Kaikki kirjoittajat vihaavat itseään silloin tällöin

Näin yleistäen kirjoittajien itsetunto vaihtelee varmuudesta että on seuravan maailmanlaajuisen bestsellerin kirjoittaja aina siihen asti, että vihaa kaikkea kirjoittamaansa niin kovasti, että tekisi mieli polttaa joka ikinen koskaan kirjoittamansa teksti. Kirjoittajat ovat kummallisia.

Joskus sitä vain katsoo omaa tekstiään ja kysyy itseltään, että mitä hittoa nyt oikeasti. Erityisesti tätä tapahtuu vanhoja kirjoituksiaan lukiessa ja kai se on yritettävä ottaa lohduttavana asiana sillä selvästi jonkinlaista kehitystä on täytynyt tapahtua. Aloittelevat kirjoittajat kompastelevat yksi toisensa jälkeen samoihin kliseisiin ja oikeastaan eihän sitä tarvitse hävetä. Tai no ehkä vähän, mutta pointti on, että sitä tapahtuu muillekin.

Kellään muulla tällainen fiilis vanhoja tekstejään selatessa?

Kirjoita nyt kuitenkin ne muutama kammottavan kliseistä ja latteaa tarinaa, kehity ja siirry seuraavalle tasolle. Sitä mieltä minä olen. On ihan turhaa odottaa aloittelijoilta täydellisyyttä.

Itsensä nolaaminen yleisen huvin vuoksi tuntuu olevan ajan henki (kun vaikka vilkaisee jotain tosi-tv-tarjontaa niin tältä päätelmältä ei voi välttyä), joten avaanpa nyt luurankokaappini ja puhun hieman ensimmäisestä netissä julkaisemani tarinasta. Sen nimi oli Suklaasilmät, aivan, jo pelkkä nimi herättelee oksennusrefleksiä, mutta hei, olin 15 ja mahdollisesti tiedostin myös kohdeyleisöni olevan nuoret demitytöt - demi-fi:ssä siis kertomuksen julkaisin - ja päädyin kirjoittamaan teiniromantiikkaa.

Ette varmaan ikinä arvaa, mistä tarina kertoi. Päähenkilönä on tuskallisen tavallinen, mutta vetäytyvä tyttö, jota "syrjittiin, joskus kiusattiinkin" ilman oikeastaan mitään syytä. Tytön luokalle tulee uusi poika suklaasilmineen ja hunajaisine kiharoineen ja kuinka ollakaan nämä kaksi rakastuvat ja seuraa jotain ihmeellistä draamaa ja lopulta loppu hyvin kaikki hyvin. Suunnilleen saman tarinan voi lukea vaihtelevilla eroavaisuuksilla lukemattomien eri tyttöjen kirjoittamina ja ehkä se on vaihe, joka useiden on vain yksinkertaisesti käytävä läpi. Jos et tätä vaihetta ole kokenut, onnittelut sinulle.

Melkein tekee mieli itkeä.

Hauskinta tässä jutussa on se, että juuri kyseinen tarina sai minut todella rohkaistumaan kirjoittajana ja uskaltamaan laittaa tekstejäni esille. Kommentit joita sain, olivat lähinnä jatkon pyytämistä ja lyhyitä kehuja, jotka silloin tuntuivat suuremmoisen ihanilta haurasta kirjoittajaitsetuntoa rakentamassa olevasta teinistä. Tuohon aikaan tuntui, että kaikki mitä kyseiselle saitille syydin, oli kultaa ja minä olin jokin uskomaton lahjakkuus. Uskon, että tarvitsin sitä tunnetta.

Näin jälkeenpäin katsottuna teksti oli melkoista kuraa, mutta olen silti tyytyväinen, että tuolloin minulle ei sanottu niin. Olen iloinen siitä, että ensimmäisen tarinani kohdalla kommentit olivat myönteisiä. Myöhemmin olen saanut kritiikkiä ja arvostan sitä suuresti, mutta Suklaasilmien aikaan todella tarvitsin jonkinlaista materiaalia rakentaa itselleni perusrohkeus, jonka avulla myöhemmin kestäisin kritiikin ja pystyisin hyödyntämään sen. Se aika, jonka kliseistä teiniromanssiani kirjoittaessani elin onnellisen kuplani sisällä, mahdollisti sen, että itsetuntoni kestää julkaista tekstejä ja ottaa niistä saatu palaute vastaan.

Anna-Leena Härkönen puhui jossain kolumnissa (olisikohan ollut julkaistu Apu-lehdessä) kirjoittajien itseinhosta. Monet hänen tuntemansa kirjoittajat ovat hylänneetkin tekstejä itsekritiikin seurauksena ja tekstiä lukiessa koin itse syvää samaistumisen tunnetta. Siitähän se lähinnä johtuu, että omakin LPVJ-jatkikseni kirjoittaminen tökkii ja julkaisussa välit ovat tuhottoman pitkiä - katsoessani tarinaani tekee toisinaan mieli repiä hiukset päästä ja kirkua, että pystyn minä nyt taivaan tähden parempaankin. Tylsä, sekava, hölmö. Aloitin sen ilman kovin tarkkaa suunnitelmaa, kirjoitellakseni vain jotakin. Moniin juonenkäänteisiin olen kirjoittanut alustavat välineet niiden toteuttamiseen, mutta olenkin hylännyt käänteen sen kliseisyyden tähden. Ja sitten henkisesti läimäytän itseäni koska goddammit woman, et oo enää 15, yritä nyt saada edes jotain tasoa tekstiisi.

Yritin tässä kai sanoa, että ainakin nuoret ja aloittelevat kirjoittajat, älkää hermostuko, vaikka tekstinne ei olisikaan vielä niin priimaa ja siellä vilisisi jos jonkin moista mary sueta ja gary stuta. Kyllä se vielä siitä. Olet hyvä kirjoittamaan, jatka pian!

Olen ollut sama ennenkin

(Kai tämä on novelli, koska puhuja on fiktiivinen)

Kanaalin rannalla kuulee aina hennon liplatuksen vaikka penkit on aseteltu typerästi niin, että istuja ei näe vettä vaan on siihen selin. Vesi symboloi elämää, tässä kaupungissa on pakko kääntää selkä elämälle, jos haluaa levähtää hetken tai istua alas syömään jäätelötuuttia. Sellaista se kai on yleensäkin, elämä. Pitää olla joko koko ajan liikkeellä tai lakata elämästä, muu ei käy. On oltava oman elämänsä sankari, päähenkilö, ei saa jäädä sivuhahmoksi, mutta kaikki muut pitää saada tavalla tai toisella latistettua tuohon kategoriaa. Jokaisen elämän on oltava kertomus, selviytymistarina, jotain inspiroivaa, runollista, kaunista, samanlaista. On oltava syy- ja seuraussuhteet. On oltava aikajatkumo. Miten pisteestä A päästiin pisteeseen B, siis kuvainnollisesti. Joskus joku hyppää suoraan C:hen, mutta se on taiteilevaa hienostelua. Jos elämäänsä haluaa lisätä C:n, on ensin kuljettava B:n kautta. Niin se toimii.

Kanaalin rannalla kasvaa puita, on melkein aina kasvanut. "Aina" on suhteellinen käsite, riippuu näkökulmasta. Minä en enää tiedä, kenen näkökulmasta katselen. Ajattelen minulle annettuja ajatuksia, sekoitan niistä oman uniikin keitokseni, yhdistelemällä. Syntyykö jotan uutta? Tarvitseeko? Kanaalin rannan puut varjostavat mukavasti paahteisena päivänä.

Minä olen alkanut tajuta, että oma elämäni on pirstaleista. Olen tällä hetkellä jotakin, mitä en ollut lapsena. Olen kai kasvanut henkisesti, jos niin halutaan sanoa ja totta kai halutaan. Henkinen kasvu on positiivista, toisin kuin satunnainen muuttuminen. Se olisi kaksinaamaista. Minulla on useammat kuin kahdet kasvot, on ehkä aina ollut. Se ei ole hyvä asia. Sankarin on oltava moraalisesti edes jollain tavalla hyvä, esimerkillinen ja ennen kaikkea yhtenäinen. Vain looginen ristiriitaisuus sallitaan.

Tai ehkä olen vain tarinassani siinä vaiheessa, kun ollaan pohjalla. Ehkä muutaman vuoden päästä hahmotan tarinani, niin kuin kunnon ihmisen kuuluu, ehkä silloin hahmotan tämän olleen vain jonkinlainen osa aina olemassaollutta tapahtumaketjua ja voin kertoa nuoruuden harhailuistani ja eksymisistäni ja sen jälkeen itseni löytämisestä kokemuksen syvällä rintaäänellä jossain tyttöjen lehden palstalla. Älkää teinit huoliko, jos joku minunlaiseni löysi itsensä, ei se voi liian vaikeaa teillekään olla. Uusi sankaritarina. Maailma kiittää.

Kaiken pitäisi olla lineaarista, mutta ei se ole. Kaiken pitäisi noudattaa draaman kaarta, mutta elämässä ei se niin mene. Lehdet editoivat yksittäisistä elämistä sellaista, mutta samanlaista kuvanmuokkausta se on kuin kansikuvatyttöjen hoikistaminen photoshopilla. Olenko katkera? Miksi? Siksikö, ettei minulla ole tarinaa?

Kanaalin varrella on hyvä istua hetki ja koota itsensä. Jos vaikka saisi mukaansa kaikki osat ja palaset, kun nousee sään harmaaksi kuluttamalta penkiltä, ettei unohtaisi mitään luonteenpiirrettä tai avainnippua istuimelle. Jos sielunsa voi pudottaa huomaamatta, ehkä minulle on niin käynyt. Äiti sanoo aina, että hukkaisin oman pääni, ellei se olisi minussa kiinni ja hän saattaa olla oikeassakin. Minun kasvojani ovat muokanneet niin aika kuin minä itsekin, olen muuttunut niin monta kertaa, että miten minä edes voisin olla se sama ihminen, joka hiukset saparoilla ja pelolle läheistä sukua olevasta jännityksestä vapisten aloitti koulun? Jonkinlainen yhteys noilla kahdella ihmisellä olisi kuitenkin pakko nähdä. Juuri nyt olen pisteestä pisteeseen -tehtävä, jonka pisteistä puuttuvat numerot.

Olenpa minä tänään kummallisella tuulella. Jotenkin erityisen ohut, enkä puhu mistään fyysisestä ominaisuudesta. Enimmän osan ajasta olen suhteellisen selväjärkinen, kuten muutkin. Ei kannata kapinoida normeja vastaan, ellei satu olemaan ryhmässä, jossa normien rikkominen on normi. Se on niin hämmentävää, että jätän ajatusketjun siihen. Enimmän osan ajasta en ole yhtä melodramaattinen kuin nyt, minä vakuutan. Tässä maailmassa ja ajassa on rikos kuvitella olevansa erikoinen, enkä minä halua rikkoa lakia, kirjoittamatonta tai kirjoitettua, en ole siihen tarpeeksi rohkea.

Kanaalin rannan penkeissä ja niiden ohi kulkevien ihmisten katselussa on jotain sellaista, mikä saa minut ajattelemaan näitä asioita. Ei ehkä pitäisi. Kun ajattelen liikaa, tunnen olevani irrallinen ja suutun yhteiskunnalle, vaikka sekin on enimmäkseen vain idea ja minä olen joka tapauksessa itse osa sitä. Abstraktille idealle on helppo olla vihainen. Ihmiset eivät ole niin järkiperäisiä olentoja kuin haluavat uskoa, eivät läheskään.

Olen muuttunut miljoonat kerrat ja silti tajuan, tällä hetkellä keinuvien oksien alla, olen ollut sama ennenkin.

* * * * *

Tämä syntyi luennon jälkeen, kuumeisesti naputellen, enimmäkseen tajunnanvirtana. Taustalla varmasti aiemmalla luennolla käyty keskustelu siitä, miten lehdissä keskitytään nykyään yksittäisten ihmisten tarinoihin ja näiden elämää tarinallistetaan (mikä laajenee siihen, että ikään kuin kannustetaan ihmisiä noin yleensä yrittämään nähdä elämänsä jonkinlaisena tarinana). Myös ihmisten omin sanoin kertomissa haastatteluissa esiintyy samoja piirteitä, esimerkiksi päihdeongelmista toipuneet ja toipuvat kertovat useimmiten "olleensa pohjalla" ja "alkaneensa sieltä sitten nousta", meillä on olemassa valmiit kaavat erilaisille kertomuksillemme ja niissä useimmiten annetaan itsestä (päähenkilöstä) sankarimainen kuva. Onko sillä sitten huonoja ja hyviä puolia ja missä suhteessa, se on sitten eri asia, mutta tällainen ilmiö on olemassa.

Pahoittelen, jos tekstiin on jäänyt lyöntivirheitä. Oikolukuohjelmani on edelleen melko hyödytön ja vaikka luen tekstin moneen otteeseen, omille virheilleen tulee sokeaksi. Sormeni eivät ole vieläkään tottuneet näin isoon näppäimistöön. Ehkä se näkyy jossain. Mutta joka tapauksessa pitkästä aikaa teksti syntyi kuumeisesti näppäillen ja rakastan sitä tunnetta, kun sormet hyppivät kiivaasti kirjaimelta kirjaimelle, kuten nyt. Se on yksi kirjoittamisen iloista.

Hups, kynä lipsahti

Runouden opiskeleminen synnyttää jotenkin kumman halun yrittää itsekin. Tällaista sanoilla pelailua olen tässä tämän sateisen päivän aikana harrastanut:

Syysmaisema

kun jokaisen talon pihalla kasvaa
Palava Pensas
palvot pimeyttä kynttilöillä
ruudun takana
sadepisarat putoilevat väärään suuntaan.

kuin takaisin kelatut kyyneleet



Siepattu

Tylsä tiputus toistuu
                         toistuu
jostain kaukaa
    te
            rä
    vä
              Huuto!
    .
        .
            .
Yksin pimeässä, yksin.
       et näe
         et näe

Iltaa ystävät hyvät sekä muut paikalle eksyneet

Kaksi asiaa.

Ensinnäkin syksy on kaunis vuodenaika, tekee opiskelijakaupungin entistäkin viihtyisämmäksi vaikka onhan syksylläkin huonot puolensa, en minä sitä kiistä. Olen nyt sitten vihdoin saanut oman soluhuoneen opiskelijakämpästä ja väliaikaisten ratkaisujen aika on ohi. Paikka on viihtyisä ja busseja kulkee jatkuvasti parin sadan metrin päässä olevalta pysäkiltä. Asunto on niin korkeallakin, että jos satun olemaan ylimääräisen liikunnan tarpeessa, rappusista saa ihan kunnon treenin eikä tarvitse edes lähteä mihinkään salille. Hissi on toki myös olemassa, mutta teoreettisesti puhuen rappusetkin on mahdollista valita.

Toinen asia on, että löysin aivan mainion sivuston, josta hakea kirjoitusinspiraatiota: writingexercises.co.uk

Sivuston käyttö tosin vaatii englannin kielen ymmärrystä, sillä kyseisellä kielellä se on kirjoitettu. Tuolta voi arpoa itselleen niin otsikon, hahmon, aiheen kuin vaikka aloituslauseenkin. Minä ainakin olen hyvin iloinen siitä, että tähän sivustoon tutustuin.

Eipä tässä sitten muuta kuin että mukavaa syksyä nyt vaan.

Banneri

Blogiini on nyt tullut tällainenkin uutuus. Aiemmin olin ihan tyytyväinen pelkkään tekstiin blogin ylätunnisteessa, sillä blogin taustasta löytyy jo kuvaa ja väriä, joten pelkäsin bannerin tekevän ulkoasusta liian sekavan. Sitten löysin netistä kivan työkalun, jolla tehdyn bannerin ajattelin sopivan tälle blogille kuin nyrkki silmään. Orvokki on samasta paikasta kuin taustakin eli blogista cutencool-itkupilli.blogspot.fi.

Olisi kiva tietää, mitä mieltä olette tästä uudistuksesta. Jos et jaksa kommenttia kirjoittaa, niin napauta vaikka postauksen alareunassa olevia "pikakommentteja" sen mukaan, minkälaisia tunteita banneri sinussa herättää.

Ei se ole todellista

Henkilökohtaista vuodatusta seuraa.

Tänään linja-autossa matkalla kotiin hymyilin ajatellessani erästä ihmistä. Hymyilin miettiessäni aiemmin käytyä keskustelua, sitten hymyilin ajatellessani ihan vain häntä noin yleensä. Olen tuntenut hänet suunnilleen pari vuotta ja tiviimmin yhteyttä on pidetty kohta vuosi, nykyään puhun hänen kanssaan käytännössä päivittäin ja päiväni on huomattavasti ankeampi, jos en kuule hänestä mitään. En ole koskaan tavannut häntä kasvotusten.

Kyseinen tyttö saattaa hyvinkin tietää minusta enemmän kuin kukaan muu, sillä jotenkin hänen kanssaan minun on helppo olla avoin. Meillä on tietyllä tavalla paljon yhteistä. Olemme puhuneet vakavista ja syvällisistä asioista, mutta useimmiten hän saa minut nauramaan tai hymyilemään tietokoneen  näytölle samalla kun luen hänen kirjoittamiaan sanojaan uudelleen ja uudelleen. Häneltä olen saanut rohkeutta ja inspiraatiota ja huumorintajumme sekä kiinnostuksemme osuvat yksiin, hän ymmärtää minua ja uskoakseni minäkin ymmärrän häntä. Onko huono asia, jos nettiystävä on läheisempi kuin kukaan face to face -kavereista?

Melkein tapasimme viime kesänä. Reissu ei kuitenkaan lopulta toteutunut.

Ehkä pari kuukautta sitten tajusin ensimmäistä kertaa olevani vähän ihastunut häneen, kenties asiaan vaikutti sekin, että tiesin hänenkin olevan bi. Huitaisin tunteen pois, kuten aiemmatkin potentiaaliset ihastukset, sillä eihän minulla ole kuitenkaan mahdollisuuksia kehenkään, joten voin säästää aikaa olemalla kehittämättä typeriä ihastumisia. Toisekseen, kyseessähän on ihminen, jonka tunnen vain netin välityksellä. Tuntuu kuin nettiystäviä ei laskettaisi edes oikeiksi ystäviksi, joten miten typerää onkaan kuvitella olevansa ihastunut netti-ihmiseen? Ei sitä ihmistä oikein edes lasketa todelliseksi, joten eiväthän sellaista kohtaan kehitetyt tunteetkaan voi olla kovin todellisia.

Eli pyyhkäisin sen tunteen pois mielestä. Ei se edes ollut mitään kovin riipivää ja syvällistä ihastusta, vain jotakin kepeää ja aivan pyyhkäistävissä sivuun. Hassu juttu kuitenkin, sillä joitain viikkoja sitten tämän kyseisen tytön kanssa jutellessa hän kertoi olleensa minuun ihastunut, joskin kyseinen tunne oli jäänyt jo taakse (eräistä hyvin hyvin ironisista syistä, jotka on vaikea selittää niissä rajoissa, jotka haluan tässä yhteydessä kummankin osapuolen yksityisyydelle asettaa).

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että ehkä en itse olekaan ihan niin yli häntä kohtaan kehittämistäni tunteista. Ehkeivät ne enää olekaan niin helposti pois sysättäviä ja nyt minulla ei ole hajuakaan, mitä tekisin niiden kanssa. Olen parikymppinen forever alone, joka on jonkinlaiseksi puolustusmekanismikseen kehittänyt sokeuden itseensä tavalla tai toisella liittyviä romanttisia tunteita kohtaan ja nyt se mekanismi on rikki. Sen läpi vuotaa kuin vuotaakin tunteita.

Se tyttö vain vaatii ison osan ajatuksistani itselleen, eikä edes tiedä sitä. Hän on sanonut minulle mukavimpia koskaan minulle osoitettuja sanoja, hänen ajatusmaailmansa on lähellä omaani ja hän on hemmetin söpö. Hän myös asuu usean sadan kilometrin päässä minusta. Se on hienoinen miinuspuoli. Kuten sekin, että eräs mieleni osa taukoamatta yrittää saada minut uskomaan, että tämä koko juttu on epätodellista, ihastuminen on joko kuviteltua tai mahdotonta, joka tapauksessa se on hyödytöntä, sillä miten sanoisi toiselle, että on sittenkin edelleen tähän vähän tai ehkä enemmänkin pihkassa, sen jälkeen kun tämä on kertonut joskus tunteneensa samoja tunteita, jotka ovat nyt jo historiaa? Vähän kuin että se bussi meni jo.