KOI #15

Helteinen päivä toi rannalle paljon muitakin ihmisiä. Matalassa rantavedessä polski kiljuvia lapsia vanhempiensa valvovan silmän alla, siellä täällä näkyi värikkäitä uimaleluja ja rantasaunan terassi oli täynnä iäkkäämpiä pappoja, jotka olivat kokoontuneet rupattelemaan. Joukko tyttöjä istui bikinit päällä rantapyyhkeiden päällä jutellen keskenään ja ajoittain luoden vilkaisuja pitkän laiturin tuntumassa pulikoiviin poikiin. Vähän ajan päästä tytöt siirtyivät rakentamaan hiekkalinnaa vedenajan kosteasta hiekasta ja hautasivat yhden joukkonsa jäsenistä niin, että vain pää jäi näkyviin.

Miska istui laiturin reunalla yrittäen edes näyttää siltä, että kuului samaan porukkaan Tomin, Juhon ja Ronin kanssa. Se oli oikeastaan helpompaa kuin hän oli osannut arvatakaan ja hän huomasi olevansa iloinen suostuttuaan tulemaan mukaan. Tuntui vapauttavalta olla välillä sellaisessakin seurassa, jossa hänen salaisuuksiaan ei tiedetty, eivät ainakaan kaikki tienneet. Silloin hänkin sai teeskennellä, että kaikki oli hyvin, vaikka ei hän katunut Tomille kertomista, ei se sitä ollut. Hän oli pitkään joutunut pitämään naamiota yllä kaiken aikaa, nyt hänellä oli vaihtoehtoja. Sillä hetkellä hänestä oli mukava olla seurassa, jossa kaksi kolmesta ei ollut huolissaan, että hän saattaisi yhtäkkiä hajota.

Edes veden läheisyys ei haitannut häntä. Ympärillä oli paljon kirkkaita värejä, lämpöä ja iloa, joten se todellakin oli aivan eri asia kuin se. Se muisto, jota hän ei halunnut siihen kesäpäivään päästää. Roni oli roiskaissut hänen päälleen melkoisen aallon järvivettä ja sekin oli vain saanut Miskan nauramaan. Hänellä oli aidosti hauskaa, mikä tuntui melkein uskomattomalta. Myöhemmin Roni roiski vettä hänen päälleen vielä uudemman kerran noustessaan laiturille ja mennessään saunaan.

Samoihin aikoihin muutama eläkeläinen tuli ulos saunasta ja vaappui uimatikkaiden suuntaan saaden koko laiturin tärisemään. Miska nousi ylös voidakseen väistää paremmin ja päästyään veteen vanhukset lähtivät uimaan rannansuuntaisesti etäämmäs poikajoukosta. Miska puolestaan jäi seisoskelemaan hajamielisenä.

Niin kaunis päivä. Vesipisaroita tipahteli edelleen hänen hiuksistaan kasvoille ja jotenkin hänen oli vaikea olla hymyilemättä.

Roni ei viipynyt saunassa kauaa ja laituri vavahteli jälleen tällä kertaa hänen juoksuaskeltensa voimasta. Miska ajatteli hänen ottavan vauhtia hypätäkseen veteen laiturin päästä eikä siksi kiinnittänyt lähestyvään poikaan juurikaan huomiota. Kun Miskalle valkeni, mitä Roni aikoi, oli jo liian myöhäistä, Ronin saunan jäljiltä lämpimät kädet painuivat jo hänen rintaansa vasten työntäen hänet selkä edellä järveen.

Putoamisen tunne tuntui niin kokonaisvaltaiselta. Hän olisi halunnut huutaa, mutta aikaa oli vain refleksinomaisesti vetää keuhkoihin ilmaa ja silti se hetki tuntui kestävän ikuisuuden.

Sitten hänen kehonsa rikkoi veden pinnan kuin kivi.

Samassa oli vain järven viileys, mykkä hiljaisuus ja suljettujen silmien aiheuttama pimeys. Hänen koko kehonsa oli hetkessä paniikin jähmettämä ja jossain mielen taka-alalla jokin kuiskasi, että näinhän sen oli pitänytkin mennä. Kesäinen järvi oli poissa ja hän oli jälleen hukkumaisillaan lamauttavan kylmään jokeen. Hän oli jälleen toivonsa menettänyt ja hirvittävän peloissaan. Hän pelkäsi samaan aikaan sekä kuolemaa, että elämää ja jalkojen tavoittaessa pohjan, joka ei sillä kohdalla ollut kovin syvällä, hän kyllä tiesi, missä oli, mutta pelkäsi silti. Mitä jos hän ei pääsisikään pinnalle? Mitä jos?

Ja samalla… vedä syvään henkeä, anna käytetyn ilman karata keuhkoista ja päästä vesi tulvimaan sen tilalle niin kuin tarkoitus olikin senkin säälittävä pelkuri.

Hän ponnisti pohjasta liikkeelle ja pääsi pinnan yläpuolelle. Sokeasti haparoiva käsi löysi uimatikkaiden metallisen kiinteyden ja henkeään haukkoen Miska ripustautui askelmiin kuin todellakin olisi ollut hukkumassa. Hän tärisi kauttaaltaan ja vielä silmien avaamisen jälkeenkin hän tunsi itsensä sokeaksi. Hän tiesi kyllä maailman olevan entisellä paikallaan, mutta hän ei kyennyt näkemään sitä kunnolla, kaikki oli usvaa ja sekavaa sotkua. Ainut selkeä ja todellinen asia oli hänen sisällään sykkivä suunnaton, repivä ahdistus, hänen oma tulehtunut olemassaolonsa. Se oli kristallin kirkas kuin migreeni ja sumensi kaiken alleen. Hän erotti ääniä - Tomin äänen? - mutta ei saanut sanoista selvää. Sen hän kuitenkin tajusi, että veti itseensä huomiota ja että hänen täytyisi päästä jonnekin pois.

Jonnekin, missä ei ollut ihmisiä.

Oli pakko päästä pois.

Yhä vapisten ja henkeä haukkoen hän kiipesi pois vedestä ja lähti puoliksi juosten, puoliksi horjuen rantasaunan suuntaan. Hänestä tuntui, että hän saattaisi kuolla siihen paikkaan, jos ei pääsisi pois muiden näkyvistä ja ehkä vielä siitäkin huolimatta. Märät lenkkarit maiskahtelivat laiturilla, paita tarttui ihoon kiinni. Hän suuntasi saunarakennuksen taakse ja sieltä sisään miesten pukuhuoneeseen, joka oli hänen onnekseen tyhjä. Penkit olivat enimmäkseen täynnä vaatteita ja muita uimareiden huoneeseen jättämiä tavaroita, mutta Miska löysi kuitenkin paikan, johon mahtui istumaan. Hänestä tuntui, että hän saattaisi kuolla sittenkin, ihan vain joutumalla elossa olemisen hirttämäksi. Hänen valmiiksi kosteille kasvoilleen vieri kyyneliä, joita hän tuskin edes huomasi sen kaiken muun lomassa. Vaatteista valui lattialle lätäkkö.

Ei, hän ei näköjään voinut saada edes yhtä päivää, jonka ajan olisi saanut leikkiä olevansa normaali. Sitä hän ei selvästikään ollut. Huone pyöri. Mistään ei saanut otetta. Hänen päälleen vyöryi muistoja, jotka olivat enimmäkseen tunteiden ja mykkien kuvien muotoisia. Häntä oksetti, mutta ei kuitenkaan. Jos hänellä olisi ollut jokin terävä esine, hän olisi ehkä viiltänyt sillä ranteiden suuret verisuonet poikki ihan vain saadakseen sen kaiken loppumaan, mutta ei hänellä ollut eikä hän kyennyt sellaista etsimäänkään. Kaikki oli vain yhtäkkiä aivan liikaa.

* * *

”Mikä sille tuli?” Roni ihmetteli Miskan kiirehdittyä näkyvistä. Hänen pisamaisilla kasvoillaan oli kauhistusta lähentelevä ilme.

”Tuliko mieleen, et sillä voi olla joku syy siihen, et se ei halua uimaan?” Tomi vastasi kykenemättä pitämään piikikkyyttä pois äänestään. Hän oli parhaillaan uimassa tikkaita kohti lähteäkseen Miskan perään.

”Hei, en mä aatellu…” Roni puolustautui vaikuttaen olevan tosissaan pahoillaan. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut pahaa eikä hänelle olisi pitänyt suuttua.

”No millonkas sä olisit ennenkään ajatellu?” Juho heitti väliin, mutta Roni ei ollut vitsailutuulella. Hänkin liikahti kohti tikkaita kai aikoen tulla mukaan.

”Mä meen jutteleen sille, jääkää te vaan tänne”, Tomi sanoi kiiveten laiturille. Hän arveli, ettei Miska kaivannut enempää yleisöä eikä ainakaan sellaista, jolle olisi joutunut selittämään syyn reaktioonsa.

”Sano sille, et mä oon oikeesti tosi pahoillani, en mä tarkottanu mitään”, Roni pyysi näyttäen edelleen epäröivän jäämisen suhteen.

”Joo, kyl se varmasti ymmärtää, oo ihan rauhassa vaan”, Tomi vakuutti ja lähti sitten puolijuoksua Miskan perään.

Tomi oli ainoastaan nähnyt Miskan katoavan saunan taakse. Sieltä kuitenkin mentiin pukuhuoneisiin, joten sieltä hän päätti ensimmäiseksi etsiä ja löysikin ystävänsä istumasta penkillä polvet rintaa vasten painettuina ja vapisten holtittomasti. Kuullessaan oven käyvän Miska nosti katseensa Tomiin kuin säikähtänyt eläin. Nähdessään tulijan olevan vain Tomi hän rauhoittui aavistuksen.

”Hei, ootsä ookoo?” Tomi kysyi tullen lähemmäs, vaikka näkihän hän aivan hyvin, ettei kaikki ollut läheskään kunnossa. Miska ei saanut vastausta ulos, päätyi vain pudistamaan päätään painokkaasti.

Tomi tunsi hetken itsensä äärimmäisen hyödyttömäksi, avuttomaksi. Sitten hänelle tuli mieleen, että osa vapinasta saattoi johtua ihan siitäkin, että märissä vaatteissaan Miska saattoi palella, vaikka lämmintä olikin. Miskalla ei tietenkään ollut omaa pyyhettä mukana, ei hänen ollut pitänyt sellaista tarvita. Tomi haki oman suuren rantapyyhkeensä ja kääri sen Miskan ympärille ja pyyhki sen liepeillä vettä tämän kasvoilta. Sitten hän varovasti kietoi myös molemmat käsivartensa ystävänsä ympärille ja kun se näytti ainakin vähän rauhoittavan tilannetta hän painoi tämän tiukemmin itseään vasten.

”Kyl se tästä, kaikki järjestyy, ei sulla oo mitään hätää”, Tomi puhui pehmeällä äänellä vaikka tunsikin vatsanpohjassaan tiukan solmun. Häntä pelotti, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan näyttää sitä. Miska hymähti ivallisesti kuin tarkoituksenaan ilmoittaa, että Tomin väite oli hänestä lähes hölmö.

"Ihan totta”, Tomi jatkoi, ”toi menee kyllä ohi, tiäät itekin, ja mä oon täällä ihan niin kauan, että säkin uskot taas, että sä oot turvassa ja kaikki järjestyy. Sulla ei oo mitään hätää.”

Miska ynähti ja painoi kasvonsa Tomin hartiaa vasten. He istuivat siinä hyvän aikaa ja vähä vähältä Miska alkoi rauhoittua. Vapina lakkasi, raskaasti kulkenut hengitys palautui hitaasti lähemmäs normaalia rytmiä. Hetken aikaa oli hyvin hiljaista.

”Mä oon pahoillani”, Miska sanoi käheällä äänellä ensimmäisenä saatuaan puhekykynsä takaisin. Sanat yllättivät Tomin täysin.

”Mistä ihmeestä?”

”No kun mä aiheutin tälläsen kauheen numeron.”

”Eihän se oo mitenkään sun vika.” Tomi painoi Miskaa hiukan tiukemmin itseään vasten. ”Jos se jonkun vika oli niin Ronin. Se kylläkin käski sanomaan, että se on tosi pahoillaan.”

”En mä sille oo vihanen.”

Vähän aikaa oli jälleen hiljaista.

”Se vaan tuli kaikki takaisin”, Miska jatkoi ääni muuttuen tukahtuneeksi. Hän piilotti kasvonsa vielä vähän huolellisemmin Tomin hartiaan.

”Haluutsä puhua siitä?” Tomi kysyi. Miska pysyi vaiti. ”Ei se mitään, ei sun tartte, jos et haluu.”

Muutama hetki vierähti jälleen hiljaisuudessa, sitten Miska vetäytyi erilleen Tomista. Kohtaus oli kai jo ohi. Enimmäkseen ainakin.

”Parempi?” Tomi varmisti. Miska nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.

”Haluutko sä mennä kotiin?” Tomi kysyi. Miska näytti vieläkin siltä kuin saattaisi helposti alkaa uudelleen itkeä.

”Joo”, Miska vastasi. Hän tuntui välttelevän katsekontaktia ehkä häveten äskeistä tapausta.

”Tuunko mä sun mukaan?” Tomi kysyi ja lisäsi sitten: ”Totta kai mä tuun mukaan. Ainakin saatan sut kotiin asti. Voin jäädä pidemmäksikin aikaa. Jäänkö?”

Miskan katse kohosi kurtistuneiden kulmien alta melkein yllättyneenä kohtamaan Tomin silmät. ”Mut sullahan on tuolla kavereita, ei sun mun takia tartte päivääs pilata.”

”Ne pärjää siellä ihan hyvin ilman muakin eikä mun päivä siitä pilalle mee. Mä tuun mieluummin sun kanssa, enkä mä muutenkaan halua, et sä oot yksin, jos susta tuntuu siltä, ettet sä halua olla yksin.”

Miskan kasvoille ilmestyi varovainen, kiitollinen hymy ja pään nyökkäys osoitti, että seura kelpaisi kyllä.

”Mä käyn sanomassa noille, et me lähdetään”, Tomi ilmoitti nousten ylös. Sitten hän mietti hetken ja jatkoi: ”Oikeestaan, haluutko sä odottaa mieluummin ulkona? Jos tänne vaikka tulee kohta jotain porukkaa tai jotain?”

Jälleen hän sai vastaukseksi nyökkäyksen.

”Tuollahan on yksi rauhallinen nurkka…” Tomi jatkoi alkaessaan johdattaa Miskaa ulos pukuhuoneesta.

Rantasaunan ja puuvajan välissä oli kapea kaistale tilaa, josta osan vei sään syömä penkki. Oli vaikea sanoa, oliko penkki tarkoituksella siihen tuotu vai yksinkertaisesti unohdettu, mutta ei sillä tiedolla mitään väliä ollutkaan. Miska jäi penkille istumaan ja Tomi lupasi palata ihan kohta takaisin.

Hän kiersi nurkan taakse ja vilkaisi ympärilleen, ettei ketään muutakaan ollut näkyvissä. Sitten Tomi antoi kehonsa huojahtaa saunan seinää vasten, peitti kasvonsa käsillä ja yritti pitää sisällään kyyneleet, jotka polttivat väkevinä silmäluomien takana. Hengitys kulki katkonaisesti. Miten helposti kaikki saattoi vain romahtaa? Kurkku tuntui liian ahtaalta. Hän laski kädet kasvoiltaan ja taivasta tuijottaen räpytteli silmiään kiivaasti. Hän ei saanut antaa kaiken romahtaa, ei saanut. Hän veti syvään henkeä, useamman kerran, kunnes alkoi tuntea olonsa paremmaksi.

Ennen Ronin ja Juhon luo palaamista Tomi kävi vielä tarkistamassa vessan peilistä, että näytti täysin normaalilta.