LPVJ 21. osa

Seuraava aamu oli kouluaamu ja Pyry oli kellonsa soidessa tavallistakin väsyneempi ja enemmän kuin hieman sekaisin. Hetken oli erityisen vaikeaa saada itsensä heräämään kunnolla ja erottaa uni todellisuudesta, jokainen arkinenkin asia ja esine vaikutti jotenkin melkein surrealistiselta ja vähän käsittämättömältä. Uni odotti yhä lämpimänä ja houkuttelevana silmäluomien takana. Ennen pitkää hän kuitenkin onnistui saamaan itsensä enimmäkseen hereille ja vakuuttuneeksi siitä, että viimeöinen ulkoilu oli todella tapahtunut; siitä olivat konkreettisena todisteena kuraiset aamutossut, jotka lojuivat huoneen nurkassa juuri siinä, mihin Pyry oli ne jaloistaan potkaissut. Hän tuijotti niitä hetken väsyneen tyhjyyden suristessa päässä.

Pyryn ensimmäinen ajatus oli soittaa Aleksille ja varmistaa, että sillä oli nyt kaikki kunnossa. Huoli oli palannut inhottavana ja kiinteänä pallona hänen vatsaansa. Hän kuitenkin jätti tarttumasta puhelimeen, koska todennäköisesti Aleksi olisi vielä umpiunessa. Nukkumassa ehkä krapulaansa pois, tai mitä tällaisissa tapauksissa sitten tehtiinkin, ja tuskin edes tulisi kouluun. Pyry kuuli äitinsä huutavan alhaalta kysyen, oliko hän herännyt, sillä pian hän myöhästyisi bussista.

Pyry kävi läpi aamutoimensa omituisen mielialan vallassa. Kävellessään pysäkille viileässä syyssäässä hän tunsi itsensä unissakävelijäksi ja kummallisen levottomaksi. Kuin olisi menossa väärään suuntaan. Pysäkki oli tyhjä kuten Pyry oli odottanutkin, mutta silti hän tavallaan pettyi jäädessään yksin odottamaan linja-autoa. Hän järkeili soittavansa Aleksille joskus puolenpäivän aikaan, siihen mennessä se varmaan olisi jo herännyt. Silti hän ei päässyt miltei sietämättömäksi kasvavasta levottomuudesta eroon ja nähdessään bussin kääntyvän mutkan takaa hän teki jotakin, mitä ei ollut uskonut ikinä todella tekevänsä, vaikka joskus ajatuksella olikin tainnut leikkiä.

Pyry nousi ylös ja lähti kävelemään pois pysäkiltä. Bussin hiljentäessä kysyvästi hänen kohdallaan - tiesihän kuljettaja Pyryn nousevan joka aamu kyytiin tältä pysäkiltä - Pyry huiskautti kättään viittoen autoa jatkamaan ilman häntä. Hänen sydämensä takoi hurjana, kuin epäuskosta suunniltaan bussin murinan etääntyessä ja kadotessa kaukaisuuteen. Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta, mutta nähtävästi ainakaan Pyry ei kyennyt tekemään molempia yhtä aikaa. Ei sillä, että hän oikeasti minkään rakkauden perässä olisi juossut. Hän vain oli huolissaan ystävästään.

Pyryllä ei ollut mikään kiire minnekään, joten hän pakotti askeleensa hitaiksi. Hänellä oli reilusti turhaa aikaa, sillä ei hän näin aikaisin voisi Aleksin luokse mennä. Eikä hän voisi mennä kotiinkaan, sillä äiti saisi lintsaamisesta kohtauksen. Niinpä hän vaelsi kiireettä rantasaunan pihaan ja kävi pitkäkseen laiturilla olevalle penkille. Hän sulki silmänsä ja edellisen yön väsyttämänä nukahti suhteellisen pian. 

Pyry heräsi huomatakseen kellon olevan puolen yhdentoista paikkeilla ja hän itse oli umpijäässä ja vähän kankea. Häntä hieman ihmetytti, miten hän oli edes onnistunut nukkumaan niin kauan epämukavalla penkillä koleassa tuulessa. Poika nousi ylös ja venytteli harteitaan yrittäessään samalla kerätä ajatuksensa kokoon. Pian hän lähti kävelemään Aleksin talolle päin mielessään kummallisena väikkyvä tiedostaminen, että hänen pitäisi oikeastaan parhaillaan istua opiskelemassa historiaa. Tai ehkä matematiikkaa, hän ei ollut ihan varma.

Pyry oli tyytyväinen siitä, ettei Aleksin talon pihassa näkynyt yhtäkään autoa. Ovi oli lukossa ja Pyryn piti jyskyttää sitä hyvän aikaa ennen kuin lukko rapsahti ja ovi työnnettiin auki. Aleksin kasvoilla oli hämmästynyt ilme ja pojan tukka oli sekaisin. Hetken sen katse vaihteli Pyrystä rannekelloon ja taas Pyryyn kuin se ei oikein käsittäisi, miten oli mahdollista ettei Pyry ollut koulussa. Ihan kuin siinä olisi ollut jotakin lähes luonnonlakeja uhmaavaa.

“Mitä hittoa sä teet täällä?” Aleksi kysyi. Ei mitenkään epäystävällisesti, perinpohjaisen hämmentyneenä vain. Se näytti vähän väsyneeltä, mikä ei sinänsä ollut mikään varsinainen ihme.

“Tulin kattomaan, miten sä pärjäät”, Pyry vastasi.

“Ja sen takia sä lintsaat koulusta?”

“Säkin lintsaat parhaillaan.”

“Eri juttu.”

Pyry kohautti hartioitaan. “No, miten sä nyt sit pärjäilet?”

Aleksin kasvoilla kävi hieman nolostunut ilme ja se haroi puolihuolimattomasti hiuksiaan, jotka jäivät sojottamaan huvittavalla tavalla eri suuntiin. “Hienosti. Tuu ny sisään sieltä. Onks siellä tosiaan noin kylmä? Sun huulet on taas ihan siniset.”

Pyry astui eteisen puolelle Aleksin tehtyä hänelle tilaa ja veti oven kiinni. Hän tosiaan värisi kylmästä. “Nukuin vähän aikaa tuolla laiturilla”, Pyry myönsi jättäessään kenkänsä ja koulureppunsa lattialle naulakon alle.

Aleksi tuhahti jonkinlaisen aavistuksen epäuskoisen naurahduksen ja alkoi kävellä keittiölle päin. Pyry seurasi ja heidän tullessaan pieneen, siistiin keittiöön näki pöydällä lautasellisen maidossa pehmenneitä muroja. Aleksi istuutui pöydän ääreen ja alkoi tökkiä aamiaistaan lusikalla.

“Jos sulla on nälkä, tee itelles vaikka voileipä”, Aleksi ehdotti. Pyryn aamiaisesta oli tosiaan jo ehtinyt kulua aikaa, joten hän päätti tarttua tarjoukseen ja kasasi itselleen pikaisen välipalan tietenkään käyttämättä sitä syynä lykätä keskustelun alkua pienellä hetkellä. Hänen istuutuessaan Aleksi tuijotteli edelleen tiukasi murojaan. Hetken kestäneessä hiljaisuudessa Pyry muisti aivan liian selvästi miten Aleksi oli edellisenä yönä tarrautunut häneen, miltei nukahtanut kylkeen, painanut kasvot Pyryn ihoa vasten. Hän mietti, mahtoiko Aleksikin parhaillaan ajatella samaa. Hiljaisuuden kiusallisuutta arvioiden saattoi hyvin ajatellakin. 

“Sä sitten lintsasit koulusta tarkistaaksesi, että mä oon vielä hengissä?” Aleksi yritti jonkinlainen vino hymy suupielessä, vitsaillen. Pyryä ei naurattanut.

“Niinpä kai. Olit sä… Kuinka tosissas sä olit?” Pyry kysyi luoden Aleksiin varovaisen katseen.

Aleksi ei nostanut katsettaan muroistaan. “En mä usko, että mä kauheen tosissani olin. En mä oikeesti… En mä vakavissani mitään semmosta ajattele. Mulla vaan oli kai valmiiksi jo vähän huono fiilis ja sit mä luin niitä vitun vihkoja ja… Ja sit kun mä olin vittu kännissä mulla oli vaan vielä paskempi fiilis ja mä lähin sinne järvelle. En mä siinäkään vaiheessa oikeesti aikonu hukuttautua tai mitään… mä vaan… en mä tiedä.”

“Miks sulla oli niin huono fiilis?”

“En mä tiedä. Kai mä olin jotenki yksinäinen tai jotain.”

“Sä olisit voinut vaikka soittaa mulle.”

“Kello oli jo niin paljon, etten mä viittiny.”

“Sä voit soittaa mulle, mihin aikaan vaan.”

Aleksi nosti lyhyesti katseensa Pyryyn. Sen suu kääntyi melkein olemattomaan hymyyn ja sitten se jo jatkoikin muroihin keskittymistä. Hiljaisuus tuntui venyvän ja Pyry tiesi, että hänen pitäisi vielä sanoa jotakin. Luoja, hän kyllä olisi halunnut sanoa vaikka mitä, matkalla tänne hänen päänsä oli täyttynyt esittämistä odottavilla kysymyksillä ja muulla sellaisella, mutta nyt hän ei kerta kaikkiaan keksinyt, miten muotoilla ne sanoiksi. Mitä hän olikaan ajatellut… ai niin.

“Ajatteletko sä oikeesti, ettet sä sais olla onnellinen?” Pyry kysyi ja haukkasi hermostuneesti voileipäänsä.

Hetken Pyrystä vaikutti siltä kuin Aleksi olisi aikonut vastata kieltävästi, pistää koko vuodatuksen humalan ja ties minkä piikkiin. Se olisi ollut vale. Pyry tiesi. Ja hänestä tuntui, että Aleksikin arvasi hänen tietävän. Aleksi huokaisi kuin alistuneena ja kohautti hartioitaan.

“Ehkä. Joskus”, Aleksi vastasi vältellen kuin siten Pyry ehkä antaisi asian olla. Pyry ei antanut. Ei hän kyllä sanonutkaan mitään, hän vain odotti ja lopulta Aleksi tuhahti hieman puolustelevasti heilutellen lusikkaa kädessään sanojen tehosteeksi: “Etkö sä ikinä, jos oot vaikka kavereiden kanssa tekemässä jotain kivaa, etkö sä koskaan vähän niin ku pysähdy ja kato ympärilles ja mieti, että mitä hittoa? Niin kuin että mitä ihmeen järkeä siinä on ja miks sulla olis kivaa. En mä ees osaa selittää… Kun sitten taas välillä vaan miettii, että miks just itse sais olla onnellinen ja semmosta. Mut ei se… ei se oo mitään…”

Lauseen loppu hävisi jonnekin Aleksin kykenemättä löytämään haluamiaan sanoja. Pyry kärsi samasta ongelmasta. Hän tiesi kyllä tunteen, josta Aleksi puhui, totta kai hän tiesi. Joskus maailma vain näytti niin kaoottisen sekopäiseltä, epämiellyttävän tarkoituksettomalta ja jotenkin ontolta. Kuitenkaan Pyrylle sellaista tunnetta ei tullut kuin harvoin eikä se siten aiheuttanut hänelle mitään ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Se oli vain osa elämää ja kenties tietyssä määrin aivan normaalia. Hän olisi todella halunnut päästä kurkistamaan Aleksin pään sisään nähdäkseen, puhuiko se oikeasti totta eikä sillä ollut mitään hätää.

“Ihan totta, Pyry, mulla on kaikki ihan hyvin”, Aleksi sanoi painokkaasti kuin olisi kuullut Pyryn ajatukset, “Jos sä et ois eilen sattunu tulemaan sinne rannalle, mä olisin vaan istunut siellä vähän aikaa ja tullu kotiin nukkumaan eikä siitä sen ihmeellisempää. Mä en ihan oikeasti ajattele tekeväni mitään semmosta.”

Sä sanoit tiennees, että mä tuun.

Sitä Pyry ei uskaltanut sanoa ääneen. Toisaalta tuntui hyvältä kuulla toisen vakuuttavan kaiken olevan kunnossa ja Pyry uskoikin häntä - ainakin sen ettei se aikoisi satuttaa itseään - mutta jokin pieni osa, hyvinkin vähäpätöinen oikeastaan, Pyryn mieltä oli melkein… pettynyt. Ei siihen, että Aleksi voi hyvin vaan… Jos Aleksi olisi ilman Pyryäkin vain lähtenyt nukkumaan ennen pitkää, hän ei ilmeisesti ollutkaan niin tärkeä kuin oli tavallaan kuvitellut. Aleksin viimeöinen käytös oli saanut hänet tuntemaan itsensä erityiseksi ja kai hän oli kuvitellut Aleksin tarvitsevan häntä ja juuri, nimenomaan häntä. Mutta nyt Aleksi selitti kaiken olleen ikään kuin jokin alkoholin voimistama päähänpisto - mikä oli tietysti hyvä asia! - ja Pyryn olisi pitänyt olla pelkästään tyytyväinen. Hänen olisi pitänyt vain iloita, hän oli hirvittävä edes ajatellessaan muuta. 

Sä sanoit, että mä teen sut onnelliseksi.

“Mä oon silti iloinen, että sä tulit sinne”, Aleksi sanoi melkein kuin mietteissään, vähän ohimennen. Pyryn hymy jäi voileivän taakse piiloon. Sitten Aleksi kohotti katseensa ja vilkaisi Pyryyn kulmat kurtussa: “Mitä sä muuten teit siellä siihen aikaan?”

Aleksin katse käväisi arvioivana Pyryn posken mustelmassa ja Pyry arvasi kyllä, mitä tämä ajatteli. Ja osuihan se tavallaan oikeaan. “Äh, en mä ees tiiä. Halusin vaan lähteä vähän pihalle.”

Aleksin toinen kulmakarva kohosi hirvittävän epäreilulla tavalla. “Aamutossuissa? Puolen yön aikoihin?” pojan ääni oli melkein huvittunut, kiusaa tekevä, mutta vakavoitui sitten. “Oot sä varma, ettei teillä ollu mitään… ongelmia?”

“Ei mitään erikoista. Äiti ja isä vaan kinasteli alakerrassa, ei mitään ihmeellistä.”

Vaikka Pyry laski katseensa elämää nähneen pöydän pinnalle, hän saattoi tuntea Aleksin katseen tarkkana arvioimassa häntä. Nyt se vuorostaan yritti saada selkoa hänen puheidensa totuudenmukaisuudesta eikä Pyry oikeastaan ollut valmistautunut siihen. Hänellä ei kai jotenkin ollut edes käynyt mielessä, että Aleksi saattaisi ihmetellä hänen epätavallista ulkoiluaikaansa tai keksiä syyttää siitä perheongelmia. Ainakaan hän ei ollut valmistautunut siihen, että Aleksi saattaisi olla huolissaan hänestä; hän oli ollut liian keskittynyt omaan huolestumiseensa, ja nyt se hieman hämmensi häntä. Toisaalta Aleksin kysely myös sai tietynlaisen mielihyvän väreilemään hänen kylkiluitaan vasten.

“Säkin voit soittaa mulle millon vaan haluat”, Aleksi totesi hetken kuluttua alkamatta kuulustella Pyryä sen tarkemmin ja jatkoi murojensa syömistä.

Yhtäkkinen lämmön aalto levisi Pyryn rinnassa yllättäen hänet itsensäkin, hyökkäsi kimppuun arvaamatta takaapäin. Hän katseli, kuinka Aleksi vei lusikallisen muroja suuhunsa ja läikytti pisaran maitoa leualle, pyyhkäisi sen kämmenselkään nopealla liikkeellä. Päivä oli aurinkoinen ja valo osui ikkunan läpi Aleksiin vähän sivultapäin, saaden ihon ja hiukset suorastaan hohtamaan ja luoden varjoja tämän kasvoille. Se oli sellaista voimakasta syksyn valoa, kirkasta mutta jo lämpönsä menettänyttä, terävää. Se piirsi Aleksin jotenkin lähes yliluonnollisen selvänä hänen eteensä ja yhden sekopäisen hetken ajan Pyry mietti, mitä tapahtuisi, jos hän vain kurottaisi pöydän yli, vetäisi Aleksin paidan rintamuksesta lähemmäs ja suutelisi tätä kuin jonkin melodramaattisen ja ärsyttävän kaupallisiin tarkoituksiin tehdyn elokuvan hahmo. Aleksin hiukset tuntuisivat sormien välissä vähän karheilta unen jäljiltä ja Pyryn sormet jäisivät kiinni niiden takkuihin, suu maistuisi maissihiutaleilta.

Pilvi lipui hitaasti auringon eteen, värit haalenivat ja maailma muuttui taas normaaliksi. Kaikki palasi järjestykseen, kaikki paitsi Pyryn sydämen syke, joka tuntui yrittävän takoa suonet hajalle.

Voi hyvä luoja.

Kokeilevampaa lehtirunoutta

Lehtirunoharrastukseni koki pienoisen takaiskun parhaan (ja oikeastaan ainoan kunnollisen ja tarpeeksi paksun) tussini kuivahtaessa. Toisaalta se ei ehkä ollutkaan takaisku vaan pikemminkin onnenpotku, sillä joutuessani käyttämään pelkkiä kammottavan ohuita stabiloita tulin kokeilleeksi erilaisia tapoja toteuttaa lehtirunoutta (itselleni ne siis ainakin olivat erilaisia ja uusia, en sitten noin suuremmassa mittakaavassa osaa sanoa, miten vallankumouksellisia ratkaisuja olen tullut löytäneeksi). Olisi mukava kuulla, pidättekö joistakin uusista tyyleistä enemmän vai olisiko minun teistä viisasta pitäytyä ihan vain tavanomaisessa tyylissäni (ja näitä toivomuksia sitten kuuntelen tai olen kuuntelematta inspiraatioideni mukaan, haha, mitäs sitten edes kyselen? because fuck you that‘s why). Uuden paksun tussin olen jo saanut hommattua, joten sekään ei nyt ole este.

Ensimmäisenä vähän vähemmän poikkeava tyyli; laatikoita, jotka mielestäni selkeyttävät ulkoasua, ja siistin mustauksen sijaan hieman sotkuisempaa jälkeä.

Siten tulin ajatelleeksi, että pakkoko sen tussin on olla musta. Tietenkään värilliset stabilot eivät peitä tekstiä edes sen vertaa, mitä musta, mutta ainakin omasta mielestäni se ei edes haittaa. 

Miksei saman tien voisi “piirtää kuvia” runoon?

Ja viimeisenä vielä yksi, jossa päätin kokeilla vähän highlightteria.

Tällaisia luovuuden kukkia ja rikkaruohoja tänään, Eerika kiittää ja kuittaa.

LPVJ 20. osa

Matka kesti tai tuntui kestävän hyvin pitkään mutta Pyry ei olisi halunnut myöntää itselleen, kuinka pettyi Aleksin kodin tullessa hänen näkökenttäänsä. Ikkunat näyttivät surullisilta pimeinä. Yhdessäkään huoneessa ei palanut valo.

Aleksi irrotti Pyrystä vain tarttuakseen seuraavaksi kuistin tolppaan. Hän kääntyi katselemaan Pyryä, joka seisoi hänen vierellään sukat litimärkinä puolestaan tarkkaillen häntä. Hämärä pehmensi Aleksin piirteet joksikin epäselvän surulliseksi ja ripauksen eksyneeksi. Pojalla ei näyttänyt olevan mikään kiire sisälle.

“Mikä sulla on?” Pyry toisti kysymyksen, jonka oli esittänyt jo rannalla. Hän ei halunnut jättää Aleksia vielä yksin. Tämä huokaisi ja valui istumaan sään syömälle kuistinportaalle eikä vastannut ennen kuin Pyry istui hänen vieressään. 

“En mä ees tiiä… tai tiiän mut mä en… en mä… Tuntuuks susta koskaan siltä, et sulla ei ois oikeutta olla ilonen?”

“Miksei sulla ois oikeutta olla iloinen?”

“Minni ei ollu. Ja se… Joskus jos on kivaa tai, tai on vaan tyytyväinen elämään niin se rupeaa ahdistamaan, kun Minni ei ollu tyytyväinen eikä moni muukaan ja miks mä muka saisin olla tai ansaitsin? Minni ois ansainnut, se oli parempi ihminen kuin mä ja niin moni ois parempia ihmisiä ja ne kärsii ja mä oon tämmönen… tämmöne eikä mun pitäis ansaita olla onnellinen, kun mä… kun…”

“Totta kai sä ansaitset olla onnellinen”, Pyry sanoi, “Et sä oo mikään huono ihminen enkä mä halua, että sä ajatelet niin.”

Aleksi vilkaisi Pyryyn ja vaihtoi sitten tolppaan nojaamisen Pyryyn nojaamiseen kuin maailmassa ei sen luonnollisempaa asiaa olisi ollutkaan. Laski päänsä takaisi hänen olkapäälleen niin, että vaaleat hiukset kutittivat Pyryn kaulaa ja poskea. Aleksi oli lämmin ja alkoi vaikuttaa uniselta.

“Sun kanssa ei tunnu niin pahalta”, Aleksi mutisi Pyryn korvaan, “Siks mä haluun et sä oot niissä… niissä bileissä mun kanssa ja… Sun kanssa on helpompaa Pyry. Sun kanssa tuntuu et mä… et mä voisin olla…”

Pyry kiersi kätensä Aleksin selän takaa tämän olkapäälle. Hänen rinnassaan aaltoili kummallinen tunne, tai oikeastaan se aaltoili koko kehossa. Kyllähän hän tiesi, mitä se tarkoitti, mutta sen myöntäminen ei oikein käynyt päinsä. Hän päätti jättää sen huomiotta.

“Mikä sut… sit tekis onnelliseksi?” Pyry kysyi hetken kuluttua. 

Aleksi mutisi jotakin, jonka Pyry olisi voinut vannoa olleen: “Sä teet mut onnelliseksi.” 

Pyrystä alkoi tuntua, että Aleksi saattaisi hyvinkin olla nukahtamassa siihen häntä vasten. Toisaalta ajatus ei ollut lainkaan epämiellyttävä, mutta eivät he tässä koko yötä voisi istua. 

“Eiköhän sun pitäis mennä nukkumaan”, Pyry ehdotti pehmeästi. Aleksi hymähti epämääräisesti tekemättä elettäkään liikahtaakseen pois, joten Pyry jatkoi: “Nukut kunnolla ja aamulla kaikki on paremmin. Tarttetko sä apua?”

“Ymph”, Aleksi vastasi vetäytyen uudestaan irti Pyrystä ja onnistui nousemaan seisomaan. 

“Pärjäät sä vai haluutko, että mä saatan sut yläkertaan? Mä voin kyllä jäädäkin joksikin aikaa vielä jos sä haluat vaikka…”

“Kyllä mä pärjään.”

“Oot sä varma? Voinks mä jättää sut?”

Aleksi mutisi jotakin, josta Pyry ei saanut hiukkaakaan selvää.

“Mitä sä sanoit?”

“Että mä pärjään. Kiitti Pyry. Kyl mä pärjään… Hyvää yötä Pyry.”

“Hyvää yötä.”

Aleksi livahti sisälle ja Pyry jäi seisomaan märissä sukissaan yksin tikkuiselle kuistille. Yksinäisyyden tunne, se että hän oli maailman ainoa hereillä oleva, palasi mutta enää se ei ollut niin miellyttävä. Hänen oli kylmä, kun Aleksin kehon lämpö oli poissa ja hän oli edelleen huolissaan ystävästään. Mielikuvat Aleksista yksin rannalla, kahlaamassa kylmään veteen ja viskelemässä kenkiä voimiensa takaa aaltoihin ei juurikaan helpottanut hänen oloaan. Hän mietti hetken, pitäisikö hänen kuitenkin seurata Aleksia sisään. Pyry oli jo aikeissa lähteä, kun ovi avautui ja sen raosta työnnettiin pari likaantuneita aamutossuja.

“Nää on sun ota sä ne”, Aleksin ääni sanoi pimeästä oven raosta ennen kuin ovi taas napsahti kiinni.

Pyry katseli tossuja ja veti ne sitten jalkaansa. Ne olivat lämpimät. Toisten jalkojen lämmittämät ja kotimatkalla yössä oli vähemmän viileää kuin aikaisemmin.

LPVJ 19. osa

Pyry

Alakerrassa kello löi kaksitoista kertaa ja ääni kurottui Pyryn huoneeseen asti jostakin lattian raoista. Toinen ääni, se joka jäi jäljelle vaikka kello vaimeni, oli vanhempien kinastelu. Puheenvuorot kuulostivat lyhyiltä haukahduksilta ja sanat sotkeutuivat kulkeutuessaan Pyryn huoneeseen, joten pojalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kiistely koski. Hän oli muutenkin huonolla tuulella ajatellessaan lähestyvää viikonloppua. Hän oli aikaisemmin sinä päivänä kysynyt, halusiko Roope tulla myös niihin typeriin bileisiin - koko sana kuulosti Pyrystä hölmöltä ja joltakin joka edusti kaikkea sellaista, jota hän itse ei ollut. Roope oli mutissut miettivänsä asiaa. Mikä tarkoitti, ettei se ollut tulossa.

Pyry oli jo pitkän aikaa istunut ikkunalaudalla haluttomana menemään nukkumaan. Yöt alkoivat jo olla hyvinkin pimeitä, mutta nyt taivaalla roikkuva raskas kuu valaisi maiseman hopeoiden pihanurmikon ja saaden metsänreunan näyttämään tummalta sahalaidalta vaaleampaa taivasta vasten. Pyryn valtasi äkillinen halu karata alakerran ihmisääniä, paeta yöhön pieneksi hetkeksi. Hänellä oli ennenkin ollut sellaisia haluja ikkunan ääressä öisin istuessaan, mutta häntä oli yleensä estänyt se totuus, että ajatushan oli täysin typerä. Yöllä kuului nukkua, ei livahtaa ikkunasta ulos. Tällä kertaa hän työnsi ajatukset mielestään ja avasi ikkunan. 

Viileä yöilma tuoksui syksyltä tulviessaan vasten kasvoja. Pyry vilkaisi alas. Hän ei ollut ikinä käyttänyt seinään kiinnitettyjä metallisia palotikkaita, sillä tarvetta ei ollut ollut. Alas oli pitkä matka eikä Pyryllä yleensä ollut aikomustakaan uhmata riskiä tipahtaa. Nytkin hän mietti hetken menevänsä ulos tavalliseen ja turvalliseen tapaan ovesta. Riski jäädä kiinni alakertaan mennessä oli kuitenkin liian suuri. Pyry mieluummin valitsi riskin pudota. Sehän todennäköisesti tarkoittaisi vain jonkin raajan katkaisua, alakerrassa hän voisi taas jäädä vanhempiensa riidan ristituleen. Hänellä oli vieläkin poskessaan kirjava mustelma viime kerrasta ja jo sen selittely koulussa oli ollut tarpeeksi työlästä. 

Pyry laski jalkansa huoneensa lattialle ja kävi hakemassa paksun hupparin ylleen ja hetken mietittyään etsi sänkynsä alta aamutossut, joita ei ollut käytetty ikuisuuksiin ja jotka piti pudistella pölykerroksen alta. Sitten hän oli valmis. Kurottautuessaan ulos ikkunasta Pyry vielä kinasi itsensä kanssa siitä, miten typerää tämä tällainen pelleily oli - mitä hän edes kuvitteli tekevänsä ulkona keskellä yötä? - mutta siitä huolimatta hän alkoi määrätietoisesti laskeutua tikapuita. Kylmä metalli puri inhottavasti kämmenten ihoa yrittäen kohmettaa sormet tunnottomiksi.

Tuntui huojentavalta, kun aamutossun pohja tavoitti pehmeän nurmikon. Pyryn kädet tärisivät ja hän kiiruhti nopeasti kauemmas talosta, jotta kukaan ei huomaisi häntä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi kysytty, mitä hän teki. 

Ilma oli viileää ja kaikkialla oli hiljaista joitakin lintuja lukuun ottamatta. Kun Pyry pääsi pois kotitalon näköpiiristä, hän tunsi rentoutuvansa ja alkavansa nauttia rauhaisasta tunnelmasta. Ajatus, että koko maailma hänen ympärillään nukkui, että hän oli ainoa valveilla olija, miellytti häntä. Tiesihän hän, etteivät kaikki kyläläiset, koko maailmasta puhumattakaan, nukkuneet - eivät ainakaan Pyryn kotona - mutta hänestä oli hauska ajatella sellaista kävellessään melkein päämäärättömästi yksinään. Sinä yönä yksinäisyys oli pehmeää ja lempeää. Yön sakea hämärä tuntui lohdulliselta Pyryn ympärillä. Hämärästä hän piti, oli kai vähän aina pitänyt. Se oli jollain lailla armeliaampaa kuin kirkas valo, joka toi säälimättä esiin viat ja puutteet.

Pyry halusi ehdottomasti tietää, miltä järvi näytti - tai ennemminkin, miltä siellä tuntui - nyt. Sillä juuri nyt se olisi vain hänen järvensä.

Hän erehtyi. Hän erehtyi usein, mutta tällä kertaa se ei loppujen lopuksi haitannutkaan. Pyry ei mennyt tavanomaiseen paikkaansa vaan kunnan rantasaunan uimarannalle. Nythän ei olisi pelkoa siitä, että siellä olisi meluisia uimareita. Yksin Pyry ei kuitenkaan saanut olla. Hän erotti jo hyvissä ajoin jonkun istuvan rantahiekassa, aivan veden rajassa, selkä Pyryn suuntaan ja kasvot kohti järvenselkää. Pyry olisi voinut kääntyä pois, mutta hahmo tuntui tutulta. Pyry hiippaili kummastuneena lähemmäs varmistaakseen aavistaneensa oikein.

“Mitä sä täällä teet?” Pyry kysyi nähdessään, että istuja todella oli Aleksi. Kalpeana värittömässä kuutamovalossa, kuin yksinäisenä aaveena.

Kuullessaan Pyryn kysymyksen Aleksi kohotti katseensa hänen suuntaansa, silmät väsyneinä ja kohautti harteitaan kuin ei oikein tietäisi eikä pahemmin välittäisikään. Hetken hämmennyksen jälkeen Pyry tajusi, että Aleksi oli ilmeisesti humalassa. Melko pahastikin ehkä? Pyry ei ollut ennen joutunut tekemisiin juopuneiden ihmisten kanssa ja hänellä itsellään ei ollut koskaan ollut oikein tilaisuuttakaan juoda, eikä oikeastaan haluakaan. Pyry oli joka tapauksessa aika hukassa sen suhteen, miten hänen pitäisi toimia. Ainakaan hän ei voisi jättää Aleksia yksin. Se tuijotti tiukasti tummana vellovalle järvelle, jonka pinnassa kuun valo kimalsi kylmillä laineilla. 

“Mikä sun on?” Pyry yritti tiedustella istuutuessaan toisen pojan viereen. Hänen äänensä kuulosti omituiselta hiljaisuuden keskellä. Aleksi ei näyttänyt aikovan vastata ja lyhyen hiljaisuuden aikana Pyry tuli tehneeksi jälleen yhden havainnon ystävästään. “Missä sun kengät on?”

Aleksin jalat olivat paljaat ja matalat aallot ylettyivät kastelemaan niitä sekä pojan housunlahkeita. Se ei näyttänyt haittaavan Aleksia, vaikka veden täytyi olla jo jääkylmää. Pyry sai hänet vetämään jalkansa kuivalle maalle ja lyhyen väittelyn jälkeen Pyryn aamutossut vaihtoivat omistajaa. 

“Missä ne kengät on?” Pyry toisti hieman vaativammin.

“Mä heitin ne tonne”, Aleksi sanoi osoittaen kädellään järvelle. Hänen äänensä oli hieman hiljainen ja käheä. 

“Miks ihmeessä?”

“Koska mä en… ne oli… mä en ite uskaltanut mennä sinne, vaikka… kun mä oon vitun pelkuri.”

“Mennä minne?” Pyry kysyi peläten tietävänsä, mitä Aleksi tarkoitti. Hän vain toivoi olevansa väärässä.

“Veteen! Vittu mä aattelin, että mun pitäis vittu olla kala. Kun joku akka jossain… vittu tarinassa niinku Kavelava… Kalavel… vittu jossain muuttu kalaksi ja Minni on lintu niin mun pitäis olla kala. Pyry, mun pitäis olla kala, mutta mä en uskalla ja mä oon säälittävä, Pyry, kun Minnikään ei pelännyt.”

Pyry oli sillä hetkellä erittäin tyytyväinen päätökseensä tulla tälle rannalle, joskin hän olisi voinut tulla jo aikaisemmin. Hän huomasi Aleksin lahkeiden olevan märät reisien puoleen väliin asti. Häntä kylmäsi. Hän vei kätensä Aleksin olkapäille kääntääkseen pojan itseensä päin.

“Sä et tosissas tarkoita, että aattelit… hukuttaa ittes tai mitään?” sana kuristi Pyryn kurkkua. Hän ei olisi oikeastaan halunnut uskoa sitä. Hän ei ollut ollut tarpeeksi hyvä ystävä, jos Aleksista todella tuntui tuolta eikä Pyry ollut arvannut sitä. Pyry ei halunnut Aleksin tuntevan oloaan niin huonoksi. Hän ei… Voi luoja.

Aleksin silmät kostuivat aavistuksen ja hänen äänensä vavahteli niin paljon, ettei Pyry oikein saanut selvää siitä, mitä toinen alkoi puhua. Mahtoikohan lauseissa olla paljon muutenkaan järkeä? Se kuitenkin selvisi Pyrylle, että Aleksi oli sinä iltana tuntenut olonsa erityisen yksinäiseksi ja huonoksi, kai jälleen päiväkirjojen lukemisen jälkeen, sillä se siteerasi sisarensa tekstejä kahdesti. Aleksin vanhemmat olivat menneet nukkumaan ja sillä aikaa poika oli löytänyt niitä sen bileitä varten hankittuja juomia ja oli surkeudessaan juonut jotakin niistä. Aleksi oli jälkeenpäin tuntenut olonsa vain vielä kurjemmaksi ja vaeltanut tänne.

“Pyry, mä oon turha, vittu Pyry, mä oon… mä oon selkärangaton vitun nukke ja kaikki on vitun turhaa.”

“Etkä oo”, Pyry sanoi painokkaasti yrittäen saada Aleksin katsomaan häntä silmiin, “Eikä oo turhaa… Et sä tosissas voi tehdä itselles mitään, mieti nyt sun vanhempia ja…”

“Turpa kiinni, Pyry”, Aleksi tuhahti jotenkin pehmeästi ja nojautui painamaan päänsä Pyryn olkapäälle. Pyry hieman hätkähti, kun tämän kylmä nenä painui hänen niskaansa vasten lähettäen väreitä kulkemaan Pyryn selkään. Pyry epäröi vain hieman kiertäessään kätensä ystävänsä ympärille. Ehkä hän siten sai välitettyä viestin, jota ei ehkä olisi onnistunut sanomaan ääneen, vaikka Aleksi ei olisikaan keskeyttänyt. Ei hänen mielessään päällimmäisenä pelkona ollut se, miten Aleksin vanhemmat selviäisivät toisenkin lapsen menettämisestä; hän pelkäsi, että hänen olisi itse selviydyttävä Aleksin menettämisestä. Hän ei edes halunnut ajatella sellaista, hän ei vain pystyisi… Hän tiukensi otetta helpottuneena siitä, että Aleksi oli vielä siinä. Häntä hirvitti ajatella, mitä tämä oli ollut vähällä tehdä. Hirvitti ajatella, että tämä oli edes tullut siihen pisteeseen. Jos Pyry olisi voinut päättää, Aleksi olisi ollut onnellinen. Hän ansaitsi sen. Pyry oli vähällä itkeä helpotuksesta, että tämä oli elossa. Mitenköhän tosissaan Aleksi oli ollut?

“Musta tuntui, että sä tuut”, Aleksi sopersi Pyryn ihoa vasten.

“Mmm? Miten niin?”

“Sä vaan… sä aina tuut ja sä aina… Sä et vihaa mua.”

“Miks mä sua vihaisin? Ei sua kukaan vihaa.”

“Ne vihais, jos ne tuntis mut, mut ne ei… ne ei tunne mua. Sä tunnet mut ja silti sä vaan aina tuut kun mä tarviin ja sä ymmärrät mua, Pyry, miks sä ymmärrät mua, sä aina saat mut kuvittelemaan et mä oon erikoinen ja sä tiedät just mitä mä ajattelen ja mä tiedän sut, Pyry.”

Pyry ei oikein saanut vastattua, hän ei ollut varma, pystyisikö juuri sillä hetkellä tuottamaan sanoja, joissa olisi edes saman verran järkeä kuin Aleksin puheessa. Hänen ajatuksiaan ei varsinaisesti selkeyttänyt se, että hän tunsi Aleksin hengityksen kuumana niskassaan. Pyry veti keuhkoihinsa kylmää yöilmaa käskien itseään keskittymään. Mutta keskittyminen oli kummallisen vaikeaa.

“Tuu, mennään pois. Sä jäädyt täällä noitten märkien vaatteittes kanssa”, Pyry sanoi.

Aleksi tuhahti. “Ei mun oo kylmä. Enää.”

“Sä saisit joka tapauksessa mennä nukkumaan.”

“Ei kello ees oo vielä paljon”, Aleksi protestoi, mutta irtaantui kuitenkin Pyrystä. 

Pyry kiskoi Aleksin ylös ja he lähtivät kohti Aleksin taloa. Vaaleahiuksinen poika horjahteli silloin tällöin ottaen tukea Pyryn olkapäästä ja pian lakkasi edes yrittämästä kävellä ilman tukea. Roikkui Pyryssä haisten alkoholilta, hiljaisena kuin miettisi jotakin. Pyry ei oikein löytänyt ääntään kysyäkseen, mitä tämän mielessä oli.

Pyry yritti keskittyä ennemmin jaloissaan inhottavasti kastuvien ja likaantuvien sukkien tuntuun kuin siihen, miten mukavalta Aleksin hänen varaansa asettama paino tuntui. Hän ei tosin tainnut onnistua siinä kovin hyvin. Hetken hänestä tuntui - tai ehkä se oli vain toivomista - kuin aika olisi pysähtynyt. Kuin koko maailma heidän ympärillään olisi pysähtynyt ja yö jollain tavalla kiertynyt keräksi ja sulkeutunut heidän ympärillään. Se oli omituinen tunne. Ehkä hän oli vain liian väsynyt tai muuten vain sekaisin.

LPVJ 18. osa

Aleksi

“No totta helvetissä tulet”, Aleksi intti vastaan Pyrylle, joka jääräpäisesti yritti kieltäytyä tulemasta viikonloppuna Aleksin luona pidettäviin bileisiin. Se oli oikeastaan Aleksin kaverien idea, ne olivat kuulleet, että Aleksin vanhemmat olisivat viikonlopun poissa ja vaatineet, että tilaisuus käytettäisiin hyväksi.

Totta puhuen Aleksi ei itsekään ollut kovin innostunut ajatuksesta, mutta hän ei ollut keksinyt kunnollista keinoa kieltäytyäkään. Aikaisemmin hänen suhtautumisensa olisi taatusti ollut aivan toinen. Hänen kotinsahan oli lähes täydellinen paikka pitää bileitä kaikkien naapurien ollessa kaukana, joten melusta ei todennäköisesti valitettaisi. Nyt hän olisi mieluummin jättänyt mokoman pelleilyn väliin. Hän olisi mieluummin ollut rauhassa. Joka tapauksessa Aleksi oli päättänyt, että jos hänen oli pakko kestää uuden kaveripiirinsä seuraa, hän todellakin ottaisi Pyryn mukaan.

“Mut… En mä kuitenkaan sais kauhean myöhään olla ulkona, porukat hermostuis…” Pyry yritti.

“Sä jäät meille yöksi. Voit sit vaikka saman tien auttaa mua siivoamisessa. Niistä bileistä sun ei tartte mainita mitään kotona, sanot vaan, et meet kaverille yöksi”, Aleksi vastasi. Jos Pyry ei keksisi mitään tuon vaikeammin selvitettävää tekosyytä, tästä tulisi kohtuullisen helppoa.

“En mä ees oo ikinä ollu missään… bileissä, en mä ees tiiä miten mun pitäis…” Pyry vaikutti vähän häpeävän tunnustustaan ja hetken Aleksi melkein sääli sitä sen verran, että olisi antanut periksi. Melkein.

“Sitä suuremmalla syyllä”, hän keskeytti toisen pojan puheen, “Ei se mitään niin ihmeellistä oo. Kyl sä siellä viihdyt.”

Viimeinen lupaus saattoi hyvinkin olla vale ja Pyry tiesi sen taatusti. Sen kulmat olivat kurtussa pojan yrittäessä keksiä vielä jotakin syytä, jonka varjolla kieltäytyä. Tietenkään Aleksi ei voisi pakottaa Pyryä tulemaan, mutta hän todella, todella toivoi saavansa tämän suostumaan. Hän ei uskonut viikonlopusta tulevan mitenkään miellyttävä, mutta Pyryn kanssa se voisi olla edes kohtuullisen kestettävää. Pyryllä oli vähän sellainen vaikutus.

“En mä tuntis sieltä ketään, mähän oisin ihan ulkopuolinen…” Pyry sanoi ja kyseinen asia selvästi huoletti sitä ihan oikeasti.

“Tunnet sä mut ja Katin ja mä luulisin, että Kati on kutsunut sen Mirankin. Nehän on nykyään tosi hyvät kaverit. Ja sä saat ihan vapaasti kutsua mukaan ihan ketä sä haluat”, Aleksi lupasi, “Oo nyt kiltti ja sano vaan, että sä tulet, jooko?”

“No jos sä ihan tosissas noin kovasti haluut mut sinne…” Pyry aloitti kuivan sarkastisesti.

“Niin haluun, siellä vois olla jopa ihan siedettävää, jos säkin oot siellä”, Aleksi vastasi pilailematta yhtään. Pyry loi häneen silmäkulmastaan arvioivan katseen, eikä tuntunut olevan ihan varma, uskaltaisiko luopua vitsailusta vai ei.

“Olkoon sitten, mut mä en lupaa jäädä sinne, jos mä en viihdy siellä.”

Aleksi lahjoitti hänelle tyytyväisen hymyn. “Niin sitä pitää.”

Ehkä Aleksin ei olisi pitänyt olla ihan niin huojentunut saatuaan tahtonsa läpi. Nykyään hän tosin ei ollut muutenkaan ihan perillä kaikesta siitä, mitä hänen ajatuksensa ja mielialansa tekivät, kaikki vain tuntui jotenkin kummalliselta. Osaksi se varmasti johtui Minnistä. Ainakin se, että Aleksia alkoi nykyään helposti ahdistaa, jos ympärillä oli liikaa ihmisiä. Siksi hän edelleen toisinaan lähti kesken kaiken koulusta. Vielä tehokkaammin ikävä tunne syntyi, jos ympärillä olevat ihmiset olivat iloisia ja meluisia - siinä syy, miksi hän ei erityisemmin innostunut minkään sortin juhlinnoista. Aleksilla oli silti epämääräinen aavistus, ettei aivan kaikkia kummallisia tuntemuksia voinut pistää Minnin piikkiin.

Niin kuin vaikka se Iina. Aleksi tiesi, että hänen olisi pitänyt lopettaa se juttu jo kauan sitten, oikeastaan sitä ei olisi pitänyt koskaan aloittaakaan. Hän tuskin tunsi tyttöä eikä sekään taatusti hänestä mitenkään erikoisemmin välittänyt. Muusta kuin siitä, että he muodostivat hyvännäköisen parin ja Aleksi kuului koulun suosituimpien oppilaiden ryhmään (mikä enimmäkseen johtui Katista). Lisäksi Aleksi sattui tietämään, että Iinalla oli kaikesta huolimatta samaan aikaan säätöä ainakin yhden toisenkin kanssa, Aleksi ei olisi yllättynyt, vaikka olisi ollut useammankin kanssa. Eikä sekään itse asiassa juurikaan liikuttanut häntä. Hän oli todennut asian hieman yllättyneenä, mutta häntä ei vain kiinnostanut Iinan tekemiset. Mikä kuulosti sekin aika pahalta, hänen oli myönnettävä.

Aleksi ei rehellisesti sanoen tiennyt, miksi hän alunperinkään oli ruvennut näennäiseen seurusteluun Iinan kanssa. Joka kerta tytön nähdessään hän tunsi tietynlaista syyllisyyttä siitä, että väitti seurustelevansa tämän kanssa ilman todellista kiinnostusta. Se sai hänet tuntemaan itsensä inhottavaksi ihmiseksi. Joka kerta hän päätti mielessään, että seuraavan sopivan tilaisuuden tullen, hän lopettaisi sen typeryyden. Sopivaa tilaisuutta vain ei oikein tullut. Itseinhon kylmä pilvi lipui taas jostakin hämärtämään Aleksin mielialaa.

“Ei sun tietenkään pakko oo tulla”, hän sanoi tuntiessaan terävän huonon omatunnon pistoksen. Ei hänen enää tarvinnut ruveta Pyryäkin manipuloimaan omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa.

“No enks mä jo luvannu et mä tuun?” Pyry vastasi hieman ärtyneenä, “Vai tulit sä sittenkin toisiin ajatuksiin tai…”

“En. Mä vaan en… tahdo et sä ajattelet et sun ois ihan pakko tulla, jos se on susta niin kauheeta.”

Aleksista tuntui, että Pyry oli huomannut hänen mielialanvaihdoksensa. Tai tietenkin se huomasi. Sen kasvojen ilme pehmeni hieman. “En kai mä sinne kuole.”

Aleksi hymyili. Se oli jälleen niitä hetkiä, jolloin hän oli hämmennyttävän tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan; siihen, että Pyry oli hänen elämässään. He jatkoivat pysäkiltä kotiin kävelyä hiljaisuudessa - jotenkin mukavassa, miltei… kotoisassa hiljaisuudessa. Kylmä tuuli sai Pyryn posket ja nenänpään punertamaan ja se oli taas tunkenut kätensä syvälle taskuihin. Sen toisella poskella oli edelleen nähtävissä selvä mustelma, kuin jokin kummallinen, hieman turvonnut varjo, jonka keskellä oli kaareva, arpeutumassa oleva haava. Ei se kuulemma mitään ollut, ei se ollut edes ollut tarkoitettu Pyrylle. Hänellä vain oli ollut huono tuuri ja vielä huonompia ajoitus, niin Pyry ainakin sanoi. Aleksi toivoi sen olevan totta. Mustelma sai Pyryn näyttämään jotenkin… pienemmältä ja helpommin särkyvältä, helpommin särjettävältä.

Hetken Aleksista tuntui, että hän tiesi vallan hyvin, miksi oli alkanut säätää Iinan kanssa. Hän ei kai vain uskaltanut miettiä asiaa yhtään tarkemmin.