torstai 30. elokuuta 2012
Lehtiruno: I Wish I Was Like Other People
lauantai 25. elokuuta 2012
LPVJ 17. osa
Ruokala humisi ympärillä ja söi miltei kokonaan Pyryä vastapäätä istuvan Roopen puheen. Pyry ei olisi oikein muutenkaan pystynyt keskittymään tämän kertomukseen siitä, mitä koulun omana humoristina tunnettu biologian opettaja oli viime oppitunnilla tehnyt. Hän oli liian kiireinen oman henkilökohtaisen kriisinsä potemisessa. Hänestä tuntui kuin hänen päänsä olisi ollut läpinäkyvä kuin lasinen kalamalja, jossa hänen ajatuksensa uiskentelisivat kaikkien nähtävillä. Kuitenkaan Roope vain ei ilmeisesti nähnyt niitä, sillä hän jatkoi puhettaan aivan normaalisti tunkien välillä lihapullan palan suuhunsa.
Pyry oli myös aivan liian tietoinen siitä, että jokusen pöydän päässä heistä Aleksi istui syömässä sen blondinsa kanssa, Pyry oli saanut kuulla, että sen nimi oli Iina. Hän tiedosti aivan liian selvästi, että olisi halunnut tytön katoavan ja Aleksin olevan hänen seuranaan. Vain hänen. Mikä oli typerää eikä sen niin olisi kuulunut olla. Ei Pyryn olisi pitänyt olla mustasukkainen, sillä ei kai sitä miksikään muuksi kuin mustasukkaisuudeksi voinut kutsua. Mutta hän ei voinut mitään sille, että Aleksilla oli tyttöystävä, tyttöystävä, niin kuin pitikin.
Pelkkä ajatus siitä, että Aleksi saisi koskaan kuulla ajatuksista, joita Pyryn päässä parhaillaan pyöri, tuntui kauhistuttavalta. Ei, Pyry unohtaisi ne ja selvittäisi päänsä. Ehkä tämä oli vain jokin typerä, ohimenevä impulssi, mielenhäiriö, joka ehkäpä jopa kuului teini-ikään. Niin se varmasti oli.
Pyry sai samassa muuta ajateltavaa, kun Kati ilmestyi jostain sievänä ja tyylikkäänä kuten aina ja laski tarjottimensa Pyryn viereen katkaisten Roopen puheen. Pyry oli hieman hämmentynyt siitä, että tyttö päätti ilmaantua heidän pöytäänsä, vaikka kai sillä olisi ollut vaikka millä mitalla kavereita ympäri ruokalaa. Eihän Pyry edes osannut lukea itseään tytön kavereihin, eivät he olleet juuri edes puhuneet keskenään.
“Moi”, Kati sanoi hymyillen sekä Pyrylle että Roopelle, jonka kasvoilta säteili yllättyneisyyttä, “ei kai tää paikka ollu varattu?”
“Ei, ei ollu”, Pyry onnistui vastaamaan. Hän kykeni tuntemaan Roopen häneen sinkoamat kysyvät katseet. Yksi niistä ilmeisesti tiedusteli, saattoiko Kati kenties olla Pyryn ihastus tai jopa tyttöystävä tai jotain siihen suuntaan. Pyry pudisti huomaamattomasti päätään ennen kuin edes ehti oikein ajatella, ja Roope vaikutti piristyvän.
“No voi vittu”, Kati tuhahti tarjotintaan silmäillen, “mä unohdin ottaa vettä, oon mäkin tyhmä.”
Tyttö työnsi tuoliaan taaksepäin päästäkseen nousemaan, mutta Roope keskeytti hänet hörpättyään pikaisesti oman maitolasinsa tyhjäksi: “Mä voin tuoda sulle, mä olin muutenkin menossa hakeen lisää maitoa.”
Katin kasvoille syttyi aurinkoinen hymy. “Oisit sä niin kiltti?”
“Nääh, pikku juttu”, Roope vastasi ja lähti kiireesti harppomaan juomapistettä kohti. Kiirehtimisestä tuskin olisi mitään hyötyä, sillä ruoanottolinjalla oli melkoinen ruuhka. Kati pyydysti haarukkaansa salaatin lehden ja vei sen elegantisti suuhunsa tilanteen haiskahtaessa kummallisesti laskelmoidulta.
“Ei oikein huvittanu tunkea noiden seuraan”, tyttö sanoi heilauttaen haarukkaansa Aleksia ja Iinaa kohti, “Eikä se johdu siitä et mä tuntisin häiritseväni niitä. Noita kahta kun kattoo, näkee vaan feikkiä ja se ei oo Aleksin tapasta, enkä mä pidä siitä yhtään. Toi Iina on vitun ärsyttävä. Mut anyway, mitäs sulle kuuluu?”
Pyry oli hieman hämmentynyt, sillä hän ei oikein käsittänyt, miksi hänen kuulumisensa Katia kiinnostaisivat. “Ym, ei mitään erikoista…”
“Mmm, se on vissiin ihan hyvä. Ei mitään erikoista. Sä vissiin oot aika paljon Aleksin kanssa vai mitä? Se on hyvä, et sillä on tollanen kaveri, sähän tiedä, miten sillä on ollu aika vaikeeta viimeaikoina”, Kati puheli tökkien ruokaansa lautasella ja näyttäen kauniilta. Niin, kyllä Kati todella oli hyvin kaunis ja selvästi kauniimpi kuin serkkunsa, eikö vain? Selvästi.
“Se oli aika traagista, se Minnin juttu”, tyttö jatkoi, “Mä en paljon sen kanssa enää ollutkaan tekemisissä, me nähtiin vaan tyyliin jouluna ja sillonkin se tykkäs vaan istua omissa oloissaan. Mut on se silti… Kukaan ei oikein tajunnu huolehtia siitä, ihmisiä ei pitäs koskaan vaan jättää olemaan omissa oloissaan. Siis niin ku pidemmiks ajoiks. Lapsina me leikittiin Minnin kanssa aika paljon yhdessä…. Musta tuntuu et Aleksi on ottanut sen paljon raskaammin, kun mitä se näyttää. Tai ainakaan mulle. Mut onneks se ei oo yksin niin ku Minni. Hyviä ystäviä on aika vaaikee löytää, vai mitä?”
Pyry yritti miettiä, miksi Kati näki tarpeelliseksi kertoa tämän hänelle. Ei sillä, että kaikkiin tekemisiin pitäisi aina olla jokin tarkkaan harkittu syy, mutta tuntui omituiselta, että Kati yhtäkkiä koki tarvetta avautua Pyrylle näin. Oliko se ehkä huolissaan Aleksista ja halusi ilmaista sen Pyryllekin? Vai tahtoiko se ehkä vain varmistaa Pyryn todella olevan kunnollinen ystävä? Kun kukaan ei ollut tajunnut pitää Minnistä huolta, niin ehkä Kati oli päättänyt, että niin ei kävisi enää toistamiseen.
Pyry ei ehtinyt vastata Katille ennen kuin Roope palasi laseineen ja aurinkoinen hymy ilmestyi jälleen tytön kasvoille kuin kerros meikkiä.
“Voi kiitti”, Kati sanoi vastaanottaessaan pojan ojentaman vesilasin, “mä en tiiä, miten mä sen unohdin.”
Roope oli selvästi tyytyväinen tytön kiitoksiin ja hän ja Kati aloittivat tyhjänpäiväisen jutustelun, johon Pyrykin silloin tällöin otti osaa. Hän vain ei ollut kovin hyvä tyhjänpäiväisessä jutustelussa ja vähän väliä hänen katseensa valui Aleksin suuntaan. Feikkiä, Kati sanoi. Ja toisaalta, eihän Aleksi juuri viettänyt aikaa Iinansa kanssa muuten kuin koulussa eikä oikeastaan edes puhunut tytöstä, joten Kati saattoi hyvin olla oikeassa. Mutta mitä senkin sitten olisi pitänyt tarkoittaa?
Hetken kuluttua Pyry tuli tietoiseksi Katin terävistä silmäyksistä, jotka kohdistuivat häneen vaivihkaa puheiden lomassa. Eivät ne epäystävällisiä katseita olleet, vain teräviä, arvioivia, kuin ne porautuisivat Pyryn pään sisälle. Tai ainakin tyttö yrittäisi sitä. Se sai kultakalamalja-tunteen palaamaan ja Pyry tunsi jälleen olonsa hienoisen epämukavaksi. Hän laski katseensa lautaseensa ymmärtämättä oikein mitään enää. Kunpa hän olisi voinut lukea ihmisten ajatuksia ja selvittää siten, mitä kukakin tarkoitti. Olisipa hän tiennyt edes, mitä hänen omat ajatuksensa tekivät. Miksi kaikesta piti tehdä jotenkin mutkikasta?
Pyry oli myös aivan liian tietoinen siitä, että jokusen pöydän päässä heistä Aleksi istui syömässä sen blondinsa kanssa, Pyry oli saanut kuulla, että sen nimi oli Iina. Hän tiedosti aivan liian selvästi, että olisi halunnut tytön katoavan ja Aleksin olevan hänen seuranaan. Vain hänen. Mikä oli typerää eikä sen niin olisi kuulunut olla. Ei Pyryn olisi pitänyt olla mustasukkainen, sillä ei kai sitä miksikään muuksi kuin mustasukkaisuudeksi voinut kutsua. Mutta hän ei voinut mitään sille, että Aleksilla oli tyttöystävä, tyttöystävä, niin kuin pitikin.
Pelkkä ajatus siitä, että Aleksi saisi koskaan kuulla ajatuksista, joita Pyryn päässä parhaillaan pyöri, tuntui kauhistuttavalta. Ei, Pyry unohtaisi ne ja selvittäisi päänsä. Ehkä tämä oli vain jokin typerä, ohimenevä impulssi, mielenhäiriö, joka ehkäpä jopa kuului teini-ikään. Niin se varmasti oli.
Pyry sai samassa muuta ajateltavaa, kun Kati ilmestyi jostain sievänä ja tyylikkäänä kuten aina ja laski tarjottimensa Pyryn viereen katkaisten Roopen puheen. Pyry oli hieman hämmentynyt siitä, että tyttö päätti ilmaantua heidän pöytäänsä, vaikka kai sillä olisi ollut vaikka millä mitalla kavereita ympäri ruokalaa. Eihän Pyry edes osannut lukea itseään tytön kavereihin, eivät he olleet juuri edes puhuneet keskenään.
“Moi”, Kati sanoi hymyillen sekä Pyrylle että Roopelle, jonka kasvoilta säteili yllättyneisyyttä, “ei kai tää paikka ollu varattu?”
“Ei, ei ollu”, Pyry onnistui vastaamaan. Hän kykeni tuntemaan Roopen häneen sinkoamat kysyvät katseet. Yksi niistä ilmeisesti tiedusteli, saattoiko Kati kenties olla Pyryn ihastus tai jopa tyttöystävä tai jotain siihen suuntaan. Pyry pudisti huomaamattomasti päätään ennen kuin edes ehti oikein ajatella, ja Roope vaikutti piristyvän.
“No voi vittu”, Kati tuhahti tarjotintaan silmäillen, “mä unohdin ottaa vettä, oon mäkin tyhmä.”
Tyttö työnsi tuoliaan taaksepäin päästäkseen nousemaan, mutta Roope keskeytti hänet hörpättyään pikaisesti oman maitolasinsa tyhjäksi: “Mä voin tuoda sulle, mä olin muutenkin menossa hakeen lisää maitoa.”
Katin kasvoille syttyi aurinkoinen hymy. “Oisit sä niin kiltti?”
“Nääh, pikku juttu”, Roope vastasi ja lähti kiireesti harppomaan juomapistettä kohti. Kiirehtimisestä tuskin olisi mitään hyötyä, sillä ruoanottolinjalla oli melkoinen ruuhka. Kati pyydysti haarukkaansa salaatin lehden ja vei sen elegantisti suuhunsa tilanteen haiskahtaessa kummallisesti laskelmoidulta.
“Ei oikein huvittanu tunkea noiden seuraan”, tyttö sanoi heilauttaen haarukkaansa Aleksia ja Iinaa kohti, “Eikä se johdu siitä et mä tuntisin häiritseväni niitä. Noita kahta kun kattoo, näkee vaan feikkiä ja se ei oo Aleksin tapasta, enkä mä pidä siitä yhtään. Toi Iina on vitun ärsyttävä. Mut anyway, mitäs sulle kuuluu?”
Pyry oli hieman hämmentynyt, sillä hän ei oikein käsittänyt, miksi hänen kuulumisensa Katia kiinnostaisivat. “Ym, ei mitään erikoista…”
“Mmm, se on vissiin ihan hyvä. Ei mitään erikoista. Sä vissiin oot aika paljon Aleksin kanssa vai mitä? Se on hyvä, et sillä on tollanen kaveri, sähän tiedä, miten sillä on ollu aika vaikeeta viimeaikoina”, Kati puheli tökkien ruokaansa lautasella ja näyttäen kauniilta. Niin, kyllä Kati todella oli hyvin kaunis ja selvästi kauniimpi kuin serkkunsa, eikö vain? Selvästi.
“Se oli aika traagista, se Minnin juttu”, tyttö jatkoi, “Mä en paljon sen kanssa enää ollutkaan tekemisissä, me nähtiin vaan tyyliin jouluna ja sillonkin se tykkäs vaan istua omissa oloissaan. Mut on se silti… Kukaan ei oikein tajunnu huolehtia siitä, ihmisiä ei pitäs koskaan vaan jättää olemaan omissa oloissaan. Siis niin ku pidemmiks ajoiks. Lapsina me leikittiin Minnin kanssa aika paljon yhdessä…. Musta tuntuu et Aleksi on ottanut sen paljon raskaammin, kun mitä se näyttää. Tai ainakaan mulle. Mut onneks se ei oo yksin niin ku Minni. Hyviä ystäviä on aika vaaikee löytää, vai mitä?”
Pyry yritti miettiä, miksi Kati näki tarpeelliseksi kertoa tämän hänelle. Ei sillä, että kaikkiin tekemisiin pitäisi aina olla jokin tarkkaan harkittu syy, mutta tuntui omituiselta, että Kati yhtäkkiä koki tarvetta avautua Pyrylle näin. Oliko se ehkä huolissaan Aleksista ja halusi ilmaista sen Pyryllekin? Vai tahtoiko se ehkä vain varmistaa Pyryn todella olevan kunnollinen ystävä? Kun kukaan ei ollut tajunnut pitää Minnistä huolta, niin ehkä Kati oli päättänyt, että niin ei kävisi enää toistamiseen.
Pyry ei ehtinyt vastata Katille ennen kuin Roope palasi laseineen ja aurinkoinen hymy ilmestyi jälleen tytön kasvoille kuin kerros meikkiä.
“Voi kiitti”, Kati sanoi vastaanottaessaan pojan ojentaman vesilasin, “mä en tiiä, miten mä sen unohdin.”
Roope oli selvästi tyytyväinen tytön kiitoksiin ja hän ja Kati aloittivat tyhjänpäiväisen jutustelun, johon Pyrykin silloin tällöin otti osaa. Hän vain ei ollut kovin hyvä tyhjänpäiväisessä jutustelussa ja vähän väliä hänen katseensa valui Aleksin suuntaan. Feikkiä, Kati sanoi. Ja toisaalta, eihän Aleksi juuri viettänyt aikaa Iinansa kanssa muuten kuin koulussa eikä oikeastaan edes puhunut tytöstä, joten Kati saattoi hyvin olla oikeassa. Mutta mitä senkin sitten olisi pitänyt tarkoittaa?
Hetken kuluttua Pyry tuli tietoiseksi Katin terävistä silmäyksistä, jotka kohdistuivat häneen vaivihkaa puheiden lomassa. Eivät ne epäystävällisiä katseita olleet, vain teräviä, arvioivia, kuin ne porautuisivat Pyryn pään sisälle. Tai ainakin tyttö yrittäisi sitä. Se sai kultakalamalja-tunteen palaamaan ja Pyry tunsi jälleen olonsa hienoisen epämukavaksi. Hän laski katseensa lautaseensa ymmärtämättä oikein mitään enää. Kunpa hän olisi voinut lukea ihmisten ajatuksia ja selvittää siten, mitä kukakin tarkoitti. Olisipa hän tiennyt edes, mitä hänen omat ajatuksensa tekivät. Miksi kaikesta piti tehdä jotenkin mutkikasta?
tiistai 21. elokuuta 2012
sunnuntai 19. elokuuta 2012
LPVJ 16. osa
Sinä päivänä myrskysi. Säätila talon ulkopuolella oli kohtalaisen mukava ja syksyinen, mutta punamullalla maalattujen seinien sisällä ukkosti. Pyry oli viettänyt koko päivän kuunnellen musiikkia, jotta ei tarvitsisi kuunnella mitään muuta. Pitkään äiti ja isä olivatkin olleet väleissä keskenään ja he olivat olleet kuin oikea, onnellinen perhe. Sitä oli kestänyt niinkin pitkään, että ilmassa oli alkanut itää toivo siitä, että tällä kertaa yhteisymmärrys kestäisi, mutta nyt taas jokin typerä asia oli muuttanut sen. Se oli aina jotakin typerää ja tällä kertaa Pyryllä oli hatara aavistus, että se liittyi joululahjoihin. Vaikka jouluunkin oli vielä runsaasti aikaa.
Alkoi olla jo ilta ja Pyry arveli olevan taas turvallista mennä alakertaan. Täytyihän hänenkin vanhempiensa väsyä ja Pyryn hakea itselleen jotakin syötävää. Hänen kasvonsa saivat tuntea, että hän oli ollut pahasti väärässä eikä riitely ollut vielä ohi. Hän oli tuskin ehtinyt kääntyä keittiön oviaukkoon, kun jotakin mäjähti voimalla hänen oikeaan poskeensa ja putosi sitten kilisten lattialle. Pyry tuijotti paikalleen jähmettyneenä mukin palasia jalkojensa juuressa posken sykkiessä kuumana sydämen lyöntien tahtiin ja lämpimän verinoron alkaessa valua hitaasti poskea pitkin kuin kyynel.
Nostaessaan katseensa Pyry kohtasi äitinsä kauhistuneet silmät. Tuskin äiti olisi saanut avattua niitä enää yhtään suuremmiksi vaikka olisi yrittänyt. Molemmat tämän kädet painautuivat suulle kuin siten voisi jotenkin tehdä tehdyn tekemättömäksi. Isä oli edelleen puoliksi kyyryssä väistettyään vaimonsa paiskaaman mukin ja hetken oli kuin joku olisi painanut paussi-nappulaa. Sitten Pyry huomasi, miten isän yhtä lailla kauhistunut ilme alkoi näyttää merkkejä muuttumisesta kohti jonkinlaista tyytyväisyyttä; nyt hänellä olisi jälleen uusi kortti hihassaan vaimon kanssa riitelyä varten. Pyrylle se oli viimeinen pisara ja hän kääntyi kiirehtiäkseen pois välittämättä peräänsä kiirivistä huudoista.
Hän veti nopeasti kengät jalkaan, mutta takki jäi unohtuneena naulakkoon hänen nähdessään äidin suuntaavan peräänsä. Pyry ei halunnut keskustella asiasta, hän halusi vain pois ja olla rauhassa. Yksin. Hänen täytyi saada olla yksin. Pihalla hän jo melkein juoksi päästäkseen karkuun.
Mennessään Pyry painoi hihan poskeaan vasten tietämättä oikein tarkkaan, minne menisi. Hän ei halunnut kenenkään löytävän itseään, joten hän katsoi parhaaksi olla menemättä järvelle, sillä Aleksikin oli alkanut viettää aikaansa siellä aina silloin tällöin. Sen sijaan hän otti suunnan kohti järveä reunustavaa metsää ja valitsi lenkkipoluista aina mahdollisimman pienen haaran. Lopulta hän päätti olevansa tarpeeksi kaukana ja istuutui vähän matkan päässä polusta kasvavan valtavan männyn juurille.
Hän painoi päänsä runkoa vasten ja tunsi olonsa kurjaksi. Oli vaikea arvioida, miten suuren jäljen mukin terävä pohja oli kaivanut, mutta ainakin se teki kipeää. Pyryn päässä pyöri varsin epämukavalla tavalla - se oli hänen aivojensa tapa suhtautua vuotaviin haavoihin. Pyry inhosi sitä, muttei voinut asialle mitään. Tuuli suhisi oksien lomassa ja sai Pyryn palelemaan, kuin jopa luonnonvoimat olisivat päättäneet kääntyä häntä vastaan. Se oli täydellisen hirveää.
Joskus Pyryn oli vaikea käsittää, miksi hänen vanhempansa väen väkisin pysyivät naimisissa keskenään ja saman katon alla. Vaikka oikeastaan kyllähän hän tiesi syyn, joka sai heidät pysymään yhdessä: hän ja Lumi. Hän arveli vanhempiensa päättäneen odottaa edes siihen asti, että lapset muuttaisivat pois, mihin ei enää niin pitkä aika olisi. Pyry ja Lumi olivat perheen koossa pitävä sinetti ja he siinä rikkoutuisivat, jos perhe hajoaisi. Vaikka toisaalta ei Pyry tuntenut itseään kovin ehjäksi näinkään. Joskus tuntui, että olisi ollut helpompaa, jos vanhemmat vain ottaisivat ja eroaisivat. Ehkä siten jonkinlainen rauha palaisi elämään. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa ääneen.
Pyry oli hyvin uppoutunut itsesääliinsä, kun yhtäkkiä polulta kuuluva ääni oli säikäyttää hänet ulos nahoistaan: “Hei mitä sä siellä teet?”
Se oli Aleksi, totta kai se oli Aleksi. Verkkareissa ja hieman hikeä otsalla. Miksi ihmeessä senkin piti juosta näin syrjäisillä reiteillä, joita kukaan ei käyttänyt? Pudonneet oksat alkoivat napsahdella poikki askelten alla pojan tullessa Pyryn luo. Sen kasvoilla huoli syveni sen kyykistyessä tarkastelemaan Pyryä.
“Mikä sulla on?” Aleksi kysyi kulmat kurtussa siirtäen Pyryn kättä nähdäkseen kasvojen ruhjeen. “Mistä toi tuli?”
Pyry siirsi katseensa pois osoittaakseen, ettei hänellä ollut aikomusta vastata. Hänen ei tarvinnut kertoa Aleksille, ei hänellä ollut mitään velvollisuutta vastata. Aleksi tarkasteli häntä hetken; kasvoja, joiden täytyi olla kalpeat niille valuneen veren alla, mahdollisesti massiivista alkavaa mustelmaa ja ehkä aavistuksen punoittavia silmiä. Pyrystä tuntui, kuin toisen pojan katse olisi ollut jotain kiinteää, jonka liikkumisen kasvoilla pystyi fyysisesti tuntemaan. Mutta ei hänen silti tarvitsisi tälle vastata.
Aleksi hymähti. “No kai tolle nyt jotain pitäis tehdä, vai mitä? Tuu.”
Aleksi veti Pyryn ylös ja talutti tämän polulle lämpimät sormet Pyryn laihan ranteen ympärille kiertyneinä. Pyry mietti Aleksia seuratessaan, miten parhaiten ilmaisi, ettei aikonut mennä kotiin. Hän ei oikein tiennyt, miten sen perustelisi, mutta pian hän huomasi, ettei ollut tarvettakaan. He olivat menossa Aleksin kotiin.
He menivät sisään talon takana olevasta ovesta, josta pääsi suoraan keittiöön. Keittiöstä löytyi myös lääkekaappi, josta Aleksi etsi tupon pumpulia ja haavanpuhdistusainetta. Sillä aikaa Pyry pesi kätensä, joka oli tahriutunut vereen. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen desinfiointiaineeseen kastetun pumpulin Aleksilta, mutta tämä vetikin sen kauemmas.
“Ethän sä itse nää, missä se haava on”, Aleksi tuhahti kuin Pyryn olisi ilman muuta pitänyt tajuta se muutenkin. Pyry ei viitsinyt ruveta väittelemään, joten hän vain antoi Aleksin puhdistaa haavan. Se tuntui oikeastaan aika mukavalta, puhdistusaine oli sellaista sorttia, joka ei edes kirvellyt. Parin sipaisun jälkeen Aleksi vei toisen kätensä Pyryn takaraivolle kai pitääkseen pään paremmin paikallaan, ja oikeastaan sekin tuntui mukavalta. Sitten Aleksi asetti huolellisesti suuren laastarin haavalle ja tarkasteli lopputulosta lähes häviävän pieni hymyn aavistus silmissään.
“Sulla on vieläkin verta naamassas, sähän oot oikein levittänyt sen tolla hihallas”, Aleksi totesi kuin ajatus olisi äkkiä pälkähtänyt hänen mieleensä. Hän kääntyi repäisemään paperinpalan talouspaperirullasta, kasteli sen ja palasi Pyryn kasvojen kanssa hyörimisen pariin. Pyryllä oli etäinen aavistus, että Aleksi teki vähän turhankin tarkkaa työtä eikä ainakaan kiirehtinyt, mutta ei Pyrylle tullut mieleenkään valittaa. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja kostea talouspaperi tuntui kummallisen miellyttävältä liukuessaan viileänä ihoa pitkin, eksyessään vahingossa hipaisemaan suupieltä ja jatkaessaan matkaa leuan kaarta seuraten.
Keittiön ovi heilahti auki ja Aleksi oli vähällä pudottaa paperitollon käsistään. Pyrykin hätkähti ja tervehti sisään astunutta Aleksin äitiä hermostuneella hymyllä Aleksin heittäessä märän paperin roskikseen.
“Ai moikka taas Pyry!” nainen tervehti iloisesti ja huomasi sitten Pyryn laastarin, “Mutta mitäs sulle on käynyt?”
Pyry avasi suunsa tietämättä oikein, mitä sanoa. Totuutta hän ei halunnut kertoa ja vaikka hän olisikin osannut valehdella, yhtäkään tekosyytä ei tullut hänen mieleensä.
“Oksa raapas sitä”, Aleksi vastasi Pyryn puolesta ja sanoi sitten Pyrylle: “Tuu mennään.”
Pyry seurasi Aleksia tämän äidin ohi olohuoneeseen ja sitä kautta eteiseen. Aleksi heitti hänelle naulakosta takin juurikaan hidastamatta jatkaessaan matkaa ulos. Pyry veti liian ison takin ylleen hieman epäröiden ja seurasi perässä.
“Kiitti”, Pyry sanoi ulkona tarkoittaen sitä todella. Kiitos kattoi niin takin, laastarin kuin hänen puolestaan valehtelunkin ja senkin, ettei hänen ollut tarvinnut sanoa sanakaan ennen kuin nyt eikä hän silti tuntenut itseään typeräksi sen tähden. Mahtoikohan Aleksi tietää, miten paljon viimeksi mainittu Pyrylle merkitsi? Joka tapauksessa Pyry ei ollut enää hiukkaakaan pahoillaan siitä, että oli tullut löydetyksi.
“Mitäs siitä”, Aleksi vastasi hartioitaan kohauttaen. “Sä et kai sit oo vielä menossa kotiin vai mitä?”
Pyry oli jo aikeissa vastata, kun hänen aivonsa saivat kuullun prosessoinnin valmiiksi ja hän valitsi uudet sanat: “Mistä sä niin päättelet?”
“En mä tiiä, sä vaan näytit vähän siltä.”
Pyry hymähti vastaukseksi ja vähän aikaa he kävelivät hiljaisuudessa suunnaten kohti talon takaa alkavaa metsää. Pyry ei ollut ennen käynyt siinä metsässä ja hän huomasi pian, miten kaunista ja avaraa siellä oli. Havupuiden joukossa kasvavat lehtipuut olivat värjäytyneet kirkkaisiin syysväreihin ja siellä täällä mättäillä kasvoi puolukoita, punaisina veripisaroina vihreällä sammalliinalla. Pyry mietti, että ehkäpä Aleksi oli tuonut hänet tänne yrittääkseen piristää häntä. Taisi se suunnitelma toimia melko hyvinkin. Hänen oli mukavan lämmin Aleksilta lainatussa takissa ja vaate tuoksui vieraalta, mutta silti kummalla tavalla omalta. Sen ei olisi pitänyt tehdä häntä niin iloiseksi.
Aleksi loi toisinaan lyhyen silmäyksen Pyryn laastariin kasvoillaan huolta, vaikka se kuinka olikin yritetty peittää. Lopulta poika kysyi, kuin ei enää voisi olla kysymättäkään: “Onks sulla kaikki hyvin, Pyry?”
Ehkä se oli hiljainen äänensävy, jolla sanat lausuttiin tai sitten katse vaaleatukkaisen pojan silmissä, mutta Pyry huomasi kertovansa hänelle. Kertoi, millainen kulissi heidän perheensä oli ja miten sai pelätä sen repeytymistä. Pyry huomasi, että kun hän kerran oli avannut suunsa, sanat vain jatkoivat virtaamistaan vaivatta jättäen puhdistavan tunteen jälkeensä. Hän ei ehkä ollut edes ollut tietoinen siitä, miten paljon tunteita oli laittanut sulkuportin taakse, ennen kuin nyt löysi ne. Tapa, jolla Aleksi katsoi häntä hänen puhuessaan, teki siitä vielä helpompaa. Pyrylle tuli vahva tunne, että hänestä ja hänen ongelmistaan välitettiin ja juuri sitä tunnetta hän oli todella tarvinnutkin.
“Ja tota sä et oo kertonu mulle”, Aleksi sanoi Pyryn lopetettua. Sanojen sävy ei ollut moittiva, mutta silti Pyrystä oli helpointa siirtää katseensa maahan. Hän oli selostuksensa jäljiltä hienoisessa tunnekuohussa, mistä seurasi, että hän oli hyvin lähellä kyyneliä. Toinen hän aivojensa typeristä ominaisuuksista, joille Pyry ei voinut mitään. Eräs syy, joka esti häntä puhumasta oikein mistään ongelmistaan olikin juuri se, että puhuminen olisi todennäköisesti tuonut kyyneleet hänen silmiinsä ja hän todella inhosi itkeä kenenkään nähden.
“No voi nyt vittu sun kanssas”, Aleksi hymähti ja astui lähemmäs Pyryä vetääkseen tämän halaukseen.
“Idiootti”, Aleksi kuiskasi, mutta äänensävy pehmensi haukkumasanan ja muutti sen merkityksen. “Et enää salaa multa tommosia, onks selvä?”
“Mmm”, Pyry myönsi Aleksin olkaa vasten. Nyt hänen kyyneleensä todella valuivat äänettöminä kasvoille, mutta se ei oikeastaan haitannut. Hänen oli vain liian hyvä olla siinä Aleksin tiukassa otteessa. Taisi olla aika pitkä aika, hyvinkin pitkä rehellisesti sanoen, siitä kun Pyryä oli viimeksi ihan kunnolla halattu. Jokin sanoi hänelle, että sen olisi kuulunut tuntua omituiselta tai vähän kiusalliselta ehkäpä, tai vähintäänkin vähemmän hyvältä kuin se tuntui. Pyry otti vapauden olla huomioimatta kyseistä pikkuääntä. Aleksi tuntui lohdulliselta ja tuoksui deodorantilta ja vähän hieltä ja metsältä ja hetken muulla maailmalla ei ollut väliä. Se melkein sattui.
Kun Aleksi viimein irrotti kätensä Pyryn ympäriltä ja kysyi, oliko hän jo paremmalla mielellä, Pyry tiesi pitävänsä hänestä aivan liikaa. Hän piti siitä, miten metsän hämärä valo silitteli Aleksin kasvoja ja sai hänet näyttämään miltei satuolennolta, joltain joka oli liian hyvää ja kaunista ollakseen totta. Pyry tiesi, ettei sellaisia kuulunut ajatella ystävästä ja ettei ystävän katselemisen olisi pitänyt aiheuttaa sellaista lepatusta rinnan seudulla. Sen tajuaminen tuntui kummalliselta, vähän kipeältä ja pelottavaltakin ja silti hän ei voinut olla pitämättä siitä kutinasta vatsan pohjalla, minkä Aleksin seura aiheutti. Oli kai aiheuttanut jo pitkään.
Alkoi olla jo ilta ja Pyry arveli olevan taas turvallista mennä alakertaan. Täytyihän hänenkin vanhempiensa väsyä ja Pyryn hakea itselleen jotakin syötävää. Hänen kasvonsa saivat tuntea, että hän oli ollut pahasti väärässä eikä riitely ollut vielä ohi. Hän oli tuskin ehtinyt kääntyä keittiön oviaukkoon, kun jotakin mäjähti voimalla hänen oikeaan poskeensa ja putosi sitten kilisten lattialle. Pyry tuijotti paikalleen jähmettyneenä mukin palasia jalkojensa juuressa posken sykkiessä kuumana sydämen lyöntien tahtiin ja lämpimän verinoron alkaessa valua hitaasti poskea pitkin kuin kyynel.
Nostaessaan katseensa Pyry kohtasi äitinsä kauhistuneet silmät. Tuskin äiti olisi saanut avattua niitä enää yhtään suuremmiksi vaikka olisi yrittänyt. Molemmat tämän kädet painautuivat suulle kuin siten voisi jotenkin tehdä tehdyn tekemättömäksi. Isä oli edelleen puoliksi kyyryssä väistettyään vaimonsa paiskaaman mukin ja hetken oli kuin joku olisi painanut paussi-nappulaa. Sitten Pyry huomasi, miten isän yhtä lailla kauhistunut ilme alkoi näyttää merkkejä muuttumisesta kohti jonkinlaista tyytyväisyyttä; nyt hänellä olisi jälleen uusi kortti hihassaan vaimon kanssa riitelyä varten. Pyrylle se oli viimeinen pisara ja hän kääntyi kiirehtiäkseen pois välittämättä peräänsä kiirivistä huudoista.
Hän veti nopeasti kengät jalkaan, mutta takki jäi unohtuneena naulakkoon hänen nähdessään äidin suuntaavan peräänsä. Pyry ei halunnut keskustella asiasta, hän halusi vain pois ja olla rauhassa. Yksin. Hänen täytyi saada olla yksin. Pihalla hän jo melkein juoksi päästäkseen karkuun.
Mennessään Pyry painoi hihan poskeaan vasten tietämättä oikein tarkkaan, minne menisi. Hän ei halunnut kenenkään löytävän itseään, joten hän katsoi parhaaksi olla menemättä järvelle, sillä Aleksikin oli alkanut viettää aikaansa siellä aina silloin tällöin. Sen sijaan hän otti suunnan kohti järveä reunustavaa metsää ja valitsi lenkkipoluista aina mahdollisimman pienen haaran. Lopulta hän päätti olevansa tarpeeksi kaukana ja istuutui vähän matkan päässä polusta kasvavan valtavan männyn juurille.
Hän painoi päänsä runkoa vasten ja tunsi olonsa kurjaksi. Oli vaikea arvioida, miten suuren jäljen mukin terävä pohja oli kaivanut, mutta ainakin se teki kipeää. Pyryn päässä pyöri varsin epämukavalla tavalla - se oli hänen aivojensa tapa suhtautua vuotaviin haavoihin. Pyry inhosi sitä, muttei voinut asialle mitään. Tuuli suhisi oksien lomassa ja sai Pyryn palelemaan, kuin jopa luonnonvoimat olisivat päättäneet kääntyä häntä vastaan. Se oli täydellisen hirveää.
Joskus Pyryn oli vaikea käsittää, miksi hänen vanhempansa väen väkisin pysyivät naimisissa keskenään ja saman katon alla. Vaikka oikeastaan kyllähän hän tiesi syyn, joka sai heidät pysymään yhdessä: hän ja Lumi. Hän arveli vanhempiensa päättäneen odottaa edes siihen asti, että lapset muuttaisivat pois, mihin ei enää niin pitkä aika olisi. Pyry ja Lumi olivat perheen koossa pitävä sinetti ja he siinä rikkoutuisivat, jos perhe hajoaisi. Vaikka toisaalta ei Pyry tuntenut itseään kovin ehjäksi näinkään. Joskus tuntui, että olisi ollut helpompaa, jos vanhemmat vain ottaisivat ja eroaisivat. Ehkä siten jonkinlainen rauha palaisi elämään. Sitä hän ei kuitenkaan koskaan uskaltanut sanoa ääneen.
Pyry oli hyvin uppoutunut itsesääliinsä, kun yhtäkkiä polulta kuuluva ääni oli säikäyttää hänet ulos nahoistaan: “Hei mitä sä siellä teet?”
Se oli Aleksi, totta kai se oli Aleksi. Verkkareissa ja hieman hikeä otsalla. Miksi ihmeessä senkin piti juosta näin syrjäisillä reiteillä, joita kukaan ei käyttänyt? Pudonneet oksat alkoivat napsahdella poikki askelten alla pojan tullessa Pyryn luo. Sen kasvoilla huoli syveni sen kyykistyessä tarkastelemaan Pyryä.
“Mikä sulla on?” Aleksi kysyi kulmat kurtussa siirtäen Pyryn kättä nähdäkseen kasvojen ruhjeen. “Mistä toi tuli?”
Pyry siirsi katseensa pois osoittaakseen, ettei hänellä ollut aikomusta vastata. Hänen ei tarvinnut kertoa Aleksille, ei hänellä ollut mitään velvollisuutta vastata. Aleksi tarkasteli häntä hetken; kasvoja, joiden täytyi olla kalpeat niille valuneen veren alla, mahdollisesti massiivista alkavaa mustelmaa ja ehkä aavistuksen punoittavia silmiä. Pyrystä tuntui, kuin toisen pojan katse olisi ollut jotain kiinteää, jonka liikkumisen kasvoilla pystyi fyysisesti tuntemaan. Mutta ei hänen silti tarvitsisi tälle vastata.
Aleksi hymähti. “No kai tolle nyt jotain pitäis tehdä, vai mitä? Tuu.”
Aleksi veti Pyryn ylös ja talutti tämän polulle lämpimät sormet Pyryn laihan ranteen ympärille kiertyneinä. Pyry mietti Aleksia seuratessaan, miten parhaiten ilmaisi, ettei aikonut mennä kotiin. Hän ei oikein tiennyt, miten sen perustelisi, mutta pian hän huomasi, ettei ollut tarvettakaan. He olivat menossa Aleksin kotiin.
He menivät sisään talon takana olevasta ovesta, josta pääsi suoraan keittiöön. Keittiöstä löytyi myös lääkekaappi, josta Aleksi etsi tupon pumpulia ja haavanpuhdistusainetta. Sillä aikaa Pyry pesi kätensä, joka oli tahriutunut vereen. Sitten hän ojensi kätensä ottaakseen desinfiointiaineeseen kastetun pumpulin Aleksilta, mutta tämä vetikin sen kauemmas.
“Ethän sä itse nää, missä se haava on”, Aleksi tuhahti kuin Pyryn olisi ilman muuta pitänyt tajuta se muutenkin. Pyry ei viitsinyt ruveta väittelemään, joten hän vain antoi Aleksin puhdistaa haavan. Se tuntui oikeastaan aika mukavalta, puhdistusaine oli sellaista sorttia, joka ei edes kirvellyt. Parin sipaisun jälkeen Aleksi vei toisen kätensä Pyryn takaraivolle kai pitääkseen pään paremmin paikallaan, ja oikeastaan sekin tuntui mukavalta. Sitten Aleksi asetti huolellisesti suuren laastarin haavalle ja tarkasteli lopputulosta lähes häviävän pieni hymyn aavistus silmissään.
“Sulla on vieläkin verta naamassas, sähän oot oikein levittänyt sen tolla hihallas”, Aleksi totesi kuin ajatus olisi äkkiä pälkähtänyt hänen mieleensä. Hän kääntyi repäisemään paperinpalan talouspaperirullasta, kasteli sen ja palasi Pyryn kasvojen kanssa hyörimisen pariin. Pyryllä oli etäinen aavistus, että Aleksi teki vähän turhankin tarkkaa työtä eikä ainakaan kiirehtinyt, mutta ei Pyrylle tullut mieleenkään valittaa. Hänellä oli jo paljon parempi olo ja kostea talouspaperi tuntui kummallisen miellyttävältä liukuessaan viileänä ihoa pitkin, eksyessään vahingossa hipaisemaan suupieltä ja jatkaessaan matkaa leuan kaarta seuraten.
Keittiön ovi heilahti auki ja Aleksi oli vähällä pudottaa paperitollon käsistään. Pyrykin hätkähti ja tervehti sisään astunutta Aleksin äitiä hermostuneella hymyllä Aleksin heittäessä märän paperin roskikseen.
“Ai moikka taas Pyry!” nainen tervehti iloisesti ja huomasi sitten Pyryn laastarin, “Mutta mitäs sulle on käynyt?”
Pyry avasi suunsa tietämättä oikein, mitä sanoa. Totuutta hän ei halunnut kertoa ja vaikka hän olisikin osannut valehdella, yhtäkään tekosyytä ei tullut hänen mieleensä.
“Oksa raapas sitä”, Aleksi vastasi Pyryn puolesta ja sanoi sitten Pyrylle: “Tuu mennään.”
Pyry seurasi Aleksia tämän äidin ohi olohuoneeseen ja sitä kautta eteiseen. Aleksi heitti hänelle naulakosta takin juurikaan hidastamatta jatkaessaan matkaa ulos. Pyry veti liian ison takin ylleen hieman epäröiden ja seurasi perässä.
“Kiitti”, Pyry sanoi ulkona tarkoittaen sitä todella. Kiitos kattoi niin takin, laastarin kuin hänen puolestaan valehtelunkin ja senkin, ettei hänen ollut tarvinnut sanoa sanakaan ennen kuin nyt eikä hän silti tuntenut itseään typeräksi sen tähden. Mahtoikohan Aleksi tietää, miten paljon viimeksi mainittu Pyrylle merkitsi? Joka tapauksessa Pyry ei ollut enää hiukkaakaan pahoillaan siitä, että oli tullut löydetyksi.
“Mitäs siitä”, Aleksi vastasi hartioitaan kohauttaen. “Sä et kai sit oo vielä menossa kotiin vai mitä?”
Pyry oli jo aikeissa vastata, kun hänen aivonsa saivat kuullun prosessoinnin valmiiksi ja hän valitsi uudet sanat: “Mistä sä niin päättelet?”
“En mä tiiä, sä vaan näytit vähän siltä.”
Pyry hymähti vastaukseksi ja vähän aikaa he kävelivät hiljaisuudessa suunnaten kohti talon takaa alkavaa metsää. Pyry ei ollut ennen käynyt siinä metsässä ja hän huomasi pian, miten kaunista ja avaraa siellä oli. Havupuiden joukossa kasvavat lehtipuut olivat värjäytyneet kirkkaisiin syysväreihin ja siellä täällä mättäillä kasvoi puolukoita, punaisina veripisaroina vihreällä sammalliinalla. Pyry mietti, että ehkäpä Aleksi oli tuonut hänet tänne yrittääkseen piristää häntä. Taisi se suunnitelma toimia melko hyvinkin. Hänen oli mukavan lämmin Aleksilta lainatussa takissa ja vaate tuoksui vieraalta, mutta silti kummalla tavalla omalta. Sen ei olisi pitänyt tehdä häntä niin iloiseksi.
Aleksi loi toisinaan lyhyen silmäyksen Pyryn laastariin kasvoillaan huolta, vaikka se kuinka olikin yritetty peittää. Lopulta poika kysyi, kuin ei enää voisi olla kysymättäkään: “Onks sulla kaikki hyvin, Pyry?”
Ehkä se oli hiljainen äänensävy, jolla sanat lausuttiin tai sitten katse vaaleatukkaisen pojan silmissä, mutta Pyry huomasi kertovansa hänelle. Kertoi, millainen kulissi heidän perheensä oli ja miten sai pelätä sen repeytymistä. Pyry huomasi, että kun hän kerran oli avannut suunsa, sanat vain jatkoivat virtaamistaan vaivatta jättäen puhdistavan tunteen jälkeensä. Hän ei ehkä ollut edes ollut tietoinen siitä, miten paljon tunteita oli laittanut sulkuportin taakse, ennen kuin nyt löysi ne. Tapa, jolla Aleksi katsoi häntä hänen puhuessaan, teki siitä vielä helpompaa. Pyrylle tuli vahva tunne, että hänestä ja hänen ongelmistaan välitettiin ja juuri sitä tunnetta hän oli todella tarvinnutkin.
“Ja tota sä et oo kertonu mulle”, Aleksi sanoi Pyryn lopetettua. Sanojen sävy ei ollut moittiva, mutta silti Pyrystä oli helpointa siirtää katseensa maahan. Hän oli selostuksensa jäljiltä hienoisessa tunnekuohussa, mistä seurasi, että hän oli hyvin lähellä kyyneliä. Toinen hän aivojensa typeristä ominaisuuksista, joille Pyry ei voinut mitään. Eräs syy, joka esti häntä puhumasta oikein mistään ongelmistaan olikin juuri se, että puhuminen olisi todennäköisesti tuonut kyyneleet hänen silmiinsä ja hän todella inhosi itkeä kenenkään nähden.
“No voi nyt vittu sun kanssas”, Aleksi hymähti ja astui lähemmäs Pyryä vetääkseen tämän halaukseen.
“Idiootti”, Aleksi kuiskasi, mutta äänensävy pehmensi haukkumasanan ja muutti sen merkityksen. “Et enää salaa multa tommosia, onks selvä?”
“Mmm”, Pyry myönsi Aleksin olkaa vasten. Nyt hänen kyyneleensä todella valuivat äänettöminä kasvoille, mutta se ei oikeastaan haitannut. Hänen oli vain liian hyvä olla siinä Aleksin tiukassa otteessa. Taisi olla aika pitkä aika, hyvinkin pitkä rehellisesti sanoen, siitä kun Pyryä oli viimeksi ihan kunnolla halattu. Jokin sanoi hänelle, että sen olisi kuulunut tuntua omituiselta tai vähän kiusalliselta ehkäpä, tai vähintäänkin vähemmän hyvältä kuin se tuntui. Pyry otti vapauden olla huomioimatta kyseistä pikkuääntä. Aleksi tuntui lohdulliselta ja tuoksui deodorantilta ja vähän hieltä ja metsältä ja hetken muulla maailmalla ei ollut väliä. Se melkein sattui.
Kun Aleksi viimein irrotti kätensä Pyryn ympäriltä ja kysyi, oliko hän jo paremmalla mielellä, Pyry tiesi pitävänsä hänestä aivan liikaa. Hän piti siitä, miten metsän hämärä valo silitteli Aleksin kasvoja ja sai hänet näyttämään miltei satuolennolta, joltain joka oli liian hyvää ja kaunista ollakseen totta. Pyry tiesi, ettei sellaisia kuulunut ajatella ystävästä ja ettei ystävän katselemisen olisi pitänyt aiheuttaa sellaista lepatusta rinnan seudulla. Sen tajuaminen tuntui kummalliselta, vähän kipeältä ja pelottavaltakin ja silti hän ei voinut olla pitämättä siitä kutinasta vatsan pohjalla, minkä Aleksin seura aiheutti. Oli kai aiheuttanut jo pitkään.
lauantai 18. elokuuta 2012
Yleinen anteeksipyyntö
En ole ollut vähään aikaan kykenevä edes koskemaan tietokoneeseen ja netin käyttö on tälläkin hetkellä hieman hankalaa henkilökohtaisista syistä, joita en mielelläni tässä nyt puisi. Haluan kuitenkin ilmoittaa, ettei tämä tarina ole kuollut ja täällä sitä vielä kirjoitellaan. Ehkä vaikka pikku spoilerina voisin heittää, että lähiaikoina asiat saattavat liikkua hieman romanttisempaan suuntaan.
(Mahtaakohan tätä edes kukaan lukea enää, kun olen niin hirvittävän huono päivittämään lisää?)
(Mahtaakohan tätä edes kukaan lukea enää, kun olen niin hirvittävän huono päivittämään lisää?)
maanantai 6. elokuuta 2012
LPVJ 15. osa
(Varoitus: sisältää itsetuhoisuutta sekä elämäänsä pettyneen hahmon vuodatusta uskonnollisista asioista. Tekstin ei ole millään lailla tarkoitus loukata ketään tai väittää jotakin maailmankatsomusta toista paremmaksi, vaan kyse on hahmon täysin subjektiivisista mielipiteistä.)
“Miksi juuri minä? Sen mä tahtoisin tietää. Miks te valitsitte just mut teidän silmätikuksi? Olenko mä todella niin paljon huonompi kuin muut, tyhmempi ja rumempi ja teitä alempana? Miksi te haluatte, et mulla on näin paha olo? Onks siitä jotain hyötyy teille, mitä tyydytystä te siitä saatte, et mul on paska fiilis ja sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mä tosiaan toivon, että siitä vittu on teille jotain apua ettei mun kärsiminen ihan turhaa oo! Olis munkin elämällä joku tarkotus! Mut miks just mä? Ettekö te vois antaa mun jo olla? Ees vähän lomaa tästä helvetistä, jonka te ootte mulle luoneet?”
Se oli 14-vuotiaan Minnin sinisellä tussilla kirjoittama vuodatus. Pyry käänsi sivua. Hänestä tuntui kuin kysymykset olisivat jollain tavalla tuijottaneet häneen sivulta odottaen yhä vastauksia, joita ne eivät vielä olleet löytäneet. Ainakin Minni oli tuolloin vielä kyseenalaistanut kiusaamisen ja jatkuvasti hänelle toitotetun huonommuutensa. Jos vain joku olisi pelastanut hänet tuossa vaiheessa, kaikki olisi voinut kääntyä hänelle hyväksi.
“Hei päiväkirja. Tänään mä kerroin Tessalle. Tai ainakin mä yritin kertoo, et mua masentaa ja mä oon miettiny viiltelyä ja joskus jopa kuolemaa. Mä luulen, ettei se ymmärtänyt. Ehkä mä olin tyhmä kun luulin, et kukaan ymmärtäisi, kun mähän oon vaan huomionhakuinen pikkutyttö, jolla on oikeesti kaikki hyvin. Ei kai ois pitänyt mainita sitä viiltelyä. Mut niin, päiväkirja, tiiätkö mitä Tessa sano? Se käski mun rukoilla ja lupas rukoilla mun puolesta, oishan se pitänyt arvata. Mut oonhan mä yrittänytkin. Musta vaan tuntuu, että toi taivas on ihan yhtä tyhjä kun mun sisin.”
Pyry muisti toisenkin maininnan, jossa tyttö puhui rukoilusta ja lohdun etsimisestä uskosta, se oli vuotta myöhemmältä ajalta. Tai ei se oikeastaan ollut vain yksi maininta vaan kokonainen vihko täynnä vaihtelevia mielipiteitä. Se näkyi olleen aikaa, jolloin Minni oli käynyt rippikoulua. Aluksi tyttö oli vaikuttanut tulleen uskoon ja takertunut rukouksiinsa ja enkeleihinsä vimmaisen epätoivoisesti. Lukuisat sivut olivat täyttyneet enkelihahmoista, ja korkeammalle voimalle tehdyistä lupauksista, mutta sitten hän oli kuin vähitellen luovuttanut. Rukoukset olivat vaihtuneet suoranaiseen vihaan Jumalaa kohtaan, joka ei vastannut hänelle. Oli vain jättänyt yksin kuten tytön mielestä kaikki muutkin. Hän ei siis selvästi ollut mitään edes sille, jonka piti huolehtia jokaisesta.
Kyseisellä jaksolla Minni oli kuin etsimällä etsinyt syitä vihata Raamatun Jumalaa. Kuin hän ei enää olisi jaksanut tai uskaltanut vihata kiusaajiaan. Ehkä oli ollut helpompaa vihoitella kaukaiselle olennolle, johon ei ehkä edes uskonut, kuin oikeille ihmisille. Pyryllä ei sinänsä ollut mitään uskontoja tai niiden jumalia vastaan, mutta hänestä Minnin vihaisten sanojen lukeminen oli jollain tavalla helpompaa kuin monen muun kohdan. Vihasta vähintäänkin hehkui elinvoimaa.
Yksi Pyryn vieressä lojuvista vihoista oli Minnin viimeinen. Hän oli lukenut senkin jo kertaalleen, mutta avasi sen kuitenkin vielä uudelleen. Hän lehteili esiin viimeisen sivun, jolle oli kirjoitettu. Tämä vihko oli jäänyt kesken. Sen lopussa olevat tyhjät sivut tuntuivat kirkuvan ja niitä oli kummallisen paljon vaikeampi katsella kuin suurinta osaa tekstistä. Viimeisellä sivulla luki:
“On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin”
Pyry muisti tuon laulun ala-asteen päättäjäisistä. Jos hän oikein pinnisti muistiaan hän kykeni jopa näkemään mielessään kultatukkaisen Minnin seisomassa kuudesluokkalaisten rivissä kuuntelemassa muun koulun laulavan hänen luokalleen jäähyväislaulua opettajien kyynelehtiessä. Pyry oli ollut silloin kolmannella luokalla. Hän mietti surullisena, että ehkäpä tuo kappale jollain lailla kuvasi Minnin onnellisen elämän loppua. Sitä seurannut perheen muutto ja kiusatuksi tuleminen oli ehkä merkinnyt tytölle jonkinlaista kuolemaa, joten miksei hän myös päättäisi koko elämäänsä tuon laulun sanoihin.
Laulunsanoja seurasi enää yksi ainoa toteamus kirjoitettuna siististi säkeen alle: “Tänään mä otan selvää, miltä lentäminen tuntuu.”
Sitten pelkkää julmaa tyhjyyttä.
Pyry laski vihon viereensä matolle ja nojasi selkäänsä vähän paremmin Aleksin huoneen seinää vasten. Hänen katseensa vähän kuin unohtui tarkastelemaan Aleksia, joka makasi maton toisella reunalla valkoinen kissa rintansa päällä ja katsellen kattoa sinisissä silmissä hajamielinen katse. Poika silitteli laiskasti kissaa, joka vastasi yhtä laiskalla kehräyksellä. Hiljaisuus oli jollain tavalla kummallisen kotoisa. Enää Aleksi ei vaikuttanut yhtä hermostuneelta kuin näyttäessään päiväkirjoja ensimmäistä kertaa. Enää se ei ollut varuillaan kuin voisi mennä rikki väärästä sanasta. Pyrystä oli mukavaa ajatella, että se johtui luottamuksesta.
Pörröinen Muru-kissa haukotteli ja korjasi asentoaan mieluisammaksi. Aleksi käänsi päätään voidakseen hieman unisesti katsella Pyryä. Oli kuin hän olisi miettinyt, sanoako vai eikö sanoa jotakin. Hän ilmeisesti päätyi myönteiseen vastaukseen.
“Tiiätkö, tosta Minnin jutusta kyllä seuras jotain hyvääkin. Ilman sitä me ei oltaisi ikinä muutettu takasin tänne”, poika sanoi hiljaa ja kääntyi sitten taas tuijottelemaan kattoon sulkien hetken kuluttua silmänsä.
Pyry ei oikein tiennyt, mitä hänen ajatuksensa sillä hetkellä tekivät. Niistä oli turha yrittää ottaa kiinni tai sitten hän ei vain uskaltanut yrittää tosissaan. Joka tapauksessa Aleksin sanat tekivät hänet ehkä tarpeettomankin iloiseksi, sillä hän halusi ajatella olevansa se hyvä asia, joka puolestaan oli seurannut muutosta. Hän tiesi, että Aleksi olisi asunut ihan mielellään kaupungissakin, joten ei kai pelkkä tuppukylään muutto voinut häntä niin erityisesti ilahduttaa? Ainakin Pyry itse oli monesti huomannut olevansa tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan, sillä muuten hänestä ja Aleksista ei olisi tullut ystäviä. Se taas tuntui tarkoittavan, että hän oli tyytyväinen myös Minnin kuolemaan ja se sai hänet tuntemaan olonsa kauhean syylliseksi ja hirvittäväksi ihmiseksi. Aleksin sanat helpottivat sitäkin tunnetta.
Ainakaan Pyry ei tiennyt, mitä olisi Aleksille vastannut. Aleksin kanssa mukavaa olikin se, ettei hänen aina tarvinnutkaan osata. Toinen tiesi kuitenkin jo, mitä hän olisi sanonut - Pyry ei oikein tiennyt, miten se toimi, mutta se toimi. Ja hän piti siitä. Hän oli joskus yrittänyt miettiä, miksi juuri Aleksin seurassa oli niin helppo olla ja miksi tästä oli niin helppo pitää. Tai oikeastaan Pyrystä joskus tuntui, että hänen oli vain mahdotonta pitää Aleksista yhtään sen vähempää, vaikka olisi yrittänytkin. Ei hän koskaan ollut tullut mihinkään järkevään tulokseen pohdinnassaan ja niinpä hän oli jättänyt sen sikseen.
Muru venytteli ja hypähti pois Aleksin rinnalta. Pyry kurkotti kättään silittääkseen kissaa, joka oli nokostensa jäljiltä miellyttävän lämpöinen.
“Miksi juuri minä? Sen mä tahtoisin tietää. Miks te valitsitte just mut teidän silmätikuksi? Olenko mä todella niin paljon huonompi kuin muut, tyhmempi ja rumempi ja teitä alempana? Miksi te haluatte, et mulla on näin paha olo? Onks siitä jotain hyötyy teille, mitä tyydytystä te siitä saatte, et mul on paska fiilis ja sängystä nouseminen on työn ja tuskan takana? Mä tosiaan toivon, että siitä vittu on teille jotain apua ettei mun kärsiminen ihan turhaa oo! Olis munkin elämällä joku tarkotus! Mut miks just mä? Ettekö te vois antaa mun jo olla? Ees vähän lomaa tästä helvetistä, jonka te ootte mulle luoneet?”
Se oli 14-vuotiaan Minnin sinisellä tussilla kirjoittama vuodatus. Pyry käänsi sivua. Hänestä tuntui kuin kysymykset olisivat jollain tavalla tuijottaneet häneen sivulta odottaen yhä vastauksia, joita ne eivät vielä olleet löytäneet. Ainakin Minni oli tuolloin vielä kyseenalaistanut kiusaamisen ja jatkuvasti hänelle toitotetun huonommuutensa. Jos vain joku olisi pelastanut hänet tuossa vaiheessa, kaikki olisi voinut kääntyä hänelle hyväksi.
“Hei päiväkirja. Tänään mä kerroin Tessalle. Tai ainakin mä yritin kertoo, et mua masentaa ja mä oon miettiny viiltelyä ja joskus jopa kuolemaa. Mä luulen, ettei se ymmärtänyt. Ehkä mä olin tyhmä kun luulin, et kukaan ymmärtäisi, kun mähän oon vaan huomionhakuinen pikkutyttö, jolla on oikeesti kaikki hyvin. Ei kai ois pitänyt mainita sitä viiltelyä. Mut niin, päiväkirja, tiiätkö mitä Tessa sano? Se käski mun rukoilla ja lupas rukoilla mun puolesta, oishan se pitänyt arvata. Mut oonhan mä yrittänytkin. Musta vaan tuntuu, että toi taivas on ihan yhtä tyhjä kun mun sisin.”
Pyry muisti toisenkin maininnan, jossa tyttö puhui rukoilusta ja lohdun etsimisestä uskosta, se oli vuotta myöhemmältä ajalta. Tai ei se oikeastaan ollut vain yksi maininta vaan kokonainen vihko täynnä vaihtelevia mielipiteitä. Se näkyi olleen aikaa, jolloin Minni oli käynyt rippikoulua. Aluksi tyttö oli vaikuttanut tulleen uskoon ja takertunut rukouksiinsa ja enkeleihinsä vimmaisen epätoivoisesti. Lukuisat sivut olivat täyttyneet enkelihahmoista, ja korkeammalle voimalle tehdyistä lupauksista, mutta sitten hän oli kuin vähitellen luovuttanut. Rukoukset olivat vaihtuneet suoranaiseen vihaan Jumalaa kohtaan, joka ei vastannut hänelle. Oli vain jättänyt yksin kuten tytön mielestä kaikki muutkin. Hän ei siis selvästi ollut mitään edes sille, jonka piti huolehtia jokaisesta.
Kyseisellä jaksolla Minni oli kuin etsimällä etsinyt syitä vihata Raamatun Jumalaa. Kuin hän ei enää olisi jaksanut tai uskaltanut vihata kiusaajiaan. Ehkä oli ollut helpompaa vihoitella kaukaiselle olennolle, johon ei ehkä edes uskonut, kuin oikeille ihmisille. Pyryllä ei sinänsä ollut mitään uskontoja tai niiden jumalia vastaan, mutta hänestä Minnin vihaisten sanojen lukeminen oli jollain tavalla helpompaa kuin monen muun kohdan. Vihasta vähintäänkin hehkui elinvoimaa.
Yksi Pyryn vieressä lojuvista vihoista oli Minnin viimeinen. Hän oli lukenut senkin jo kertaalleen, mutta avasi sen kuitenkin vielä uudelleen. Hän lehteili esiin viimeisen sivun, jolle oli kirjoitettu. Tämä vihko oli jäänyt kesken. Sen lopussa olevat tyhjät sivut tuntuivat kirkuvan ja niitä oli kummallisen paljon vaikeampi katsella kuin suurinta osaa tekstistä. Viimeisellä sivulla luki:
“On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa
nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa
jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin
teille laulamme nyt näkemiin”
Pyry muisti tuon laulun ala-asteen päättäjäisistä. Jos hän oikein pinnisti muistiaan hän kykeni jopa näkemään mielessään kultatukkaisen Minnin seisomassa kuudesluokkalaisten rivissä kuuntelemassa muun koulun laulavan hänen luokalleen jäähyväislaulua opettajien kyynelehtiessä. Pyry oli ollut silloin kolmannella luokalla. Hän mietti surullisena, että ehkäpä tuo kappale jollain lailla kuvasi Minnin onnellisen elämän loppua. Sitä seurannut perheen muutto ja kiusatuksi tuleminen oli ehkä merkinnyt tytölle jonkinlaista kuolemaa, joten miksei hän myös päättäisi koko elämäänsä tuon laulun sanoihin.
Laulunsanoja seurasi enää yksi ainoa toteamus kirjoitettuna siististi säkeen alle: “Tänään mä otan selvää, miltä lentäminen tuntuu.”
Sitten pelkkää julmaa tyhjyyttä.
Pyry laski vihon viereensä matolle ja nojasi selkäänsä vähän paremmin Aleksin huoneen seinää vasten. Hänen katseensa vähän kuin unohtui tarkastelemaan Aleksia, joka makasi maton toisella reunalla valkoinen kissa rintansa päällä ja katsellen kattoa sinisissä silmissä hajamielinen katse. Poika silitteli laiskasti kissaa, joka vastasi yhtä laiskalla kehräyksellä. Hiljaisuus oli jollain tavalla kummallisen kotoisa. Enää Aleksi ei vaikuttanut yhtä hermostuneelta kuin näyttäessään päiväkirjoja ensimmäistä kertaa. Enää se ei ollut varuillaan kuin voisi mennä rikki väärästä sanasta. Pyrystä oli mukavaa ajatella, että se johtui luottamuksesta.
Pörröinen Muru-kissa haukotteli ja korjasi asentoaan mieluisammaksi. Aleksi käänsi päätään voidakseen hieman unisesti katsella Pyryä. Oli kuin hän olisi miettinyt, sanoako vai eikö sanoa jotakin. Hän ilmeisesti päätyi myönteiseen vastaukseen.
“Tiiätkö, tosta Minnin jutusta kyllä seuras jotain hyvääkin. Ilman sitä me ei oltaisi ikinä muutettu takasin tänne”, poika sanoi hiljaa ja kääntyi sitten taas tuijottelemaan kattoon sulkien hetken kuluttua silmänsä.
Pyry ei oikein tiennyt, mitä hänen ajatuksensa sillä hetkellä tekivät. Niistä oli turha yrittää ottaa kiinni tai sitten hän ei vain uskaltanut yrittää tosissaan. Joka tapauksessa Aleksin sanat tekivät hänet ehkä tarpeettomankin iloiseksi, sillä hän halusi ajatella olevansa se hyvä asia, joka puolestaan oli seurannut muutosta. Hän tiesi, että Aleksi olisi asunut ihan mielellään kaupungissakin, joten ei kai pelkkä tuppukylään muutto voinut häntä niin erityisesti ilahduttaa? Ainakin Pyry itse oli monesti huomannut olevansa tyytyväinen asioiden nykyiseen tilaan, sillä muuten hänestä ja Aleksista ei olisi tullut ystäviä. Se taas tuntui tarkoittavan, että hän oli tyytyväinen myös Minnin kuolemaan ja se sai hänet tuntemaan olonsa kauhean syylliseksi ja hirvittäväksi ihmiseksi. Aleksin sanat helpottivat sitäkin tunnetta.
Ainakaan Pyry ei tiennyt, mitä olisi Aleksille vastannut. Aleksin kanssa mukavaa olikin se, ettei hänen aina tarvinnutkaan osata. Toinen tiesi kuitenkin jo, mitä hän olisi sanonut - Pyry ei oikein tiennyt, miten se toimi, mutta se toimi. Ja hän piti siitä. Hän oli joskus yrittänyt miettiä, miksi juuri Aleksin seurassa oli niin helppo olla ja miksi tästä oli niin helppo pitää. Tai oikeastaan Pyrystä joskus tuntui, että hänen oli vain mahdotonta pitää Aleksista yhtään sen vähempää, vaikka olisi yrittänytkin. Ei hän koskaan ollut tullut mihinkään järkevään tulokseen pohdinnassaan ja niinpä hän oli jättänyt sen sikseen.
Muru venytteli ja hypähti pois Aleksin rinnalta. Pyry kurkotti kättään silittääkseen kissaa, joka oli nokostensa jäljiltä miellyttävän lämpöinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)