KOI #18

Tomi yritti heti soittaa Miskalle, mutta kukaan ei vastannut. Hän nousi ylös muovituolista ja käveli hermostuneena edestakaisin puhelimen tuutatessa kerran toisensa jälkeen. Ääni tuntui pilkkaavalta rauhallisuudessaan. Miisukin tuntui valpastuneen ja seurasi Tomin liikkeitä korvat pystyssä, ehkä sekin tajusi, että sen ihmisystävällä oli jokin hullusti. Lopulta Tomi luovutti ja soittamisen sijaan naputteli pikaisen tekstiviestin: ”Nyt vedät syvään henkeä etkä tee yhtään mitään. Muista, mitä just eilen sanoit. Mä tuun sinne. Oothan sä kotona?”

Kissanpennun ja kaiken muunkin ylimääräisen unohtaen Tomi haki polkupyöränsä ja syöksyi matkaan. Hän ei ollut ikinä ajanut pyörällä niin lujaa. Ei edes silloin kymmenvuotiaana hurjastellessaan alas valtavaa mäkeä, minkä seurauksena hän oli kaatunut ja katkonut kätensä. Sellaiseen viivytykseen ei sinä päivänä olisi ollut aikaa ja silloin kauan sitten Miska oli ollut hänen seurassaan eikä tekemässä kuolemaa.

Vasta puolessa välissä Tomin mieleen tuli, että olisi ehkä ollut viisasta soittaa hätänumeroon tai johonkin, mutta siinä vaiheessa pysähtyminen olisi ollut miltei mahdotonta, Tomi olisi perillä ihan minuutissa tai parissa ja hän voisi soittaa perille päästyään ja todettuaan tilanteen. Niin se olisi järkevintä. Hän ei halunnut ajatella liian tarkkaan, millaisessa kunnossa löytäisi Miskan, mutta ajatteli kuitenkin.

Toisekseen hän ajatteli, ettei ymmärtänyt mitään. Edellisenä päivänä Miska oli luvannut hänelle, ettei tällaista tapahtuisi, oli sanonut haluavansa elää, joten miksi? Miten hän saattoi yhtäkkiä tehdä näin? Mutta kai muutos vain saattoi tapahtua aivan yhtäkkiä. Hän yritti saada pyörän kulkemaan vielä vähän nopeammin ja laski mahdollisuuksiaan tavoittaa Miska ajoissa. Hän muisteli koulun ensiaputuntien ohjetta painesiteen tekemiseen ja vakuutti itselleen, että vaikka Miska olisi välittömästi viestin lähettämisen jälkeen viiltänyt molemmat ranteet auki, ei kuiviin vuotaminen voinut tapahtua niin nopeasti, ettei Tomi ehtisi hänen luokseen. Ja saattoihan olla, ettei Miska ollut tehnytkään sitä vaan jäänyt epäröimään, saattoi hyvin olla niinkin.

Ja entä jos Miska ei olisikaan kotona? Mistä Tomi häntä sitten etsisi?

Suurimmaksi osaksi Tomin ajatukset kuohuivat kaaoksena viestin ensimmäisen osan ympärillä, mutta ehtivät ne myös ihmetellä jälkimmäistä tunnustusta. Se oli ainakin tullut täysin yllättäen. Eikä Tomi ollut ikinä ajatellut Miskaa sillä tavalla, ei hän ollut kai ketään poikaa koskaan ajatellut niin. Hän ei ollut tiennyt siitäkään, että Miska piti pojista, mutta sillekään asialle Tomi ei ollut paljoa ajatuksia uhrannut, koska väliäkö sillä oli? Olipa miten vain, sekin lisäsi tunnetta, ettei hän ymmärtänyt enää mistään mitään. Sen asian saattoi kuitenkin työntää sivuun odottamaan selvittämistä, sillä asiat saisi kyllä selvitettyä puhumalla, aivan varmasti, kunhan vain toinenkin oli elossa puhumassa niistä.

Kääntyessään Miskan talon pihatielle hän jo näki tämän seisoskelemassa pihalla. Miska vaikutti aivan normaalilta ja kohotti katseensa yllättyneenä kuullessaan pyöränrenkaiden rapinan. Päästyään lähemmäs Tomi antoi pyöränsä rojahtaa maahan ja liian hengästyneenä puhumaan tarttui Miskan käsiin kääntäen ranteet itseensä päin. Vaaleassa ihossa ei näkynyt pienintäkään naarmua. Miska tuijotti häntä kulmiensa alta silmät pyöreinä kummastuksesta Tomin alkaessa tutkailla tarkemmin hänen kasvojaan ja olemustaan yrittäen päätellä, oliko Miska ehkä ottanut yliannostuksen jotakin lääkkeitä tai muuta vastaavaa. Mutta Tomin arvion mukaan Miska näytti voivan jopa paremmin kuin eilen.

Ymmärtäen entistä vähemmän Tomi istui nurmikolle, tai ehkä ennemminkin putosi sille, ja yritti edelleen saada henkensä tasaantumaan.

”Hei, mikä nyt on?” Miska kysyi aidosti ällistyneenä. Hän laskeutui maahan Tomin viereen edelleen tuijottaen kummastuneena ja aavistuksen huolissaan.

”Ootko... ootko sä... Mikä se tekstiviesti oli?” Tomi huohotti, joskin sanat tuntuivat löytyvän tahmeasti hänen aivojensa vasta punnitessa, saattoivatko ne luopua hälytystilastaan. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi vieläkin kuin hullu.

”En mä oo kyllä sulle mitään viestiä lähettänyt”, Miska sanoi katsellen häntä kulmat kurtussa. ”Ootko sä hei ookoo?”

”Et lähettänyt? Miten niin et lähettänyt? Mistä sitten…?” Tomin mielessä kuohui nyt hämmennys yhdistettynä päätähuimaavaan helpotukseen siitä, että yksikään hänen kauhukuvistaan ei näyttänyt toteutuneen. Vielä oli vaikea uskoa, ettei mitään vaaraa ollutkaan.

”En. Mun kännykkä on itse asiassa kadonnut, eli en ois voinutkaan lähettää sulle mitään. Minkä ihmeen viestin sä sit oikein sait?”

”Just äsken sun numerosta viestin, et sä meinaat tappaa ittes”, Tomi kertoi pystymättä ihan katsomaan Miskaa silmiin sen sanoessaan. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi saattanutkin ruveta pillittämään. Luoja miten paljon hän oli pelästynyt. Viestin arvoitus oli tietenkin edelleen selvitettävänä, mutta vähän aikaa hänen täytyi antaa itsensä tuudittautua helpotukseen.

”No se ei ainakaan pidä paikkaansa”, Miska vakuutti. Hän laittoi epäröivästi kätensä Tomin hartialle tajutessaan tämän tunnekuohun koon ja olevansa itse sen syy, ainakin tavallaan.

”Sulla ei siis ole mitään hätää?”

”Ei minkäänlaista. Mä just vasta huomasinkin, et mun puhelin puuttuu. Mä tulin just kaupasta ja kotona huomasin, et se ei ollu enää mun taskussa.”

”Oliks ne yhdet siellä?” Asiaan alkoi tulla äkkiä järkeä. Tomi tunsi kiukun kasvavan sisällään ja ottaen itselleen äskeisen säikähdyksen energiaa.

”Joo”, Miska sanoi ja hänestä näki, että hänkin kyllä arvasi kännykkänsä olinpaikan ja ajatus kammotti häntä.

”Vittu. Olis mun kyllä pitänyt tajuta siitä viestistä, et ei se ees kuulostanut siltä kuin sä olisit sen kirjoittanut. Nyt kun mä tarkemmin ajattelen. Mut mä vaan pelästyin niin helvetisti, että en mä sellaista tajunnut edes ajatella.”

”Ei sellasta aina huomaa. Mä en ainakaan ois huomannu.”

”Mmm. Saatanan idiootit. Tuu, mennään hakemaan se sun kännykkä.”

Tomi nousi nurmikolta ja poimi pyöränsä pystyyn. Hän odotteli, että Miskakin ehti hakea oman pyöränsä ja he lähtivät ajamaan kaupalle. Matkan aikana ei paljoa puhuttu. Tomi oli vielä vähän sekaisin toisaalta helpotuksesta, toisaalta kiukusta. Mitä enemmän aikaa ehti kulua, sitä enemmän hän ehti suuttua. Helvetin kiusanhengillä ei ollut varmaan aavistustakaan, miten lähelle kotipesää niiden kepponen oli iskenyt. Tai sitten niillä oli jokin käsitys ja se vain pahensi asiaa moninkertaisesti. Miten ne kehtasivat tehdä jotakin sellaista? Kehtasivat pilailla jollakin tällaisella! Selkään liimatut laput olivat yksi juttu mutta parhaan kaverin itsemurhalla pelottelu meni todellakin liian pitkälle.

Joni ja Lauri istuivat kahdestaan kaupan portailla Tomin ja Miskan saapuessa. Tyttöjä tai ketään muutakaan ylimääräistä ei näkynyt. Veljesten kasvoille levisi ilkkuvat hymyt heidän nähdessään tulijat ja oli melkein pelottavaa, miten samannäköisiksi ilmeet heidät tekivät. Kuin kummankin yksilölliset piirteet olisivat sulaneet sen ruman virnistyksen taakse. Tomin olisi tehnyt mieli iskeä kummaltakin hampaat kurkkuun.

”Haaa, kävitkö sä hakemassa sun poikaystävän hätiin?” Joni huusi jo etäältä Miskalle, joka jättäytyi Tomin taakse. Seurasi pilkallista naurua.

”Mitä, etkö sä tykänytkään siitä tunnustuksesta? Me ihan aateltiin, et me tehään teille kummallekin palvelus!” Lauri ilkkui Tomille.

”Nyt annatte sen kännykän tänne niin kuin olis jo”, Tomi sanoi pitäen äänensä työläästi matalana, jos ei aivan tyynenä.

”Mikä kännykkä?” Lauri teeskenteli muka niin viatonta.

”Nyt ei ihan oikeesti kärsivällisyys riitä. Annatte sen puhelimen tai soitan vittu poliisille. Mulla on omassa kännykässä sellasia todisteita, et niistä riittää ihan varmana johonkin syytteeseen jostain henkisestä väkivallasta tai jostain et vittu se puhelin nyt tänne.” Tomi ei oikeasti tiennyt niistä asioista juuri mitään, mutta luotti siihen, etteivät veljeksetkään tienneet sen enempää.

”Okei okei, älä nyt hermostu!” Joni sanoi tekeytyen rauhoittelevaksi. Hän kaivoi taskustaan kännykän ja ojensi sen Tomia kohti. Tomi nappasi sen ja ojensi Miskalle. Enempää Tomi ei niiden kahden kanssa halunnut ollakaan tekemisissä, he kääntyivät lähteäkseen.

”Vitun homo”, kuului Jonin tuhahdus, jota seurasi ilman halki lentävä karkkipussi, joka mäjähti Miskan takaraivoon. Miska ei edes nostanut katsettaan asfaltista ja näytti muuttuneen patsaaksi.

Tomille karkkipussin heittäminen oli viimeinen pisara, hänellä kerta kaikkiaan kiehui yli. Hän kääntyi kannoillaan ja löi Jonia naamatauluun niin lujaa, että tämä horjui useamman askeleen taaksepäin samalla, kun nenästä alkoi pursuta verta. Tomin nyrkki kihelmöi eikä se ollut lainkaan huono tunne sillä hetkellä.

Vanhempi veli näytti typertyneeltä, mutta Lauri ei jäänyt odottelemaan vaan huitaisi Tomia, joka onnistui väistämään ensimmäisen iskun. Pian Jonikin toipui hämmästyksestään ja he kolme olivat hetkessä yhtenä nyrkkien ja potkujen sekamelskana. Tomi oli kumpaakin vastustajaansa pitempi ja erityisesti Lauria muutenkin selvästi isompi. Lisäksi hänellä oli puolellaan suunnaton raivo, jota ruokki aiemmin koettu järkytys ja viikkojen aikana kerääntynyt pienempi ärsyyntyminen veljeksiin. Hän oli niin vihainen Miskan puolesta, että tuntui tavattoman vapauttavalta päästä purkamaan se kaikki fyysisenä tappeluna. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että hänellä oli kaksi vastustajaa, joten hän auttamatta jäi alakynteen. Ei kuitenkaan lahjoittamatta muutamaa kunnon mustelmaa toisille.

”Hei! Mitä täällä riehutaan?” huuto tunkeutui nujakan keskelle ja vei tappelijoiden huomion juuri siksi aikaa, että kaupan henkilökunnan vaatteisiin pukeutunut nuorehko mies pääsi erottelemaan heidät irti toisistaan. Tomi oli nähnyt miehen kassalla ennenkin, tämän nimikyltti sanoi Mikko, mutta sen enempää tuttavuutta ei ollut koskaan tullut tehtyä. Miska seisoi hieman taaempana huolestuneen näköisenä.

”Nyt loppuu tollanen! Jommat kummat lähtee nyt ja jos molemmat osapuolet lähtee, niin lähdette eri suuntiin!” mies komensi. ”Enkä halua nähdä tappelua meidän kaupan edessä enää, onko selvä?”

Tomi ja veljekset mutisivat ymmärtäneensä.

”Hyvä. Jos tuli selväksi, niin lähtekää vetämään siitä.”

Joni ja Lauri lähtivät paikalta saman tien. Kai ne tajusivat miten huonolta näytti, että ne olivat kahdestaan hakanneet yhtä ainoaa tyyppiä. Vaikka Tomi oli tietenkin aloittanut mutta silti. Ei Tomikaan ollut erityisen ylpeä, mutta seisoessaan siinä naama veressä ja tuntien mustelmien muodostuvan ympäri kehoaan, hänestä kuitenkin tuntui, kuin ilma olisi puhdistunut. Vähän kuin sää ukkosmyräkän jälkeen. Ei hän osannut kunnolla katua tappelun aloittamista.

”Kaikki kunnossa?” Mikko kysyi luoden silmäyksen Tomiin ja vielä Miskaankin. Poikien nyökättyä hän palasi sisään kauppaan.

”Oot sä kyllä yks idiootti”, Miska sanoi, mutta ei se kuulostanut haukkumanimeltä.

”Sulla on muhun sellainen vaikutus”, Tomi ilmoitti. ”Hei luitko sen viestin, minkä noi lähetti sun kännykällä?”

”En ehtiny vielä.”

Tomi tunsi helpotusta. ”Ei sun sitä tarttiskaan lukea. Sopiiko, jos mä poistan sen, niin sun ei tartte ees nähdä sitä.”

”Okei”, Miska sanoi kohauttaen hartioitaan ja antoi kännykän Tomille, joka pikaisesti poisti lähetetyn pilaviestin ja vielä oman vastauksensakin. Sitten puhelin palasi taas oikealle omistajalleen.

”Sattuiko suhun pahasti?” Miska tiedusteli tarkastellen Tomin kasvoja.

”Ei tässä mitään. Eiköhän lähdetä.”

He lähtivät kävelemään pyörätelineiden suuntaan. Miska loi välillä silmäyksen Tomiin näyttäen välillä huolestuneelta, välillä pahoittelevalta ja välillä hänen kasvoillaan kävi ilme, joka ei voinut olla kuin huvittunut.

”Oikeesti, sä joudut vielä kunnon vaikeuksiin joku päivä”, Miska tuhahti. ”Taitaa olla hyvä, et sun vanhemmat ei oo näkemässä sua tossa kunnossa.”

”Mitä, en kai mä nyt niin kamalalta näytä?” Tomi kysyi muka loukkaantuneena. Hänestä tuntui että toisen silmän ympärys oli turpoamassa, joten saattoi hän oikeastikin näyttää melko kamalalta.”

”Kyl sä tiedät, mitä mä tarkoitin.”

”Joo”, Tomi naurahti. Kumpikin taisi olla innokas keksimään jotakin tunnelman keventämiseksi.

Miska pyöritti kevyesti päätään kaukaisuuteen katsoen, kuin olisi nähnyt edessään jonkin muiston, joka sai hänet sekä huvittuneeksi että ärtyneeksi Tomin typeryyden vuoksi.

”Mitä?” Tomi kysyi. Hymyileminen tuntui hieman kipeältä, mutta hän ei antanut sen haitata.

”Ei kun, mulle tuli vaan jotenkin flashbackit kutosluokalle. Olihan se kutosluokka?”

”Ai niin, Mäkkäri-Mäkinen, olihan se kutosella”, Tomi sanoi virneen levetessä hänen kasvoillaan kuin hän olisi oikeinkin ylpeä muistosta. Miska tuhahti.

Se oli toinen esimerkki siitä, miten joku oli kiusannut Miskaa ja Tomi oli saanut kärsiä. Vaikka ei kukaan ollut häntä pyytänytkään tekemään sitä, päin vastoi, jopa Miska oli käskenyt häntä antamaan olla. Kuudennella luokalla heidän kouluunsa oli tullut uusi englannin opettaja, joka ei vaikuttanut erityisemmin pitävän niin työstään kuin varhaisnuoristakaan. Opettaja oli ottanut Miskan hampaisiinsa huomattuaan, miten tämän ääni värisi ja ääntämys horjui hänen joutuessaan vastaamaan kysymyksiin. Opettajan ivalliset kommentit olivat tietenkin saaneet Miskan entistä hermostuneemmaksi ja siinä oli ollut syntymäisillään kierre, jonka Tomi oli päättänyt katkaista.

Tomin englannintaito oli itse asiassa alkanut kehittyä melkoista vauhtia hänen alkaessaan tehdä ihan omia lisätehtäviään vapaa-ajalla. Niihin kuului lukuisten solvausten ja muiden mahdollisesti käyttökelpoisten näsäviisauksien opettelu englanniksi. Joskus hän tosin tyytyi suomen kieleen, kun vieraan kielen osaaminen ei riittänyt. Mäkkäri-Mäkinen oli myös hänen keksintönsä, koska opettaja oli muka niin lihava, että hänen täytyi olla naimisissa pikaruokalan kanssa. Nimi oli alkanut juurtua muidenkin oppilaiden käyttöön.

Tomi oli nähnyt paljon vaivaa ja hänen kostoksi opettajan niskaan syytämänsä ilkeydet olivat oikeastaan olleet melkoisen luovia ja usein näyttivät osuvan maaliinkin. Hän lupasi lopettaa vasta, kun opettaja pyytäisi Miskalta anteeksi. Sitä opettaja ei olisi halunnut tehdä ja Tomi istui melkein joka päivä jälki-istunnossa, mutta pysyi silti jääräpäisenä. Hänen vanhempansa olivat olleet syvästi järkyttyneitä, sillä sitä ennen Tomi ollut ihan mallioppilas eikä ollut tarvinnut minkään sortin rangaistuksia. Lopulta opettaja suostui kuin suostuikin pyytämään anteeksi Miskalta eikä Tomi sen jälkeen aiheuttanut enempää hankaluuksia.

Tomi naurahti. Totta ihmeessä hän oli ylpeä siitä muistosta. Hän olisi tehnyt saman uudestaan koska vain, jos tarvetta olisi ilmennyt.

”Jos sun vanhemmat näkis sut nyt, ne ei ikinä enää antais sun puhua mulle”, Miska totesi.

”Mut eihän ne tiedä vieläkään, että sä olit syynä siihen mun huonoon käytökseen silloin”, Tomi puolustautui.

”Ai niin. Ei tiedäkään. Mut varmaan siitä huolimatta.”

”No hyvä, kun eivät ole täällä.”

Sen jälkeen keskustelu tyrehtyi ja he lähtivät polkemaan pois kaupalta. Naurun haihtuessa tilaa jäi jälleen sen päivän tapahtumien prosessointiin. Jos säätiloihin vertaamista jatkettiin, ukkosmyrskyä seurannutta raikasta ja lämmintä hetkeä seurasi nyt illan viileys, joka sai Tomin palelemaan. Hänen mielensä palasi pyörittelemään kauhukuvia, joihin kuului Miska ja paljon, paljon verta. Kuvat eivät olleet toteutuneet, mutta olisivat voineet. Tekstiviesti oli ollut valhetta, mutta hetken aikaa Tomi oli uskonut siihen, se oli ollut hänelle totta. Ja nyt hän ei pystynyt ravistamaan inhottavaa tunnetta itsestään ja siksi hän oli entistä vihaisempi Jonille ja Laurille.

Tomi halusi kokea vielä monta uutta muistoa Miskan kanssa. Vähän aikaa hän oli luullut menettäneensä mahdollisuuden siihen.

KOI #17

Tomi käveli ajatusiinsa vaipuneena mummolan takapihalla Miisu seuranaan. Tänään oli jo toinen päivä järvellä sattuneen tapauksen jälkeen, mutta levoton olo ei ollut vieläkään jättänyt Tomia rauhaan. Hän oli säikähtänyt aivan kunnolla ja huoli piti häntä edelleen tiukasti otteessaan. Olihan hän tietenkin jo aikaisemmin kuunnellut Miskan puhuvan olostaan ja nähnyt tämän arvetkin, mutta jotenkin hänestä tuntui silti, että vasta se edellispäiväinen oli todella ravisuttanut häntä ja saanut tajuamaan Miskan tilanteen vakavuuden. Se oli jotenkin tehnyt kaikesta todellisempaa. Yhdessä hetkessä kaikki oli ollut hyvin ja seuraavassa… mikään ei ollut. Tomia kylmäsi.

Hän oli eilen käynyt hakemassa Miskan pyörän uimarannalta, joka oli pilvisen päivän johdosta ollut lähes autio. Hän oli saanut siitä syyn nähdä Miska taas, mutta sekään tapaaminen ei ollut karistanut Tomista levottomuutta. Miskan silmien alla oli ollut tummat varjot, hän oli muutenkin vaikuttanut nukkuneen huonosti. Hiukset olivat olleet sekaisin ja ääni kuulosti karhealta, kuin sitä ei olisi koko päivänä käytetty. Tomin oli tehnyt mieli kysyä, oliko Miska syönyt kunnolla sinä päivänä, mutta hän jätti sen tekemättä, koska tunnelma tuntui jo valmiiksi oudon vaivaantuneelta. Vastaukset Tomin kysymyksiin olivat aluksi olleet harvasanaisia, vaikka Miska vakuuttikin olevansa enimmäkseen ookoo. Nyt oli vain vähän tällaista. Se menisi ohi. Hän oli vannonut, ettei aikonut tehdä itselleen mitään ja Tomin täytyi uskoa häntä.

Jotkin Miskan puheet olivat jääneet pyörimään Tomin mieleen. He olivat istuneet jonkin aikaa Miskan huoneessa, välillä jutellen joutavia, välillä ollen hiljaa. Sitten Miska oli kysynyt häneltä: “Tekeekö sun koskaan mieli vaan lähteä? Nousta johonkin bussiin, mennä johonkin vieraaseen kaupunkiin ja vaan jäädä sinne. Noin vain, kertomatta kenellekään.”

Tomi oli vastannut, että eipä oikeastaan. Tekikö Miskan sitten mieli tehdä niin? Miska oli kohauttanut hartioitaan ja vastannut: “Tavallaan. Se on niin kuin ajatuksena tosi vapauttava; jättäis vanhan elämän taakse. Mut sit mä muistan, että itseäni mä en voisi jättää taakse ja paeta, mä olisin edelleen sama minä, eikä siitä kyllä todellisuudessa mitään tulisi.”

Vähän aikaa oli ollut hiljaista.

“Ja tiiätkö, mikä varsinaisesti estää tekemästä mitään typerää?” Miska oli sitten kysynyt. Tomi ei ollut tiennyt, joten hän kertoi: “Seuraukset. Me ei tehdä mitään hölmöä siksi, että me osataan ennakoida seuraukset ja halutaan välttää niitä, jos arvellaan niiden olevan huonot. Jos tästä vain lähtisi sanakaan sanomatta johonkin, ihmiset jäis täällä ihmettelemään ja huolestuisi eikä elämää muutenkaan voisi jatkaa totutulla tavalla. Sitä mä vaan. Mä oon joskus miettinyt, että ei voi olla oikeesti vapaa niin kauan kuin on seurauksia, joista pitää olla vastuussa.”

Se olisi ehkä ollut kiinnostava keskustelu, ellei Tomi olisi valmiiksi ollut huolissaan. Hän oli kysynyt, miksi Miska sellaisia nyt mietti. Miska oli vältellyt hänen katsettaan lähes nolostuneena.

“Se tuli vaan uudestaan mieleen eilen, kun ne… ne muutkin asiat tuli. Mä vaan muistan, kun ennen kuin mä hyppäsin sieltä sillalta, mä tunsin olevani äärettömän vapaa. Yhtäkkiä mun näkökulmasta ei enää näyttänyt olevan minkäänlaisia seurauksia olemassa, koska muutaman minuutin kuluttua se olis multa ohi. Tietenkin mä tiesin, että muilla elämä jatkuu ja niiden pitäisi selvitä mun teon seurauksista, mutta mun kannalta ei ollut enää väliä millään. Mä olisin voinut sillä hetkellä tehdä ihan mitä vain eikä sillä olisi ollut väliä. Enkä mä nyt sano tätä sen vuoksi, että mä haluaisin sen saman vapauden uudestaan tai että mä olisin tekemässä jotain. Mä vaan en ole sanonut tästä ikinä kenellekään ja se tavallaan jää vaivaamaan, kun ei sano jotain.”

Myöhemmin Miska oli lisännyt kuin vinkkinä , että jos hän joskus alkaisi käyttäytyä yllättävän holtittomasti ja välittämättä mistään, saattaisi olla hyväksi pitää häntä silmällä. Ja sen hän kuulemma sanoi, koska sillä hetkellä hän halusi elää ja tiesi haluavansa tulevaisuudessakin ja jos hän sen joskus unohtaisi, Tomi ainakin saattaisi tunnistaa hänen käytöksensä varoitusmerkkejä. Tietenkin oli hyvä, että Tomi tiesi nyt senkin, mutta aihe sai silti solmun kiristymään hänen vatsassaan.

Olivat he puhuneet muistakin asioista, merkityksettömämmistä, kevyemmistä. Miskankin silmiin ja ääneen oli tullut eloa kuin hän olisi vähitellen herännyt unesta ja se oli saanut vakuutettua Tomin siitä, että kaikki tosiaan oli jokseenkin hyvin. Jälkeen päin vain hän ei oikein muistanut, mistä he olivat jutelleet. Vain se vakavampi oli jäänyt mieleen.

Tomi toivoi, että hänellä olisi ollut jotain tekemistä. Mutta mikään ei sinä päivänä tarvinnut siivoamista tai kunnostamista, kukkapenkkejä oli kuulemma jo tarpeeksi, tiskit oli laitettu, mitään tekemistä ei kerta kaikkiaan ollut juuri silloin. Oli vain tyhjän panttina oleskelua, mikä antoi liikaa aikaa ajatella. Tomi yritti keskittyä Miisun kanssa leikkimiseen, mutta ei siitäkään mitään tahtonut tulla. Kissaa selvästi laiskotti niin kesäisenä päivänä.

Tomin farkkujen taskussa kännykkä piipitti tekstiviestin saapumisen merkiksi. Aluksi Tomi ilahtui huomatessaan sen tulleen Miskalta, mutta seuraavassa hetkessä tuntui tismalleen siltä kuin hänen niskaansa olisi kaadettu ämpärillinen jääkylmää vettä. Hän hoippui pari askelta taaksepäin muoviseen puutarhatuoliin ja tuijotti sanoja. Tekstiviestiksi se oli pitkä ja Tomilla oli sillä hetkellä suuria vaikeuksia pitää rivit kohdillaan ja tajuta sanojen väliset yhteydet. Hän luki tekstin kerran toisensa jälkeen kuin toivoen sanojen vaihtuvan toisiksi tai tajuavansa jonkin pienen, huomaamatta jääneen asian, joka muuttaisi koko merkityksen. Mutta kirjaimet pysyivät ehdottomina, merkitys ei suostunut muuttumaan ja vähän aikaa tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt ympäri.

Viestissä luki: “Mä menen nyt vetämään ranteet auki koska tajusin vihdoin ettei mun laisten ees kuuluis olla elossa. Yhtä hyvin mä voin nyt samalla vielä kertoa et mä oon suhun tajuttoman lätkässä. Se ois hyvästi nyt sitten.”

Liebster Award

 

Säännöt:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa.
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen.
3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa. sori
4. Keksi 11 uutta kysymystä blogisteille. en jaksa, anteeksi

Kiitokset nimeämisestä ja kysymyksistä menevät lahjakkaalle nuorelle taiteilijalle Marikalle blogiin Näin koulutat taiteilijasi.

1.  Mikä on paras piirre itsessäsi?

Ihanan positiivisesti aloitat ja nyt tunnen itseni ilonpilaajaksi, kun tähän on niin vaikea keksiä vastausta. Ehkä sitten mielikuvitukseni (nyt siellä jotkut lukijat huokaisee, että jos se on mun paras piirre niin voi miten surullista).

2. Miltä blogisi näyttää vuoden kuluttua?

Aika samalta varmaan kuin nytkin. Väriteema saattaa ulkoasussa vaihtua, mutta sisältö tulee varmaan olemaan edelleen about pelkkää tekstiä. Tosin tämä saattaa kyllä muuttua erittäin epäaktiiviseksi, kun meneillään oleva jatkis loppuu, mihin ei pitäisi mennä vuotta.

3. Oletko koskaan jälkeenpäin katunut jonkin tietyn postauksen julkaisemista?

Olen.

4. Mitä TV -sarjan tai elokuvan hahmoa muistutat omasta mielestäsi eniten?
Otetaan In The Flesh -sarjasta Amy Dyerin ulkonäkö ja tyylitaju ja yhdistetään se Kieren Walkerin luonteeseen, niin ollaan aika lähellä.

5. Jos saisit pitää vain yhden aisteistasi (näkö, maku, tunto, kuulo, haju) niin mikä se olisi ja miksi?

Varmaan näköaistin, se on vain äärimmäisen tärkeä minulle. Voisin yhä lukea ja ehkä kirjoittaa. Joskin elämä ilman tuntoaistia on käsittääkseni erittäin vaikeaa ja suoraan sanoen mietityttää, kauanko pysyisin hengissä, jos ei tarvitsisi pelätä kipua. Ehkä valitsisin siitä huolimatta näön, koska olisi aika helvetillistä saada tietoa ulkomaailmasta pelkän tuntoaistin avulla.
 

6. Mikä on kaikkein rohkein teko, jonka olet koskaan tehnyt?

Varmaan kun poistuin parvekkeelta oven kautta. 

7. Mikä on paras neuvo, jonka olet viimeksi saanut?

"Älä sinä lapskulta hättäile, kyllä sulla on aikaa vaikka millä mitalla löytää ne omat polkus."
 

8. Mistä olet blogissasi erityisen ylpeä?

Bannerista tuli mielestäni oikein hieno.

9. Mikä on kaikkein erikoisin/turhin taito, jonka osaat?

Nokkahuilun soittamisen osaamisesta ei ole koskaan ollut minulle mitään hyötyä.
 

10. Jos saisit viettää yhden päivän ihan kenen tahansa ihmisen kanssa, kuka se olisi?

Sanon että Tyler Joseph, Twenty One Pilots -bändin laulaja, ja toivon ettei Josh Dun myöskään olisi kaukana niin saisin ovelasti tavattua kummankin. Varmaan näitä mun henkilökohtaisia asioita käsitteleviä postauksia lukeneet jo tietääkin, että fanitan heidän musiikkiaan ja lisäksi nuo kaksi vaikuttavat tosi hauskoilta tyypeiltä, heidän kanssaan olisi varmasti hauska hengailla.
 

11. Jos kaikki ihmiset olisivat samanlaisia kuin sinä, millainen maailma silloin olisi?

Aika harvinaisen masentava paikka varmaankin. 

KOI #16

Miskasta tuntui kuin hän olisi leijaillut, ei olisi aivan kyennyt ankkuroitumaan omaan ruumiiseensa. Hän istui penkillä odottamassa eikä osannut sanoa kauanko siinä kului. Ei hän olisi siitä mihinkään jaksanut mennäkään ja siinä pienessä sopessa saunan ja vajan välissä hän tunsi olevansa suojassa. Jollain tavalla ranta tuntui hänestä oudolta, vaikka se olikin pysynyt suurin piirtein samanlaisena kauemmin kuin hän oli ollut elossa. Yhtäkkiä kaikki vain tuntui niin kummalliselta ja sillä hetkellä hän oli lipunut tilaan, jossa outous ei erityisemmin enää haitannut häntä. Vierauden usvan keskellä hän sai lohduttautua sillä, että Tomi tulisi hakemaan häntä kohta eikä mitään pelättävää ollut.

Lopulta lupaus täytettiin ja Tomi ilmestyi näkyviin nurkan takaa kantaen uimavarusteet sisältävää muovikassia - Miska muisti hänen aikaisemmin kertoneen, että vaihtoehdot olivat olleet joko valtava luistinkassi, mummon kukallinen kauppakassi tai muovipussi. Päästyään lähemmäs Tomi ojensi suklaapatukan, jonka Miska otti vastaan enemmän refleksinä kuin mistään muusta syystä.

”Roni on edelleen tosi pahoillaan. Toi on siltä”, Tomi selitti tutkaillessaan samalla Miskaa. ”Ja sun on varmaan hyvä saadakin vähän sokeria. Mä oon muuten ihan varmasti jostain lukenut, et suklaa muutenkin vaikuttaa myönteisesti mielialaan.”

Miska hymyili. ”Harry Potterista?”

Tomi näytti nolostuvan ja puolustautui: ”No ehkä siitäkin, mut mä tarkoitan, että aivan varmasti olen lukenut siitä jostain oikeestakin lähteestä. Niin että syö pois vaan.”

Miska hymähti avatessaan kääreen. Suklaan maku täytti hetkeksi hänen tajuntansa. Oli kuin muut aistit olisivat menneet epäkuntoon paniikkikohtauksen seurauksena ja makuaisti yritti kompensoida niitä. Tomi saattoi olla myös oikeassa siitä sokerintarpeesta; Miskasta tuntui kuin hänestä olisi imetty kaikki energia, mutta energiaahan juuri suklaapatukassa olikin.

”Kuule”, Tomi sanoi, ”mä tossa mietin, että kannattaakohan sun lähteä pyöräilemään?”

”Miten muuten mä kotiin pääsisin? En mä kävelemäkään viitsi ruveta”, Miska vastasi, vaikka hänen jalkansa tuntuivat voimattomilta ja haluttomilta edes nostaa hänet ylös penkiltä. Suklaasta huolimatta. Hänen oli myös myönnettävä vähintään itselleen pelkäävänsä pahojen ajatusten palaavan ja jos ne palaisivat pyöräillessä, hän ei menisi takuuseen siitä, että pystyisi ajamaan tienreunaa pitkin kuten pyöräilijöiden kuului. Hän ei halunnut ajatella tarkemmin, mitä saattaisi tehdä, koska jo pelkkä miettiminen sai solmun hänen vatsassaan kiristymään.

”Mä ajattelin, että sä voisit istua mun pyörän tarakalla ja voidaan hakea sun pyörä sitten joskus myöhemmin. Senhän saa kuitenkin lukittua telineeseen kiinni, enkä mä muutenkaan usko, että sitä täällä kukaan varastaisi.”

Miska mietti asiaa suu täynnä suklaata. Samalla hän alkoi tulla kummallisen tietoiseksi siitä, miten hänen hampaansa pilkkoivat suklaata palasiksi ja miten maistaminenkin oli oikeastaan vain jonkinlainen kielellä tapahtuva reaktio ja sähköisiä impulsseja aivoissa. Tai jotain sinne päin. Hänen tuntemansa ahdistuskin oli vain sähköimpulsseja ja samoin kaikki muu, mitä hän tunsi ja ajatteli. Pelkkiä sähköimpulsseja. Se oli kaikki niin kummallista, kun sitä todella mietti.

”Hei? Anna mun jooko kuskata sut kotiin. Musta ainakin näyttää siltä, et sun ei pitäis just nyt ajaa yhtään mitään, edes polkupyörää”, Tomi keskeytti hänen ajatuksensa katsoen häntä tarkkaavaisena ja huolestuneena. Miska melkein alkoi itkeä uudelleen ihan vain siitä syystä, että joku välitti hänestä.

Miska nyökkäsi ja antoi Tomin johdattaa hänet pyörien luo. Ennen parkkipaikalle ehtimistä Miska sai patukan syötyä ja työnsi kääreen taskuunsa, kun lähettyvillä ei ollut roskistakaan. Tomi tarkisti, että Miskan pyörä oli kunnolla lukittu, asetteli sitten uimavarusteensa pyöränsä koriin ja he olivat valmiita lähtöön.

Matkasta ei jäänyt juuri mitään mieleen ja yllättävän nopeasti kotipihan tutut muodot tulivat vastaan. Kyydissä istumisen aikana yhä voimistunut väsymys kääri ajatukset utuiseen kalvoon ja teki puhumisen vaikeaksi ja Miska tajusi, että sellaisen irrallisuuden olisi pitänyt tuntua pelottavalta.

Pyörä jätettiin talon seinustalle, eikä kumpikaan sen jälkeen tuntunut tietävän, mitä tehdä. Miskasta olisi ollut mukavampaa, jos Tomi olisi osoittanut hänelle, minne mennä ja mitä tehdä. Olisi ollut mukavampaa, jos ei olisi itse tarvinnut päättää edes vähäpätöisimmistä asioista, olisi vain saanut seurata passiivisena kuin zombi, jollaiseksi hän itsensä tunsi.

”Mitäs…?” Tomi rikkoi hiljaisuuden

Miska kohautti olkapäitään eikä saanut edes katsettaan ylös nurmikosta. ”En mä oikein… mitään… mitään jaksais…”

Samassa häneen iski valtaisa häpeän puuska. Hän häpesi koko purkausta ja sitä, ettei saanut sanotuksi minkäänlaista järkevää vastausta Tomin kysymykseen. Hän häpesi märkiä vaatteitaan ja sitä, miten mahdottomalta hänestä tuntui mennä sisälle ja vaihtaa ne. Hänen takiaan Tomi oli joutunut luopumaan hauskasta päivästä kavereiden kanssa. Miska ei ansainnut sellaista huolenpitoa. Olisi hänen nyt pitänyt pystyä pitämään oma mielensä kasassa, mutta ei se vain onnistunut.

”Okei, ei tartte mitään. Haluaisitko sä mennä sun huoneeseen vai jäädäänkö pihalle?”

Miska mietti hetken ja suuntasi sitten trampoliinille, kävi sille makaamaan. Tomi seurasi perässä. Taivas oli liian kirkas, jotta sitä olisi voinut katsoa, vaikka aurinko olikin ehtinyt sellaiseen kulmaan, jossa se jäi korkeiden  koivujen taakse. Päivä sentään oli kaunis, mutta ehkä olisi sittenkin ollut helpompaa, jos maailma ei koko kauneudessaan olisi luonut sellaista vastakohtaa Miskan mielenmaisemalle ja muistuttanut, miten vähän hän kykeni tuosta kaikesta enää nauttimaan. Utuinen harso hänen ympärillään alkoi riistyä ja ahdistus pyrki kaikin voimin palaamaan.

Hänen oli käännyttävä kyljelleen, poispäin Tomista, sillä nyt hänen mieleensä murtautuivat uudelleen ne kuvat, jotka hän oli jo kertaalleen sinä päivänä työntänyt pois. Hengitys tuntui muuttuvan taas hetki hetkeltä vaikeammaksi ja samalla Miskan teki mieli pyytää uudestaan anteeksi. Tai edes jotenkin selittää. Ehkä Tomi ymmärtäisikin, hän saattaisi hyvin ymmärtää, vaikka miten hän voisi? Miska toivoi, ettei Tomi ikinä todella ymmärtäisikään sitä, miltä hänestä tuntui. Samalla hän tiesi, että jos joku, joka ei ollut itse kokenut samaa, voisi häntä ymmärtää, se joku oli Tomi.

Kurkku tahtoi kuroutua umpeen ja nyt silmiäkin kirvelsi taas, näkökenttä sumeni ohuen kyynelharson taakse. Miska vavahti ja tunsi käden laskeutuvan olalleen. Vähän aikaa hän oli entistä kykenemättömämpi muodostamaan sanoja. Vähän aikaa täytyi vain maata paikallaan yrittäen hengittää sen kitkerän tunnemyrskyn lävitse, joka hakkasi kylkiluita vasten. Vähitellen hänen lihaksensa alkoivat rentoutua syvän hengähdyksen saattelemana.

"Se vaan kaikki tuli takaisin", Miska lopulta sanoi. Tomin peukalo piirteli hänen olkapäähänsä ympyröitä ja hetken se tuntui käsittämättömän lohdulliselta. "Musta tuntui hetki, että mä olin taas hukkumassa."

"Mut nyt sä oot turvassa eikä oo mitään hätää."

Miska hymähti. Hänen tuntemassaan ahdistuksessa oli niin vaikeaa se, miten kaikki sen isommat ja pienemmät syyt sekoittuivat yhteen yhdeksi ainoaksi vellovaksi massaksi, josta oli vaikea poimia mitään erilleen ja vielä vaikeampi selittää. Yksi asia kuitenkin erkani muista ja Miskasta tuntui, että se hänen oli päästettävä ulos. Ajatus oli moneen kertaan muodostunut hänen mielessään ja ehkä se jättäisi hänet rauhaan, jos hän jakaisi sen jonkun muun kanssa. Sellaista sai aina toivoa.

"Tiedätkö, mikä siinä oli... en mä tiedä jos pahinta... mut, mut niin?" hän veti värisevän henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin pystyi jatkamaan. "Silloin kun mä putosin siihen jääkylmään veteen... sillä hetkellä mä tajusin, et mä oon tehny hemmetin ison virheen ja kaiken olisi oikeesti pystynyt vielä muuttamaan paremmaksi, mut siinä vaiheessa oli tietenkin myöhäistä enää tehdä mitään... siinä oli niin paljon virtausta, etten mä enää voinut mitään ja se oli niin kylmää... mä olisin halunnut pois sieltä vedestä, mä en oliskaan yhtäkkiä enää halunnut kuolla, mutta se oli liian myöhään. Mä olin silloin varma, että mä kuolen.”

"Mut sä selvisit", Tomi sanoi. Hänenkin äänensä kuulosti vähän oudolta. Trampoliinin kangas jousti hänen siirtyessään lähemmäs ja käsi siirtyi Miskan olkapäältä hänen ylitseen ja tavoitteli hänen kättään. Miska tarttui Tomin lämpimään käteen  kuin se olisi juuri pelastanut hänet hukkumasta. Hänestä tuntui, että jollain tasolla se pelastikin.

"Joo", hän myönsi ja oli hetken vaiti. Oli toinen asia, jonka ääneen lausumista hän epäröi, mutta alkuun hän oli nyt päässyt, joten yhtä hyvin hän voisi jatkaakin. "Pahinta siitä ehkä sittenkin tekee se, että... että sen jälkeen, kun mä olin tosiaan selvinnyt... sen jälkeen on ollu paljon vaikeempi muista, ettei kaikki oo toivotonta. Ihan ku... ihanku tarttis olla vähällä kuolla ennen kun tajuaa, et elämässä on paljon hyvääkin tai että vähintäänkin olisi ollut toivoa."

Tomi tiukensi otettaan hänen kädestään. "En tiedä, liittyyks tämä edes, tai onks siitä apua, mut mulle sä oot järjettömän tärkee ja mä haluun auttaa sua selvittämään mitä ongelmia sulla vaan on. Ja sä oot tärkeä silloinkin, kun susta ei itestäs tunnu siltä, eikä sun enää tarvitse selviytyä tästä yksin.”

Ne olivat sanat, jotka särkivät Miskan jo valmiiksi hataran tyyneyden ja päästivät kyyneleet valloilleen. Koko keho vavahteli sen voimasta. Miska oli usein saanut harjaannuttaa taitoaan itkeä äänettömästi, eikä hänestä nytkään kovin paljon ääntä lähtenyt. Silti hän taisi onnistua säikäyttämään Tomin, joka yritti saada hänet kertomaan, mikä oli hätänä, oliko hän sanonut jotain väärin? Miska ei pystynyt vastaamaan, hyvä kun sai henkensä kulkemaan. Mutta ei, ei Tomi ollut sanonut mitään väärin. Pikemminkin liian oikein. Hänen sanansa pesiytyivät Miskan rintakehään ja hehkuivat sieltä lämpöä sellaisella tavalla, johon hän ei ollut tottunut. Se lämpö sulatti viimeisenkin padon ja sai Miskan itkemään kaiken sisälleen keräämänsä pahan olon ulos.

Lopulta ei ollut enää kyyneliä, purkaus alkoi mennä ohi. Miskasta tuntui jo paremmalta. Ehkä hän edelleen oli vähän sekaisin, ei ihan kiinni maailmassa tai omassa persoonassaan, mutta hän luotti jo, että saisi otteen uudelleen ennen pitkää. Hän tiesi joka tapauksessa olevansa turvassa ja Tomi oli niin lähellä, että Miska tunsi hänen hengityksensä niskassaan. Jäljellä oli enää väsymys, joka levisi sitä mukaa kun hänen kehonsa rentoutui.

”Kaikki ok?” Tomi kysyi pehmeällä äänellä Miskan hengityksen rauhoittuessa normaalin tapaiseksi.

”Joo”, Miska vastasi ääni käheänä ja Tomi tuntui uskovan häntä. Sitten hän vielä lisäsi: ”Kiitti. Enkä mä tähän pystyis ilman sua.”

Tomin toinen käsivarsi pujottautui nyt hänen alitseen ja siinä tuntui hyvältä olla. Aurinko lämmitti ja Miska antoi silmiensä painua kiinni.

”Mä en haluu ajatella itteeni enää. Kerro jotain, mitä sulle kuuluu”, Miska pyysi.

”Jaa, en mä tiedä…” Tomi vastasi mietteliäänä. ”No, mä oon vähän aatellut, että ehkä mä rupeankin opettajaksi. Ehkä erityisesti kuvisopettajaksi ja en mä tiedä, ehkä ala-asteopettajaksi.”

”Mitä mieltä sun äiti on siitä?”

”En oo vielä maininnut sille, mutta varmaan se on sitä mieltä, et mun pitäis tähdätä johonkin korkeemmalle ja hienompaan hommaan tai jotain sellaista tyhmää, mut ei sillä ole väliäkään, mitä mieltä se on.”

”Susta tuliskin kyllä hyvä opettaja”, Miska vastasi unisena.

”Kiitti.”

”Mmh.”



Miska tajusi nukahtaneensa vasta, kun heräsi siihen, että etuovi kolahti. Hän räpytteli silmiään kirkkaassa valossa hetken ymmällään olinpaikastaan. Seuraava asia, jonka hän ympärillä olevasta maailmasta tajusi oli Tomi, joka näytti myös heräilevän. Unissaan Miska oli kääntynyt siten että he olivat nyt Tomin kanssa kasvotusten eikä se ollut ollenkaan epämiellyttävä tapa herätä. Uni tuntui yhä raskaana raajoissa ja Miska olisi mielellään nukkunut tai ainakin maannut siinä vielä pidemmän aikaa, mutta kuistilta kuuluvat askeleet saivat molemmat silti nousemaan istumaan.

Tulija oli Miskan äiti.

”Hei, ruoka olisi valmista”, äiti sanoi ja katsahti sitten Tomiin kuin olisi juuri huomannut tämän ja yllättynyt. Tai ehkä ennemmin ilme muistutti yllättymisen teeskentelyä. ”Ai Tomikin on täällä! Jäätkö myös syömään? Kyllä sieltä hyvin riittää vielä yhdelle. Minä en ole vieläkään tottunut laittamaan ruokaa vaan kolmelle, vaikka kaksoset on asuneet omillaan jo niinkin kauan. Ja mukava nähdä sinuakin. Niin, laitanko sullekin lautasen?”

”Kiitti, mut…” Tomi sanoi unenkarhealla äänellä ja mutisten sitten jotain kellonajasta kaivoi kännykän taskustaan. ”Ai se on jo noin paljon. Mun varmaan pitäis jo mennä, ennen kuin mummo alkaa ihmetellä.”

Sitten hän vielä vilkaisi kysyvästi Miskaan kuin varmistaakseen, ettei häntä tarvittu enää sillä kertaa. Miska hymyili pienesti ja nyökkäsi tuskin näkyvästi. Pärjäsi hän jo. Oikeastaan hänellä oli jo ihan hyvä olo.

”No joku toinen kerta sitten”, Miskan äiti totesi hymyillen ystävällistä hymyään. Hän kääntyi ja palasi sisälle.

Miska olisi halunnut jatkaa untaan, joka oli ollut niin ihanan pehmeää ja täynnä kesän lämpöä, mutta kai paluun todellisuuteen oli pakko tapahtua. Sillä hetkellä hänestä tuntui suorastaan hyvältä. Oliko hän nähnyt unta Tomista? Ehkä, mutta hän päätti kieltäytyä muistamasta sitä. Hän katseli Tomin lähtevän ja meni sitten sisälle, jossa ruuan tuoksu otti hänet vastaan.

Vähän myöhemmin varjojen pidetessä hän alkoi epäillä, ettei ollutkaan niin kunnossa kuin oli vähän aika sitten luullut olevansa.

KOI #15

Helteinen päivä toi rannalle paljon muitakin ihmisiä. Matalassa rantavedessä polski kiljuvia lapsia vanhempiensa valvovan silmän alla, siellä täällä näkyi värikkäitä uimaleluja ja rantasaunan terassi oli täynnä iäkkäämpiä pappoja, jotka olivat kokoontuneet rupattelemaan. Joukko tyttöjä istui bikinit päällä rantapyyhkeiden päällä jutellen keskenään ja ajoittain luoden vilkaisuja pitkän laiturin tuntumassa pulikoiviin poikiin. Vähän ajan päästä tytöt siirtyivät rakentamaan hiekkalinnaa vedenajan kosteasta hiekasta ja hautasivat yhden joukkonsa jäsenistä niin, että vain pää jäi näkyviin.

Miska istui laiturin reunalla yrittäen edes näyttää siltä, että kuului samaan porukkaan Tomin, Juhon ja Ronin kanssa. Se oli oikeastaan helpompaa kuin hän oli osannut arvatakaan ja hän huomasi olevansa iloinen suostuttuaan tulemaan mukaan. Tuntui vapauttavalta olla välillä sellaisessakin seurassa, jossa hänen salaisuuksiaan ei tiedetty, eivät ainakaan kaikki tienneet. Silloin hänkin sai teeskennellä, että kaikki oli hyvin, vaikka ei hän katunut Tomille kertomista, ei se sitä ollut. Hän oli pitkään joutunut pitämään naamiota yllä kaiken aikaa, nyt hänellä oli vaihtoehtoja. Sillä hetkellä hänestä oli mukava olla seurassa, jossa kaksi kolmesta ei ollut huolissaan, että hän saattaisi yhtäkkiä hajota.

Edes veden läheisyys ei haitannut häntä. Ympärillä oli paljon kirkkaita värejä, lämpöä ja iloa, joten se todellakin oli aivan eri asia kuin se. Se muisto, jota hän ei halunnut siihen kesäpäivään päästää. Roni oli roiskaissut hänen päälleen melkoisen aallon järvivettä ja sekin oli vain saanut Miskan nauramaan. Hänellä oli aidosti hauskaa, mikä tuntui melkein uskomattomalta. Myöhemmin Roni roiski vettä hänen päälleen vielä uudemman kerran noustessaan laiturille ja mennessään saunaan.

Samoihin aikoihin muutama eläkeläinen tuli ulos saunasta ja vaappui uimatikkaiden suuntaan saaden koko laiturin tärisemään. Miska nousi ylös voidakseen väistää paremmin ja päästyään veteen vanhukset lähtivät uimaan rannansuuntaisesti etäämmäs poikajoukosta. Miska puolestaan jäi seisoskelemaan hajamielisenä.

Niin kaunis päivä. Vesipisaroita tipahteli edelleen hänen hiuksistaan kasvoille ja jotenkin hänen oli vaikea olla hymyilemättä.

Roni ei viipynyt saunassa kauaa ja laituri vavahteli jälleen tällä kertaa hänen juoksuaskeltensa voimasta. Miska ajatteli hänen ottavan vauhtia hypätäkseen veteen laiturin päästä eikä siksi kiinnittänyt lähestyvään poikaan juurikaan huomiota. Kun Miskalle valkeni, mitä Roni aikoi, oli jo liian myöhäistä, Ronin saunan jäljiltä lämpimät kädet painuivat jo hänen rintaansa vasten työntäen hänet selkä edellä järveen.

Putoamisen tunne tuntui niin kokonaisvaltaiselta. Hän olisi halunnut huutaa, mutta aikaa oli vain refleksinomaisesti vetää keuhkoihin ilmaa ja silti se hetki tuntui kestävän ikuisuuden.

Sitten hänen kehonsa rikkoi veden pinnan kuin kivi.

Samassa oli vain järven viileys, mykkä hiljaisuus ja suljettujen silmien aiheuttama pimeys. Hänen koko kehonsa oli hetkessä paniikin jähmettämä ja jossain mielen taka-alalla jokin kuiskasi, että näinhän sen oli pitänytkin mennä. Kesäinen järvi oli poissa ja hän oli jälleen hukkumaisillaan lamauttavan kylmään jokeen. Hän oli jälleen toivonsa menettänyt ja hirvittävän peloissaan. Hän pelkäsi samaan aikaan sekä kuolemaa, että elämää ja jalkojen tavoittaessa pohjan, joka ei sillä kohdalla ollut kovin syvällä, hän kyllä tiesi, missä oli, mutta pelkäsi silti. Mitä jos hän ei pääsisikään pinnalle? Mitä jos?

Ja samalla… vedä syvään henkeä, anna käytetyn ilman karata keuhkoista ja päästä vesi tulvimaan sen tilalle niin kuin tarkoitus olikin senkin säälittävä pelkuri.

Hän ponnisti pohjasta liikkeelle ja pääsi pinnan yläpuolelle. Sokeasti haparoiva käsi löysi uimatikkaiden metallisen kiinteyden ja henkeään haukkoen Miska ripustautui askelmiin kuin todellakin olisi ollut hukkumassa. Hän tärisi kauttaaltaan ja vielä silmien avaamisen jälkeenkin hän tunsi itsensä sokeaksi. Hän tiesi kyllä maailman olevan entisellä paikallaan, mutta hän ei kyennyt näkemään sitä kunnolla, kaikki oli usvaa ja sekavaa sotkua. Ainut selkeä ja todellinen asia oli hänen sisällään sykkivä suunnaton, repivä ahdistus, hänen oma tulehtunut olemassaolonsa. Se oli kristallin kirkas kuin migreeni ja sumensi kaiken alleen. Hän erotti ääniä - Tomin äänen? - mutta ei saanut sanoista selvää. Sen hän kuitenkin tajusi, että veti itseensä huomiota ja että hänen täytyisi päästä jonnekin pois.

Jonnekin, missä ei ollut ihmisiä.

Oli pakko päästä pois.

Yhä vapisten ja henkeä haukkoen hän kiipesi pois vedestä ja lähti puoliksi juosten, puoliksi horjuen rantasaunan suuntaan. Hänestä tuntui, että hän saattaisi kuolla siihen paikkaan, jos ei pääsisi pois muiden näkyvistä ja ehkä vielä siitäkin huolimatta. Märät lenkkarit maiskahtelivat laiturilla, paita tarttui ihoon kiinni. Hän suuntasi saunarakennuksen taakse ja sieltä sisään miesten pukuhuoneeseen, joka oli hänen onnekseen tyhjä. Penkit olivat enimmäkseen täynnä vaatteita ja muita uimareiden huoneeseen jättämiä tavaroita, mutta Miska löysi kuitenkin paikan, johon mahtui istumaan. Hänestä tuntui, että hän saattaisi kuolla sittenkin, ihan vain joutumalla elossa olemisen hirttämäksi. Hänen valmiiksi kosteille kasvoilleen vieri kyyneliä, joita hän tuskin edes huomasi sen kaiken muun lomassa. Vaatteista valui lattialle lätäkkö.

Ei, hän ei näköjään voinut saada edes yhtä päivää, jonka ajan olisi saanut leikkiä olevansa normaali. Sitä hän ei selvästikään ollut. Huone pyöri. Mistään ei saanut otetta. Hänen päälleen vyöryi muistoja, jotka olivat enimmäkseen tunteiden ja mykkien kuvien muotoisia. Häntä oksetti, mutta ei kuitenkaan. Jos hänellä olisi ollut jokin terävä esine, hän olisi ehkä viiltänyt sillä ranteiden suuret verisuonet poikki ihan vain saadakseen sen kaiken loppumaan, mutta ei hänellä ollut eikä hän kyennyt sellaista etsimäänkään. Kaikki oli vain yhtäkkiä aivan liikaa.

* * *

”Mikä sille tuli?” Roni ihmetteli Miskan kiirehdittyä näkyvistä. Hänen pisamaisilla kasvoillaan oli kauhistusta lähentelevä ilme.

”Tuliko mieleen, et sillä voi olla joku syy siihen, et se ei halua uimaan?” Tomi vastasi kykenemättä pitämään piikikkyyttä pois äänestään. Hän oli parhaillaan uimassa tikkaita kohti lähteäkseen Miskan perään.

”Hei, en mä aatellu…” Roni puolustautui vaikuttaen olevan tosissaan pahoillaan. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut pahaa eikä hänelle olisi pitänyt suuttua.

”No millonkas sä olisit ennenkään ajatellu?” Juho heitti väliin, mutta Roni ei ollut vitsailutuulella. Hänkin liikahti kohti tikkaita kai aikoen tulla mukaan.

”Mä meen jutteleen sille, jääkää te vaan tänne”, Tomi sanoi kiiveten laiturille. Hän arveli, ettei Miska kaivannut enempää yleisöä eikä ainakaan sellaista, jolle olisi joutunut selittämään syyn reaktioonsa.

”Sano sille, et mä oon oikeesti tosi pahoillani, en mä tarkottanu mitään”, Roni pyysi näyttäen edelleen epäröivän jäämisen suhteen.

”Joo, kyl se varmasti ymmärtää, oo ihan rauhassa vaan”, Tomi vakuutti ja lähti sitten puolijuoksua Miskan perään.

Tomi oli ainoastaan nähnyt Miskan katoavan saunan taakse. Sieltä kuitenkin mentiin pukuhuoneisiin, joten sieltä hän päätti ensimmäiseksi etsiä ja löysikin ystävänsä istumasta penkillä polvet rintaa vasten painettuina ja vapisten holtittomasti. Kuullessaan oven käyvän Miska nosti katseensa Tomiin kuin säikähtänyt eläin. Nähdessään tulijan olevan vain Tomi hän rauhoittui aavistuksen.

”Hei, ootsä ookoo?” Tomi kysyi tullen lähemmäs, vaikka näkihän hän aivan hyvin, ettei kaikki ollut läheskään kunnossa. Miska ei saanut vastausta ulos, päätyi vain pudistamaan päätään painokkaasti.

Tomi tunsi hetken itsensä äärimmäisen hyödyttömäksi, avuttomaksi. Sitten hänelle tuli mieleen, että osa vapinasta saattoi johtua ihan siitäkin, että märissä vaatteissaan Miska saattoi palella, vaikka lämmintä olikin. Miskalla ei tietenkään ollut omaa pyyhettä mukana, ei hänen ollut pitänyt sellaista tarvita. Tomi haki oman suuren rantapyyhkeensä ja kääri sen Miskan ympärille ja pyyhki sen liepeillä vettä tämän kasvoilta. Sitten hän varovasti kietoi myös molemmat käsivartensa ystävänsä ympärille ja kun se näytti ainakin vähän rauhoittavan tilannetta hän painoi tämän tiukemmin itseään vasten.

”Kyl se tästä, kaikki järjestyy, ei sulla oo mitään hätää”, Tomi puhui pehmeällä äänellä vaikka tunsikin vatsanpohjassaan tiukan solmun. Häntä pelotti, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan näyttää sitä. Miska hymähti ivallisesti kuin tarkoituksenaan ilmoittaa, että Tomin väite oli hänestä lähes hölmö.

"Ihan totta”, Tomi jatkoi, ”toi menee kyllä ohi, tiäät itekin, ja mä oon täällä ihan niin kauan, että säkin uskot taas, että sä oot turvassa ja kaikki järjestyy. Sulla ei oo mitään hätää.”

Miska ynähti ja painoi kasvonsa Tomin hartiaa vasten. He istuivat siinä hyvän aikaa ja vähä vähältä Miska alkoi rauhoittua. Vapina lakkasi, raskaasti kulkenut hengitys palautui hitaasti lähemmäs normaalia rytmiä. Hetken aikaa oli hyvin hiljaista.

”Mä oon pahoillani”, Miska sanoi käheällä äänellä ensimmäisenä saatuaan puhekykynsä takaisin. Sanat yllättivät Tomin täysin.

”Mistä ihmeestä?”

”No kun mä aiheutin tälläsen kauheen numeron.”

”Eihän se oo mitenkään sun vika.” Tomi painoi Miskaa hiukan tiukemmin itseään vasten. ”Jos se jonkun vika oli niin Ronin. Se kylläkin käski sanomaan, että se on tosi pahoillaan.”

”En mä sille oo vihanen.”

Vähän aikaa oli jälleen hiljaista.

”Se vaan tuli kaikki takaisin”, Miska jatkoi ääni muuttuen tukahtuneeksi. Hän piilotti kasvonsa vielä vähän huolellisemmin Tomin hartiaan.

”Haluutsä puhua siitä?” Tomi kysyi. Miska pysyi vaiti. ”Ei se mitään, ei sun tartte, jos et haluu.”

Muutama hetki vierähti jälleen hiljaisuudessa, sitten Miska vetäytyi erilleen Tomista. Kohtaus oli kai jo ohi. Enimmäkseen ainakin.

”Parempi?” Tomi varmisti. Miska nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Haluutko sä mennä kotiin?” Tomi kysyi. Miska näytti vieläkin siltä kuin saattaisi helposti alkaa uudelleen itkeä.

”Joo”, Miska vastasi. Hän tuntui välttelevän katsekontaktia ehkä häveten äskeistä tapausta.

”Tuunko mä sun mukaan?” Tomi kysyi ja lisäsi sitten: ”Totta kai mä tuun mukaan. Ainakin saatan sut kotiin asti. Voin jäädä pidemmäksikin aikaa. Jäänkö?”

Miskan katse kohosi kurtistuneiden kulmien alta melkein yllättyneenä kohtamaan Tomin silmät. ”Mut sullahan on tuolla kavereita, ei sun mun takia tartte päivääs pilata.”

”Ne pärjää siellä ihan hyvin ilman muakin eikä mun päivä siitä pilalle mee. Mä tuun mieluummin sun kanssa, enkä mä muutenkaan halua, et sä oot yksin, jos susta tuntuu siltä, ettet sä halua olla yksin.”

Miskan kasvoille ilmestyi varovainen, kiitollinen hymy ja pään nyökkäys osoitti, että seura kelpaisi kyllä.

”Mä käyn sanomassa noille, et me lähdetään”, Tomi ilmoitti nousten ylös. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi: ”Oikeestaan, haluutko sä odottaa mieluummin ulkona? Jos tänne vaikka tulee kohta jotain porukkaa tai jotain?”

Jälleen hän sai vastaukseksi nyökkäyksen.

”Tuollahan on yksi rauhallinen nurkka…” Tomi jatkoi alkaessaan johdattaa Miskaa ulos pukuhuoneesta.

Rantasaunan ja puuvajan välissä oli kapea kaistale tilaa, josta osan vei sään syömä penkki. Oli vaikea sanoa, oliko penkki tarkoituksella siihen tuotu vai yksinkertaisesti unohdettu, mutta ei sillä tiedolla mitään väliä ollutkaan. Miska jäi penkille istumaan ja Tomi lupasi palata ihan kohta takaisin.

Hän kiersi nurkan taakse ja vilkaisi ympärilleen, ettei ketään muutakaan ollut näkyvissä. Sitten Tomi antoi kehonsa huojahtaa saunan seinää vasten, peitti kasvonsa käsillä ja yritti pitää sisällään kyyneleet, jotka polttivat väkevinä silmäluomien takana. Hengitys kulki katkonaisesti. Miten helposti kaikki saattoi vain romahtaa? Kurkku tuntui liian ahtaalta. Hän laski kädet kasvoiltaan ja taivasta tuijottaen räpytteli silmiään kiivaasti. Hän ei saanut antaa kaiken romahtaa, ei saanut. Hän veti syvään henkeä, useamman kerran, kunnes alkoi tuntea olonsa paremmaksi.

Ennen Ronin ja Juhon luo palaamista Tomi kävi vielä tarkistamassa vessan peilistä, että näytti täysin normaalilta.

Somebody catch my breath

Anteeksi.

Yli kaksi viikkoa?

Vieras kieli on aina intertekstuaalisuutta, sanoi meille kerran eräs opettaja. Don't let me be gone. Mutta minä olen lopulta tajunnut, ettei kesä tullutkaan tänä vuonna ja kouluun on kohta palattava, ehkä joku osaa arvata, mitä kesä minulle merkitsee, vaikka kirjoittajan fiktiivisistä töistä ei aina pidäkään päätellä hänen aktuaalisia ajatuksiaan ja elämänkokemuksiaan. Minusta tuntuu, kuin olisin valvonut koko yön ja vasta aamun valon hiipiessä tajunnut, että en saanutkaan lepoa sinä yönä ja valon tultua nukahtaminen ei enää käy. Minua väsyttää. Minua väsyttää ja uusi työntäyteinen lukuvuosi on odottamassa, enkä tiedä, miten ihmeessä minä jaksan jälleen juosta sen läpi, vaikka hengitykseni ei ole ehtinyt tasaantua edellisenkään jäljiltä. Minä kysyisin sitä joltain ammattilaiselta, mutta ajanvaraukset hoidetaan puhelimitse. Miksi? Olen niin pahoillani, niin pahoillani. DON'T LET ME BE.