jonkin muun senkaltaisen tunteen vallassa. Silloin oli itsekin melkein kummitusten maailmassa. Sitä Aleksin ei ollut tärkeää tietää. 

”Teidän talossa olis sitten tapahtunut jotain kamalaa?” Aleksi sanoi. ”Ja jos sä kävelit unissas teidän vintille niin se varmaan olis hyvä veikkaus sen kamaluuden tapahtumapaikaksi, vai mitä?”

”Niin mä vähän aattelin”, Pyry myönsi. Hän alkoi jo rentoutua eikä tuntenut itseään aivan täydelliseksi tomppeliksi. 

”Sä varmaan meinaat käydä tutkimassa siellä, eiks vaan?”

”Niin kai. Vaikka en mä tiedä, jos sieltä mitään löytyy.”

”Ei kai siinä mitään menetäkään, jos siellä käy katsomassa. Saanks mä tulla mukaan?”

Sitä kysymystä Pyry ei ollut osannut odottaa ja yllätys ehkä pääsi paistamaan hänen kasvoiltaankin. Mutta kun sitä ajatteli, miksi ei? 

”Joo”, Pyry vastasi, ”totta kai, jos haluut.”

Aleksi hymyili. ”Siitä onkin aikaa, kun on viimeksi tullut jahdattua kummituksia. Okei, vakavissaan nyt. Sä varmaan haluut tutkia niitä paikkoja jo tänään?”

”Joo, jossei sullakaan oo suunniteltuna mitään tekemistä tälle päivälle”, Pyry sanoi, sillä kai tämä oli sellainen asia, joka oli parasta hoitaa mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Hän oli edelleen suhteellisen hämmästynyt Aleksin halusta tulla mukaan, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä iloisempi hän oli tarjouksesta. Ajastus ullakon tutkailusta yksin ei suoraan sanoen tuntunut kovinkaan houkuttelevalta ja nyt Aleksi oli itse tarjoutunut mukaan eikä Pyryn tarvinnut pyytää sitä erikseen. Lisäksi sehän kertoi, ettei Aleksi voinut häntä täytenä tollona pitää, kun kerran vapaaehtoisesti tarjoutui lähtemään mukaan.

”Ei mulla mitään oo. Vaikka porukat on kyllä sitä mieltä, että näin lähellä koeviikkoa mun pitäs olla lukemassa, mut sanotaan niille, et mä tulin sun luo lukemaan”, Aleksi sanoi ja hymyili tavalla, joka kertoi, ettei se kovin vakavasti vanhempiensa mielipiteitä - ainakaan tässä asiassa - ottanut. Kunhan puhui ja sen hymy peilautui melkein vahingossa Pyryn kasvoille.

”Okei”, Pyry vastasi ja oli sillä hetkellä hyvin tyytyväinen siihen, että oli päättänyt jutella Aleksin kanssa.

Arvonnan voittaja!

Arvonnan voittaja vedettiin juuri hatusta.

Ja onnettaren suosikki oli *dun dun duuun*

Nooranell!

Lähetä minulle yhteystietosi sähköpostilla osoitteeseen kummitustytto@hotmail.fi :)

Pieni arvonta

Eipä tästä mitään kovin ihmeellistä voi voittaa, mutta ajattelinpa nyt, että haluaisin kiittää lukijoita (niin blogin lukijoita kuin demissä tarinaa seuraavia) kärsivällisyydestänne ja kommenteistanne ja noin yleensä olemassaolostanne.

Säännöt:

1. Ole tämän blogin lukija tai mikäli olet demissä seuraaja, liitä mukaan demi-nimimerkkisi.
2. Kommentoi tähän postaukseen osallistuvasi arvontaan.
3. Odota viikon verran. Arvonta suoritetaan siis 17.8. klo 15.00.

Sitten se palkinto: minikirja "The Diary of Edward the Hamster 1990-1990", kirjoittaneet Mirian ja Ezra Elia. Engalanninkielinen pikkukirja kertoo filosofisesta ja jonkin laista ekstistentiaalista kriisiäkin potevasta hamsterista Edwardista. 

"Why write? Life is a cage of empty words."

Pikkuteos oli tavallaan synkempi kuin odotin, mutta se saattoi myös osaltaan johtua mielasta, jonka vallassa olin kun selasin itse tuon läpi. Olin ehkä vähän liian hamsteri itsekin. Mutta mikäli sinä haluat yrittää saada kyseisen kirjan itsellesi, kommentoi tähän ja olet arvonnassa mukana.

Sotkettuja lehtiä, lainattuja sanoja - jälleen kerran

Eli lehtirunoja. Mitenpä sitä muutenkaan hyödyntäisi postista tulleen Trendi-lehden ilmaisen numeron? Olen kamalan laiska lukemaan mitään tuonkaltaisia lehtiä.

LPVJ 28. osa

Koko illan aikana alakerrasta ei kuulunut juuri ääntäkään. Oli aivan selvää, että Lumi noudatti samaa huoneessa piilottelun taktiikkaa kuin Pyrykin, mutta tällä kertaa ilmeisesti jopa äiti varoi aiheuttamasta tilanteita, jotka voisivat saada riidan syttymään. Mikä kyseisellä hetkellä käytännössä tarkoitti kaikkia tilanteita, joissa äiti ja isä olisivat samassa huoneessa. Silloin tällöin Pyry erotti alakerrasta askeleita, joskus jopa muutaman ääneen lausutun sanan, mutta pääosin talossa oli hiljaista. Oli kummallista, miten inhottavalta ja painostavalta hiljaisuus saattoi kuulostaa.

Alhaalta kantautui lattian läpi kuitenkin tarpeeksi ääniä kertomaan, että isä oli ilmeisesti jäänyt olohuoneeseen ja teki silloin tällöin retken keittiöön. Toisinaan kuului, kuinka tv laitettiin päälle ja hetkeä myöhemmin suljettiin, hyvin todennököisesti melko aggressiivisella tavalla. Sen tähden Pyry ei sinä iltana mennyt alas edes hakeakseen iltapalaa, sillä isän ollessa oikeasti hyvin huonolla tuulella se saattoi sanoa asioita, joita Pyry ei välittänyt kuulla. Poika meni mieluummin nälkäisenä nukkumaan.

Olihan se  ymmärrettävää, että isällä oli pinna kireänä. Sehän se lähinnä elätti perheen ja koko meneillään olevan jutun täytyi aiheuttaa sille valtavasti stressiä. Oli vain viisasta antaa sen olla rauhassa.

Nukahtaessaan Pyrystä tuntui, kuin joku olisi kuiskaillut hänelle. Tosin sillä erotuksella, että sanojen sijaan kuiskaukset olivat ennemminkin haaleita kuvia ja aavistuksia ja kaiken kaikkiaan hyvin epämääräisiä. Ehkä kuin repaleisista mielikuvista tehty palapeli. Ne olisivat voineet olla alkavaa unta ja mielen harhailua ennen nukahtamista ja ehkä olivatkin. Jokin niissä vain tuntui vieraalta, kuin ne olisivat jonkun muun ajatuksia. Pyry oli jo kuitenkin niin väsynyt, ettei hän saanut kuiskausten sisällöstä selvää ja nukahti ennen kuin varsinaisesti ehti edes kiinnostua niistä.

Tietenkään Pyry ei muistanut nukahtamistaan.

Mutta hän toden totta muisti heräämisen.

Pyryn mieleen alkoi pikkuhiljaa piirtyä huomio siitä, että hänen oli kylmä. Yhä unen rippeissä roikkuen hän hapuili peittoa, joka ei kuitenkaan ollut missään käden ulottuvilla. Seuraavaksi hän tajusi, että peiton lisäksi häneltä puuttuivat myös tyyny, patja ja sänky noin kokonaisuudessaan. Siinä vaiheessa hän säpsähti kokonaan hereille.

Pyry nousi istumaan pölyiselle lattialle, jolla nukkumisen jäljiltä hänen koko kehonsa tuntui jäykältä. Hän katseli ympärilleen hämmentyneenä tajuten lopulta olevansa ullakolla jouluvalolaatikoiden ja kaikenlaisen muun roinan keskellä. Pölyhiukkasia vilisi sakeanaan huoneen päädyssä olevasta pikkuikkunasta tulevan harmaan aamuvalon kiilassa. Pyry ei käsittänyt, miten hän oli ullakolle päätynyt, hän ei edes muistanut, milloin olisi viimeksi kävellyt unissaan ja muutenkin... taivas hän ei pitänyt lainkaan tästä tunteesta, jonka väärästä paikasta herääminen aiheutti. Hän ei edes yleisesti ottaen pitänyt yllätyksistä ja tämä oli todella huonoimmasta päästä oleva yllätys, jonka hän kykeni sillä hetkellä kuvittelemaan.

Pyryn aivot heräsivät tarpeeksi muistaakseen, että oli kouluaamu eikä pojalla ollut hajuakaan kellonajasta. Hän nousi nopeasti ylös  kankein jaloin ja kiirehti takaisin huoneeseensa, jossa hänelle selvisi, että ainakaan hän ei ollut nukkunut pommiin. Olisi oikeastaan ollut vielä puoli tuntia aikaa nukkua. Uudelleen unenpäästä kiinni saaminen ei tietenkään ollut enää edes vaihtoehto, mutta siitä huolimatta Pyry meni takaisin sänkyyn ja kietoutui lämpimään peittoon väristen edelleen kylmästä. Oman sängyn pehmeys sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi. Kauankohan hän oli nukkunut vintillä? Hän ei tiennyt hiukkaakaan.

Pyry tuijotti eteensä tyhjään ilmaan, kun viime illan kuiskaukset palautuivat hänen mieleensä. Pyry toivoi, että olisi kiinnittänyt niihin enemmän huomiota, ehkä niillä oli jotain tekemistä hänen yöllisen harhailunsa kanssa. Hän ei olisi halunnut ajatella, että jokin kummitus oli laittanut hänet kävelemään pitkin taloa hänen nukkuessaan, mutta... se tuntui loogiselta. Hän ei vain tiennyt, miksi yksikään haamuista ryhtyisi sellaiseen ja miksi nyt, kun eivät ne koskaan ennen olleet sellaista tehneet. Pyry ei ollut aikaisemmin tuntenut oloaan uhatuksi yhdenkään hengen tähden, mutta eipä mitään tällaista ollut ikinä ennen tapahtunutkaan.

Mikseivät kummitukset voineet vain tulla ja sanoa asiansa, jos ne jotakin halusivat? Miksi kaiken piti aina olla niin vaikeaa? Tavallaan se ärsytti Pyryä. Tai ehkä niillä ei edes ollut mitään asiaa ja niistä tämä tällainen vain oli hauskaa. Pyry ei kuitenkaan uskonut sitä. Ehkä hän oli kuitenkin vain kävellyt unissaan ilman, että mitään yliluonnollista liittyi asiaan? Olihan sekin periaatteessa mahdollista.

Kun herätyskello soi osoittaakseen normaalin herätyksen ajan, Pyry oli ehtinyt jo rauhoittua ja rentoutua siinä määrin, että takaisin sänkyyn meneminen alkoi tuntua hänestä äärimmäisen typerältä teolta.

LPVJ 27. osa

Kävellessään pihatietä pitkin kotiin Pyry muisti jälleen täydellisen hyvin, miksi oli huono idea puhua Aleksille tai ylipäätään kenellekään. Hänen mielensä kävi keskustelua läpi sana sanalta analysoiden jokaisen äänenpainon ja eleen ja tuli siihen tulokseen, että Pyryn ei oikeastaan kannattaisi olla kenenkään kanssa tekemisissä enää ikinä. Kun tämänpäiväinen keskustelu oli saatu kaluttua läpikotaisin loppuun, Pyryn mieli siirtyi vielä varmuuden vuoksi muistelemaan yleisesti ottaen kaikkia typeriä asioita, joita poika oli vuosien aikana tullut tehneeksi. Pyry oli tottunut näiden syvää häpeää ja nolostusta aiheuttavien muistojen tekemiin vierailuihin eikä hän ollut vieläkään oppinut, miten ne sai kytkettyä pois päältä.

Häpeäflasbackit kimpoilivat hänen aivoissaan vallattomasti sinne tänne vielä hänen päästessään kotiin ja astuessaan ovesta sisään. Silloin Pyry sai kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä sinä päivänä heidän talonsa sisäilma tuntui tavallistakin masentavammalta. Oli hiljaista. Tavallisesti Pyryn tullessa kotiin jostain olisi kuulunut radion tai tv:n ääntä tai edes jonkinlaisia merkkejä siitä, että talossa ylipäätään asuttiin. Nyt tuntui siltä kuin itse rakennuskin olisi varonut päästämästä ääntäkään ja se ei ollut lainkaan hyvää hiljaisuutta.

Pyry jätti kenkänsä ja takkinsa eteiseen. Hän löysi äitinsä olohuoneesta, jossa tämä istui sohvalla jalat istuimelle nostettuna ja nojaten leukaansa polviaan vasten. Lattialla lojui vihaisesti syrjään sysätty kirja, unohdettuna sillä välin, kun sen omistaja keskittyi tuojottamaan huolestuneena tyhjyyteen. Äidin silmät olivat kuin luodut tuollaiseen surumieliseen tuijotukseen; ne olivat suuret ja pyöreät ja jollain lailla surullisuus teki niistä sievemmät. Nainen siirsi huomionsa Pyryyn kuullessaan tämän askeleet.

”Hei, oliko hyvä koulupäivä?” äiti kysyi muovaten huulilleen pienen tervehdyshymyn, joka jäi kuitenkin sen verran vaisuksi, ettei siitä juuri ollut hälventämään Pyryn huolta. Silloinkin kun isän kanssa meni huonosti, äiti yleensä pystyi esittämään vahvaa ja olemaan ennemmin vihainen kuin surullinen. Kun äiti meni hiljaiseksi ja huolestuneen mietteliääksi kuten nyt, se oli erityisen huono merkki.

”Ihan tavallinen”, Pyry vastasi. ”Onks jotain sattunut?”

Äiti huokaisi ja kohotti kädessään olevaa kännykkää. ”Isäsi on lomautusuhan alla. Se ei tule olemaan hyvällä tuulella, kun tulee kotiin. Kannattaa varmaan pysyä poissa sen tieltä.”

Pyry nyökkäsi. Raha-asiat olivat hänen vanhempiensa vakituisimpia tappelunaiheita, rahaa kun ei heidän perheellään liiaksi ollut. Pyryn oli helppo kuvitella miten kovasti isän mahdollinen lomautus kiristäisi tunnelmaa kotona. Olisi tosiaan viisainta yrittää pysyä mahdollisimman näkymättömissä, kunnes tilanne olisi ohi.

Pyry oli jo lähdössä omaan huoneeseensa, kun äiti kurkotti koskettamaan hänen käsivarttaan kuin pyytääkseen odottamaan vielä hetken. 

”Mä oon pahoillani”, äiti sanoi kyynelten saadessa silmät kiiltämään, ”mä en tiedä, miten meillä meni asiat tällaiseen jamaan. Mä oon pahoillani että sun ja Lumin pitää kasvaa tällaisen keskellä.”

”Ei se mitään. Kyl mä ymmärrän.”

”Mut kun sun ei kuuluis ees joutua ymmärtämään tällästä! Sulla kuuluis olla normaalit vanhemmat, jotka ei riitele jatkuvasti ja jotka on... jotka on kunnon vanhempia eikä niin kuin me... Pyry, kyllähän sä tiedät, että sä olet mulle hirveen rakas?” 

Äiti ei odottanut vastausta kysymykselleen vaan veti Pyryn viereensä sohvalle ja painoi halaukseen alkaen itkeä pojan olkapäätä vasten. Toisinaan äidillä oli tämänkaltaisia hetkiä, jolloin se muisti, että sillä oli lapsiakin, joskin kyseiset hetket olivat tavallisesti hieman vähemmän tunteellisia kuin tämä. Tavallisesti niihin sisältyi syvälliseksi tarkoitettua keskustelua siitä, miten koulussa ja kavereiden kanssa meni ja sen sellaista. Pyry ei ollut tottunut siihen, että äiti itki hänen olkapäätään vasten, se tuntui kummalliselta eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän olisi halunnut lohduttaa jotenkin, mutta ei osannut. Niinpä hän vain odotti äidin rauhoittumista. 

Kun Pyry vihdoin pääsi omaan huoneeseensa, painostava tunne ei jättänyt häntä vieläkään. Se seurasi kintereillä ja huokaili alakuloa hänen päälleen. Sillä hetkellä Pyry olisi todella halunnut olla yksin, mutta vaikka huoneessa ei ketään näkynyt, Pyry ei tuntenut olevansa yksin. Hän kävi makuulle sängylleen ja painoi tyynyn korvilleen kuin yrittäisi siten sulkea pois muun maailman, mutta epämääräinen läsnäolon aavistus ei jättänyt häntä rauhaan. Hänestä tuntui, että jos hän olisi kohottanut katseensa, hän olisi voinut nähdä jonkun istumassa kirjoituspöydän ääressä tai tutkimassa siivouksen tarpeessa olevaa kirjahyllyä. 

Mutta Pyry ei halunnut nähdä ketään. Ei juuri sillä hetkellä. Hän oli varma, ettei yhtään elävää ihmistä ollut paikalla ja kummitukset eivät olleet koskaan tehneet hänelle pahaa, joten hänellä ei olisi pitänyt olla mitään hätää. Mutta sillä hetkellä hän olisi vain halunnut käskeä tunkeilijan, kuka tai mikä se ikinä olikin, menemään pois. 

Pyrystä tuntui silti viisaammalta olla tekemättä niin. Mistä sen tiesi, vaikka kummituksen voisi suututtaakin.

Hakkerit

Kesähaaste: Kirjoita teksti ja jätä se perheenjäsenten/jäsenen (lemmikit ei kelpaa) luettavaksi 

 Oli savuisen harmaa lokakuinen ilta vuonna 2132, ahtaaseen Helsingin huonomaineisemmalla alueella sijaitsevaan opiskelijayksiöön oli kerääntynyt pieni joukko nuoria. Yksi heistä, silmälasipäinen tyttö, ei malttanut lainkaan tulla pois ikkunan äärestä, josta hän vähän väliä vilkuili autiolle kadulle kuin odottaisi näkevänsä siellä vakoojan tai vielä pahampaa, poliisin. Sillä välin toinen tyttö naputteli keskittyneesti tietokonettaan, josta näki, että sitä oli korjailtu moneen otteeseen kotikonstein.

”Hei Sara, rentoudu”, toinen lattialla istuvista pojista kehotti saaden ikkunaa tarkkailevan tytön hätkähtämään. ”Ei kukaan meitä sieltä näe. Ja voithan sä vetää verhot eteen, jos niin pelottaa.”

”Sehän vasta epäilyttävää oliskin eikö?” Sara vastasi. ”Jos me vedetään verhot ikkunan eteen, jokainen arvaa, että me tehdään jotain luvatonta täällä!”

”Sara oikeesti, ihan tasan kaikki lataa netistä tavaraa, ei me olla ainoita”, poika jatkoi. ”Sitä paitsi Cinti on paras hakkeroija ja tietokonenero, jonka mä tunnen. Maailmassa ei ookaan sellasta ihmistä, joka sais meidän Cintin kiinni tiedostojen lataamisesta. Vai mitä Cinti? Voidaaks me luottaa suhun?”

Tietokonetta naputteleva tyttö näytti muille huoneessa olijoille peukaloa, mutta ei irrottanut katsettaan koneen ruudulta. Sara ei näyttänyt vieläkään vakuuttuneelta.        ”Mut mua ei oikeesti huvita joutua velkavankeuteen lopuks ikääni tällaisen takia. Meidän ois parempi olla sit jäämättä kiinni. Ja onhan tää loppujen lopuksi varastamista. Sano et sä oot mun kanssa samaa mieltä, Inkeri?”

Mutta Saran yritys saada mielipiteelleen tukea jäi laimeaksi, sillä huoneen kolmas tyttö ei kuullut hänen sanojaan. Tämä kuunteli täydellä volyymillä musiikkia kirkkaan pinkeistä nappikuulukkeista, jotka sointuivat mainiosti hänen shokkivärillä värjättyihin hiuksiinsa. Inkeri oli nostalgian ja historiallisten tyylikausien ihailija, minkä näki helposti hänen legginsseistään sekä pörröisistä Ugg-saappaista, jotka nykyään olivat varsinainen keräilyharvinaisuus. Sara olisi voinut vaikka lyödä vetoa, että hänen lapsuudenystävänsä kuunteli jälleen Gangman styleä tai jotain muuta ikivanhaa klassikkoa.

”Inkku!” Sara kiljaisi turhautuneena.

Toinen tyttö havahtui sen verran, että vastasi aavistuksen liian kovalla äänellä, kuin kuullakseen itse oman äänensä musiikin yli: ”Joo siis Deme on idiootti, sun pitäis jättää se!”

Sara pyöräytti silmiään ja istuutui kapealle sängylle, jonka lisäksi huoneessa ei ollut muita kalusteita kuin tietokonepöytä ja Cintin käytössä oleva tuoli sekä nurkassa kohtalaisen suuri kaappi. Kaikki oli juuri niin tylsää ja persoonatonta kuin näissä nykyajan vuokrakämpissä tapasi olla. Huoneen asukas oli sentään hankkinut lattialleen pyöreän maton, jonka kirkas turkoosi väri tuntui äärimmäisen epäsopivalta asunnon muuhun yleiseen masentavuuteen liitettynä. Ilmakin haisi masentavalta, kaikki tässä kaupunginosassa oli tunkkaista, savuista ja masentavaa.

”Okei”, Cinti sanoi hetken kuluttua nostaen katseensa muihin, ”valmista. Nyt mä vaan tulostan nää ja valmista on. Sara, sä voit olla rauhassa, mä oon sata prossaa varma, ettei mun tietokoneelle tai yhtään mihinkään ole jäänyt seurattavia jälkiä, mä olin huolellinen.”

Tulostin surahti käyntiin ja edes Saralla ei ollut valittamista, kun laitteen sisältä liukui esiin viisi hampurilaista sekä suuri röykkiö kauniin kultaisia ranskanperunoita. Kaikki hyökkäsivät heti valikoimaan itselleen mieluisan hampurilaisen ja hetken huoneessa oli hiljaista kaikkien keskittyessä suussa sulavaan ateriaansa.

”Sara, sun ei tosiaan pitäis tuntee huonoa omatuntoa laittomasta ruoan lataamisesta”, Cinti rikkoi hiljaisuuden. Hänet tunnettiin myös voimakkaasta poliittisesta ja aatteellisesta toiminnastaan. Hän oli vähän sellainen maailmanparantaja ja vallankumousta kaipaava luonne. ”Ministereillä ei oo nykyään mitään hajua siitä, millä rahoilla opiskelijoiden pitää tulla toimeen, sähän tiedät et opintotukia on nostettu viimeksi....”

”Joo joo, me ollaan kuultu toi jo sata kertaa”, aiemminkin puhunut poika keskeytti.
”Ja laittomista lataamisista annettavat sakot ei oo enää missään suhteessa todellisuuteen ja blaa blaa, mulle riittää tieto, et nää sapuskat on ilmaisia ja riski jäädä kiinni on olematon, kiitoksia vaan.”

”Sama täällä”, toinenkin pojista vastasi napaten itselleen kourallisen ranskalaisia.

Cinti tuhahti kuin halveksisi moista kiinnostuksen puutetta ajankohtaisia asioita kohtaan. Ei hän tietenkään oikeasti ollut toisille vihainen, nämä olivat sentään hänen parhaat ystävänsä. Äänekkäämpi pojista, Ekka, oli hänen veljensä ja Petteri taas oli kummankin yhteinen ystävä. Kaiken kaikkiaan heidän viiden hengen joukkonsa oli hitsautunut varsin tiiviiksi vuosien kuluessa. Niin tiiviiksi, ettei tarvinnut edes miettiä, luottaisiko toisiin tarpeeksi pieniä laittomuuksia tehdessä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he söivät laittomasti netistä ladattua ateriaa eikä varmasti viimeinenkään. Ja loppujen lopuksi, mikäpä yhdistäisikään ihmisiä paremmin kuin yhdessä esivallan uhmaaminen?



Annoin luettavaksi isälleni. Hänestä se oli ihan hupaisa.

#10: Hengitys

harjoitus

Tyttö makasi selällään sängyllä tuijottaen kattoon ja kuunnellen hengitystään ja kellon tikitystä. Talo hengitti hänen mukanaan. Tyttö saattoi tuntea, kuinka sen seinät pullistuivat ulos ja vetäytyivät natisten sisään samalla tavalla kuin hänen oma palleansa. Ilma virtasi sisään ja ulos, sisään ja ulos, loputtomasti ja jollain lailla se toi tytölle lohtua. Talo oli vanha ja sillä oli enemmän persoonallisuutta kuin useimmilla tytön tapaamista ihmisistä tai hänellä itsellään.

Tämä oli niitä päiviä, jolloin hengittäminen teki kipeää. Joskus tyttö toivoi, että se olisikin johtunut jostakin fyysisestä taudista, eikä hänen mielensä sisällä olevasta pimeydestä ja ontosta, epämääräisestä surusta. Sitten olisi saanut valittaa ääneen ja hänet olisi otettu vakavasti. Hän ei halunnut nousta vuoteestaan, ei olisi ehkä pystynytkään. Hän ei halunnut nähdä yhtäkään muuta ihmistä juuri silloin, ei kestänyt niiden hyvää tarkoittavia piristysyrityksiä. Hän oli tarpeeksi kiireinen muistuttaessaan kehoaan, että sen täytyi hengittää.

Toisaalta keho oli kummallinen kapistus ja vaikka tytöstä tuntui, että jokainen hengenveto oli kovan työn takana, hän tiesi, ettei hän saisi ruumistaan lopettamasta hengittämistä vain päättämällä niin. Hän tiesi, että vaikka mieli olisikin kuollut tai kuolemaisillaan, keho halusi elää. Se oli kummallista. Hän ei voisi vain lakata vetämästä ilmaa keuhkoihinsa ja kuolla. Ei, siihen tarvittaisiin muutakin ja ehkä se oli hyvä, sillä jos kuoleminen olisi ollut yhtään helpompaa, tyttö olisi jo ollut ruumis.

Talo huokaili lohduttavasti. Se oli seisonut kallioisella paikallaan jo yli vuosisadan ja se oli nähnyt muitakin murheita kuin nykyisen asukkinsa epätoivon. Nurkkien rapina tuntui turvalliselta. Tämä oli vain yksi huono päivä huonojen päivien jonossa ja ennen pitkää kaikki päivät, hyvät ja huonot, olisivat historiaa. Se ajatus toi jossain määrin rauhan tytölle ja hiljalleen rintaa puristava tyhjä kipu hellitti otettaan ja hän kykeni jälleen hengittämään vapaammin. Ainakin hetken ajan.


//noin, pääsinhän minä vihdoin kirjoittamaan puhtaaksi ja julkaisemaan tämän viimeisenkin osan harjoitusta.

#9: Matkalla jonnekin

harjoitus

Linja-auto puski eteenpäin tasaisella vauhdillaan halki pimeydessä uivan maiseman, kylmänä, uneliaana aamuna. Aamut olivat toistensa kopioita. Kaikki oli jollain perin masentavalla tavalla väritöntä tai kellersi katossa olevien hailakoiden lamppujen valossa. Useimmat kytkivät valonsa pois päältä. Lämpö oli tervetullutta pysäkin jäisen viiman jälkeen ja tuuditti nopeasti jonkinlaiseen kummalliseen rajatilaan, joka ei ollut ihan valvetta eikä untakaan. Kuin jokin harmaa alue elämän ja kuoleman välillä. Sillä linja-auton lämmin sisusta loi oman kuplansa, joka ikään kuin ajelehti erillään ympäröivästä todellisuudesta.

Silmät tuijottivat ulos ikkunasta, josta ei olisikaan nähnyt juuri mitään näin ennen auringon nousua, vaikka olisi halunnutkin. Rengas osui kuoppaan ja sai matkustajan pään kopsahtamaan ikkunalasia vasten, mutta hän ei jaksanut tuhlata sillekään reaktiota. Hyväksyi vain fatalistisesti tapahtuman ja antoi kehonsa vastata linja-auton heilahduksiin aivan vapaasti. Jossain vaiheessa katse tarkentui ikkunalasille heijastuvaan peilikuvaan auton sisuksista. Kuin bussin rinnalla olisi kulkenut toinenkin bussi, aaveauto aavematkustajineen. Niin, siinäpä mielenkiintoinen ajatus.

Jossain vaiheessa bussimatkaa, siinä puolen välin tienoilla, kun tultiin kirkon pysäkille, toppavaatteet alkoivat käydä tukalan kuumiksi. Oli helpompaa siitä huolimatta istua paikallaan seinään ja ikkunalasiin nojaten kuin tehdä asian hyväksi jotakin. Ei sitä matkaa kuitenkaan niin paljon ollut enää jäljelläkään. Joku kysyi, oliko viereinen istuin vapaa, oli pakko siirtää oma reppu pois ja ehkä vähän korjata ryhtiäkin.

Linja-autojen äänet olivat käyneet vuosien aikana tutuksi kuin radiossa kerran toisensa jälkeen puhkisoitettu kappale. Kiihdytykset, vaihteiden vaihdot ja vanhempien autojen pitämät epämääräiset kolinat olivat kuin vanhoja ystäviä. Ilma haisi villaisille lapasille sulavalta lumelta. Ovien sulkeutuessa kupla sulkeutui jälleen muulta maailmalta ja matka jatkui. Toisinaan oli hauskaa ajatella, millaista olisi, jos matka ei ikinä päättyisikään. Ei koskaan. Linja-auto vain kulkisi eteenpäin suomalaisten talviaamujen pimeydessä eikä sen kyydistä tarvitsisi ikinä nousta pois luotaantyöntävään kylmyyteen. Saisi vain olla. Ei tarvitsisi ajatella tai murehtia. Istuisi vain kyydissä ja olisi tyytyväinen.

#8: Tulikärpäsiä puutarhassa

harjoitus

Makasin selälläni pitkässä nurmikossa, joka tuoksui kesältä. Ruohonkorret kutitittivat mukavasti - kukaan ei ollut ajanut nurmea vähään aikaan ja se rehotti valtoimenaa täynnä kissankelloja ja apilamättäitä. Pidin puutarhastani juuri siksi, että se oli enemmän niitty kuin hoidettu ja muokattu paikka. Minusta tuntui väärältä pakottaa luontoa johonkin tiettyyn muotoon miellyttämään ihmisen estetiikantajua.

Hengitin viileää yöilmaa keuhkoihini nauttien siitä, miltä se tuntui sisälläni. Odotin. Joskus piti maata hiiren hiljaa nurmikolla koko lyhyt kesäyö, eikä siltikään nähnyt mitään, mutta tällä kertaa olin onnekas. Muutaman metrin päästä kasvillisuuden seasta kohosi kirkas valopiste. Sen seuraan liittyi toinen ja taas toinen, kunnes ilma ympärilläni oli täynnä vinhaa vauhtia kieppuvista pienistä olennoista.

Tulikärpäset olivat tulleet jälleen luokseni. Ne eivät olleet mitään tavallisia kiiltomatoja, vaan pieniä hyönteisiä, jotka sytyttivät itsensä tuleen noustuaan lentoon. Niiden pikkuruiset liekit lepattivat oransseina ja joskus kalvakkampina sävyin, olinpa kerran näyhnyt sinisenä palavan kärpäsen. Ne olivat niin kauniita ja vaikka niiden tuli ei satuttanutkaan niitä itseään, minun oli pysyttävä liikkumatta, jotta ne eivät olisi suuttuneet ja tulleet polttamaan minun ihoani. Toisinaan pelkäsin, että ne sytyttäisivät koko puutarhan palamaan, mutta toistaiseksi ne olivat olleet tarpeeksi varovaisia. Kai ne tiesivät, mitä tekivät.

En ollut kertonut tulikärpäsistä kenellekään. Ne olivat minun oma salaisuuteni ja olin niistä jotenkin mustasukkainen. Pelkäsin myös vähän, että ihmiset eivät uskoisi minua ja jos kärpäset eivät ilmaantuisikaan, kun toisin muitakin katselijoita, minun luultaisiin valehdelleen. Minusta tuntui, etteivät tulikärpäset sitä paitsi halunneet useamman ihmisen tietävän olemassaolostaan. Nehän hädin tuskin sietivät minuakaan.

Katselin pienten tulenliekkien leikkiä yläpuolellani haltioituneena ja olin käsittämättömän onnellinen siitä, että nämä pikkuolennot olivat suostuneet paljastamaan salaisen olemassa olonsa juuri minulle.

#7: Autiolla saarella

harjoitus

Aallot huuhtelivat kivistä ja elotonta rantaa ikiaikaisella, taukoamattomalla rytmillään. Saari ei voinut olla kovin suuri ja sillä tuskin asui ketään muutamaa lintua ja satunnaisia eläimiä lukuun ottamatta. Sanalla sanoen se oli hyvin lohduton paikka, varsinkin sitä tarkastelevan, kuolemaisillaan olevan olennon näkökulmasta.

Myrsky ja korkeat aallot olivat heittäneet rannalle merenneidon, jonka herkän ihon rannan pikkukivet ja kallio olivat repineet naarmuille ja jolla ei ollut voimia raahautua takaisin mereen. Merenneito kykeni vain katselemaan harmaana vellovaa vettä, joka ei ollut kovinkaan kaukana, mutta silti tavoittamattomissa. Pienin veritahroin tahraantuneiden kivien vana kertoi, kuinka olento oli yrittänyt taistella tiensä takaisin veteen, mutta epäonnistunut. Se saattoi vain haukkoa henkeään suolaisessa ilmassa, jota se ei oltu suunniteltu hengittämään, pidempia aikoja ainakaan.

Ilma kuivatti merenneidon ihoa ja sen pitkät tummat hiukset olivat suolasta karheat ja tahmaiset ja tuntuivat inhottavilta. Aiemmin hiukset olivat olleet merenneidon ylpeys, mutta nyt sillä oli muutakin murehdittavaa kuin ylpeytensä. Siitä tuntui, kuin koko sen keho olisi ollut painumassa kasaan, kun vesi ei enää ympäröinyt ja kannatellut sitä. Olentoparka oli kuin delfiini kuivalla maalla - nekin kuolevat, kun niiden oman kehon paino litistää niiden sisäelimet. Merenneito ei eläisi enää kauaa.

Ollessaan vielä paremmissa voimissa, merenneito oli yrittänyt laulullaan houkutella jonkun auttamaan. Se osasi laulaa uskomattoman kauniisti, saman laulun takia oli uponnut jo laiva jos toinenkin. Tällä kertaa kukaan ei ollut kuulemassa. Vain merilinnut olivat kaarrelleet uteliaina lähemmäksi, mutta niitäkin kiinnosti enemmän se, voisivatko ne syödä merenneidon, kun se vihdoin olisi kuollut. Ahneet, aivottomat otukset! Ne olivat kai päätelleet vastauksen olevan myöntävä, sillä ne odottelivat kärsivällisesti olennon ympärillä.

Merenneito itki ja sai välillä rimpuiltua itsensä muutaman sentin lähemmäs vettä, mutta sen enempää se ei omaksi hyväkseen voinut tehdä. Oli jokaisen merenneidon suurin kauhukuva kuolla sillä tavalla, kuivalla maalla, avuttomana. Jonkun kai nekin kauhukuvat oli elettävä.

Olisipa sattunut edes asutulle saarelle tai jonkin mantereen kaupungin lähelle. Ehkä joku olisi auttanut merenneitoa. Ehkä. Mutta merenneidot eivät koskaan menneet ihmisiä lähelle, elleivät nämä tulleet ensin merenneitojen luo laivoillaan. Se varovaisuus koituisi nyt tämän merenneidon kohtaloksi ja ehkä se sittenkin oli parempi kuin tulla ihmisen löytämäksi, ties mitä ne olisivat hänelle tehneet.

Pilvet hälvenivät lopulta taivaalta ja aurinko pääsi armotta kuivattamaan ja korventamaan merenneitoa, ei sellaisessa paahteessa yksikään vedenolento kauaa voinut selvitä.

#6: Muistatko

harjoitus

Muistatko sen kesän, kun yritimme yhdessä kartoittaa kävellen koko talosi takana kasvavan metsän? Se oli kuuma kesä ja aurinkoinen, aivan kuten kaikki muistojen kesät ovat. Minä kerroin sinulle satuja paikoista, joissa kävimme, keksin päästäni tai sekoitin mukaan asioita, joita olin lukenut jostakin. Ne olivat lähes aina synkkiä tarinoita, sellaisia, joita olisi voinut kertoa leirinuotiolla hämärän hiipiessä, retkikavereiden pelotukseksi ja sinä nauroit niille aina. Mitä enemmän lisäsin kammottavia yksityiskohtia, sitä enemmän sinä nautit kuulemastasi.

Irvistävien puunjuurien väleissä asui ilkeitä maahisia, jotka odottivat pahaa aavistamatonta retkeilijää leiriytymään lähistölle, jotta ne voisivat yön tullen kömpiä ylös ja syödä retkeilijän suihinsa. Tai vänkyräinen, pystyyn kuollut puu oli joskus ollut kaunis neito, joka oli astunut metsän haltioiden laatimaan taikapiiriin, jonne neito oli eksynyt eikä koskaan päässyt pois. Neidon henki kierteli vielä jossakin lähistöllä. Sellaisia tarinoita ne olivat, montakohan vielä muistat?

Sinä nauroit ja vastasit jotakin huumorintajulla, joka oli aivan yhtä musta kuin minunkin. Enkä minä tietenkään tosissani ollut tarinoineni, kerroin niitä saadakseni sinut hymyilemään. Sinä pidit siitä, kun joku selitti täyttä puuta heinää vakavalla naamalla ja totisella äänellä, sinä olit yhtä kummallinen kuin minäkin. Joku viisas on sanonut, että rakkautta on se, kun ihminen löytää toisen, jonka kummallisuus on samanlaista kuin hänen omansa. Jokainen kun on jollakin lailla kummallinen. Niin se sananparsi ainakin väitti ja minä olen valmis uskomaan sen.

Ja nyt muistellessani tuota kesää minun on myönnettävä, että minä toden totta rakastin sinua. Ehkä sinäkin rakastit minua, olen siitä aika varma, mutta emme me sitä ääneen sanoneet. Nautimme vain toistemme seurasta ja harhailimme metsissä kertoen toisillemme hölmöjä tarinoita ja niin oli kai ihan hyvä. Miksi sitä pitäisi turhaan alkaa tehdä tyhjästä jotakin draamaa, varsinkin kun kumpikaan meistä ei ollut millään lailla romanttinen luonteeltaan.

Enkä minä toden sanoakseni pystyisi edes kuvittelemaan elämää ilman sinua, sillä sinun kanssasi on vaan niin mukava olla. Ei se ole sellaista kuplivaa vaaleanpunaista rakkautta. Se on tunne, että sinun kanssasi minun sieluni on kokonainen ja ilman sinun seuraasi olen jatkuvasti sellaisessa mielentilassa, jota ehkäpä kokee juuri tupakointia lopettava nikotiiniriippuvainen. Ja minä kaipaan tuota kesää. Se oli se kesä, jona tajusin, että mikäli sielunkumppaneita on olemassa, sinä olet ehdottomasti minulle sellainen ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että sinä tunnet samoin.