Anteeksipyyntö jännityksen ystäville

Tässä tutkailin blogin tilastoja sun muuta ja liikenteen lähteistä eräs juttu vähän huvitti:

Eli siis kaikkein suosituin hakusana, jolla tähän blogiin on eksytty, on "jännittävä tarina". Voi hyvänen aika, olen kovin pahoillani kaikki te (6), jotka olette klikanneet tähän blogiin jännitystä odottaen. Tästä oli pakko tehdä postaus, koska nauratti niin kovasti.

Järkevä selitys kyseisen hakusanan osumille taitaa olla, että olen luullakseni kirjoittanut johonkin alkupostaukseen tms. varoituksen, että mikään kovin jännittävä tarina ei kyllä ole.

Ps. Mitäköhän haulla "yön ratoksi", on mahdettu toivoa löytyvän...?

LPVJ 23. osa

Olihan Pyry sen tiennyt, että hänen illastaan tulisi kamala. Aleksin talo oli täynnä juuri sellaisia ihmisiä, jollaisia hän oli tottunut välttelemään aivan ensimmäisiltä luokilta lähtien. Itsevarmoja ja meluisia, suosittuja ja kauniita. Tosin yrittäessään sulautua sisustukseen ja vauhdittaa ajankulua ajatuksenvoimalla Pyryllä oli aikaa katsella pienten ryhmien kuplintaa ja tulla siihen tulokseen, että oikeastaan se hyvännäköisyysjuttu saattoi olla melko olennaisesti sidottu itsevarmuuteen, kun tästä ihmistyypistä oli kyse. 

Olohuone, joka ei varsinaisesti ollut koolla pilattu muutenkaan, oli pian aivan liian täynnä, jos Pyryltä kysyttiin. Ilma alkoi olla turhankin lämmintä ja niin sakeana musiikista ja puheen sorinasta, että sitä oli vaikea hengittää. Mirakin oli paikalla – jutteli iloisena Katin ja joidenkin tämän kavereiden kanssa huoneen toisella puolella – mutta Pyryn ei varsinaisesti tehnyt mieli liittyä senkään seuraan. Joten hän otti keittiön turvapaikakseen ja piilotteli siellä tuntien olonsa surkeaksi. Sellainen piiloon vetäytyminen inhotti häntä aivan todella, mutta hän ei vain voinut sille mitään. Hän ei osannut muutakaan. Hänen ei olisi edes pitänyt tulla.

Pyry ei myöskään oikein ymmärtänyt, miksi hänet oli alun perinkään pitänyt puhua ympäri tulemaan. Ei häntä näyttänyt kukaan kaipaavan ja jos hän nyt vain häipyisi paikalta, sitä tuskin edes huomattaisiin. Aleksi sulautui täydellisesti joukkoon, mikä ei sinänsä ollut yllätys, sillä ihmiset kai tapasivat käyttäytyä eri tavoin erilaisessa seurassa, mutta silti… Se vaikutti aivan yhtä virheettömältä kuin muut sen ympärillä, sellaiselta jotenkin kovalta ja pinnalliselta. Ja mikä oli kaikkein häiritsevintä, sekin näytti siltä kuin olisi aivan liian cool ollakseen ystävä jonkun Pyryn kaltaisen kanssa.

Pyry näki puoliksi auki jääneen oven kautta Aleksin istumassa nahkaisessa nojatuolissa, jonka käsinojalla puolestaan keikkui eräs tyttö, joka oli ollut Pyryn rinnakkaisluokalla yläasteella. Aleksi oli kuulemma eronnut siitä Iinastaankin, joten nyt se oli täysin vapaa flirttailemaan kenen kanssa sattui huvittamaan. Tyttökin selvästi tiesi sen. Se koristeli ilmaa naurullaan ja vaikutti tyytymättömältä aina kun joku muu seurueesta otti osaa jutusteluun. Näytti selvältä, että sen puolesta vastapäisen sohvan vallanneet nuoret olisivat saaneet kadota. Eikä sitä siitä oikein voinut syyttääkään.

Katsellessaan tytön hymyilevän Aleksille Pyryn olisi tehnyt mieli sanoa sille, että se itse saisi kadota. Eihän se edes tuntenut Aleksia, ei oikeasti, sehän ei edes nähnyt todellista Aleksia vaan pelkän julkisivun, se ei tiennyt mitään eikä tuntenut poikaa niin kuin Pyry. Kukaan ei tuntenut Aleksia niin hyvin kuin Pyry, hänen teki mieli sanoa, olipa väite totta tai ei. Hän oli hirvittävän kateellinen eikä edes yrittänyt valehdella itselleen sen suhteen. Eikä hän ollut ainoastaan mustasukkainen hymyistä ja jostain hölmöstä silmäpelistä, vaan kateellinen siitä, että tyttö ylipäänsä SAI tehdä sellaista. 

Sillä hetkellä Aleksi sattui vilkaisemaan ympärilleen ja huomatessaan Pyryn sen suu kaartui pieneen ja nopeaan hymyyn, melkein kuin vahingossa. Ja kaikesta huolimatta Pyry automaattisesti palautti hymyn aivan yhtä tahattomasti, ennen kuin tajusi vetäytyä pois näkyvistä. Se saattoi olla juuri se hetki, jolloin hänen oli vain yksinkertaisesti pakko kohdata se fakta, että hän todella oli pahasti pihkassa parhaaseen ystäväänsä eikä paluuta ollut, ei kerta kaikkiaan ollut. Toinen vaihtoehto toki oli, että hän oli vain yksinkertaisin sekaisin, sillä hänellä ei suoraan sanottuna ollut aavistuskaan siitä, mitä hänen päänsä sisällä sillä nimenomaisella hetkellä tapahtui ja hänen kehollaan oli aivan oma tahto. Ensinnäkin hän huomasi, että hänen suupielensä yhä suuntasivat kevyesti ylöspäin, vaikka niillä ei ollut siihen pienintäkään syytä. Toisekseen hän kuuli kiihtyneen sykkeensä korvissaan ja muutenkin hänen sisuskalunsa tekivät asioita, joita niiden ei tosiaankaan olisi tarvinnut tehdä. Koko sekamelska vain siitä hyvästä, että Aleksi oli sattunut hymyilemään hänelle. Eikä se ollut hiukkaakaan hauskaa. 

Sydän oli hypätä ulos Pyryn rinnasta, kun keittiön ovi työnnettiin kokonaan auki ja Aleksi sekä pari muuta poikaa ilmestyi huoneeseen nauraen ja vetäen mukanaan vanan olohuoneen meteliä. Aleksi viittasi kädellään kohti jääkaappia kuin kehottaakseen muita olemaan kuin kotonaan ja niin nämä tekivätkin. Toisten valikoidessa tölkkejä Aleksi ajautui Pyryn viereen ja ojensi hänelle pahvimukin, joka sisälsi heleän punaista nestettä. Pyry vilkaisi siihen epäilevästi.

”Ei sitä oo kukaan myrkyttänyt”, Aleksi nauroi ja kavereidensa palatessa olohuoneeseen se oli taas enemmän tai vähemmän oma itsensä, ”Usko pois, aika moni on sitä jo testannu eikä kukaan oo vielä kuollu. Se on mansikkaboolia, kun toi yks Maiju toi. Mitä sä täällä yksinäs piilottelet?”

Pyry tutkaili kupin sisältöä ja kohautti harteitaan. Jotenkin ei oikein voinut vastata, että siitä hemmetin syystä, että hän oli typerä ja ilman sosiaalisia taitoja jäänyt nyhverö. Varsinkin kun Aleksi tiesi sen muutenkin. Pyry otti pienen hörpyn mukistaan kuin ei oikein muutakaan tekemistä olisi ollut. Turhankin makea mansikan aromi tervehti häntä ja sieltä takaa iski alkoholin hapan maku, joka jäi lämpimänä kurkkuun. Pyrystä maku ei ollut mitenkään erityisen hyvä, mutta ehkä pienestä määrästä jotain alkoholipitoista ei olisi haittaakaan. 

Aleksin hymy katosi. Poika nojasi keittiön työtasoon vaikuttaen keräilevän ajatuksiaan vähän aikaa. ”Sori, mä oon taas ihan vitun huono kaveri ja… Mä just mietin, et oot sä täällä vielä, kun ei sua oikein ois voinu syyttää, vaikka oisitkin lähteny jo hemmettiin täältä.”

”Oisko mun sit pitänyt?” Pyry kysäisi melkein kuin leikillään. Vaikka oikeastaan häntä vähän – tai ehkä enemmänkin – huoletti, että ehkä hän jossain määrin pilasi juhlien tunnelmaa, ehkä Aleksi häpesi häntä.

”Täh? Ei, en mä silleen sitä meinannut”, Aleksi vastasi katsoen Pyryyn kuin moisen asian mahdollisuus ei olisi edes voinut käydä sen mielessä. ”Ei kun mä oisin mieluummin menny kans piiloon”, poika virnisti ja palasi taas vakavampaan ilmeeseen höystäen sanojaan olankohautuksella, ”mut… mä, noi…”

Pyry hymähti ymmärryksen merkiksi ottaen toisen hörpyn pahvimukista. Se, mitä Aleksi tarkoitti sanoa, oli että sillä oli rooli esitettävänään, eikä se uskaltanut päästää sitä lipsumaan. Ja rooliin kuului tiettyjä velvollisuuksia. Sellaistakin oli vain paha sanoa ääneen, sillä omana itsenään oleminen oli muodikkaampaa ja esittäminen ei niinkään. Kuitenkin Pyry myös tunsi jonkinlaista tyytyväisyyttä siitä, että Aleksin koki tarpeelliseksi tehdä sellaista. Se teki Pyrystä erikoisen tai siltä se ainakin tuntui. 

Aleksi hymyili. Vähän aikaa vaikutti siltä kuin se olisi aikonut sanoakin jotakin, mutta muutti mieltään. Se hypähti istumaan työtasolle, tuki kyynärpäät polviin ja lepuutti leukaansa käsissään. Siitä se katsoi Pyryyn äärimmäisen epäreilusti; kohottaen hieman kulmiaan ja vääntäen suunsa sillä tavalla vakavaan asentoon, että se oli kaikkea muuta kuin vakava, ja kysyi small talk – sävyyn: ”No, mitäs sä nyt tykkäät elämäs ekoista kotibileistä?”

Jollain tavalla Aleksin ääni, sen kasvot ja ihan vain yleisesti se itse saivat aikaan sen, että Pyry oli vetää mansikkaboolit keuhkoihinsa.

Randomisti leffavinkkiä

Joo eli nyt vaan pakko tulla sanomaan, että katsokaapa hyvät ihmiset sellaisen filmi kuin Judas Kiss. Sen näkee netistä esim.  tämän linkin kautta, pitäisi ainakin.

Itsehän en siis alunperin ruvennut katsomaan tätä pätkää mistään hyvin pinnallisista syistä, ehei. Syynä ei ainakaan ollut tumblrissa näkemäni gif, jossa kaksi suhteellisen kuumaa nuorta miestä suutelivat toisiaan (harmittaa, etten enää löydä ko. kuvaa mistään, damn). Mutta olipa syy mikä hyvänsä, juonikin yllätti positiivisesti. Minulla oli tietyt epäilyksen, kun luin asiaan liittyvän joitain scifi-elementtejä: urallaan epäonnistunut elokuvantekijä tapaa nuoren itsensä ja saa tilaisuuden näin muokata tulevaisuuttaan. Mutta jotenkin se tarinakin vaan toimi ja elokuva oli jotenkin... kaunis? En tiedä, mutta en vaan pääse tästä leffasta nyt yli, joten suosittelen sitä jopa blogissani, johon elokuva-arvostelut eivät lainkaan edes kuulu. Olkaa hyvät siis.

Toisekseen en vain kykene pääsemään yli ihastuksestani, jonka kohteesta en edes oli täysin varma; onko se elokuvan nuori Danny Reyes vaiko häntä näyttelevä Richard Harmon. Paha sanoa, mutta syötävän hyvännäköinen se nyt ainakin on.

x

Jos satutte tietämään jotain tämäntapaisia leffoja niin suositelkaa ihmeessä.

Ps. Asiasta toiseen tai oikeastaan varsinaiseen aiheeseen palaten; on mieleenkiintoista sinänsä, että tuon pari kuukautta kestäneen tauon aikana en menettänyt yhden yhtä lukijaa, mutta postattuani pitkästä aikaa jatkoa, joku sai tarpeekseen D: Olen pahoillani, jos tuotin pettymyksen rakas ex-lukija.

Juupa, tarinan jatkon kanssa ei nyt pitäisi kovinkaan kauan enää mennä. 

LPVJ 22. osa

*Jes, täällä taas, ette tiedäkään, miten upealta tuntuu naputella tämän uuden läppärin näppistä, vähän sellainen  voin taas elää -tunne <3*

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pyry tuijotti ulos luokan ikkunasta kuunnellen opetusta vain puolella korvalla. Puut huojuivat ryhdikkäinä puolelta toiselle lyijykynänharmaata taivasta vasten viileän tuulen repiessä lehtiä irti oksista. Pyry olisi mielellään ollut yksi värikkäistä lehdistä, jotka katosivat ilmavirran vieminä pois. Vaikka eivät kai nekään kauas kuitenkaan päässeet, kunhan hetken liitelivät sinne tänne.

Pyry huomasi naputtelevansa pulpetin kantta äänettömästi sormenpäillään ja pakottautui lopettamaan. Ei hänen aivan kaikille tarvinnut esitellä levottomuutta, josta hän ei näinä viime päivinä ollut ollut kykenevä pääsemään eroon. Ei sillä että häneen kukaan huomiota kiinnittäisi. Pyry liimasi katseensa opettajan taululle kirjoittamiin suttuisiin sanoihin ja tunsi sietämätöntä halua olla jossain muualla tai ehkäpä vain räjähtää. Kappaleiksi. Hän ei voinut tehdä kumpaakaan, mutta paikallaan istuminen oli kärsimystä.

Kaikki olisi ollut olennaisesti helpompaa, jos Pyry olisi vain voinut uskoa rauhattomuuden johtuvan siitä, että oli jo perjantai ja ne Aleksin typerät juhlat lähestyivät. Olisi ollut hänelle aivan luonteenomaista jännittää senkaltaisia tilaisuuksia ja niin hän kai jännittikin. Mutta. Aina oli olemassa se yksi mutta, joka oli olemassakin vain tehdäkseen viattomien ihmisten elämän vaikeammaksi.

Oli vain yksinkertaisesti mahdotonta jättää huomioimatta, että Pyryn kykenemättömyys istua rauhassa paikallaan oli varsinaisesti saanut alkunsa sen yhden, Aleksin keittiössä harhailemaan lähteneen ajatuksen jälkeen. Eikä asiaa oikein auttanut edes se, että Pyry oli monesti kertonut itselleen, ettei se mitään ollut tarkoittanut. Ei oikeasti. Ei hän todella voisi kuvitellakaan suutelevansa Aleksia, sehän oli naurettavaa. Koko ajatus oli ollut jokin samanlainen kummallinen impulssi kuin monesti luokkahuoneissa esiintyvä halu ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos nousisi pulpetille seisomaan ja huutaisi. Tai sellainen kuin korkeissa paikoissa seistessä ilmenevä mieliteko hypätä. Ne olivat pelkkiä typeriä asioita, joita järjissään olevan ihmisen ei tulisi edes mieleen todella toteuttaa. Perustelut olivat niin vakuuttavat, että toisinaan Pyry jopa uskoi niihin.

Ja siitä huolimatta hänen näköjään piti mahdollisuuksien mukaan vältellä Aleksia. Tai ei kai hän varsinaisesti vältellyt, mutta ei sitä jatkuvasti tarvinnut kiusata toista läsnäolollaan. Vai mitä? Pyrylle saattoi useinkin tulla sellainen tunne, että hän piti ystävistään enemmän kuin nämä hänestä ja niissä tapauksissa hän tavallisesti pyrki ottamaan hieman etäisyyttä. Ettei ärsyttäisi näitä liialla roikkumisella. Sillä sellainen kai ärsytti ihmisiä? Ehkä hän teki juuri sitä nytkin. Ei hän oikein edes tiennyt itsekään, sillä toisinaan hän oli vain kertakaikkisen hukassa omine ajatuksineen ja se ei ollut lainkaan mukava tunne. Se teki hänet rauhattomaksi.

Aika tuntui sillä tunnilla sekä matelevan tuskallisen hitaasti, kuin rauhassa nauttien oppilaiden piinaamisesta, että rynnivän eteenpäin liiankin nopeasti. Olipa miten yksitoikkoista ja tylsää tahansa, luokkahuoneiden sisäinen todellisuus oli yleensä varsin mutkatonta ja helppoa, ja helppo oli hyvä jos Pyryltä kysyttiin. Tämänkaltaisilla tunneilla ei tarvinnut oikeastaan edes ajatella ja se oli päivän viimeinen tunti. Lisäksi se oli jo niin lopussa, että yksi jos toinenkin oppilas alkoi jo vilkuilla kelloa kärsimättömästi ja hivuttaa oppikirjoja toiveikkaasti reppuja kohti. Lopulta opettajakin suostui nostamaan katseensa kelloon todetakseen, että ryhmän oli lupa poistua ja hyvää viikonloppua nyt vaan. Pyry ajelehti ulos huoneesta muun lauman mukana.

Aleksi oli luokan ulkopuolella odottelemassa ja huomatessaan Pyryn, tulin hänen luokseen. ”Oothan sä täällä. Mä muistelinkin, et sulla oli mantsaa.”

Pyry vastasi kapealla hymynkareella ja hymähdyksellä. Hänellä oli aina täysi työ muistaa ulkoa edes oma lukujärjestyksensä.

”Tuutko sä suoraan meille vai meetsä eka käymään kotona?” Aleksi kysyi alkaessaan suunnistaa ulko-ovelle päin.

”Pitää mennä ensin kotiin”, Pyry vastasi pujotellen muiden käytävällä oleskelevien oppilaiden lomassa Aleksia seuraten.

”Okei”, Aleksi hymähti, ”Missä sä muuten oot ollu koko päivän? Sua ei oo näkyny ees välkillä ja mä jo mietin et ootsä tullu kipeeks ja lähteny kotiin tai jotain.”

Pyry mutisi jotakin sellaista, ettei hän paljon missään ollut ollut. Vastaukseksi Aleksi vilkaisi Pyryä kohottaen kulmiaan sellaisella huolimattoman huvittuneella tavallaan, joka löi Pyryn kehittämiä selityksiä ja teorioita kaikin voimin avokämmenellä kasvoihin.