KOI #17

Tomi käveli ajatusiinsa vaipuneena mummolan takapihalla Miisu seuranaan. Tänään oli jo toinen päivä järvellä sattuneen tapauksen jälkeen, mutta levoton olo ei ollut vieläkään jättänyt Tomia rauhaan. Hän oli säikähtänyt aivan kunnolla ja huoli piti häntä edelleen tiukasti otteessaan. Olihan hän tietenkin jo aikaisemmin kuunnellut Miskan puhuvan olostaan ja nähnyt tämän arvetkin, mutta jotenkin hänestä tuntui silti, että vasta se edellispäiväinen oli todella ravisuttanut häntä ja saanut tajuamaan Miskan tilanteen vakavuuden. Se oli jotenkin tehnyt kaikesta todellisempaa. Yhdessä hetkessä kaikki oli ollut hyvin ja seuraavassa… mikään ei ollut. Tomia kylmäsi.

Hän oli eilen käynyt hakemassa Miskan pyörän uimarannalta, joka oli pilvisen päivän johdosta ollut lähes autio. Hän oli saanut siitä syyn nähdä Miska taas, mutta sekään tapaaminen ei ollut karistanut Tomista levottomuutta. Miskan silmien alla oli ollut tummat varjot, hän oli muutenkin vaikuttanut nukkuneen huonosti. Hiukset olivat olleet sekaisin ja ääni kuulosti karhealta, kuin sitä ei olisi koko päivänä käytetty. Tomin oli tehnyt mieli kysyä, oliko Miska syönyt kunnolla sinä päivänä, mutta hän jätti sen tekemättä, koska tunnelma tuntui jo valmiiksi oudon vaivaantuneelta. Vastaukset Tomin kysymyksiin olivat aluksi olleet harvasanaisia, vaikka Miska vakuuttikin olevansa enimmäkseen ookoo. Nyt oli vain vähän tällaista. Se menisi ohi. Hän oli vannonut, ettei aikonut tehdä itselleen mitään ja Tomin täytyi uskoa häntä.

Jotkin Miskan puheet olivat jääneet pyörimään Tomin mieleen. He olivat istuneet jonkin aikaa Miskan huoneessa, välillä jutellen joutavia, välillä ollen hiljaa. Sitten Miska oli kysynyt häneltä: “Tekeekö sun koskaan mieli vaan lähteä? Nousta johonkin bussiin, mennä johonkin vieraaseen kaupunkiin ja vaan jäädä sinne. Noin vain, kertomatta kenellekään.”

Tomi oli vastannut, että eipä oikeastaan. Tekikö Miskan sitten mieli tehdä niin? Miska oli kohauttanut hartioitaan ja vastannut: “Tavallaan. Se on niin kuin ajatuksena tosi vapauttava; jättäis vanhan elämän taakse. Mut sit mä muistan, että itseäni mä en voisi jättää taakse ja paeta, mä olisin edelleen sama minä, eikä siitä kyllä todellisuudessa mitään tulisi.”

Vähän aikaa oli ollut hiljaista.

“Ja tiiätkö, mikä varsinaisesti estää tekemästä mitään typerää?” Miska oli sitten kysynyt. Tomi ei ollut tiennyt, joten hän kertoi: “Seuraukset. Me ei tehdä mitään hölmöä siksi, että me osataan ennakoida seuraukset ja halutaan välttää niitä, jos arvellaan niiden olevan huonot. Jos tästä vain lähtisi sanakaan sanomatta johonkin, ihmiset jäis täällä ihmettelemään ja huolestuisi eikä elämää muutenkaan voisi jatkaa totutulla tavalla. Sitä mä vaan. Mä oon joskus miettinyt, että ei voi olla oikeesti vapaa niin kauan kuin on seurauksia, joista pitää olla vastuussa.”

Se olisi ehkä ollut kiinnostava keskustelu, ellei Tomi olisi valmiiksi ollut huolissaan. Hän oli kysynyt, miksi Miska sellaisia nyt mietti. Miska oli vältellyt hänen katsettaan lähes nolostuneena.

“Se tuli vaan uudestaan mieleen eilen, kun ne… ne muutkin asiat tuli. Mä vaan muistan, kun ennen kuin mä hyppäsin sieltä sillalta, mä tunsin olevani äärettömän vapaa. Yhtäkkiä mun näkökulmasta ei enää näyttänyt olevan minkäänlaisia seurauksia olemassa, koska muutaman minuutin kuluttua se olis multa ohi. Tietenkin mä tiesin, että muilla elämä jatkuu ja niiden pitäisi selvitä mun teon seurauksista, mutta mun kannalta ei ollut enää väliä millään. Mä olisin voinut sillä hetkellä tehdä ihan mitä vain eikä sillä olisi ollut väliä. Enkä mä nyt sano tätä sen vuoksi, että mä haluaisin sen saman vapauden uudestaan tai että mä olisin tekemässä jotain. Mä vaan en ole sanonut tästä ikinä kenellekään ja se tavallaan jää vaivaamaan, kun ei sano jotain.”

Myöhemmin Miska oli lisännyt kuin vinkkinä , että jos hän joskus alkaisi käyttäytyä yllättävän holtittomasti ja välittämättä mistään, saattaisi olla hyväksi pitää häntä silmällä. Ja sen hän kuulemma sanoi, koska sillä hetkellä hän halusi elää ja tiesi haluavansa tulevaisuudessakin ja jos hän sen joskus unohtaisi, Tomi ainakin saattaisi tunnistaa hänen käytöksensä varoitusmerkkejä. Tietenkin oli hyvä, että Tomi tiesi nyt senkin, mutta aihe sai silti solmun kiristymään hänen vatsassaan.

Olivat he puhuneet muistakin asioista, merkityksettömämmistä, kevyemmistä. Miskankin silmiin ja ääneen oli tullut eloa kuin hän olisi vähitellen herännyt unesta ja se oli saanut vakuutettua Tomin siitä, että kaikki tosiaan oli jokseenkin hyvin. Jälkeen päin vain hän ei oikein muistanut, mistä he olivat jutelleet. Vain se vakavampi oli jäänyt mieleen.

Tomi toivoi, että hänellä olisi ollut jotain tekemistä. Mutta mikään ei sinä päivänä tarvinnut siivoamista tai kunnostamista, kukkapenkkejä oli kuulemma jo tarpeeksi, tiskit oli laitettu, mitään tekemistä ei kerta kaikkiaan ollut juuri silloin. Oli vain tyhjän panttina oleskelua, mikä antoi liikaa aikaa ajatella. Tomi yritti keskittyä Miisun kanssa leikkimiseen, mutta ei siitäkään mitään tahtonut tulla. Kissaa selvästi laiskotti niin kesäisenä päivänä.

Tomin farkkujen taskussa kännykkä piipitti tekstiviestin saapumisen merkiksi. Aluksi Tomi ilahtui huomatessaan sen tulleen Miskalta, mutta seuraavassa hetkessä tuntui tismalleen siltä kuin hänen niskaansa olisi kaadettu ämpärillinen jääkylmää vettä. Hän hoippui pari askelta taaksepäin muoviseen puutarhatuoliin ja tuijotti sanoja. Tekstiviestiksi se oli pitkä ja Tomilla oli sillä hetkellä suuria vaikeuksia pitää rivit kohdillaan ja tajuta sanojen väliset yhteydet. Hän luki tekstin kerran toisensa jälkeen kuin toivoen sanojen vaihtuvan toisiksi tai tajuavansa jonkin pienen, huomaamatta jääneen asian, joka muuttaisi koko merkityksen. Mutta kirjaimet pysyivät ehdottomina, merkitys ei suostunut muuttumaan ja vähän aikaa tuntui kuin koko maailma olisi kääntynyt ympäri.

Viestissä luki: “Mä menen nyt vetämään ranteet auki koska tajusin vihdoin ettei mun laisten ees kuuluis olla elossa. Yhtä hyvin mä voin nyt samalla vielä kertoa et mä oon suhun tajuttoman lätkässä. Se ois hyvästi nyt sitten.”