LPVJ 11. osa

“Saadaanpa näköjään olla rauhassa”, Aleksi totesi, kun hän ja Pyry kääntyivät pojan kodin pihalle. Pyrystä oli ihan mukavaa, että he olivat tulleet yhtä matkaa suoraan koulun jälkeen, sillä hän ei ollut ollut aivan varma, missä Aleksi tarkalleen ottaen asui. Ei sillä, että niin pienessä kylässä olisi voinut pahasti eksyäkään. “Isäkään ei oo näköjään kotona. Se ei ole saanut vielä töitä mistään, mut tykkää istua yhdellä huoltsikalla kavereineen.”

Pyry seurasi Aleksia sisään iäkkäännäköiseen mutta hyväkuntoiseen taloon kuunnellen, miten tämä samalla puheli huolettomaan sävyyn, kuin kaikki sen maailmassa olisi täydellisesti kunnossa. Pyry mietti, oliko Aleksi opetellut sellaisen puhetavan vai tuliko se vain luonnostaan. Hän ei uskonut, että olisi itse kyennyt samanlaiseen rentouteen jos heidän osansa olisivat olleet päinvastaiset. 

Aleksin huoneeseen mentiin portaista, jotka lähtivät heti ulko-oven oikealta puolelta tilavasta eteisestä. Pyry näki eteisen nurkassa joitain pahvilaatikkoja sekä sekalaisia tavaroita ja seiniä vartioi rivi erilaisia kenkiä mutaisista kumisaappaista sieviin naisten pikkukenkiin. Aleksilla ei ilmeisesti ollut suurempia aikomuksia esitellä taloa tarkemmin, sillä hän suuntasi suoraan portaisiin samalla kun höpisi siitä kuinka oikeastaan piti enemmän tästä talosta kuin asunnosta kaupungissa, vaikka täällä noin muuten olikin tietysti tappavan tylsää.

“Vähän sotkuista täällä on, mut ei kai sen niin väliä”, Aleksi sanoi potkaistessaan vaatekasan sänkynsä alle ja pudottaessaan reppunsa lattialle.

“Siistimpää täällä on kuin mun huoneessa”, Pyry vastasi. Aleksin huone oli vähän tilavampi kuin Pyryn oma. Suurikokoinen kirjoituspöytä tosiaan oli hieman sekaisin, mutta muuten huone oli melko siisti. Kuin antaakseen jonkin persoonallisen vivahteen huoneelle ikkunalla törrötti kuollut kukka ja mattoon oli tarttunut vähän valkeita kissankarvoja. Aleksi kai huomasi Pyryn katseen.

“Äidin mielestä kaikissa huoneissa pitäis olla jotain kukkasia, mutta mä en oo tainnu jaksaa kastella tota kertaakaan. Tykkäät sä kissoista?”

“Mmm, joo.”

“Meidän Muru on varmaan jossain alakerrassa, laiska katti, äiti hemmottelee sen pilalle. Voidaan etsiä sekin, jos sä haluut”, Aleksi sanoi. Hänen kävellessään läheltä ikkunaa Pyry oli näkevinään hänen vierellään kullanhohtoista kimallusta, kuin pitkät vaaleat hiukset olisivat välähtäneet auringossa. Juuri nyt Pyry ei olisi kummitusta kaivannut. “Mut et sä tänne minkään vitun kissan takia raahautunu. Istu ny johonkin.”

Pyry istui Aleksin osoittamalle konttorituolille samalla kun tämä puolestaan rojahti selälleen sängylle. Pyrystä tuntui, että Aleksi todella esitti parhaansa mukaan huoletonta, vaikkei missään nimessä ollut. Sen huomasi, kun katsoi tarkkaan. Toinen sängyn reunan yli roikkuva jalka heilui ilmassa levottomaan tahtiin, ja Pyry olisi kovasti halunnut jättää huomiotta tunteen, että huoneessa oli joku kolmaskin. 

“Muistatko sä edes meidän Minniä?” Aleksi kysyi hetken kuluttua. Kevyen hajamielisesti kuin sen mieli olisi jossain ala-asteaikojen tienoilla, ajassa, jolloin asiat olivat yksinkertaisia ja ongelmat paljon vähemmän vakavia. 

“Joo, kyllä mä luulisin”, Pyry vastasi. Ala-asteella, pienessä kyläkoulussa kaikki olivat tunteneet toisensa ja hän muisti jotenkuten itseään useamman vuoden vanhemman tytön, jolla oli kauniit, melkein vyötärölle yltävät hiukset. Pyry oli aika varma, että se oli ollut juuri Minni. Sitä oltiin kutsuttu toisinaan Minni-hiireksi, luonnollisesti, ja hiusten takia joskus Tähkäpääksi, mutta ainakaan Pyryn mielestä lempinimiin ei ollut tuolloin sisältynyt loukkaavaa tarkoitusta. 

“Mulla on sen kuva jossain, jos sua kiinnostaa.”

“Joo, tietysti.”

Aleksi nousi ylös ja oli muutamalla askeleella Pyryn vieressä vetämässä auki kirjoituspöydän laatikon. Paperien ja vihkojen alta hän löysi pienen paperinpalan, jonka ojensi Pyrylle. Se oli koulukuva tytöstä, jolla oli yhä kultaiset hiukset, mutta paljon lyhemmät kuin Pyryn muistoissa. Silmät olivat ehdottomasti samanlaiset kuin Aleksin. Ei ollut vaikea uskoa, että kyseessä oli Aleksin sisar. Tyttö näytti kaikin puolin tavalliselta, joskin hieman ujolta eikä Pyry ainakaan erottanut hänen meikanneen juurikaan. Silmistä ei olisi voinut lukea suurta tuskaa ja masennusta eikä sekään, ettei tyttö hymyillyt, ollut varsinaisesti erikoista. Ei Pyrykään koskaan hymyillyt kameralle, sillä silloin hän näytti vielä typerämmältä kuin normaalisti. Ja silti kuvan tyttö oli kohdannut sellaisen lopun. Pyry tunsi äkkiä olonsa hyvin surulliseksi tytön puolesta. Hän antoi valokuvan takaisin Aleksille, joka palautti sen laatikkoon. 

“Se on viimeisin koulukuva, mikä Minnistä on. Lukion kolmannelta”, Aleksi sanoi, mutta Pyryltä sanat menivät vähän ohi. Aleksin selän takana, sängyn reunalla hän näki ensimmäistä kertaa elämässään haamun täysin tarkasti. Tytöllä oli samat kasvot kuin äskeisessä kuvassa ja se näytti puistattavan todelliselta. Kalpeat huulet hymyilivät Pyrylle kuin vahingoniloisina; minuako olet etsinyt? Minä olen vapaa, kuten sinä joskus halusit olla. Etkö halunnutkin? Älä väitä, ettet ole koskaan halunnut.

Aleksi keskeytti puheensa siitä, miten taisi olla tyhmää vaivata Pyryä tällä asialla, sillä mitä se Pyryä oikeastaan kiinnosti, ja rypisti kulmiaan hänelle. “Mitä sä tuijotat?”

Aleksi katsoi samaan suuntaan kuin Pyry, mutta ei selvästikään nähnyt mitään erikoista. Pyry laski katseensa hieman häpeillen ja mietti, pitäisikö hänen mainita aaveesta Aleksille. Ehkä hänen täytyi, vaikka hänellä olikin paha aavistus asian suhteen. Nostaessaan katseensa hän ei enää nähnyt sängyllä mitään ylimääräistä. Aaveen mukanaan tuoma ahdistus ei mennyt minnekään.

“Mä tota… Mähän kerroin, että mä näen kummituksia”, Pyry aloitti.

“Joo, ei mulla niin huono muisti ole.”

“No, mä… luulen, että mä oon nähnyt teidän Minnin aina välillä.”

Aleksin kasvot pysyivät hetken ilmeettöminä ja hiljaisuus tuntui Pyrystä erityisen vastenmieliseltä. Hänestä tuntui, että Aleksi yritti selvittää, oliko Pyry tosissaan vai laskiko jotakin harvinaisen inhottavaa leikkiä. Tuskin sitä edes kesti muuta kuin joitain sekunteja, mutta ne olivat ehdottomasti pitkiä sekunteja.

“Mä oon pahoillani”, Pyry lopulta puuskahti toivoen sanojen laukaisevan tilanteen, “Ei ois pitä-”

“Voi vittu”, Aleksi kirosi värähtäen voimakkaasti päästä varpaisiin ja kääntyi mennäkseen ikkunan viereen. Hän jäi siihen selin Pyryyn päin tuijottaen ulos ja kiroten uudestaan. “Meinaatko sä, että se on täällä nyt?”

“Mä en, en ainakaan enää nää sitä…” Pyry toivoi, ettei olisi mennyt sanomaan mitään aaveesta.

“Mut oli kuitenkin? Ootko sä varma? Miltä se näytti?” Aleksin ääni oli tiedonhaluinen mutta samalla yhtä kireä kuin hänen niskansakin. Pyry ei nähnyt hänen kasvojaan.

“Se… oli niin kuin siinä kuvassa. Mut nyt se hymyili”, Pyry sanoi jättäen määrittelemättä hymyä sen tarkemmin. Hänestä oli hyvä antaa toisen ajatella - mikäli Aleksi päätti uskoa kummituksen olemassaoloon - sisaren olevan onnellinen.

“Se ei oo tullu kostamaan mulle tai mitään?” Aleksin äänessä oli erotettavissa ohut kaistale yritystä laskea leikkiä. Pyrystä tosin tuntui, että se oli paljon enemmän tosissaan kuin halusi antaa ymmärtää. Aleksi kuulosti siltä kuin haluaisi näyttää vahvalta ja piilottaa mielestään heikkoutta osoittavat tunteet ontuvaan pilailuun tai tekaistuun huolettomuuteen, mutta juuri sen takia se kai onnistuikin näyttämään niin hauraalta.

“Ei. En mä usko. Ei.”

“Onko se ollu täällä kauankin?”

“Mä näin sen ekaa kertaa silloin ekana koulupäivänä, bussipysäkillä.”

Aleksi tyytyi hymähtämään vastaukseksi ja haroi hiuksiaan kuin ei itse edes huomaisi käden liikettä. Hän ei kääntynyt Pyryyn päin pitkään aikaan. Jatkoi vain ulos ikkunasta katselua niin, että Pyrylle alkoi tulla hyvin epämukava olo.

“Mä oon pahoillani. Mun varmaan pitäis mennä…” Pyry sanoi pettyneenä itseensä, sillä hän näköjään sotki aina kaiken.

“Ei älä mee vielä”, Aleksi vastasi ja viittasi kädellään Pyryä pysymään paikallaan. Poika haki seinänvierustalta tuolin kirjoituspöydän viereen Pyryn lähelle, kun oli ensin pudottanut istuimelle pinotut koulukirjat lattialle. Pyry katseli, kun Aleksi etsi esiin toisesta laatikosta kasan vihkoja ja laski ne pöydälle. “Enhän mä vielä näyttänyt sulle sitä, minkä takia sä tänne tulit. Sä voit pyytää Minniltä anteeksi sen päiväkirjojen tonkimista, jos satut näkemään sitä. Jos se on kummitellu yhtä kauan kuin mäkin oon ollu täällä… se varmaan tuntee sutkin, eikä pahastu.”

Pyry ei ollut ihan varma, miten tosissaan Aleksi uskoi kummituksen todellisuuteen, mutta joka tapauksessa ajatus selvästi vaivasi sitä. Poika vaikutti olevan hirveän lähellä kyyneliä ja selvästi inhosi sitä, ei halunnut kyynelten valuvan poskille. Samalla Aleksi oli kuitenkin nähtävästi päättänyt näyttää päiväkirjat, ehkä se tunsi siitä olevan jotain apua itselleen. Pyry toivoi, että siitä olisi. Ainakin olisi joku muukin, joka oli nähnyt Minnin kirjoitukset. Ehkä se saisi Aleksin tuntemaan olonsa vähemmän yksinäiseksi, kun edes joku toinen tiesi, mikä kaikki hänen mieltään painoi. Vaikka se joku olisikin vain Pyry.

Aleksi selasi yhtä vihkoa ja ojensi sen sitten Pyrylle avattuna jostakin valikoidusta kohdasta. “Se on viime talvelta. Tontyyppistä se on aika monessa kohtaa”, Aleksi selitti ääni tavallista vaisumpana eikä näyttänyt olevan ihan varma, katsoisiko Pyryä silmiin vai ei.

* * *

Aleksi

Aleksi seurasi jotenkin hermostuneena, kun Pyry laski katseensa hänelle ojennetun vihon sivuille. Hiljaisuus kihelmöi kuin sähkö Pyryn silmien seuratessa tekstiä. Aleksi tunsi tuon nimenomaisen kohdan hyvin, oli lukenut sen useaan kertaan, kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa. Se oli kirjoitettu lyijykynällä, kuten suurin osa muistakin Minnin päiväkirjamerkinnöistä, joten teksti oli hieman suttaantunut. Siitä sai kuitenkin vallan mainiosti selvää. Minnin käsiala oli vakaata. Jopa silloin, kun sanat muuttuivat kiivaiksi, täyttyivät raivolla tai tuskalla tai molemmilla, kirjaimet seisoivat sivulla jäykkinä ja huolitellun tyyninä. Se oli Aleksin mielestä vähintään yhtä häiritsevää kuin tekstin varsinainen sisältökin. 

Pyryn kasvot olivat haudanvakavat. Aleksi olisi halunnut päästä tämän pään sisään samalla kun toisen pojan kulmakarvat vetäytyivät yhä enemmän ryppyyn. Aleksin mielessä kävi jälleen kysymys, miksi ihmeessä hän oli pyytänyt Pyryn tänne. Todistaakseen jotain? Kenelle? Todistaakseen päässeensä tästä koko jutusta yli jo siinä määrin, että kykeni näyttämään ne kirotun vihot jollekin ulkopuoliselle? Ehkä. Se olisi ollut mahdollista, mutta juuri sillä hetkellä Aleksi huomasi, ettei hän oikeastaan välittänyt. Mitä väliä syyllä oli? Joka tapauksessa Pyry oli täällä ja istui lukemassa tekstiä, jota Aleksi ei ollut koskaan ajatellut enää kenenkään muun kuin itsensä katselevan. Ja kun hän sitä oikein ajatteli, ei häntä edes kaduttanut. 

Hän yritti rauhoittaa itseään vakailla hengenvedoilla. Aleksi vihasi sitä tunnetta, joka jälleen alkoi kiertää kylmiä kouriaan hänen ympärilleen ja puristi niin, että hengittäminen todella kävi työstä. Tuntui kuin ympärillä ilmassa ei kerta kaikkiaan olisi enää tarpeeksi happea ja kuin hän ehkä saattaisi kuolla, jos joku vaivautuisi antamaan hänelle pienimmänkin armoniskun. Se oli tunne, jonka tähden hän monesti jätti koulupäivän kesken. Pakeni ennen kuin kukaan huomasi, että ympäröivä rakennus oli luhistumassa hänen päälleen. Se oli vähän kuin aivoissa nouseva ukkosmyrsky tai marraskuinen vesisade. 

“Tää on… tää on kauheeta”, Pyry sanoi repien Aleksin takaisin ajatuksistaan. Tavallaan Aleksi oli alkanut pitää siitä vähän kömpelöstä tavasta, jolla Pyry puhui. Nytkin se sai hänet tuntemaan olonsa astetta paremmaksi - juuri sen verran, että uskalsi kohdata Pyryn katseen ja luottaa ääneensä.

“Niin on”, Aleksi vastasi, “Mulla ei ollu aavistustakaan, että se aatteli tommosia.”

Aleksista tuntui, että sanat olivat vähän tyhjänpäiväisiä. Merkityksellisempää oli hiljaisuus, se mitä ei sanottu. Pyryn silmistä hän näki, että tämä ajatteli hyvin samoin kuin Aleksikin. Kyseinen merkintä oli niin vaikeaa luettavaa, koska siihen oli helppo samaistua. Kirjaimet katsoivat sivulta vastaan haastavina kysyen, eikö lukijankin päässä ollut käynyt aivan samoja ajatuksia. 

Kohta ei ollut kovinkaan pitkä ja Aleksi muisti sen suurin piirtein ilman vihkoon katsomistakin: ‘Mä vihaan mun elämää. Mä vihaan mun kehoa, se on vaan kasa lihaa, joka elää ja hengittää ja tarvitsee ruokaa ja vessassa käymistä. Se on kuvottavaa! Ja mä kuljen vaan ympäriinsä niin kuin unessa, mun aivot on sumeat, kaikki on vaan sumeaa ja tasapaksua. Mä vaan käyn töissä, tuun kotiin syömään ja nukun. Nukun. Nukun. Nukun. Mä en jaksais nukkua, mutta mä en jaksais noustakaan. Mikä järki siinä kaikessa on? Joskus aamuisin mä makaan sängyssä tuntikausia, koska on ihan sama makaanko mä siinä vai teenkö jotain muuta. Mitä järkeä on elää tämmöistä elämää tai ylipäänsä millaistakaan elämää, kun vaikka olis kuuluisa tai rikas tai mitä vaan, mitä se hyödyttää? Se on niin turhaa. Välillä mä tunnen fyysistä kipua, kun mä inhoan tätä tylsyyttä niin paljon. Mikä voi olla pahempaa kuin turhuus?’

Toisinaan jokin tuollainen ajatus oli käynyt epämääräisenä Aleksinkin mielessä jo ennen Minnin vihkojen lukemista, sitä ei voinut kieltää. Eivätkö kaikki pohtineet jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän syvällisesti elämän tarkoitusta tai järkeä koko homman takana? Aleksi vain oli valinnut pyyhkäistä ajatukset mielestään ja keskittyä pysymään järjissään ja elämään elämäänsä. Minni taas… Minni oli ajatellut liikaa.

Jostain syystä Aleksi tajusi yhtäkkiä, miten hiljaista huoneessa oli. Kuin hiljaisuus olisi jotenkin muuttunut… äänekkäämmäksi. Tässä valossa Pyryn silmät näyttivät lähinnä harmailta, kuten vähän kaikki muukin jos Aleksilta kysyttiin, mutta niissä oli kysyvä katse. Vähemmän arka kuin tavallisesti, varovaisesti huolestunut. Kuin Pyry tahtoisi tietää, ettei Aleksi ollut ottanut liikaa vaikutteita sisareltaan. Aleksi sai käännettyä suunsa pieneen hymyyn ja pudisti päätään juuri ja juuri nähtävästi samalla, kun käänsi huomionsa toiseen päiväkirjaan. Hän avasi vihon kai etsiäkseen jälleen jotain tiettyä kohtaa. Hänen vain oli vaikea muistaa, mitä tarkalleen hän oli ajatellut etsiä. Hän tunsi edelleen Pyryn tutkivan katseen kohdistuvan itseensä.

Alhaalla kävi ovi ja hetkeä myöhemmin Aleksi kuuli portaiden narahtelevan askelten alla. Hän keräsi vihot pöydältä ja Pyryn kädestä ja työnsi ne takaisin pöytälaatikkoon. Tulija oli todennäköisesti Aleksin äiti, eikä tämän aivan välttämättä tarvinnut nähdä Minnin vihkoja hänen pöydällään.


Huoneen ovi narahti auki. Aleksin äidin hymyilevä naama pilkisti esiin oviaukosta hänen tullessaan sisään. Äiti oli yhtä ylitsevuotavan pirteä kuin yleensä muutenkin, varsinkin vieraiden aikana. Aleksista sellainen energisyys oli enemmäkseen rasittavaa ja toisena varjopuolena oli, ettei kukaan voinut jatkuvasti pitää yllä sellaista tekoiloa. Ei edes Aleksin äiti. Niinpä tämä sai säännöllisin väliajoin dramaattisia hermoromahduksia. Itkuraivareista ei onneksi sillä hetkellä ollut merkkiäkään.

“Moikka! Mä katsoinkin, että tuolla alhaalla oli ylimääräinen kenkäpari”, äiti tervehti. Pyry vastasi pienellä kohteliaalla hymyllä ja Aleksin ilme pyrki viestittämään, että äitiä ei varsinaisesti tarvittu juuri silloin. Tietenkään äiti ei vinkkiä huomannut vaan jatkoi: “Ootteko te saaneet mitään välipalaa vielä koulun jälkeen?”

“Ei olla”, Aleksi vastasi. Äiti näytti tyytyväiseltä saadessaan taas syyn hössöttää ympäriinsä.

“Kyllähän mä arvasin”, äiti sanoi ja osoitti sanansa enimmäkseen Pyrylle, “Eihän meidän Aleksi sellasia tajua ajatella. Mulla on jo kahvi tippumassa. Otatsä kahvia? Tai teetä? Tai mehua?”

“Joo, kiitos”, Pyry sanoi ja nolostui sitten selvästi tajutessaan, ettei vastaus sopinut kysymykseen. “Siis, tota, mä… voisin ottaa sitä kahvia.”

Pyry katseli tiiviisti matonreunaa, joten häneltä jäi näkemättä Aleksin äidin lähtiessään hänelle tarkoittama hymy. Pyryn poskilla oli häivähdys nolostumisen punaa ja kasvoilta saattoi lukea klassisen toiveen siitä, että maa nielaisi. Jos Aleksi olisi koskaan sellaisia sanoja käyttänyt, ainakaan itsensä ikäisestä pojasta, hän olisi mahdollisesti voinut ajatella, että Pyry oli sillä hetkellä tavallaan, melkein, ikään kuin suloinen.

Helpompaa on sanoa "minä vihaan sinua"

Toisinaan minä vihaan sinua todella. Vihaan sitä, miltä kiharasi näyttävät, kun tuuli riepottaa niitä samalla kun naurusi leviää ilmaan niin aitona, että se tekee kipeää. Vihaan sitä, miten saat ihmiset juoksemaan ympärilläsi ja vaikka tekisit mitä, he jatkavat ja yrittävät saada hymyn huulillesi kerran toisensa jälkeen. Vihaan sitä, miten kauniisti korkosi korostavat hameen alta pilkistäviä sääriäsi, se vain on väärin, sen ei pitäisi olla niin. Vihaan koko olemustasi ja kaikkea sinussa.

Eniten minua vihastuttaa se, miten yhä väität olevasi se sama tyttö kuin vuosia sitten, kun minä olin ainoa todellinen ystäväsi. Silloinkin sinulla oli kiharat ja lähiön kauneimmat silmät, mutta ei näitä joka puolella pyöriviä muovinukkeja, joita kutsut ystäviksesi. Niitä, joiden seurassa minä en voi olla. En vain voi. He eivät ole minun kaltaisiani eivätkä sinunkaan, mutta sen sinä kiellät. Järkeni sanoo, että minun pitäisi olla puolestasi iloinen, mutta en ole! Järkeni sanoo, että olen kamala ihminen, mutta minä en välitä!

Etkö voi olla taas se sama syrjäänvetäytyvä tyttö, joka puhui vain minulle? Jos voisin, palaisin aikaan, jolloin me rakensimme yhdessä hiekkakakkuja ja vannoimme, ettemme ikinä haksahda yhteenkään poikaan, emme ikinä. Siihen aikaan, jolloin vannottiin ikuista ystävyyttä ja jolloin ymmärsimme toisiamme paremmin kuin kukaan muu. 

Mene korkoinesi ja hienoine vaatteinesi. Mene siitä liehumasta, mihin minä sinua tarvitsisin? Ikuisen ystävyyden valat voivat olla totta seitsenvuotiaille, mutta eivät enää sinulle. Nehän ovat vain hölmöä leikkiä, josta kasvetaan yli. Minä en kasvanut. Minä katsoin kun sinä kasvoit ja muutuit ja tulit itsevarmemmaksi. Sinusta kasvoi itseään kunnioittava nuori nainen. Et tarvitse minua. Sinulla on muovinukkesi. Minä en ole nukke ja minä vihaan sinua.

Kaikkein eniten minä ehkä sittenkin vihaan sitä, ettet koskaan päästänyt minua irti. Et antanut minun lakata rakastamasta sinua. Sitä minä vihaan eniten; että rakastan sinua vieläkin, kuten kai rakastin aina.

[Vaihteeksi tällainen raapustus. Pyydän anteeksi kykenemättömyyttäni hyvien otsikkojen keksimiseen]

LPVJ 10. osa

[Huomaa näkökulmien vaihdokset]


Aleksi


Koulun pitkä käytävä oli täynnä välituntia viettäviä oppilaita, jotka juttelullaan tuntuivat imevän hapen ilmasta tehden sen tunkkaiseksi ja kuumaksi. Silti kenellekään ei tulisi mieleenkään lähteä ulos muuten kuin ehkä tupakalle tai käydäkseen melkein lukion vieressä sijaitsevassa kaupassa. Aleksi alkoi jo tuntea olonsa aika kotoisaksi uudessa koulussa; vaikka kaikki oli erilaista se oli silti samalla hyvin samanlaista. Oli ollut helppo saada kavereitakin Katin kautta. Aleksista vähän tuntui, että serkku oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen yrittää huolehtia hänestä. Toisinaan se oli hieman ärsyttävää, mutta loppujen lopuksi Aleksin oli myönnettävä, että Katin ansiosta ainakin koulun käynnin alkaminen oli sujunut helpommin.

Katin kaveripiiristä oli myös Iina, ihan sievä blondi, joka riippui Aleksissa aina mahdollisuuden saatuaan, kuten teki nytkin. Se, että Iina oli samasta porukasta kuin Kati, ei tarkoittanut heidän olevan sydänystäviä. Katin mielestä Iina oli ärsyttävä - vaikka ei sellaista toisilleen sanottu. Katin analyysin mukaan Iina oli niitä tyttöjä, jotka yrittivät saada pojilta huomiota tekeytymällä tyhmiksi ja avuttomiksi ja oli Aleksikin saman ehtinyt jo muutamaan kertaan huomata. Nytkin tyttö selitti jotain, missä ei juurikaan ollut järkeä - tai sitten Aleksi ei vain jaksanut keskittyä tarpeeksi tarkkaan. 

He kaksi tulivat koulun suuren aulan suulle ja jäivät siihen seisomaan, sillä istumapaikkoja ei selvästikään ollut pahemmin tarjolla. Aleksi huomasi, että yhdessä pöydässä istui Pyry. Se luki jotakin kirjaa eikä sen pöydän ympärillä ollut enää yhtäkään muuta tuolia kuin se jolla poika itse istui. Aleksin valtasi halu mennä Pyryn luo, olipa ylimääräisiä tuoleja tai ei, istua vaikka pöydälle ja yrittää ajaa arat hymykuopat esiin tämän poskille. Hän olisi varmaan tehnyt niin, jos Iina ei olisi kiehnännyt hänen kyljessään osoittamatta aikomustakaan päästää häntä karkuun. Iina olisi tuskin edes jaksanut yrittää käyttäytyä ystävällisesti Pyryä kohtaan.

Pyryn mokoma. Se taisi olla ainoa Aleksin uusi ystävä, johon hän oli tutustunut ilman Katin holhousta. Kummallinen Pyry, joka tuskin uskalsi avata suutaan ja näki kummituksia - kummituksia! - ja silti Aleksi olisi mieluummin kuluttanut välituntinsa tämän kanssa ja kertoi tälle asioita, joista eivät tienneet edes Aleksin vanhemmat saati kukaan muukaan. 

Aleksi ei ollut edes suunnitellut ehdottavansa Minnin päiväkirjojen näyttämistä Pyrylle. Aivan alkujaanhan hänen oli pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitää Minnin tapaus ja kaikki siihen liittyvä omana tietonaan ja käyttäytyä kuten kaikki muut. Esittää, että suurimmat huolenaiheet olivat tylsien läksyjen suuri määrä ja natsimaiset opettajat. Pyryyn hän oli tuntenut voivansa luottaa, hänestä oli melkein tuntunut siltä kuin tämä olisi jo jotenkin tiennyt ennalta… Tietysti Pyry oli vielä antanut takuun luottamukselle kertoessaan aamulla Aleksille kummituksistaan. Aleksista olisi ollut hauska ajatella, että hän oli puolestaan ainoa, joka tiesi Pyryn aaveista, mutta varmaankin se olisi ollut oman itsensä yliarvioimista.

“Mitä sä mietit?” Iina kysyi korkealla, sirkuttavalla äänellään. Ainahan se puhui niin, ainakin Aleksille. Aleksi oli kuullut tytön saaneen päähänsä, että he kaksi muodostaisivat kauniin parin. Ulkoisesti tietenkin. Eihän Iina juuri edes tuntenut Aleksia eikä muutenkaan vaikuttanut siltä, kuin hakisi kovin vakavia suhteita ensinkään. 

“En mitään”, Aleksi vastasi. Hänestä vähän tuntui, että Iina olisi toivonut vastauksen olevan “sua”, tai jotain muuta hölmöä. 

Iina hymähti ja alkoi sitten kujertaa: “Eiks täällä vedäkin ihan vitusti, vois pitää noi vitun ovet kunnolla kiinni tai jotain… Hrrr!”

Tyttö veti kädet ympärilleen ja värisi. Aleksi ei olisi ihmetellyt, vaikka sillä olisi ihan oikeastikin ollut kylmä, sillä sää oli jo hyvin syksyinen ja tuollaisissa vaatteissa kulkeminen oli taatusti melko epäkäytännöllistä. Iina ei juuri ujostellut esitellä sääriään ja poveaan eikä sillä ujosteluun ollut syytäkään. 

Aleksi päätti ymmärtää tytön vihjeen ja otti päältään hupparinsa, joka muutenkin oli hänelle turha lämpimässä sisäilmassa, ja asetti sen Iinan harteille. Tyttö hymyili tyytyväisenä sujauttaessaan kätensä liian isoihin hihoihin ja kääriytyessään pehmeään kankaaseen. Kiittäessään se yritti selvästi poseerata mahdollisimman seksikkäästi lainatussa hupparissa, joka nieli hennon tytön sisäänsä.


Vilkaistessaan puolihuolimattomasti kauemmaksi Iinasta Aleksi huomasi Pyryn katsovan heidän suuntaansa. Tämä laski kuitenkin nopeasti silmänsä takaisin kirjaansa huomatessaan Aleksin katseen, nojasi vielä leukansa toiseen käteen kuin oikein lukemiseen syventyen. Hetken Aleksi tunsi olonsa melkein… syylliseksi? Tietenkään hänellä ei ollut siihen syytä, hän ei ollut tehnyt mitään väärää, joten ei se voinut olla syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa. 

Aleksi kiersi toisen kätensä muutenkin lähellä nyhjäävään Iinan ympärille ja miltei kuuli tämän alkavan kehrätä kuin kotikissa, jota silitettiin. Aleksi yritti saada itsensä uskomaan, että hänen oma hymynsä oli aito. 

* * *

Pyry

Pyry istui historian tunnilla ja oli jo ehtinyt kyllästyä, vaikka tunnista oli kulunut tuskin kymmentä minuuttia. Aihe olisi ehkä jopa saattanut olla kiinnostava, ellei opettajan puisevuus ja nuiva asenne oppilaitaan kohtaan olisi imenyt oppitunneista mielekkyyden. Opettajan mielestä opiskelijat ilmeisestikin olivat laiskoja ja tyhmiä, eivätkä edes yrittäneet oppia mitään, joten miksi hänenkään pitäisi vaivautua? Näille kursseille tultiin lähinnä vain, koska muiden opettajien kurssit olivat täynnä tai siitä syystä, että tämä opettaja ei viitsinyt koskaan tarkistaa, oliko läksyt tehty.

Yllättäen Pyryn kännykkä alkoi väristä hänen taskussaan ja hän melkein hätkähti. Hänelle lähetettiin viestejä hyvin harvoin ja kaverit tietenkin tiesivät, että nyt oli oppitunti. Pyry ei voinut mitään sille, että alkoi heti miettiä viestin sisältävän jotakin ikävää. Hän vilkaisi opettajaan ja huomatessaan tämän olevan kiireinen jonkin kirjan selailun kanssa Pyry kaivoi kännykän taskustaan. Se ei ollut hänen tapaistaan, sillä hän ei yleensä halunnut ottaa kiinni jäämisen ja sillä tavoin nöyryytyksen riskiä. Tosin eipä hän yleensä edes joutunut kiusaukseen rikkoa kännykkäsääntöä.

Näytössä lukeva nimi sai Pyry yllättymään entisestään. Hän oli saanut viestin Aleksilta. Pyry vilkaisi vielä uudemman kerran luokan eteen, jossa opettaja parhaillaan heijasti jotakin karttaa valkokankaalle yrittäen saada laitteen tarkentamaan. Hän päätti, että oli tarpeeksi turvallista lukea viesti.

“Haluutko tänään tulla meille koulun jälkeen? Jos vaikka haluut niitä päiväkirjoja katsoa?”

Pyry oli hieman epäillyt, mahtoiko Aleksi tosiaan aikoa näyttää siskonsa päiväkirjat hänelle. Hän oli jo varautunut siihen, että se olisi ollut jokin hetken mielijohteesta tehty ehdotus, jota Aleksi pian katuisi. Hän tunsi olonsa jollain tavalla imarrelluksi siitä, että oletukset olivat osoittautuneet vääriksi. Hänellä ei ollut sinä päivänä, kuten ei yleensä muutenkaan, mitään erityistä syytä, joka olisi estänyt vierailun, joten hän vastasi pitäen kännykän visusti piilossa: “Joo, kyl se mulle sopii hyvin.”

Hän tuijotti sanoja hyvän aikaa pyyhkien välillä osan pois vain kirjoittaakseen ne täsmälleen samanlaisina takaisin. Hänestä viesti kuulosti jotenkin… ei hyvältä, mutta hän ei kerta kaikkiaan saanut sitä muutettua paremmaksi. Hän ei halunnut vastata liian lyhyesti ja kuulostaa töykeältä, mutta toisaalta jokin senkaltainen ilmaus kuin “se ois kivaa” tai jokin vastaava ei oikein tuntunut sopivalta puhuttaessa toisen kuolleen sisaren päiväkirjoista. Niinpä Pyry lopulta vain painoi lähetä-nappia turhautuneena.

Hetken kuluttua saapui uusi viesti: “Hyvä. Onks sulla nyt tunti?”

“Joo. Historiaa. Hakalan kurssi”, Pyry vastasi. Opettaja oli keskittynyt osoittelemaan karttaa ja puhumaan ruosteisen monotonisella äänellä valtionrajojen muutoksista aikojen saatossa.

“Otan osaa. Mulla on matikkaa…. Tyyyyyyylsääää… Vittu nyt toi yks haahka alkoi mulkoilla tänne päin. ‘kännyköitä ei saa käyttää laskimina’ ja vitun näsäviisaalla äänellä. Mut nähdään koulun jälkeen.”

Pyry hillitsi halun naurahtaa viestille, mutta hymyä hän ei kyennyt pidättämään. Hän laittoi kännykän takaisin farkkujen taskuun olettaen, ettei kannattanut enää vastata Aleksin viestiin, jos opettaja jo oli huomauttanut puhelimen näpräämisestä. Pyryn oma opettaja ei näyttänyt edelleenkään kiinnittävän Pyryyn huomiota, mutta poika päätti siitäkin huolimatta ainakin yrittää näyttää siltä kuin kuuntelisi tarkkaavaisesti.

Todellisuudessa hänen ajatuksensa olivat muualla. Tarkalleen ottaen 21 kilometrin ja melkein kahden tunnin päässä. Myöhemmin sen päivän muistiinpanojaan lukiessaan Pyry myönsi itsekin käsialansa olleen hieman värisevää ja useammassa kuin yhdessä lauseessa ei näyttänyt olevan järjen hiventäkään.

LPVJ 9. osa

Seuraavana aamuna Pyry oli vähän turhankin ajoissa ja tuli ensimmäisenä bussipysäkille. Hän istui penkillä kuunnellen, kuinka kylmät, painavat sadepisarat putoilivat pysäkin katoslippaa vasten tiheällä tahdilla ja kuinka hänen omat ajatuksensa vaelsivat mielessä omia ratojaan. Hän työnsi kätensä vielä vähän syvemmälle hupparin taskuihin kuin siten voisi pitää loitolla aamun kalseuden. 

Se oli toivottoman syksyinen aamu. Täynnä muistutusta siitä, että aivan pian kaikkialla olisi vain kuolleita lehtiä ja mustaa mutaa. Ennen kuin kukaan huomaisikaan maahan olisi satanut ensilumi, joka seuraavaan päivään mennessä olisi sulanut loskaksi, jota taas olisi nilkkoihin asti kun kukaan ei viitsinyt aurata sitä pois. Ja pimeys. Sekin saapuisi aivan pian. Mutta vielä sentään lehdet riippuivat kiinni oksissa ja päivänvaloa riitti sekä aamulle että illalle, joten ehkä Pyry voisi jättää kaamosmasennuksen kehittämisen vähän myöhemmälle. Tämä oli kuitenkin vain yksi kylmä ja sateinen aamu, ei se vielä talvea tarkoittanut.

Pyry ei kuullut Aleksin saapumista, sillä sade sumensi äänet ja tuntui samalla leikkaavan pois muun ympäristön, muun maailman. Yhdessä hetkessä poika vain ilmestyi jostain pisaraverhon takaa hiljaa ja litimärkänä. Pyry vilkaisi häneen kuin arvioiden, oliko jokin muuttunut sen seurauksena, että hän tiesi nyt Aleksin sisaresta. Tuntui siltä, kuin kaiken olisi ainakin pitänyt olla toisin kuin ennen. Jollain tavalla.

Pyry ei oikein tiennyt, mitä hän oli kuvitellut odottavansa. Ehkä että Aleksi olisi näyttänyt katuvan avautumistaan tai että hiljaisuus olisi tuntunut kiusalliselta… Äkkiseltään katsottuna kaikki olisi kuitenkin voinut olla aivan normaalisti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä jonkin verran tiettyä itsevarmuutta ja omanarvontuntoa puuttui Aleksin olemuksesta, mutta se saattoi olla vain Pyryn mielikuvitusta. Tai sitten se oli seuraus siitä, ettei Aleksin ollut enää järkeä pitää yllä huolettomuuden julkisivua Pyrylle. Pyryn oli vaikea eritellä Aleksin ilmettä, mutta jollakin tavalla hiuksista valuvat sadepisarat sopivat hänen kasvoilleen.

Pyry olisi juuri siirtänyt katseensa jonnekin, jottei vilkaisu olisi venynyt tuijottamiseksi, mutta silloin Aleksi nappasi kiinni hänen katseensa. Pojan suupieli kääntyi kevyesti ylöspäin hänen selittäessään: “Mä en löytäny sateenvarjoa. Ne on varmaan kaikki vieläkin jossain pahvilaatikossa.”

Pyry hymähti vastaukseksi ja tuijotteli sitten harmaaseen sateeseen yrittäen vakuuttaa itsensä siitä, että ajatus, joka hänen päähänsä oli juuttunut edellisenä iltana, oli hyvä. Sen lisäksi hänen pitäisi vielä saada suunsa puhumaan sanat, joita mieli oli valmistellut. Tämän olisi myös tapahduttava nopeasti, sillä bussi tulisi aivan kohta ja Pyry todellakin halusi sanoa sanottavansa ennen auton saapumista.

“Hei, tota, kuule”, Pyry sanoi melkein säikähtäen sitä tosiasiaa, että hän oli mennyt avaamaan suunsa eikä sitä voinut peruuttaa. Hän huomasi, että Aleksi katsoi häneen kysyvästi, mutta Pyryllä itsellään oli vaikeuksia päättää, mihin silmänsä kohdistaisi. Yleensäkin ihmisten silmiin katsominen tuntui typerän vaikealta hänelle. “Mä ajattelin, että kun sä kerroit mulle sun salaisuuden, tai siis, niin… että ois tavallaan reilua, että mäkin kertoisin sulle mun salaisuuden.”

Pyry inhosi sillä hetkellä hyvin syvästi omaan ääntään ja sitä, miten vaikeaa hänen oli saada sanat asettumaan järkevästi. Siksi hän usein välttikin puhumasta ihmisille mistään vähänkään syvällisemmästä teemasta, sillä hän vain saisi itsensä näyttämään idiootilta. Tai pikemminkin kuulostamaan siltä. Jos hän Aleksin mielestä oli täysi taulapää, poika ei ainakaan näyttänyt sitä. Lupasi vain olla kertomatta eteenpäin, mitä ikinä Pyryllä sitten olikin aikomus kertoa. Pyry loi muutaman hermostuneen vilkaisun tielle siihen suuntaan, josta bussi tulisi, mutta mikään ei antanut hänelle aihetta keskeyttää avautumistaan. 

“Mä… tai meillä… siis mä oon joskus nähnyt… niin kuin… kummituksia”, Pyry lopulta onnistui myöntämään ja alkoi välittömästi haluta kadota maan pinnalta ikiajoiksi. Hän oli pohtinut oikeastaan vielä pysäkille kävellessäänkin, kumman salaisuuksistaan olisi valmis paljastamaan. Hän oli päätynyt siihen, että itsensä nolaaminen olisi lopulta hyväksyttävämpi vaihtoehto kuin koko perheen asettaminen kyseenalaiseen valoon - varsinkin, kun hänen vanhemmillaan oli jälleen menossa toiveita ruokkiva hyvä kausi; ne kykenivät sietämään toisiaan ja käyttäytyivät jopa kuin olisivat ystävät keskenään. Enää Pyry ei ollut niin varma valinnan osumisesta oikeaan. 

Miksei hän vain voinut edes yrittää näyttää normaalilta nuorelta? Vanhempien vaihtelevissa väleissä ja aika ajoin ilmaantuvassa erouhassa ei sentään ollut mitään yliluonnollista. Hän tunsi voimakasta tarvetta selittää tarkemmin saadakseen asian kuulostamaan paremmalta, mutta ei tiennyt miten. Mielessään hän oli onnistunut suunnittelemaan tämänkin keskustelun siten, että se kuulosti lähes järkevältä, mutta hän ei kyennyt muistamaan yhtä ainoatakaan kohtaa kyseisestä suunnitelmasta. Hän yritti kuitenkin: “Siis, meidän talo on tosi vanha ja joskus… joskus tuntuu, ettei olisikaan yksin ja… ja kun mä olin pieni, mä näin meidän pihalla jonkun epäselvän hahmon ja mun mummo kertoi joskus, että oli nähnyt pihalla jonkun hiipparin… sillon oli talvi ja siitä hiippailijasta ei ollut jäänyt lumeen jälkeäkään…”


Pyryn ääni kuoli säälitettävänä pois. Hän odotti, että hänelle naurettaisiin. Hän ei ollut uskaltanut katsoa Aleksiin pelätessään, mitä tämän ilme kuvastaisi. Ehkä se pitäisi Pyryä hulluna, josta kannattaisi pysyä loitolla. Se ajatus häiritsi häntä kenties enemmän kuin pelkkä nolouden tunne.

“Mähän sanoin, että sä oot outo”, Aleksi totesi, eikä kuulostanut siltä kuin pilkkaisi Pyryä tai pitäisi pahasti seonneena, äänestä kuulsi läpi hymy. Sanoja seurasi kaverillinen tönäisy käsivarteen. Tönäisyihin Pyry ei ollut vielä ehtinyt tottua, mutta se tuntui silti mukavalta ja sai hänet häpeämään itseään vähän vähemmän. Aleksi jatkoi kuin varmentaen, ettei hän tarkoittanut oudolla pahaa: “Älä muutu, Pyry, ethän?”

Pyry oli niin yllättynyt, ettei ollut saada sanaa suustaan. Lopulta hän kykeni vain epäuskoisena kysymään: “Sä et siis pidä mua hulluna?”

“Enhän mä niin sanonut?” Aleksi vitsaili silmissä naurua ja vakavoitui sitten jatkaen olkapäitään kohauttaen: “Mut tosissaan, mikä mä oisin sanomaan, ettei kummituksia ois olemassa… Sä saat sit joskus kertoa mulle sun kummitusjuttuja, vai mitä?”

Pyry naurahti ja nyökkäsi jatkaen sitten jälleen tien mutkan tarkastelua käsittämättömän helpottuneena siitä, miten keskustelu oli päättynyt. Hänen huulilleen oli tarttunut samanlainen hymy kuin Aleksin kasvoilla oli juuri ollut.

LPVJ 8. osa

Viikonloppuna Pyry ei nähnyt Aleksia. Ehkä hän jopa tahallaan vältti ulkona kulkemista, koska jollain tavalla pelkäsi tämän kohtaamista. Pyry oli ihminen, joka mieluummin meni piiloon kuin marssi kohtaaman ja selvittämään ongelmia - ja siitä hän olikin monesti saanut kärsiä hävetessään asioita, joita muut ihmiset eivät todennäköisesti edes muistaneet. Hän ei vain voinut sille mitään.

Sen viikonlopun Pyry olisi kyllä mielellään unohtanut. Hän mietti ehkä tuhat kertaa, syytä Aleksin reaktioon ja kerta kerralta varmistui siitä, että joku tämän läheinen oli tehnyt samalla tavalla kuin autiotalon isäntä. Seuraavaksi Pyry vihasi itseään, syvästi. Sitten hän mietti, pitäisikö hänen vaikka soittaa Aleksille ja kysyä ja pyytää anteeksi. Sen hän kuitenkin päätteli tunkeilevaksi. Ehkä Aleksi soittaisi hänelle. Pyry ei jättänyt kännykkäänsä vartioimatta kovinkaan pitkäksi aikaa kertaakaan, mutta laite pysyi mykkänä. Tietenkin. 

Maanantaina Pyry harkitsi jopa myöhästyvänsä bussista ja tulevansa vasta seuraavalla, jotta ei tarvitsisi kohdata Aleksia pysäkillä. Ei olisi kovin paha myöhästyä yhden tunnin verran, eihän? Loppujen lopuksi Pyry päätyi kuitenkin saapumaan pysäkille ajoissa. Nippa nappa, kävi tuuri, että kuski huomasi hänet. Mutta ehti poika kuitenkin kyytiin. 

Koulupäivä kului mitä ilmeisimmin molemminpuolisen välttelyn merkeissä. Selvästikään myöskään Aleksia ei huvittanut jutella Pyrylle. Se ei varsinaisesti parantanut Pyryn oloa, vaikka tietenkin juuri tätä hän oli odottanutkin. Yhdellä välitunnilla Roope kysyi, mikä Pyryä vaivasi. Roopessa oli se hyvä puoli, että hän jätti aina asiat sikseen, kun hänelle sanoi kaiken olevan kunnossa. Niin kävi nytkin. 

Iltapäivällä kävi viileä tuuli. Pyry oli hieman yllättynyt siitä, että Aleksi ensinnäkään ei ollut lähtenyt koulusta ennenaikaisesti ja toiseksi tämä käveli hänen vierellään tien reunaa kuten normaalistikin. Se, mikä ei ollut normaalia, oli Aleksin hiljaisuus. Pyryltä vaikeneminen ei olisi ollut erikoista, mutta Aleksi yleensä tapasi jutustella vaikka vähän tyhjästäkin. Ja silloinkin, jos molemmat olivat vaiti, hiljaisuudessa ei yleensä ollut tällaista painoa. Aleksi näytti siltä kuin se pyörittelisi mielessään jotain eikä Pyry uskaltanut häiritä. 

“Hei kuule”, Aleksi sanoi juuri ennen kuin heidän tiensä olivat eronneet. Pyryä melkein hävetti myöntää, miten tämän äänen kuuleminen sai hänet hätkähtämään. “Haluutko sä tietää, miks hitossa mä lähin vetämään sieltä autiotalolta niin äkkiä?”

“Mmh, tietysti.”

“Mun sisko, mä en tiedä muistat sä meidän Minnin, se hyppäsi niiden kerrostalon katolta ja kuoli.”

Sanat juuttuivat ilmaan liian painavina tuulen pyyhkäistäviksi. Ne ladeltiin nopeasti ja kuin tunteista etäännyttäen. Aleksin silmät eivät kohdanneet Pyryn katsetta.

“Mä… mä oon pahoillani, mä en…” Pyry lopulta sopersi löydettyään äänensä. Sillä hetkellä hän jälleen vihasi itseään hyvin intensiivisesti. 

“Turpa kiinni, Pyry, et sä mitään väärää oo tehny. Tietenkään sä et tienny”, Aleksi vastasi ja katsoi sitten Pyryyn, “Mut haluutsä tietää tarkemmin? Että miks se teki sen.”

“Jos sä haluut…”

“Miks sä luulet, että mä ees kysyn?”

“Tietysti mä haluun kuulla.”

“No mennään sit johonkin… En mä sitä rupee keskellä kylää huutelemaan.”

Aleksi lähti harppomaan tietä eteenpäin taakseen katsomatta. Pyry seurasi. Jollain salakavalalla tavalla ilma oli muuttunut vaikeammaksi hengittää ja kolea viima haisi surullisesti syksyltä. 

* * * 

Pian kävi selväksi, että he olivat menossa järvelle. Se sopi Pyrylle oikein hyvin, sillä siellä hän tunsi olonsa kotoisimmaksi, ehkä oman huoneen jälkeen ainakin. Tänään vesi oli kolean harmaata kuin lyijykynällä piirretty ja aallokko kurotti terävänä syleilemään niin paljon rantatöyrästä kuin vain kykeni. Tuuli sai Pyryn palelemaan, mutta hän olikin melkein tottunut siihen, sillä hän paleli usein. Tänään oli muutakin mietittävää. Aleksin pudottama reppu jätti hiekkaan pölyisen kraatterin. Poika istuutui maahan, nojasi selkänsä yhteen suurista kivistä eikä katsonut silmiin. Pyry seurasi esimerkkiä vaitonaisena. Aleksi veti polvet koukkuun lähelle rintaa ja piirteli sormella hajamielisiä kuviota pehmeään hiekkaan.

Yleensä Pyry olisi tässä vaiheessa tuntenut voimakasta halua juosta karkuun, sillä hän ei kuitenkaan löytäisi oikeita sanoja ja sellainen ahdisti häntä. Kai se ahdisti nytkin, hän ei missään nimessä halunnut pahentaa asioita typeryydellään. Pakokeinoa ei tietenkään ollut ja vaikka olisi ollutkin, Pyrystä tuntui, ettei hän olisi käyttänyt sitä. Ei vaikka hänelle olisi maksettu siitä.

“Mä en edes tiennyt, että Minni oli mitenkään masentunut”, Aleksi sanoi hiljaisuuden venyttyä jo varsin pitkäksi, “tai siis, että se oli noin pohjalla. Kai mä tiesin, et sillä oli ongelmia, mut kaikillahan vittu niitä on… Ei se koskaan puhunut mitään eikä valittanut tai muutakaan.”

Seurasi taas pieni hiljaisuus, jonka rikkoivat vain näkymättömissä laulavat linnut sekä aaltojen ja tuulen humina. Pyrystä tuntui, että ne äänet olivat silloin parempia kuin hänen oma äänensä olisi ollut. 

“Tuolla koululla monikaan ei tiedä ja mä mielelläni pitäisin sen niin. Muutama kyllä tietää, että Minni kuoli, mutta ei sen tarkemmin.”

“Multa ne ei ainakaan kuule mitään”, Pyry lupasi. Aleksi vilkaisi häneen nopeasti ennen kuin palasi katsekontaktin välttelyn pariin.

“Minnin ongelmat alkoi yläasteella, kun sitä kiusattiin. Se oli aina sellainen hiljainen ja ujo ja liian kiltti, sitä oli varmaan vitun helppo kiusata eikä siitä kotona huomannut, jos se alkoikin viihtyä enemmän yksin. Se ei puhunut meille koskaan kiusaamisesta tai miten alas ne kusipäät sen veti, se ei kai halunnut häiritä muita omilla ongelmillaan tai jotain muuta paskaa. Tänkin mä tiedän vaan, koska luin sen päiväkirjoja. Se piti niitä ihan ala-asteelta lähtien. Oonks mä paha ihminen, kun luen sen päiväkirjoja?”

“Et tietenkään.”


Pyrystä tuntui, ettei Aleksi kysynyt kovin tosissaan. Ei kai se oikeasti tuntenut huonoa omatuntoa päiväkirjojen lukemisesta. Kuulosti enemmän siltä, että hän halusi vain saada Pyrynkin sanomaan jotakin.

“Mä voin joskus näyttää sulle. Se on piirtänytkin niihin. Vittu tuoreimmat niistä alkaa olla aika hemmetin pimeitä. Se piti nyt viimevuonna välivuotta, kun ei päässyt mihinkään opiskelemaan, ja muutti omaan kämppään, ei kauheen kauas meistä muista. Mä en sitten tiedä, rupesko se ehkä käyttää jotain aineita vai sekosko se muuten vaan. Ei se mitään huumeita koskaan kirjoissaan mainitse, mut ne merkinnät vaan on vitun pimeitä, vitun… Ja useammassa ku yhdessä kohdassa se on kirjoittanut, että vaan ne saamarin vihot on sen puolella ja koko muu maailma vihaa sitä ja… Viimeiseksi se on kirjoittanut kokeilevansa pian, miltä lentäminen tuntuu.” 

Aleksi värähti ja hänen silmänsä tuntuivat katselevan sivuja, joista hän juuri puhui. Siniset silmät, jotka olivat imeneet itseensä hieman järven alakuloista harmautta. Poika oli kyyristynyt hieman eteenpäin nojatakseen koukistettuihin polviinsa, vetäytynyt kokoon kuin joltakin suojautuen. Pyry halusi lohduttaa, mutta löytänyt ääntään. Sanojen sijaan hän päätyi ojentamaan kätensä koskettamaan Aleksin olkapäätä ja sai aikaan toisen värähdyksen. Tällainen ei varsinaisesti ollut Pyryn tapaista, mutta tällä kertaa hän ei edes alkanut tuntea itseään typeräksi liikkeen seurauksena. Hän tunsi Aleksin kehon lämmön kulkeutuvan pehmeän hupparinkankaan lävitse. 

“Äiti ja isä päätti muuttaa takasin tänne, et ne vois olla niin kuin lähempänä Minniä. Ne sanoo, et kaupunki turmeli sen… Jotkut juoksee muistoja karkuun, mut meidän porukat ajaa niitä takaa”, Aleksi sanoi ja suoristi ryhtiään. Pyry veti kätensä pois. “Onks sua, Pyry, koskaan kiusattu?”

Kysymys yllätti Pyryn varsin kokonaisvaltaisesti eikä Aleksin katse varsinaisesti auttanut hänen hämmennykseensä. 

”Ei”, se oli luonnostaan tuleva vastaus, puolusteleva, “Tai ehkä vähän. Silleen satunnaisesti. Mitä muuta voi odottaa, jos on näin idiootti nimi.”

“Mm?”

“Kaikilla oli aina hauskaa, jos joku ope tai muu sanoi, että ulkona pyryttää ja kun mun pikkusisko Lumi tuli kans samaan kouluun, niin siitähän sitä hauskaa tulikin. Tiiätkö, sieltä se lumipyry tulee ja sellasta. Mut ei kukaan enää pahemmin lukiossa oo mitään kuittaillu”, Pyry vastasi vähätellen tapahtumia äänellään. Ei se hänen elämäänsä ollut pilannut. Eikä hänen sisarensa ollut tehnyt itsemurhaa. Ei tuntunut oikealta alkaa puhua itsestään juuri nyt.

Aleksi ei sanonut mitään. Jotenkin Pyrystä silti tuntui, että tämä arvasi hänen mielessään olevan muutakin. Hetken kuluttua Pyry jatkoi hieman epäröiden: “Oli sitten vielä yks tyyppi meidän porukassa. Haukku muita herkästi, vaikka eihän se sitten mitään pahaa tarkoittanut, sehän oli niin kuin leikkiä vaan. Ja se oli semmosta epäsuoraa… Sen puheista vaan sai aina käsityksen, että me muut oltiin tyhmiä ja rumia ja säälittäviä…”

“Mut sä tiedät, ettet oo?” Aleksi sanoi ja nousi sitten seisomaan kädessään maasta poimittu kivi, jonka hän sitten viskasi voimalla veteen. Aallokko nieli sen ja vesirenkaat sulivat laineisiin.

Pyry oli puhuessaan “muista” tarkoittanut lähinnä itseään. Eihän kyseessä olevaa heppua olisi kai muuten kaveripiirissä pidetty, jos hän olisi saanut kaikki muutkin tuntemaan samoin kuin Pyryn. Ja Pyry ei ollut lähtenyt, koska hänellä ei ollut ketään muutakaan, jonka kanssa olla kouluaikana. Koska hän oli tyhmä, ruma ja säälittävä. Siksi hän kai nytkin oli… varovaisempi ihmisten kanssa. Varoi ettei hänelle naurettaisi. Hän tunsi olonsa vähän pahaksi miettiessään tällaisia sen jälkeen, mitä Aleksi oli kertonut. Esitettyyn kysymykseen hän ei vastannut, sillä hän ei aikonut valehdella. 

Jotain oli vielä sanomatta. Sen saattoi aistia ilmasta ja Aleksin olemuksesta. Tämän kasvoja Pyry ei voinut nähdä, sillä hän katsoi järven selälle, poispäin Pyrystä. Tuuli sotki Aleksin vaaleita hiuksia. Seisoessaan siinä pitkänä ja ryhdikkäänä, punainen huppari väriläiskänä pilvisen maiseman keskellä, hän olisi voinut olla jostakin maalauksesta. Melankolisesta maalauksesta, Pyry mietti. Sellaisesta, johon on käytetty paljon masentavan kylmiä ja tunteettomia värejä, joita yksittäinen iloinen väri vain jollain kierolla tavalla korosti.

“Tiätkö, mä olisin voinut olla se tyyppi teidän porukassa. Tai joku niistä, jotka kiusas Minniä”, Aleksi sanoi kuulostaen siltä kuin ponnistelisi pitääkseen äänensä kurissa ja itsensä koossa. Äänessä väreili tukahdutettuna vihaa, melkein raivoa itseä kohtaan, inhoa, katumusta, surua, katkeraa syyllisyyttä… Niistä oli vaikea ottaa selkoa. “Mulla oli tapana, ennen Minnin kuolemaa, olla aika vitun kusipää. Vittuilin ihmisille ja... En mä pitänyt sinä minään kauheen erikoisen pahana, mut ei sen niin erikoista tartte ollakaan. Ei Minninkään kiusaajat varmaan ajatelleet sen kiusaamisen olleen niin vakavaa…”

“Et sä… Ei toi Minnin tapaus ollu sun syytä.”

“Olis voinut. Miten moni niistä ketä mä oon haukkunu, alkoi uskoa niihin vittuiluihin? Helvetti. Sen takia on oikeestaan vaan hyvä, että tultiin tänne takasin. Siinä aikaisemmassa porukassa… siitä ois tullu vaan harmia, jos oisin jäänyt siihen entiseen kouluun.”

Pyryn teki mieli sanoa jotakin parantaakseen toisen oloa ja vakuuttaakseen, ettei itsensä syyttämisestä olisi mitään hyötyä. Eihän Aleksi enää ilkeillyt muille eikä menneisyyttä voinut muuttaa ja niin edelleen. Oli kuitenkin juuri sellainen hetki, jota Pyry oli pelännyt - hän ei saanut järkevää sanaa suustaan ja hiljaisuus venyi kuminauhamaisesti epämiellyttävän pitkäksi. Hän näpräili reppunsa hihnoja, niin kuin yleensäkin teki hermostuneena. Sitten hän muisti, mitä oli unohtanut laukkuun bussikortin ladattuaan ja kaivoi esiin hieman vääntyneen suklaalevyn. Pyry vilkaisi siihen arvioivasti. Jos Harry Pottereihin ja erääseen terveystiedon opettajaan oli uskominen, suklaan piti auttaa parantamaan mielialaa, joten miksi ei…


“Haluutko?” Pyry kysyi ja Aleksin kääntyessä jälleen häneen päin heilautti suklaalevyä ilmassa. Se toimi odotettua paremmin. Aleksin kasvoille nousi ainakin jonkinmoinen hymy pojan palatessa istumaan Pyryn viereen. Silmiin oli tullut rahtunen lämpöä.

Näytti siltä kuin Aleksi olisi aikonut sanoa jotain, mutta tulikin viime hetkellä toisiin ajatuksiin ja ilmiselvästi muutti sanojaan Pyryn ojentaessa hänelle rivin suklaata: “Kiitti.”

Kiitos saattoi kattaa muutakin kuin suklaan jakamisen.

Jännittävä tarina ala-asteelta: Varkaita vai kummituksia?

[Pistetääs nyt vaihteeksi tekstiä, jonka olen kirjoittanut 11- tai 12-vuotiaana ja joka ainakin omasta mielestäni on aika hauska. Tuohon aikaan olin vielä kunnon heppatyttö ja päähenkilön nimi taitaa olla jostain ihastuttavasta Pollux-kirjasta. Kaameimmat kirjoitusvirheet olen karsinut pois lukumukavuuden lisäämiseksi. Kertokaa, jos haluatte (tai sikäli kun tätä vissiin lukee vaan yksi ihminen: kerro jos haluat), että etsin lisää ala-asteen ainekirjoitustuntien satoa.]





Släm! Amy läimäytti rehuvaraston oven kiinni. Hän vei täysinäisen rehuämpärin valkealle ratsulleen, Pegasokselle. Amyn perhe oli hiljattain muuttanut maalle vanhaan kartanoon, jossa jotkut väittivät aaveenkin asuvan. Voi kuinka Amy olisi toivonut, että he muuttaisivat takaisin kaupunkiin! Siellä olivat kaikki hänen kaverinsa ja erityisesti Niina. Niina oli Amyn paras kaveri ja he soittelivat joka ilta toisilleen. Niinalla oli ohuet vaaleat hiukset vastakohtana Amylle, jolla oli yönmustat, pitkät ja tuuheat hiukset. Niinan silmät olivat siniset kun taas Amyn pähkinänruskeat.


Oli rauhoittavaa kuunnella, miten Peksu rouskutti tyytyväisenä rehuaan. Amy tarttui nurkassa olevaan harjaan ja alkoi lakaista tallin käytävää. Työtä kyllä riitti.


“Taidanpa istahtaa hetkeksi tuohon olkipaalille”, hän mutisi Peksulle. Talli oli lämmin ja Peksu hörähteli pehmeästi. Oli hiljaista.


Yhtäkkiä Amy havahtui. Hän vilkaisi kelloaan: keskiyö! Oliko hän torkahtanut? Onneksi talli sijaitsi kartanon pihassa. Amy antoi Peksulle hyvänyönsuukon, sammutti valot ja sulki oven perässään. Ulkona täysikuu loi kelmeää valoaan pihalle. Amyä väsytti. Sellaisella hetkellä voisi vaikka uskoa, että täällä vaeltaisi aave. Amy säpsähti ja lisäsi vauhtiaan. Hän yritti työntää kummitukset pois mielestään.


Amy syöksähti keittiöön, jossa istuivat huolestunut äiti ja isä, joka hymyili Amylle leikkisästi kuten isällä oli tapana.


“Missä olet ollut?!” äiti tuiskaisi.


“Torkahdin talliin”, Amy vastasi. Äidin siniset silmät kipunoivat.


“Talli ei ole nukkumapaikkasi”, äiti ärähti.


“Minä jo pelkäsin, että kummitus vei sinut”, isä sanoi huolestunutta leikkien.


“Hiljaa! Ei 12-vuotiaiden kuulu juosta ulkona kaiken yötä!”


“Mutta nythän on joululoma. Ja kaikki muutkin…” Amy yritti.


“Kaikki muutkin. Neiti menee nyt nukkumaan, vaikka koko maailma valvoisi”, äiti oli vihainen. Oli ollut vähällä, ettei hän ollut varustanut jotakin etsintäpartiota ja hänen hermonsa olivat riekaleina.

* * *

“Hohhoijaa”, Amy haukotteli aamiaispöydässä.


“Pyydystäksä kärpäsiä? Eiks noi murot kelpaa?” Alisa, Amyn 6-vuotias pikkusisko, oli noussut ylös väärällä jalalla.


“Kalpaahan nämä. Parempia nää on kuin sun. Tiesitkös, että ne sun murot on tehty hämähäkeistä?” Amy näpäytti takaisin.


“Eikä oo!” Alisa kiljui. Hän pelkäsi hämähäkkejä enemmän kuin mitään muuta.


“Oi kyllä. Ensin hämähäkit pyydystetään, sitten ne liiskataan ja piilotetaan murojen sisään, jotta lapset söisivät ne ja muuttuisivat hämähäkeiksi”, Amy selitti vakavalla naamalla.


“Eijeijeijeiiiii!” Alisa kiljui.


“Amy! Älä rääkkää siskoasi”, äiti tuhahti, “Ei niissä muroissa mitään ötököitä ole.”


“AMY!!!!” Alisa kiljui silmät leimuten. Hänen jäänsiniset silmänsä olivat hyvin vaihtelevat: vieraiden läsnä ollessa ne olivat kuin pikku enkelin (sitä korosti myös se, että hänellä oli vaaleat luonnokiharat hiukset). Amyn kanssa riidellessä ne leiskuivat ja kipinöivät ja riidan jälkeen niillä olisi voinut vaikka jäädyttää sulan laavan siihen paikkaansa. Hups, takaisin nykyhetkeen:


“Ahahahhahahahaha!” Amy kikatti, “Uskoitko?! Iihihihihihih.”


“En!” kuului painokas vastaus. Alisa yritti mököttää, mutta kun Amy vain kikatti, alkoi hänenkin hymynsä olla herkässä.


“Ei ole hauskaa”, hän yritti naurua äänessään, mutta kun Amy ei lopettanut nauramista, molemmat alkoivat räkättää. Isä astui huoneeseen.


“Mikäs on noin hauskaa?” hän kysyi.


“No… hihhih, kun tuo… haaha haa…” tytöt takeltelivat. Isäkin alkoi nauraa. Äiti tuijotti perhettään kuin avaruuden olioita. Häntäkin alkoi naurattaa ja pian koko poppoo hekotti.

* * *

Myöhemmin päivällä Amy asteli kaupungilla ostoskassin kanssa. Samassa hänen eteensä ilmaantui tyttö, jonka Amy hämärästi muisti nähneensä.


“Hei!” tyttö sanoi, “Olen Annukka ja sinä olet Amy, vai mitä?”


“Joo olen. Mistä tiesit?” Amy ihmetteli.


“Taikaa”, Annukka sanoi, “No ei. Isäni on sen koulun rehtori, jossa aloitat keväällä.”


“Ai, sepä kivaa. Haluaisitko tulla käymään meillä, vaikka iltapäivällä?”


“Joo. Eikös sinulla ole heppa? Voisin auttaa sen hoitamisessa”, Annukka sanoi.


“Mainiota! Käykö, jos tulet viideltä?”


“Uskoisin, että se käy”, Annukka vastasi ja sitten hänen täytyikin jo mennä.

* * *

Iltapäivällä Amy oli kävelemässä kartanon puutarhassa. Hän oli jo ollut vähällä unohtaa, että Annukka oli tulossa.


“Moi!”


“Ääk! Huh, ei saa säikytellä”, Amy tuhahti. Hän ei ollut kuullut Annukan askeleita.


“Hih! Pelästyitkö? Ei ollut tarkoitus”, Annukka sanoi.


“Haluatko nähdä huoneeni? Tallin iltatöihin on vielä aikaa”, Amy kysyi.


“Joo hyvä idea.”


Tytöt menivät peräkanaa sisään.

* * *

Aika vieri ja tytöt olivat juuri tekemässä tyttöjenlehdessä ollutta testiä toisilleen, kun Amy sattui vilkaisemaan kelloon: “Kahdeksan! Voi ei, meidän pitäisi jo olla tallissa”, hän voihkaisi.


“No sitten menoksi. Minähän lupasin auttaa”, Annukka sanoi.


He lähtivät yhdessä pimeään iltaan. Ympärillä oleva pimeys sai kylmät väreet kulkemaan Amyn selkää pitkin, sillä jos hän jotain pelkäsi niin pimeää,  tai pikemminkin sitä mitä se kätki sisälleen. Amy oli niin ajatuksissaan, että hätkähti, kun tallin ovi narahti auki Annukan nykäisystä. Tyttöjen touhutessa tallissa ulkona liikkui joku tai jokin…

* * *

“Huh huh olipa päivä”, Amy tuumasi illalla itsekseen. Hän oli jo yöpukeissa ja meni sammuttamaan valoa. Ikkunan kohdalla hän pysähtyi ja kurkisti ulos. Pyöreä kuu valaisi hieman seutua, aivan kuin ulkona olisi liikahtanut joku. Siellä se oli. Se hohti heikosti kalpeassa kuunvalossa ja Amyä kylmäsi. Oliko se aave? Amy hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan. Ei mitään. Amy kiiruhti valokatkaisijan luo ja kömpi sänkyyn.


Se oli vain kuvitelmaa, hän vakuutteli itselleen, mutta juttu jäi silti kiusaamaan häntä. Oliko hän kuvitellut kaiken? Tarkoittiko aaveen näkeminen ehkä onnettomuutta?

* * *

“Herätys unikeko!” Amy kuuli unen läpi, “Aiotaankos sitä nukkua puoleen päivään?”


Herättäjä oli äiti.


“Äh! Onko jo aamu?” Amy mutisi unenpöpperössä. 


“Peksu odottaa”, äiti sanoi.


“Hohhoijaa! Tulen heti”, Amy  sanoi noustessaan ylös.


Vielä tallille päin mennessään Amy oli hieman uninen, mutta perille päästessä kaikki unen rippeet haihtuivat. 


“Peksu! Missä olet? Älä leiki piilosta!” Amy huuteli hätääntyneenä säntäillessään ympäri pientä tallirakennusta. Ei jälkeäkään.


“Äää-ää! Kummitus vei Peksun”, Amy nyyhkytti hysteerisesti.


“Hei mitä nyt? Mikä kummitus?” Amy kohotti kyyneleisen katseensa ja näki Annukan huolestuneet, lämpimät silmät.


“Peksu on kadonnut. Ja…” Amy vaikeni hetkeksi, “Näin viimeyönä sen kuuluisan haamun.” Hän katsoi Annukkaa silmiin nähdäkseen, pitikö tämä häntä pilkkanaan. “Luulen… että se vei Peksun. Pidätkö minua sekopäänä?” Amy nieleskeli itkua.


“En mutta en myöskään haluaisi uskoa, että aave on vienyt Peksun”, Annukka vastasi, “Ryhdytään salapoliiseiksi. Ensin kerrotaan vanhemmillesi niin he voivat hälyttää oikeat poliisit.”


“Hyvä on. Minä kerron heille. Sinä voit jo etsiä johtolankoja”, Amy sanoi toivoa äänessään. Tytöt lähtivät kumpikin omille tahoilleen.


Hetken päästä Amy palasi.


“No miten he reagoivat?” Annukka kysyi.


“Isä suhtautui aika rauhallisesti, mutta äiti sai melkein sydärin”, Amy selitti, “Löytyikö mitään?”


“No löysin kyllä hevosen jäljet, mutta… Tule katsomaan”, Annukka viittasi Amyn seuraamaan.


“Harmi, ettei ole lunta”, Amy totesi heidän astellessaan tallin eteen.


“Katso”, Annukka sanoi osoittaen maata. Siinä ne olivat. Amystä ne olivat aivan tavallisen näköiset, mutta kun hän katsoi tarkemmin, hän huomasi, että yhtäkkiä ne katosivat.


“Taisi sittenkin olla kummitus”, Annukka huomautti hiljaa.


“Mitä me teemme? Tahdon Peksun takaisin!” Amy alkoi taas nyyhkyttää, mutta ryhdistäytyi pian. “Sori”, hän sanoi.


“Ei se mitään. Hmm… Pitäisikö meidän nukkua ensi yö tallissa? Nähtäisiin edes, mikä mörkö täällä on”, Annukka sanoi.


“Ta-tallissako?” Amy takelsi.


“No minä ainakin haluan mennä”, Annukka ilmoitti.


“H-hyvä on, minäkin tulen”, Amy huokaisi


“Selvä, nähdään sitten illalla. Minun on nyt mentävä. Heippa!” Annukka huikkasi ja lähti. Amy laahusti sisään.

* * *

… Taskulamppu, makuupussi, vitsikirja, eväät, toinen taskulamppu… Kaikki koossa, Amy mietti reppunsa sisältöä. Ilta oli tullut, äiti ja isä nukkuivat jo. Amy hiipi hiljaa ulos. Kylmä tuuli syöksähti ovella häntä vastaan. Hän juoksi tallille. Onneksi Annukka oli jo siellä.


“Heippa”, Amy sanoi vaisusti. 


“Moi”, Annukka vastasi. He istahtivat viltille, jonka Annukka oli tuonut. Tunnelma oli painostava. Annukka yritti pariin kertaan keventää tunnelmaa, mutta turhaan.


“Ei se varmaan tulekaan”, Annukka sanoi kärsimättömänä.


“Sshhh! Amy sähähti. Tuolla pimeyden suojassa se varmasti vaani häntä, valmiina hyökkäämään. Se vain odotti tilaisuutta. Amystä tuntui, että kohta hän huutaisi. Mutta samassa ovi narahti. Tytöt jähmettyivät niille sijoilleen. He odottivat mielestään ikuisuuden, mutta ketään ei tullut. Lopulta Amy ei kestänyt enempää odotusta vaan nousi hitaasti ylös.


“Amy, mitä sä teet?” Annukka kysyi kuiskaten.


“Jos sillä kummituksella on minun Peksuni, niin saa luvan antaa sen takaisin”, Amy vastasi astellessaan ovelle ja Annukka seurasi perässä.


He kurkistivat ulos, mutta kun mitään ei näkynyt, he uskaltautuivat pihalle. Sitten puun takaa hyppäsi esiin heikosti hohtava, hyvin pitkä olio. Tytöt olivat niin peloissaan, etteivät pystyneet liikkumaan. Ainoat ajatukset olivat: “Olisinpa vuoteessani” ja “Nyt se tulee ja… ja…” Aave lähestyi ja Amy yritti huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa.


Samassa alkoi kuulua kikatusta. Mistä se tuli? Ei kai vain aaveesta?


“Tuon naurun tunnen vaikka unissani”, Annukka ärähti, “Saku ja Petteri, paljastuitte.”


Annukka tarttui kummituksen lakanaan, joka paljasti altaan pitkän, kutakuinkin Amyn ikäisen pojan, joka piti harteillaan kikattavaa seitsemänvuotiasta poikaa. He olivat veljekset, Amy sai myöhemmin kuulla.


“Olisittepa nähneet ilmeenne! Hih hih hii!” pieni Saku hekotti, “Kuinka jonkun silmät voi olla niin suuret?”


“Tuskin naurattaa huomenna, kun poliisi tulee vierailulle”, Amy sanoi.


“Ei!” Petteri huudahti.


“Minä keksin!” Annukka sanoi, “Tuotte Peksun takaisin ja maksatte kuukauden sen hoitokuluja, niin me sanomme, että se oli kummitus.”


“No okei”, pojat myöntyivät.


“Yhtä juttua en ymmärrä. Miten ne jäljet katosivat?” Amy ihmetteli.


“No me pyyhittiin ne pois”, Petteri vastasi.


Aamulla oli Peksu taas tallissa ja kaikki palasi normaaliksi. Loppujen lopuksi mitään kummitusta ei siis ollut. Vai oliko?

LPVJ 7 .osa

Perjantai-iltapäivä oli pilvinen ja lämmin. Ilma seisoi paikoillaan kosteana kuin kasvihuoneessa. Kohta sataisi. Mustat pilvet taivaanrannassa lupasivat niin. Pyry käveli Aleksin kanssa pysäkiltä kotia kohti hienoinen ärsytys takaraivossa nakuttaen. Hän oli koko pahuksen bussimatkan kuunnellut Aleksin valittavan, kuinka tällaisessa metsässä ei ollut mitään tekemistä. Että ehkä joku Pyryn tapainen kummajainen saattoikin viihtyä jopa perjantai-iltaisin tuntikausia jumittamassa jonkin järven rannalla, mutta Aleksille se kävi pitemmän päälle tylsäksi. Ei sillä, Aleksin mielestä järven ranta oli oikein kiva ja nätti paikka, ei hän sitä tarkoittanut. Pyry ei myöskään ottanut sitä "kummajaista" loukkauksena. 

Ei olisi kulunut kuin pari minuuttia ennen kuin Pyry olisi väistämättä päässyt valituksesta eroon heidän kääntyessään eri suuntiin. Hän kuitenkin tuli keksineeksi jotain. Idean, joka ei ehkä ollutkaan hänen paras keksintönsä, mutta vaikutti hauskalta ajatukselta.

“Ooksä koskaan murtautunut autiotaloon?” Pyry kysyi kuin ohimennen keskeyttäen Aleksin lauseen.

“Täh? En oo. Miten niin?” Aleksi vastasi huulillaan alkava hymy, joka kertoi tämän aavistavan vallan mainiosti, miksi Pyry otti asian esille. Pyryn tosin hieman yllätti tieto, ettei Aleksi ollut koskaan tehnyt niin. 

“Sähän kai tiedät, et tässä lähellä on yks hylätty talo? Ollu tyhjillään kuulemma jo ainakin parikymmentä vuotta tai jotain sinne päin?”

“En oo kuullu.”

“Etkö? Mä luulin, että kaikki täällä tietää siitä. Jos sulla on niin tylsää, niin voitas käydä katsomassa sitä. Vaikka ei siellä mitään ihmeellistä oo.”

“Näytä nyt vaan missä se on. Mielellään ennen ku alkaa sataa”, Aleksi komensi ja tönäisi täysin tarpeettomasti Pyryn olkapäätä. Se sai yhtä tarpeettoman hymynkareen nousemaan Pyryn huulille. Hän nielaisi ilmeen ja kääntyi näyttämään tietä autiotalolle, jota oli yksinään tutkinut jo lapsena.

* * *

Talossa ei ollut juuri muuta vikaa kuin sen sijainti keskellä metsää. Se näytti ainakin ulkoa päin varsin hyväkuntoiselta ottaen huomioon, kuinka kauan se oli ollut vailla asukasta. Maali oli tosin haalistunut seinistä ja puutarhan paikasta kertoivat enää muutamat omenapuut ja sotkuiset herukkapensaat metsän villin puuston lomassa. Talolle johtavan tien olivat nielleet ruohot ja paikoin miltei vyötäröön ulottuvat heinät. Pyryn äiti oli aina kieltänyt kulkemasta sellaisessa ruohikossa, sillä mistä tiesi, milloin jalan alle sattuisi käärmeen häntä ja totta kai heinikot vilisivät punkkeja ja ties mitä ötököitä. Tietenkään Pyry ei ollut koskaan kuunnellut eikä aikonut tehdä poikkeusta nytkään. Jollain tavalla hän oli joka tapauksessa selvinnyt hengissä tähänkin asti.

Talolle päästyään kaksikko kierteli tutkimassa rakennusta. Ovi oli jumissa, tai lukossa, kuten oli ollut jo vuosia ja etupihalle katsovista pienistä ikkunoista ei todennäköisesti mahtuisi kovinkaan helposti ahtautumaan sisään, kuten Pyry oli pienempänä tehnyt. Takapihan puolella ikkunat olivat suurempia, mutta yllättävän korkealla maanpinnasta. lyhyen väittelyn ja pienimuotoisen akrobatian harjoittamisen jälkeen Pyry huomasi istuvansa Aleksin hartioilla yrittämässä kammeta metallisella viivoittimella auki yhtä isommista ikkunoista. Hän pelkäsi tipahtavansa minä hetkenä hyvänsä.

“Pistä nyt vauhtia siihen”, Aleksi hoputti, “Vaikka sä ootki tommonen vitun luuviulu, et sä mikään painoton oo.”

“Turpa kiinni, ei tää ihan helppoa oo”, Pyry vastasi ja putoamispelko taatusti kuulsi hänen äänestään, “Ja pysy paikallas!”

“No vittu, riko se ikkuna vaikka.”

“Enkä riko.”

Pyry ei pitänyt ajatuksesta, että tuhoaisi toisten omaisuutta. Olkoon kuinka hylättyä tahansa. Sellainen hän vain oli. Talo oli jo nyt tarpeeksi surullisen näköinen haalistuneena ja räystäskourut irrallisina roikkuen. Ei se enää tarvinnut rikottua ikkunaa. Sitä paitsi hänestä tuntui, että ikkuna alkoi jo liikkua karmissaan.

Vielä muutama hetki kului ennen kuin Pyry sai irrotettua ikkunaruudun. Kun alkuun oli päässyt, se kävi loppujen lopuksi varsin helposti. Poika laski ikkunaruudun varoen sisäpuolelle huoneen lattialle ja kiipesi sitten itse perässä. Seuraava haaste oli saada Aleksikin kiskottua ikkunasta. Ennen pitkää kumpikin kuitenkin seisoi pölyisessä ja varsin autiossa huoneessa.


Yhdessä nurkassa oli valtava puuliesi, samanlainen kuin Pyrynkin kotona. Siitä päätellen he olivat onnistuneet tunkeutumaan keittiöön. Jostain pilven raosta paistava auringonsäde sai ilmassa pyörteilevät pölyhiukkaset ja Aleksin silmät kimaltamaan. Eräällä seinällä oli yhä rivi matalia keittiökaappeja ja Pyry muisti entuudestaan, että niiden sisällä oli jokunen paperi, joitakin käsinkirjoitettuja reseptejä kellastuneella ruutupaperilla. Aleksi meni tutkimaan kaappeja. Pyry tyytyi katselemaan ympärilleen ottaen silloin tällöin askeleen tai pari lähinnä päämäärättömästi. Kaikki talossa haisi vanhalta ja unohdetulta.

Pyryn katse siveli kattoa ja jäi kiertelemään lautoihin kiinnitettyjä jykeviä koukkuja. Heillä kotona oli sellaisetkin, ne olivat aikoinaan toimineet leipävartaiden kiinnittiminä. Nykyäänhän niitä ei kukaan enää käyttänyt. Ihmiset vain eivät jaksaneet ottaa niitä poiskaan ja toivathan ne taloon tuulahduksen menneisyyttä. 

Pyry mietti, oliko näillä koukuilla ollut joskus muunkinlaista käyttöä; enemmänkin menneisyyttä kuin vain leipien kuivaaminen. Kylällä liikkuneen huhun mukaan talon viimeisin ja nähtävästi viimeinen asukas oli kuollut oman käden kautta. Hirttänyt itsensä, ihmiset useimmiten sanoivat. Se ehkä saattoi olla osasyy talon hylkäämiseen - kuka halusi talon, jossa sukulainen oli tehnyt itsemurhan? Pyry kuvitteli, miten yksinäinen mies - mies tarinoiden mukaan talon omistaja oli ollut ja ehkä juuri tullut vaimon jättämäksi tai kenties pettämäksi - työnsi vapisevin käsin köyden silmukan kaulaansa, nousi tuolille ja sitoi narunpään yhteen katossa olevista koukuista. Sitten mies työnsi jaloillaan tuolin kumoon.

Pyry saattoi miltei nähdä silmissään, millainen näky oli kohdannut sitä ihmistä, kuka ikinä ruumiin olikaan löytänyt. Hän saattoi nähdä miehen raskaan kehon huojahtelevan hiljaa köyden päässä, koukun ja köyden pitäessä tuskin kuultavaa natinaa. Pyry ei luonnollisesti ollut koskaan nähnyt, miltä ihminen näytti hirttämisen jälkeen, mutta jostain syystä hän kuvitteli, että tämän talon viimeisen asukkaan huulet olivat olleet tummat ja turvonneet. Silmät ehkä auki ja vetisen punaiset. 

Pyryä puistatti. Hän käänsi katseensa ja löysi Aleksin, joka edelleen oli kyykistyneenä kaappien viereen. Seuraavaksi Pyryn aivot tekivät ehkä pahimman oikosulkunsa vähään aikaan.

“Uskotsä kummituksiin?” Pyry kysyi kuin ohimennen. Aleksi keskeytti sen, mitä ikinä olikaan ollut tekemässä ja katsoi Pyryyn kulmat kurtussa.

“Miten niin?”

“Meinaan, että jos niitä on, niitä löytyy varmasti tästä talosta”, Pyry selitti ja jatkoi Aleksin kysyvän katseen vaatimuksesta: “Tän entinen omistaja kuulemma hirtti itsensä.”

Hän ei ollut tajunnut odottaa sellaista reaktiota, mikä oli hirvittävän typerää kun sitä oikein ajatteli. Aleksin kasvot kalpenivat silminnähden ja hänen silmänsä tähysivät samaan suuntaan kuin Pyry vielä hetki sitten. Jos mahdollista, Aleksi kalpeni entisestään. Pyry avasi hämmentyneenä suunsa ja aikoi kysyä, oliko toisella kaikki hyvin. Vaikka näkihän hän, että ei ollut. Hänet kuitenkin keskeytettiin.

“Mennään pois täältä”, Aleksi sanoi, viskasi löytämänsä paperit takaisin kaappiin ja suuntasi avonaiselle ikkunalle hetkeäkään epäröimättä pudottautua pihamaalle, jota nyt kastelivat sateen ensimmäiset raskaat pisarat. 

Pyrykin seurasi perässä tuntien olonsa kurjaksi. Hän ei jäänyt edes yrittämään palauttaa ikkuna omalle paikalleen vaan seurasi poispäin harppovaa Aleksia. Toisella ei selvästikään ollut pienintäkään halua tulla otetuksi kiinni, eikä Pyry lähtenyt juoksemaan saavuttaakseen tämän. Hän oli jo tehnyt jotain kammottavan typerää eikä hän halunnut kiusata toista enempää, jos tämä ei sillä hetkellä seuraa kaivannut. 

Pyryn olisi pitänyt arvata ja joko mainita aikaisemmin autiotalon menneisyydestä - vaikka ainahan hän oli luullut, että kaikki tiesivät siitä! - tai olla kokonaan kertomatta. Ehkä hän ei ollut pelkastään kuvitellut Aleksia seuraavaa aavetta. Ehkä se oli todella olemassa. Ehkä se oli todella kuollut vain vähän aikaa sitten. Voi hyvä luoja, miten ihminen saattoi olla idiootti!

Pilvet olivat puhjenneet täysimittaiseen rankkasateeseen. Vain pienessä hetkessä Pyry oli läpikotaisin märkä, mutta häntä ei siltikään huvittanut kiirehtiä sisälle. Kenties hänen reppunsakin oli jo kastunut läpimäräksi ja sen sisällä kirjat pilalla, mutta Pyryä ei kiinnostanut. Hän olisi voinut hukuttaa itsensä sateeseen, jos se olisi ollut mahdollista.