Päivitys #2

Inspiroiduin tekemään kannen tarinalleni kuin se olisi jokin oikeakin romaani. Samalla lisäsin tiivistelmän sivupalkkiin, kuten voitte nähdä. Tämä iso kuva ei ole tismalleen sama, jonka sivupalkkiin laitoin, sillä huomasin, että kun alkuperäisen kuvan kutisti noin pieneksi, meni teksti vaikealukuiseksi jakoko kuva muutenkin huonomman näköiseksi. Siinä voi sitten leikiä "etsi viisi eroavaisuutta" -peliä kansikuvilla, jos ei mitään muuta tekemistä satu olemaan.

Yritin osallistua tuossa viime vuonna NaNoWriMoon, mutta en sitten ehtinytkään varsinaisesti kirjoittaa, koska kokeet ja muut sellaiset. Siellä oli kuitenkin mahdollista ladata omalle työn alla olevalle romaanilleen kansi, mikä oli mielestäni erittäin kiva toiminto. Siellä myös sanottiin, että kansikuvan ladanneet tulevat todennäköisemmin myös saavuttamaan NaNo-tavoitteensa, ja kyllä minullakin jälleen inspiraatiotasot lähtivät nousuun, kun kuvaa muokkailin. 

Olisi toki kiva kuulla mielipiteitä, jos sellaisia haluaisitte jakaa.

Kesät olivat ikuisia, osa 1

”Kiitos kyydistä”, Tomi huikkasi astuessaan ulos autosta, jonka helmaa koristi ruostereunus.

”Eipä mitään”, murahti vanha mies, joka oli ajanut hänet bussipysäkiltä mummolan pihaan. Lasse oli Tomin mummon naapuri ja jonkinlainen isoisähahmo, joskin hyvin vähäpuheinen ja juronpuoleinen sellainen. Hän oli kuitenkin aina valmis tarjoamaan kyydin tai korjaamaan paikkoja, jos sellaista tarvittiin.

Tomi poimi täyteen ahdetun luistinkassin olalleen takapenkiltä ja läimäytti jäykän oven kiinni. Hän heilautti kättään liikkeelle ryömivän auton perään. Auton kadottua punamullalla maalatun talon pihaan laskeutui hiljaisuus, jossa kuului vain lintujen laulua ja tuulen huminaa. Ilma tuoksui raikkaalta kuten aina. Siihen sekoittui myös kuplivaa innostusta siitä, että Tomi sai viettää kesän maalla mummonsa luona, vaikka oikeastaan sen pitikin olla rangaistus. Jostain syystä varsinkin Tomin äiti tuntui olevan siinä uskossa, että mummon luona asuminen olisi pojalle hyvinkin vastenmielistä, vaikka asia oli aivan toisin. Tomi oli aina tullut hyvin toimeen mummon kanssa ja sitä paitsi hänen paras ystävänsä asui kivenheiton päässä. Oli tosin vaikea sanoa, vieläkö Miska piti heitä kahta parhaina kavereina, sillä hän ei ollut edes vastannut Tomin tekstiviesteihin siitä, että hän oli tulossa kesäksi käymään. Mutta he olivat pitkään olleet niin läheisiä, ettei sellainen noin vain kulu pois, vaikka viimeisin kouluvuosi olisikin ollut kummankin osalta kiireisentuntuinen.

Kuistille vievän polun hiekka rapisi kotoisasti Tomin askelten alla. Hän astui sisään pieneen eteiseen ja potki kengät jaloistaan ennen tuvan puolelle astumista. Siellä häntä vastaan kipittikin välittömästi utelias kissanpentu. Tomilta pääsi ilahtunut huudahdus ja hän kumartui antaakseen pennun nuuhkia sormia.

”No sieltähän sinä jo tulitkin!” mummo huomioi nousten ylös ruokapöydän päässä olevasta keinutuolista ja köpötteli halaamaan Tomia. ”On se kiva nähdä taas! Tervetuloa, tervetuloa!”

”Kiitos kiitos, kiva taas olla täällä”, Tomi vastasi hymyillen. Hän oli huomattavasti pidempi kuin mummonsa, joka oli alkanut painua kokoon niin kuin vanhoilla ihmisillä on tapana, ja hänen piti vähän kumartua voidakseen halata takaisin. Mummo tuoksui tutusti leivonnaisilta ja joltain kukkaiselta. Rangaistuksen suhteen vanhemmat olivat kyllä tehneet suuren virhearvion, josta Tomi ei aikonut heitä enempää valaista.

”Miisukin on ilahtunut, kun näkee muitakin kuin tämän vanhan naaman”, mummo nauroi päästettyään irti ja katsellessaan pentua, joka tuijotti heihin pää kallellaan. ”Tuollaisen pikkuraukan minä sieltä liiteristä löysin. Nyt se alkaa olla jo hyvissä voimissa.”

Mummo oli vähän ennen Tomin tuloa kertonut löytäneensä kaksi pentua liiteristä, toinen tosin oli jo löytöhetkellä hengetön eikä toinenkaan kaukana näyttänyt siitä olevan. Mummo oli pelastanut jäljellä olevan pennun hoiviinsa ja saanut sen voimistumaan ennen pitkää. Vaikutti siltä, että pentujen emo oli joko hylännyt poikasensa tai sitten sille oli käynyt huonosti. Miisuksi ristitty pentu oli nyt mummon onnellinen elätti. Nyt pikkuinen hyökkäili Tomin varpaiden kimppuun. Onneksi sen kynnet olivat vielä niin ohuet, että ne vain vähän pistivät sukkien läpi. Tomi naurahti ja heilutteli varpaitaan innostaakseen pentua lisää.

”Minä laitoin sinulle huoneen valmiiksi, se on tuo sama, missä sinä silloin pienempänäkin majailit. Siitä oli ehtinyt tulla oikein varasto ennemmin kuin ihmisen asumus, mutta kyllä siellä nyt taas kelpaa olla”, mummo selitti hymyillen. Oli selvää, että hän oli mielissään saadessaan pojanpoikansa taas luokseen. Olihan Tomi perheensä kanssa vieraillut mummon luona senkin jälkeen, kun mummolakesät loppuivat, mutta niitä vierailuja tapahtui oikeastaan vain joulun ja muiden juhlien aikaan. Ei se ollut sama asia.

”Kiitti. Toivottavasti et nähnyt turhan paljon vaivaa, munhan piti olla täällä sun apupoikana eikä palveltavana.”

Mummo tuhahti kuin sanoakseen, ettei hän nyt niin vanha ja raihnainen ollut, ettei siivoamaan enää pystyisi. Hän johdatti Tomin tuvan vastakkeisen seinän vasemmanpuoleiselle ovelle ja siitä sisään pieneen kamariin, joka kylpi pitsiverhojen läpi tulvivassa auringonpaisteessa.

”Minä annan sinun rauhassa asettua ja sitten voidaan varmaan keittää kahvit, vai mitä?” mummo kysyi ja Tomi vastasi sen kuulostavan hyvältä.

Huoneesta todella näki, että sen oli sisustanut iäkäs naisihminen. Sänky oli pedattu kukallisin lakanoin – joskin ne olivat sinisiä kukkia, selvästi mummo oli ajatellut huoneen asukkiakin – ja viimeistelty virkatulla päiväpeitolla, joka oli varmaan mummon omaa käsialaa. Kukkakuosia löytyi myös yöpöydälle asetetusta lampusta. Huoneessa oli lisäksi massiivinen vaatekaappi sekä ikkunan edessä vanha kirjoituspöytä. Muuhun huoneeseen verrattuna pöydän vieressä oleva konttorituoli näytti omituisen modernilta. Seinällä roikkui tuttu enkelitaulu, joka oli samalla paikalla riippunut jo niin kauan kuin Tomi muisti.

Pöydälle mummo oli tuonut lajitelman kyniä tietäen, miten Tomi piti piirtämisestä. Poika vilkaisi pakettia ja oli jokseenkin helpottunut huomatessaan kynien olevan käytettyjä. Ei mummon tarvinnut häneen tuhlata vähiä rahojaan, kun ei ollut edes Tomin syntymäpäivä. Mutta piirustusvälineet olivat mukava yllätys joka tapauksessa.

Hän laski luistinkassin sängylle ja alkoi purkaa siitä tavaroita. Suuri vaatekaappi ahmaisi vaatteet sisäänsä ja hetken mietittyään Tomi sijoitti myös parit koulukirjansa sinne. Hän oli ottanut kirjoja mukaan muka lukeakseen ylioppilaskirjoituksia varten kesän aikana, mutta jotenkin hänellä oli sellainen tunne, että hän hädin tuskin koskisi opuksiin. Ainakaan nyt ensi alkuun, olihan hänellä aikaa vaikka kuinka. Todennäköisintä oli, että hän unohtaisi kirjojen olemassaolon ja muistaisi ne uudelleen vasta kerätessään kamppeitaan kotiinpaluuta varten.

Katsellessaan ympärilleen Tomi löysi nurkasta pinon lautapelejä, jotka hän muisti yhä hyvin. Niitä ei ollut tullut pelattua moniin, moniin vuosiin. Nostalgian aalto humahti hänen lävitseen hänen tuijottaessaan virttynyttä Kimble-pelin kantta. Monia peleistä hän oli pelannut Miskan kanssa, sillä tämäkin oli ahkerasti vieraillut Tomin mummolassa niinä kesinä, kun hän oli pitempäänkin asustellut siellä. Joskus mummo oli pelannut heidän kanssaan ja Miska oli aluksi ujostellut ja pärjännyt aivan kehnosti, mutta pian hän oli mummoonkin tottunut ja alkanut useimmiten voittaa. Joskus Tomi oli pelannut mummon kanssa kahdestaankin. Ne pelit olivat pelastaneet monia sadepäiviä.

Vieläköhän Miska innostuisi pelaamaan hänen kanssaan?

Info

Welcome to Night Vale -romaani ilmestyy lokakuussa, mutta neljä ensimmäistä lukua saa jo ilmaisena maistiaisena iTunesista. Tämän asian inspiroimana taidan sitten tosiaan laittaa ensimmäisen luvun omaa toistaiseksi keskeneräistä tarinaani näytille, vaikka koko "teosta" ei vielä vähään aikaan tulla missään näkemään.

Aktiivinen jatkon postaaminen alkaa siis vasta, kun olen saanut tarinan kokonaan kirjoitettua läpi. Tämä nyt siis vain esikatseluna. Mielipiteitä ja fiiliksiä saa silti kertoa. Niitä saa kertoa ihan mistä tahansa mieleen tulevasta asiasta joko ekaan lukuun tai sitten yleisesti blogiin tai mihin tahansa liittyen.

Lopuksi ilmaisen vielä mielihyväni siitä, että täällä tosiaan on yhä edelleen aktiivisia lukijoita. Näkyyhän sivupalkissa yhä lukijoiden määrä eikä kävijäkäyräkään ole täysin kuukahtanut, mutta aktiivisuudella tarkoitan tässä nyt sitä, että jotkut ovat käyneet klikkailemassa noita "pikakommentteja" ja siitä tulee minulle kovin hyvä mieli.

Päivitys

Tiedättekö, silloin tällöin iskee kova innostus jukaista jotain esimakua tästä työn alla olevasta jutusta, tyyliin postata jo ensimmäinen luku, vaikken jatkoa laittaisikaan kuin vasta jonkin puolen vuoden päästä... En tiedä, olisiko se millään lailla järkevää.

No, voin kuitenkin sanoa, että olen aktiivisesti kirjoitellut ja kasassa on parhaillaan jo päälle 30 000 sanaa. Myönnetään, että aktiivisten jaksojen välissä on niitäkin, jolloin välttelen ihan kaikkea mukaan lukien kirjoittamista, mutta sellaista se elämä on. Epäsäännöllisestä kirjoitustahdista johtuen on vaikea arvioida, milloin saan tekstin nettijulkaisukelpoiseksi. 

Että sellaista.