KOI #16

Miskasta tuntui kuin hän olisi leijaillut, ei olisi aivan kyennyt ankkuroitumaan omaan ruumiiseensa. Hän istui penkillä odottamassa eikä osannut sanoa kauanko siinä kului. Ei hän olisi siitä mihinkään jaksanut mennäkään ja siinä pienessä sopessa saunan ja vajan välissä hän tunsi olevansa suojassa. Jollain tavalla ranta tuntui hänestä oudolta, vaikka se olikin pysynyt suurin piirtein samanlaisena kauemmin kuin hän oli ollut elossa. Yhtäkkiä kaikki vain tuntui niin kummalliselta ja sillä hetkellä hän oli lipunut tilaan, jossa outous ei erityisemmin enää haitannut häntä. Vierauden usvan keskellä hän sai lohduttautua sillä, että Tomi tulisi hakemaan häntä kohta eikä mitään pelättävää ollut.

Lopulta lupaus täytettiin ja Tomi ilmestyi näkyviin nurkan takaa kantaen uimavarusteet sisältävää muovikassia - Miska muisti hänen aikaisemmin kertoneen, että vaihtoehdot olivat olleet joko valtava luistinkassi, mummon kukallinen kauppakassi tai muovipussi. Päästyään lähemmäs Tomi ojensi suklaapatukan, jonka Miska otti vastaan enemmän refleksinä kuin mistään muusta syystä.

”Roni on edelleen tosi pahoillaan. Toi on siltä”, Tomi selitti tutkaillessaan samalla Miskaa. ”Ja sun on varmaan hyvä saadakin vähän sokeria. Mä oon muuten ihan varmasti jostain lukenut, et suklaa muutenkin vaikuttaa myönteisesti mielialaan.”

Miska hymyili. ”Harry Potterista?”

Tomi näytti nolostuvan ja puolustautui: ”No ehkä siitäkin, mut mä tarkoitan, että aivan varmasti olen lukenut siitä jostain oikeestakin lähteestä. Niin että syö pois vaan.”

Miska hymähti avatessaan kääreen. Suklaan maku täytti hetkeksi hänen tajuntansa. Oli kuin muut aistit olisivat menneet epäkuntoon paniikkikohtauksen seurauksena ja makuaisti yritti kompensoida niitä. Tomi saattoi olla myös oikeassa siitä sokerintarpeesta; Miskasta tuntui kuin hänestä olisi imetty kaikki energia, mutta energiaahan juuri suklaapatukassa olikin.

”Kuule”, Tomi sanoi, ”mä tossa mietin, että kannattaakohan sun lähteä pyöräilemään?”

”Miten muuten mä kotiin pääsisin? En mä kävelemäkään viitsi ruveta”, Miska vastasi, vaikka hänen jalkansa tuntuivat voimattomilta ja haluttomilta edes nostaa hänet ylös penkiltä. Suklaasta huolimatta. Hänen oli myös myönnettävä vähintään itselleen pelkäävänsä pahojen ajatusten palaavan ja jos ne palaisivat pyöräillessä, hän ei menisi takuuseen siitä, että pystyisi ajamaan tienreunaa pitkin kuten pyöräilijöiden kuului. Hän ei halunnut ajatella tarkemmin, mitä saattaisi tehdä, koska jo pelkkä miettiminen sai solmun hänen vatsassaan kiristymään.

”Mä ajattelin, että sä voisit istua mun pyörän tarakalla ja voidaan hakea sun pyörä sitten joskus myöhemmin. Senhän saa kuitenkin lukittua telineeseen kiinni, enkä mä muutenkaan usko, että sitä täällä kukaan varastaisi.”

Miska mietti asiaa suu täynnä suklaata. Samalla hän alkoi tulla kummallisen tietoiseksi siitä, miten hänen hampaansa pilkkoivat suklaata palasiksi ja miten maistaminenkin oli oikeastaan vain jonkinlainen kielellä tapahtuva reaktio ja sähköisiä impulsseja aivoissa. Tai jotain sinne päin. Hänen tuntemansa ahdistuskin oli vain sähköimpulsseja ja samoin kaikki muu, mitä hän tunsi ja ajatteli. Pelkkiä sähköimpulsseja. Se oli kaikki niin kummallista, kun sitä todella mietti.

”Hei? Anna mun jooko kuskata sut kotiin. Musta ainakin näyttää siltä, et sun ei pitäis just nyt ajaa yhtään mitään, edes polkupyörää”, Tomi keskeytti hänen ajatuksensa katsoen häntä tarkkaavaisena ja huolestuneena. Miska melkein alkoi itkeä uudelleen ihan vain siitä syystä, että joku välitti hänestä.

Miska nyökkäsi ja antoi Tomin johdattaa hänet pyörien luo. Ennen parkkipaikalle ehtimistä Miska sai patukan syötyä ja työnsi kääreen taskuunsa, kun lähettyvillä ei ollut roskistakaan. Tomi tarkisti, että Miskan pyörä oli kunnolla lukittu, asetteli sitten uimavarusteensa pyöränsä koriin ja he olivat valmiita lähtöön.

Matkasta ei jäänyt juuri mitään mieleen ja yllättävän nopeasti kotipihan tutut muodot tulivat vastaan. Kyydissä istumisen aikana yhä voimistunut väsymys kääri ajatukset utuiseen kalvoon ja teki puhumisen vaikeaksi ja Miska tajusi, että sellaisen irrallisuuden olisi pitänyt tuntua pelottavalta.

Pyörä jätettiin talon seinustalle, eikä kumpikaan sen jälkeen tuntunut tietävän, mitä tehdä. Miskasta olisi ollut mukavampaa, jos Tomi olisi osoittanut hänelle, minne mennä ja mitä tehdä. Olisi ollut mukavampaa, jos ei olisi itse tarvinnut päättää edes vähäpätöisimmistä asioista, olisi vain saanut seurata passiivisena kuin zombi, jollaiseksi hän itsensä tunsi.

”Mitäs…?” Tomi rikkoi hiljaisuuden

Miska kohautti olkapäitään eikä saanut edes katsettaan ylös nurmikosta. ”En mä oikein… mitään… mitään jaksais…”

Samassa häneen iski valtaisa häpeän puuska. Hän häpesi koko purkausta ja sitä, ettei saanut sanotuksi minkäänlaista järkevää vastausta Tomin kysymykseen. Hän häpesi märkiä vaatteitaan ja sitä, miten mahdottomalta hänestä tuntui mennä sisälle ja vaihtaa ne. Hänen takiaan Tomi oli joutunut luopumaan hauskasta päivästä kavereiden kanssa. Miska ei ansainnut sellaista huolenpitoa. Olisi hänen nyt pitänyt pystyä pitämään oma mielensä kasassa, mutta ei se vain onnistunut.

”Okei, ei tartte mitään. Haluaisitko sä mennä sun huoneeseen vai jäädäänkö pihalle?”

Miska mietti hetken ja suuntasi sitten trampoliinille, kävi sille makaamaan. Tomi seurasi perässä. Taivas oli liian kirkas, jotta sitä olisi voinut katsoa, vaikka aurinko olikin ehtinyt sellaiseen kulmaan, jossa se jäi korkeiden  koivujen taakse. Päivä sentään oli kaunis, mutta ehkä olisi sittenkin ollut helpompaa, jos maailma ei koko kauneudessaan olisi luonut sellaista vastakohtaa Miskan mielenmaisemalle ja muistuttanut, miten vähän hän kykeni tuosta kaikesta enää nauttimaan. Utuinen harso hänen ympärillään alkoi riistyä ja ahdistus pyrki kaikin voimin palaamaan.

Hänen oli käännyttävä kyljelleen, poispäin Tomista, sillä nyt hänen mieleensä murtautuivat uudelleen ne kuvat, jotka hän oli jo kertaalleen sinä päivänä työntänyt pois. Hengitys tuntui muuttuvan taas hetki hetkeltä vaikeammaksi ja samalla Miskan teki mieli pyytää uudestaan anteeksi. Tai edes jotenkin selittää. Ehkä Tomi ymmärtäisikin, hän saattaisi hyvin ymmärtää, vaikka miten hän voisi? Miska toivoi, ettei Tomi ikinä todella ymmärtäisikään sitä, miltä hänestä tuntui. Samalla hän tiesi, että jos joku, joka ei ollut itse kokenut samaa, voisi häntä ymmärtää, se joku oli Tomi.

Kurkku tahtoi kuroutua umpeen ja nyt silmiäkin kirvelsi taas, näkökenttä sumeni ohuen kyynelharson taakse. Miska vavahti ja tunsi käden laskeutuvan olalleen. Vähän aikaa hän oli entistä kykenemättömämpi muodostamaan sanoja. Vähän aikaa täytyi vain maata paikallaan yrittäen hengittää sen kitkerän tunnemyrskyn lävitse, joka hakkasi kylkiluita vasten. Vähitellen hänen lihaksensa alkoivat rentoutua syvän hengähdyksen saattelemana.

"Se vaan kaikki tuli takaisin", Miska lopulta sanoi. Tomin peukalo piirteli hänen olkapäähänsä ympyröitä ja hetken se tuntui käsittämättömän lohdulliselta. "Musta tuntui hetki, että mä olin taas hukkumassa."

"Mut nyt sä oot turvassa eikä oo mitään hätää."

Miska hymähti. Hänen tuntemassaan ahdistuksessa oli niin vaikeaa se, miten kaikki sen isommat ja pienemmät syyt sekoittuivat yhteen yhdeksi ainoaksi vellovaksi massaksi, josta oli vaikea poimia mitään erilleen ja vielä vaikeampi selittää. Yksi asia kuitenkin erkani muista ja Miskasta tuntui, että se hänen oli päästettävä ulos. Ajatus oli moneen kertaan muodostunut hänen mielessään ja ehkä se jättäisi hänet rauhaan, jos hän jakaisi sen jonkun muun kanssa. Sellaista sai aina toivoa.

"Tiedätkö, mikä siinä oli... en mä tiedä jos pahinta... mut, mut niin?" hän veti värisevän henkäyksen ilmaa keuhkoihinsa, ennen kuin pystyi jatkamaan. "Silloin kun mä putosin siihen jääkylmään veteen... sillä hetkellä mä tajusin, et mä oon tehny hemmetin ison virheen ja kaiken olisi oikeesti pystynyt vielä muuttamaan paremmaksi, mut siinä vaiheessa oli tietenkin myöhäistä enää tehdä mitään... siinä oli niin paljon virtausta, etten mä enää voinut mitään ja se oli niin kylmää... mä olisin halunnut pois sieltä vedestä, mä en oliskaan yhtäkkiä enää halunnut kuolla, mutta se oli liian myöhään. Mä olin silloin varma, että mä kuolen.”

"Mut sä selvisit", Tomi sanoi. Hänenkin äänensä kuulosti vähän oudolta. Trampoliinin kangas jousti hänen siirtyessään lähemmäs ja käsi siirtyi Miskan olkapäältä hänen ylitseen ja tavoitteli hänen kättään. Miska tarttui Tomin lämpimään käteen  kuin se olisi juuri pelastanut hänet hukkumasta. Hänestä tuntui, että jollain tasolla se pelastikin.

"Joo", hän myönsi ja oli hetken vaiti. Oli toinen asia, jonka ääneen lausumista hän epäröi, mutta alkuun hän oli nyt päässyt, joten yhtä hyvin hän voisi jatkaakin. "Pahinta siitä ehkä sittenkin tekee se, että... että sen jälkeen, kun mä olin tosiaan selvinnyt... sen jälkeen on ollu paljon vaikeempi muista, ettei kaikki oo toivotonta. Ihan ku... ihanku tarttis olla vähällä kuolla ennen kun tajuaa, et elämässä on paljon hyvääkin tai että vähintäänkin olisi ollut toivoa."

Tomi tiukensi otettaan hänen kädestään. "En tiedä, liittyyks tämä edes, tai onks siitä apua, mut mulle sä oot järjettömän tärkee ja mä haluun auttaa sua selvittämään mitä ongelmia sulla vaan on. Ja sä oot tärkeä silloinkin, kun susta ei itestäs tunnu siltä, eikä sun enää tarvitse selviytyä tästä yksin.”

Ne olivat sanat, jotka särkivät Miskan jo valmiiksi hataran tyyneyden ja päästivät kyyneleet valloilleen. Koko keho vavahteli sen voimasta. Miska oli usein saanut harjaannuttaa taitoaan itkeä äänettömästi, eikä hänestä nytkään kovin paljon ääntä lähtenyt. Silti hän taisi onnistua säikäyttämään Tomin, joka yritti saada hänet kertomaan, mikä oli hätänä, oliko hän sanonut jotain väärin? Miska ei pystynyt vastaamaan, hyvä kun sai henkensä kulkemaan. Mutta ei, ei Tomi ollut sanonut mitään väärin. Pikemminkin liian oikein. Hänen sanansa pesiytyivät Miskan rintakehään ja hehkuivat sieltä lämpöä sellaisella tavalla, johon hän ei ollut tottunut. Se lämpö sulatti viimeisenkin padon ja sai Miskan itkemään kaiken sisälleen keräämänsä pahan olon ulos.

Lopulta ei ollut enää kyyneliä, purkaus alkoi mennä ohi. Miskasta tuntui jo paremmalta. Ehkä hän edelleen oli vähän sekaisin, ei ihan kiinni maailmassa tai omassa persoonassaan, mutta hän luotti jo, että saisi otteen uudelleen ennen pitkää. Hän tiesi joka tapauksessa olevansa turvassa ja Tomi oli niin lähellä, että Miska tunsi hänen hengityksensä niskassaan. Jäljellä oli enää väsymys, joka levisi sitä mukaa kun hänen kehonsa rentoutui.

”Kaikki ok?” Tomi kysyi pehmeällä äänellä Miskan hengityksen rauhoittuessa normaalin tapaiseksi.

”Joo”, Miska vastasi ääni käheänä ja Tomi tuntui uskovan häntä. Sitten hän vielä lisäsi: ”Kiitti. Enkä mä tähän pystyis ilman sua.”

Tomin toinen käsivarsi pujottautui nyt hänen alitseen ja siinä tuntui hyvältä olla. Aurinko lämmitti ja Miska antoi silmiensä painua kiinni.

”Mä en haluu ajatella itteeni enää. Kerro jotain, mitä sulle kuuluu”, Miska pyysi.

”Jaa, en mä tiedä…” Tomi vastasi mietteliäänä. ”No, mä oon vähän aatellut, että ehkä mä rupeankin opettajaksi. Ehkä erityisesti kuvisopettajaksi ja en mä tiedä, ehkä ala-asteopettajaksi.”

”Mitä mieltä sun äiti on siitä?”

”En oo vielä maininnut sille, mutta varmaan se on sitä mieltä, et mun pitäis tähdätä johonkin korkeemmalle ja hienompaan hommaan tai jotain sellaista tyhmää, mut ei sillä ole väliäkään, mitä mieltä se on.”

”Susta tuliskin kyllä hyvä opettaja”, Miska vastasi unisena.

”Kiitti.”

”Mmh.”



Miska tajusi nukahtaneensa vasta, kun heräsi siihen, että etuovi kolahti. Hän räpytteli silmiään kirkkaassa valossa hetken ymmällään olinpaikastaan. Seuraava asia, jonka hän ympärillä olevasta maailmasta tajusi oli Tomi, joka näytti myös heräilevän. Unissaan Miska oli kääntynyt siten että he olivat nyt Tomin kanssa kasvotusten eikä se ollut ollenkaan epämiellyttävä tapa herätä. Uni tuntui yhä raskaana raajoissa ja Miska olisi mielellään nukkunut tai ainakin maannut siinä vielä pidemmän aikaa, mutta kuistilta kuuluvat askeleet saivat molemmat silti nousemaan istumaan.

Tulija oli Miskan äiti.

”Hei, ruoka olisi valmista”, äiti sanoi ja katsahti sitten Tomiin kuin olisi juuri huomannut tämän ja yllättynyt. Tai ehkä ennemmin ilme muistutti yllättymisen teeskentelyä. ”Ai Tomikin on täällä! Jäätkö myös syömään? Kyllä sieltä hyvin riittää vielä yhdelle. Minä en ole vieläkään tottunut laittamaan ruokaa vaan kolmelle, vaikka kaksoset on asuneet omillaan jo niinkin kauan. Ja mukava nähdä sinuakin. Niin, laitanko sullekin lautasen?”

”Kiitti, mut…” Tomi sanoi unenkarhealla äänellä ja mutisten sitten jotain kellonajasta kaivoi kännykän taskustaan. ”Ai se on jo noin paljon. Mun varmaan pitäis jo mennä, ennen kuin mummo alkaa ihmetellä.”

Sitten hän vielä vilkaisi kysyvästi Miskaan kuin varmistaakseen, ettei häntä tarvittu enää sillä kertaa. Miska hymyili pienesti ja nyökkäsi tuskin näkyvästi. Pärjäsi hän jo. Oikeastaan hänellä oli jo ihan hyvä olo.

”No joku toinen kerta sitten”, Miskan äiti totesi hymyillen ystävällistä hymyään. Hän kääntyi ja palasi sisälle.

Miska olisi halunnut jatkaa untaan, joka oli ollut niin ihanan pehmeää ja täynnä kesän lämpöä, mutta kai paluun todellisuuteen oli pakko tapahtua. Sillä hetkellä hänestä tuntui suorastaan hyvältä. Oliko hän nähnyt unta Tomista? Ehkä, mutta hän päätti kieltäytyä muistamasta sitä. Hän katseli Tomin lähtevän ja meni sitten sisälle, jossa ruuan tuoksu otti hänet vastaan.

Vähän myöhemmin varjojen pidetessä hän alkoi epäillä, ettei ollutkaan niin kunnossa kuin oli vähän aika sitten luullut olevansa.