KOI #14

Tomi polki kaupalle päin äkäisin liikkein. Hän oli kiukkuinen vain itselleen ja jo toista päivää. Hän ei voinut tajuta, miten oli saattanut unohtaa, että Miskalla oli ihossaan arpia, joita hän tuskin haluaisi esitellä yleisesti, mikä pakotti jättämään uimiseen laskuista. Kuinka sellaisen asian saattoi edes unohtaa? Typerää, typerää, typerää. Polkupyöräänsä hän polki kuin sen polkimet olisivat yksin syyllisiä sellaiseen naurettavaan virheeseen ja se sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi.

Tomi saapui perille ja parkkeeratessaan pyöräänsä telineeseen hän huomasi Ellin, joka oli nähtävästi seisoskellut kaupan kulmalla ja kiirehti nyt häntä kohti. Tomi ei oikeastaan ilahtunut tytön näkemistä, sillä tämähän ainakin jossain määrin kuului Jonin ja Laurin porukkaan, vaikka eihän Elli ollutkaan itse sanonut tai tehnyt mitään, mistä Tomin pitäisi olla hänelle vihainen. Tyttö hymyili säteilevästi lähestyessään mustat hiukset auringossa kiiltäen kuin negatiivi enkelin sädekehästä.

“Hei!” tyttö huikkasi ottaen muutaman juoksuaskeleenkin, ettei Tomi vain ehtisi karata. “Mä toivoinkin, et sä tulisit. Tai joku kätevä tyyppi. Sä ainakin näytät siltä, et sä varmaan osaat laittaa pyöränketjut takaisin paikoilleen. Osaat sä?”

Tyttö lisäsi hymyynsä ripauksen avuttomuutta.

“Joo. Osaan mä”, Tomi vastasi hieman varautuneesti, mutta Ellin ystävällisyys sai hänet arvelemaan, ettei tyttö ehkä varsinaisesti kuulunutkaan poikien kanssa samaan ryhmään tai ainakaan ollut samanlainen kuin he. 

“No mut tosi hyvä juttu! Mun pyörä on tässä. Viitsisitkö sä mitenkään?”

“Voinhan mä.”

Tomi kumartui näpräämään Ellin osoittamaa pyörää tytön katsoessa häntä vahvasti meikatut silmät levällään.

“Kuule, mä ymmärrän kyllä, et sua ei ehkä erityisemmin kiinnostais auttaa mua. Mut mä halusinkin sanoa sulle vielä, että mä oon pahoillani Jonin ja Laurin käytöksestä, se on musta tosi tyhmää se mitä ne tekee.” 

“Mut sä kuitenkin kuljet niitten kanssa samassa porukassa?” Tomi kysyi, vaikkei häntä sillä hetkellä niin kovasti kiinnostanutkaan.

“Mmm, täällä ei kauheesti oo valinnanvaraa. Kaikki koulukaverit on kesäisin ties missä ja naapuruston oman ikäiset on enimmäkseen toopeja. Ylitylsää. Täytyy sitä nyt jonkun kanssa kuitenkin aikaa tappaa ja Joni ja Laurikin on loppujen lopuks ihan viihdyttäviä silloin kun ne ei käyttäydy kuin idiootit.”

Tomi suoristautui. Hän oli saanut ketjut paikoilleen ja pyyhki käsiään farkkuihin.

“Onhan täällä Miskakin ja mä oon tän kesän täällä…” Tomi huomautti. Tyttö nauroi ja hymyili hänelle hurmaavasti.

“Ei millään pahalla”, Elli nauroi mitä herttaisimmin, “mut en mä kyllä teitä pöljiä mitään pitempiä aikoja jaksais.”

Tomi huomasi olevansa lievästi loukkaantunut, vaikka eihän hän alunperinkään ollut kaivannut Ellin hyväksyntää tai tämän kaveruutta. Lisäksi tyttö puhui sellaisella äänensävyllä, että haukkumasanakin muuttui aivan neutraaliksi eikä hän selvästikään tarkoittanut sitä loukkaukseksi. Mutta täytyi sen nyt vähän harmittaa, jos noin suoraan sanottiin, ettei hänen ja hänen parhaan kaverinsa seuraa kestettäisi.

“Jaa, miten niin?”

“Älä nyt ota tätä väärin, sä vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, ei siinä mitään, mut ehkä vähän tylsältä, sellanen vanhempien kultapoju ja silleen. Ei, ei, mä oon varma, et sä oot helvetin luotettava ja ystävällinen, ja sehän tuli jo todistettua kun sä korjasit mun pyörän, todellakin soittaisin sulle, jos tarvitsisin jonkun, jonka olkaa vasten itkeä tai jonkun korjaamaan jotain. Mut mä en itke kauheen usein ja monet asiat mä osaan korjata itekin. Mut mul on ihan hemmetin lyhyt attention span, kato girls just wanna have fun ja silleen. Sä ja Miska ootte kumpikin tosi söpöjä ja kaikkee, mut mä varmaan kuitenkin tylsistysin teidän kanssa ja tuntisin itteni muutenkin ylimääräiseksi, eli loppujen lopuks mun täytyy vaan tyytyä nuijaan ja tosinuijaan, kun niiltä nyt ainakin saa hyvät naurut aina sillon tällön. Ja onneks Jenna on kans täältäpäin, se on ihan kiva. Toivottavasti et pahastunut, mä en oikeesti haluu loukata tai mitään, mut sähän kysyit.”

Tytön nopeatempoinen puhe ja selvästi loppuun asti hiotut perustelut jättivät Tomin sanattomaksi. Elli hymyili hänelle aurinkoisesti ja vähän anteeksipyytäväksi, mihin Tomi vaistomaisesti vastasi omalla hämmentyneellä hymyllään. Hymyllä, jonka perässä oli kysymysmerkki.

“Okei…” Tomi sai vain vastatuksi. Elli taputti häntä olalle kuin hyväkäytöksistä koiraa.

“Joo, mut mulla ei ihan oikeesti oo mitään sua vastaan. Eikä Miskaa. Noi kaks on idootteja, ja mä oon pahoillani.” Hetken Ellin kasvoilla viipyi aivan vakava ja vilpitön ilme.

“No, ethän sä niiden käytöksestä oo vastuussa.”

Elli huokaisi. Hän palautti kasvoilleen hymyn, joka vaikutti hieman liioitellulta ja päälle liimatulta. 

“En kai, mut silti. Kiitti hei tuhannesti noiden ketjujen laittamisesta, mä arvostan sitä todella!” 

Elli kietoi kätensä Tomin ympärille halaten häntä pikaisesti mutta lujasti. Ele sai pojan hämmentymään entisestään ja hän taputti kömpelösti tytön selkää ennen kuin tämä vetäytyi jälleen kauemmaksi.

“Mut nyt mun pitää mennä. Nähään!” Elli huikkasi irrottaessaan pyöränsä telineestä ja nousi sen satulaan.

Tyttö lähti pyöräilemään sille pyörätielle, joka kulki kaupan oven edestä ja hänen perässään seuratessaan Tomi näki Jonin ja Laurin seisoskelevan vähän matkan päässä ovesta. Veljekset ohittaessaan Elli irrotti toisen kätensä ohjaustangosta näyttääkseen heille keskisormea. Tomia se huvitti, mutta niin ilmeisesti veljeksiäkin, sillä nämä nauroivat äänekkäästi ja huusivat Ellin perään jotain sen tasoista kuin “rakkaudesta se hevonenkin potkii” ja muuta typerää. 

Tomi ohitti heidät sanomatta mitään. Häntä ei huvittanut haastaa riitaa eivätkä pojatkaan  kiinnittäneet häneen muuta huomiota kuin muutaman vilkaisun silmäkulmasta. Astuessaan ovesta sisään kaupan viileyteen Tomi kuuli heidän tirskuvan, se oli tukahdutettua naurua, joka yrityksistä huolimatta onnistui karkaamaan ulos. Se teki Tomin olon epämukavaksi, mutta hän esitti, ettei ollut kuullutkaan. Helpompaa niin.

Hän otti pinosta ostoskorin ja alkoi keräillä mummon pyytämiä tavaroita siihen. Ainakin hän oli saanut muuta ajateltavaa oman typeryytensä tilalle. Ellin puhetulva pilkkoutui osiin hänen mielessään ja jäi hiertämään kuin hiekanjyvät. Tylsä? Osasi Tomikin tehdä typeryyksiä, sen tähdenhän hän oli mummolaankin joutunut. Ja tarvitsiko sitä muka edes jatkuvasti tehdä mitään villiä elääkseen elämäänsä niin sanotusti täysillä? Hän lohduttautui sillä, että ehkä Elli oli kuitenkin niin erilaista ihmistyyppiä, että heidän ei varmaan ollut tarkoituskaan tulla miksikään sydänystäviksi. Siinä Elli saattoi olla oikeassa ja hän sai ajatella Tomista mitä halusi, ei sillä ollut väliä.

Tomi joutui palaamaan mietteistään nykyhetkeen, kun kaupan työvaatteisiin pukeutunut pyöreäkasvoinen, nuori nainen tuli puhumaan hänelle.

“Kuule sulla on vähän jotain ylimääräistä selässä”, nainen sanoi hämmästyneelle pojalle ja nykäisi sitten hänen t-paitansa selkämyksestä teipillä kiinnitetyn lapun.

“Oho, katos”, Tomi sanoi ja otti lapun. “Kiitti, kun sanoit.”

“Eipä mitään”, nainen vastasi hymyillen asiakaspalvelijan hymyä ja lähti jatkamaan töitään.

Lappuun oli kirjoitettu: “moi oon homo :)” ja pilan heikko taso ja omaperäisyyden puute tekivät paljon kipeämpää kuin loukkaukseksi tarkoitettu teksti. 

Kukaan muu ei olisi voinut kiinnittää sitä hänen selkäänsä kuin Elli ja Tomi tunsi olonsa äkkiä suorastaan petetyksi. Hän oli tavallaan pitänyt Ellistä eroista huolimatta, hän oli mielessään antanut tälle anteeksi Jonin ja Laurin porukkaan kuulumisen, hän oli korjannut tytön pyörän ketjut! Tarkemmin ajatellen sekin oli varmaan ollut pelkkää huijausta ja keino päästä juttusille Tomin kanssa. Poikien nauruntyrskähdykset ovella kävivät nyt myös paremmin järkeen. Joskin oli aikamoinen pettymys, että tämä oli heistä niin huvittavaa. Tomi ryttäsi lapun ja laittoi sen taskuunsa heittääkseen sen myöhemmin roskiin. Olisi tuntunut ikävältä aiheuttaa sellaistakaan lisätyötä ystävälliselle naiselle, joka oli lapusta huomauttanut. 

Tomi olisi halunnut kiehua kiukusta, tuntea energisoivaa vihaa, mutta löysi itsestään vain surullista pettymystä. Homottelu oli hänen mielestään huono loukkaus, mutta niin kuin lahjojenkin kanssa, myös tässä ajatus oli tärkein ja Tomille kyllä välittyi, missä hengessä viesti oli hänen selkäänsä teipattu. Häntä harmitti, että häntä oli ollut niin helppo vedättää. Hän oli uskonut, kun Elli oli sanonut olevansa pahoillaan.

Hänen saatuaan ostokset tehtyä kaupan pihalla ei enää näkynyt yhtään nuorta.

KOI #13

Se tuntui olevan hyvä päivä. Tietenkään ei kannattanut liikaa ajatella päivän hyvyyttä, sillä silloin joutuisi väistämättä muistamaan, että oli olemassa myös päiviä, jotka eivät ansainneet seurakseen minkäänlaista positiivista adjektiivia, ja sellainen ajatuksenkulku saattoi helpostikin romuttaa heppoiseen tasapainoon saadun mielenrauhan. 

Miska oli saattanut vähän vetäytyä omiin oloihinsa, mutta se ei ollut aina huono juttu. Hän oli esimerkiksi saanut jo pari kokonaista romaania luettua melko pienen ajan sisällä. Se ei ehkä ollut kovinkaan iso juttu, mutta antoi hänelle silti tunteen jonkin saavuttamisesta. Vielä pari vuotta sitten hän oli lukenut jatkuvasti. Nyt tuntui olevan haaste saada edes parisataasivuisia kirjoja loppuun asti, vaikka kyllä hän edelleen piti tarinoista. Hän olisi mielellään uppoutunut muihin maailmoihin ja keksittyjen hahmojen mielenliikkeisiin, mutta jostain syystä siitäkin oli tullut haaste.

Mutta tänään oli hyvä päivä.

Aurinko paistoi nostaen lämpötilan hellelukemiin, linnut lauloivat. Eilen hän oli kuullut radiosta hauskan jutun ja jopa jakanut sen vanhempiensa kanssa lisäten siihen oman sarkastisen kommenttinsa, he olivat kaikki nauraneet sille. Miksi sekin tuntui saavutukselta? Tai edes mainitsemisen arvoiselta? Tänään oli sentään hyvä päivä.

Tomilta tuli silloin tällöin viestejä ja välillä Miskaa vähän hävetti, että se oli aina Tomi, joka lähetti ensimmäisen viestin. Miska vain jotenkin aina pelkäsi häiritsevänsä, ärsyttävänsä tai olevansa liian takertuva, jos muka jatkuvasti vaivaisi ystäväänsä. Eikä hänellä sitä paitsi useimmiten ollut edes mitään asiaa. Mutta viestit piristivät häntä poikkeuksetta. Ne olivat varmasti yksi suuri syy siihen, että tänään oli näinkin hyvä päivä.

Edellisestä viestistä oli kulunut varmaankin pari päivää. Nyt Miska huomasi kännykkänsä vastaanottavan viestin, jossa Tomi mainitsi joutuvansa mattopyykille. Sanoissa oli pilailevan marttyyrimäinen sointi, kuin kyseessä olisi ollut suurikin uhraus, se huvitti Miskaa. Hän kysyi, pääsisikö mukaan.

"Oikeesti haluut tulla? Täs ois koko takakopallinen likasia mattoja."

"No joo, mitäs muuta tekemistä mulla olis." 

Totta puhuen Miskalla oli vähän tylsää ja hän oli iloinen saadessaan syyn olla taas Tomin kanssa. Hän ei ollut ennen viestin tuloa tuntenut oloaan erityisen yksinäiseksi, mutta ajatus seurasta ei tuntunut ollenkaan huonolta. Mattojen peseminen olisi ehkä ihan virkistävääkin.

"Sopiiko jos mä tuun puolen tunnin päästä hakee sut?"

Se sopi Miskalle ihan hyvin ja kerrottuaan sen Tomille hän laittoi puhelimen taskuun. Hänellä ei ollut odotteluajaksi mitään tekemistä, puoliksi mietteissään hän lopulta ajautui keittiöön, istuutui pöydän viereen ja selaili sen päätyyn kerääntynyttä lehtipinoa. Kello tikitti seinällä ja avonaisen ikkunan lävitse pääsi sisään raikas tuulahdus.

Jonkin ajan kuluttua äiti asteli sisälle toisessa kädessä niittykukista koottu kukkakimppu ja toisessa sakset, jotka hän laski tiskipöydälle. Hän hymyili Miskan nähdessään.

”No, mitäs kuuluu?” äiti kysyi asetellessaan kimppua lasiseen maljakkoon. Miska kohautti olkapäitään.

”Ei mitään ihmeellistä.” Sillä tavalla hän aina vastasi, sillä useimmiten hänellä ei ollut mitään kertomisen arvoista ja jos olikin, kysyttäessä hän unohti sen välittömästi. ”Mä oon kohta menossa pesemään mattoja Tomin kanssa.”

Äiti naurahti. ”Vai mattopyykille. Et sitten meidän mattoja meinannut ottaa mukaan? Ei, vitsi vitsi, eiköhän teillä ole ihan tarpeeksi, jos te Ailan matot pesette.”

”Joo, eiköhän niistä vähäks aikaa riitä.”

Äiti nosti kukkamaljakon ruokapöydälle ja ihasteli sitä sitten hetken. Kesä oli hänen suosikkivuodenaikansa ja sen kyllä sai nähdä jokainen, joka heidän taloonsa astui. Leikkokukkia äiti toi usein sisään ja ikkunoiden verhot olivat aina kesällä mansikkakuvioiset. Miska muisti mansikkaverhot kesänmerkkinä jo lapsuudestaan. Ihan oikeita mansikoita ja usein herneitäkin heiltä löytyi melkein poikkeuksetta ja piha oli tietysti aivan oma lukunsa jo sekin. Kesän lämpö ja valoisuus olivat asioita, joita äiti näytti pyrkivän imemään itsensä niin paljon, kuin mahdollista ja osaltaan onnistui myös peilaamaan kyseisiä ominaisuuksia, omalla heijastuksellaan hän teki kesästä vielä vähän kesäisemmän.

”On se niin kiva, kun Tomiakin on taas alkanut näkyä täällä”, äiti totesi hymyillen jopa leveämmin kuin äsken kukkakimpulleen.

”Joo, niin on.”

”Se on niin mukava se Tomi. Ja on se hienoa, kun tekin ootte ollu noin kauan kavereita. Ei sellaisia ystäviä niin vaan joka nurkan takaa löydy.”

”Eipä kai.” Miskasta keskustelu alkoi tuntua vähän kiusalliselta, sillä mitä hänen oikeastaan olisi edes pitänyt vastata? Ei hänellä yleensäkään ollut tapana jutella kavereistaan äidin kanssa sen enempiä.

Äiti kurotti katsomaan ikkunasta, kun pihatieltä alkoi kuulua renkaiden ääniä. ”Jaahas, sieltä se vissiin tuleekin. No, pidä hauskaa!”

”Totta kai, mehän ollaan sentään menossa pesemään mattoja!” Miska vastasi, kuin maailmassa ei sen hauskempaa asiaa voisi ollakaan. Hän laittoi kengät jalkaan ja meni pihalle.

Ensimmäinen asia, jonka Miska sanoi autoon päästyään oli vakavalla naamalla lausuttu: ”Meillä on nyt sit mun äidin siunaus.”

”Täh?” Tomilla ei selvästi ollut aavistustakaan, mistä Miska puhui. ”Ai mattojen pesemiselle vai? Ei kun mitä?”

Miska purskahti nauruun ja Tomin ilme sai hänet vain nauramaan entistä enemmän. Sille ei meinannut tulla loppua lainkaan, hän oli tarkoittanut vitsin ihan toisella tavalla, mutta… ai mattojen pesemiselle, hyvä luoja, ei sen niin hauskaa olisi pitänyt olla, mutta oli se silti. Tomi katsoi häntä edelleen hämmentyneenä, mutta samalla näyttäen valmiilta liittymään nauruun, jos vain tajuaisi vitsin ja mahdollisesti vaikka ei tajuaisikaan.

Rauhoituttuaan tarpeeksi Miska selitti: ”Ei kun, äiti vaan tossa just selitti mulle, miten kivaa sen mielestä on nähdä sua taas näillä nurkilla.”

”Ai, no sehän on kiva kuulla. Ainakaan mun ei tartte ruveta hiippailemaan teillä salaa”, Tominkin suupielet tahtoivat nyt väkisin nousta ylöspäin, vaikka hän yrittikin esittää vakavaa. Hän vaihtoi vaihteen päälle ja lähti ajamaan pois pihasta.

”No joo, siitä tuskin on pelkoa”, Miska sanoi eikä osannut estää itseään jatkamasta: ”Mut mun sydäntä lämmittää, et sä oisit valmis tekemään niin mun vuokseni.”

”Mut totta kai”, Tomi vastasi aivan samalla sävyllä. ”Kyllähän sun pitäis tietää, et sun vuokses mä tekisin mitä vaan, Mikael.”

”Nyt naama kiinni!” Miska tuhahti, mutta hän vain esitti olevansa vihainen. Tomi näytti liiankin tyytyväiseltä itseensä, mutta ei sanonut enää mitään.

Miska ei tosiaan ollut se nimi, joka hänelle oli alun perin annettu. Jostain syystä hän oli inhonnut nimeä Mikael, vaikka ei se kai oikeasti niin paha ollut, nyt kun hän sitä jälkeenpäin ajatteli. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, miten joku sukulaistäti oli aikanaan venyttänyt nimeä, no mitä Mikaaael, täti oli sirkuttanut ja tarjonnut kamalan makuisia karkkeja, joista Miska ei ollut kehdannut kieltäytyä. Lisäksi tarhassa tai jossain eräs isokokoinen poika oli tajunnut, miten kovasti hän inhosi tulla kutsutuksi nimeltä ja sen jälkeen tarhaan meneminen oli ollut silkkaa kidutusta. Tomia hän ei ollut tainnut silloin vielä tunteakaan, Tomille hän oli kertonut nimijutusta ihan vapaaehtoisesti joskus ekalla luokalla luottamuksen eleenä. Se oli ollut aika juhlallinen tilanne, jos hän oikein muisti.

Mutta oli miten oli, hänelle annettu nimi oli vain tuntunut aivan väärältä ja vielä väärempi oli siitä nimestä saatu lyhennös Miksu. Jotenkin Mikaelista oli väännetty Miska ja se oli tuntunut sopivan paremmin. Miskan oikean nimen tiesivät oikeastaan vain sukulaiset - ne jotka sellaista muistivat - ja Tomi. Muistivatpa sukulaiset tai eivät, Tomi ei ainakaan ollut unohtanut. Hän toi asian esiin joskus, hyvin harvoin, ihan vain kiusoitellakseen niin kuin nytkin. Ei Miska oikeastaan pahastunut, sillä se oli tavallaan myös muistutus siitä, että he jakoivat salaisuuksia, joita muille ei kerrottu. Kai sellaisenkin täytyi jotain merkitä. Ehkä koko nimijuttu myös sai Miskan tuntemaan olonsa jotenkin erityiseksi, vaikka eihän se niin ihmeellistä ollutkaan.

Keskustelu oli tauonnut, mutta se jätti jälkeensä mukavan tunteen. Autossa oli kuuma, mutta se ei haitannut, sillä se kuului kesään. Ehkä se olisi alkanut haitata, jos ajomatka olisi ollut pitempi, mutta matonpesupaikalle ajoi tuskin kymmentä minuuttia. Maisemat olivat läpikotaisin tuttuja, mutta juuri silloin Miska nautti niiden katselemisesta silti kuin ei olisi ennen niitä nähnytkään. Taivas oli niin häikäisevän sininen, pellot ja metsät syvän vihreitä, ojanpenkoilla kasvoi monenkirjavien kukkien joukko. Se oli kaikki hyvin tavallista, mutta kaunista silti. Maailma oli kaunis ja elämää oli joka puolella. Sellaisina hetkinä oli helppoa ymmärtää äidin innostus kesään.

Miska oli onnellinen siitä, että näki tämän päivän ja että Tomi oli maininnut matonpesureissusta ja ottanut hänet mukaan. Hän oli onnellinen monista asioista ja ehkä se olikin haurasta onnea, mutta sillä hetkellä hän olisi voinut vastata täysin rehellisesti kysymykseen ”onko kaikki hyvin”, riippumatta siitä kuka kysyit. Hänellä ei olisi ollut hiukkaakaan vaikeuksia antaa myöntävää vastausta.

Tomi vilkaisi häneen sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään. Jakoi vain ajamista ja yritti piilottaa äkillisen hymynpoikasen kuin olisi juuri tullut ajatelleeksi jotakin hassua juttua. Sellaisina hetkinä Miskan mieltä hipaisi pelko, että hän kehittäisi uudelleen ei-toivottuja tunteita kaveriaan kohtaan. Hän oli kuitenkin jo täysin tottunut potkaisemaan sellaiset ajatukset mielestään, se sujui jo refleksinomaisesti, automaattisesti, ilman mitään tarvetta ylimääräisille ajatuksille tai aikaa minkäänlaisen draaman kehittämiselle. Tomi oli hänen paras ystävänsä ja se siitä. Millekään muulle hän ei antanut hiukkakaan jalansijaa.

Miska oli varsinaisesti tajunnut olevansa homo joskus yläasteella. Siinä oli yksi asia, jota edes Tomi ei tiennyt. Miska oli aluksi toivonut, ettei olisi itsekään tiennyt, sillä siihen aikaan hän oli muutenkin alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Hän oli aina ollut ujonpuoleinen eikä ehkä siksi ollut ajatellut ihastumisia sen tarkemmin, ennen kuin vääjäämättä tajusi ihastuneensa parhaaseen kaveriinsa. Miska muisti vieläkin, miten oli hävennyt ihastustaan ja pelännyt vainoharhaisuuteen asti, että sen näkisi hänestä, mutta Tomilla oli ollut jotain ihan muuta ajateltavaa siihen aikaan. 

Tomi ei ollut osannut puhuakaan kuin yhdestä aiheesta: Sofiasta. Sofia oli katsonut häntä matikan tunnilla, Sofiakin oli ottamassa kuvaamataidon valinnaiseksi aineeksi, eikö Sofia ollutkin tavattoman söpö ja vielä fiksu ja hauska. Kaikki myönteiset kuvaukset olivat kaiken lisäksi totta. Miska ei voinut edes inhota tyttöä, sillä tämä todella oli aivan aidosti ihana ihminen. Juuri sellainen, jonka Tomi ansaitsi ja toisaalta Sofia ansaitsi Tomin. Siltä se oli silloin näyttänyt ja oli jonkin aikaa totta ollutkin, mutta asioita tapahtui eikä se edes ollut tärkeää enää nyt. Sofia ei enää ollut kummankaan elämässä eikä hänelle tarvinnut muutenkaan enää uhrata ajatuksia. Se oli mennyttä se. Siinä vaiheessa, kun Tomi ja Sofia erosivat, Miska oli muutenkin jo päässyt ohi omasta hölmöstä ihastuksestaan. Hänelle Tomi oli tietenkin edelleen tavoittamattomissa olipa hänellä tyttöystävä tai ei, joten siihenkään ei kannattanut uhrata ajatuksia. 

Tuntui oudolta edes ajatella sitä kaikkea. Yläasteella Miska oli ollut hirvittävän peloissaan, että Tomi huomaisi hänen ihastumisensa. Yleisemminkin hän oli pelännyt, että kuka tahansa huomaisi. Yläastetta hänen ei todellakaan tulisi ikävä. Moni asia oli tuohon aikaan luisunut alamäkeen, mutta ainakin hän pystyi nyt luottamaan itseensä niin paljon, ettei mitään typeriä kuvitelmia edes päässyt muodostumaan hänen päähänsä. Tällä saralla kaikki ainakin oli hyvin. Varsinkin viimeaikoina Tomi oli ollut niin kertakaikkisen upea ihminen, että Miskan sydän oli haljeta, mutta se oli täysin platonista. Jos hänellä olikin ollut jotain huolia vanhan ihastumisen palaamisesta, se oli osoittautunut turhaksi ja hän oli aivan tyytyväinen asioiden senhetkiseen tilaan.

Hän mietti, mahtaisikohan Tomi enää haluta pilailla samalla tavalla kuin heillä oli tapana, jos tietäisi. Olisiko ”meillä on nyt mun äidin siunaus” aiheuttanut vaivaantuneen reaktion? Siinä pelossa Miska olikin varmaan pitänyt sen puolen itsestään omana tietonaan, eihän sillä edes ollut niin väliä, eihän?

Tomi pysäytti auton heidän päästyään perille. Matonpesupaikka oli järven rannassa, mutta työn helpottamiseksi ja varmaan luonnon puhtaana pitämiseksi oli pystytetty pesuteline, jossa oli kolme allasta sopivalla työskentelykorkeudella. Paikka oli tyhjillään lukuun ottamatta jonkun kuivaustelineille jättämiä mattoja. Lisäksi löytyi mattomankeli ylimääräisen veden poistamiseksi sekä vähän yksinäiseltä näyttävä puinen piknikpöytä. Miskan äiti oli joskus raahannut hänetkin mukaan mattoja pesemään, nyt varsinkin kun kaksoset olivat muuttaneet pois. Aikaisemmin Miska oli usein päässyt pälkähästä äidin ottaessa isosiskot mukaan ja altaitahan olikin vain kolme.

Tomi avasi auton takaluukun, josta paljastui kasa räsymattoja. Hän poimi päällimmäisen ja koitti kohteliaisuudesta vakuutella, että ei hän ollut tarkoittanut, että Miskan olisi pakko tehdä hänen hommiaan, joskin tämän läsnäolo oli erittäin tervetullutta. Se kuulosti vähän samalta kuin se, miten rahaa tarjoaville sukulaisille vakuutettiin, ettei mitään rahoja tarvinnut antaa. 

”Näh, en kai mä voi vaan vierestä katsoa”, Miska sanoi ja haki itselleenkin maton.

Takakontista löytyi myös harjoja ja mäntysuopaa, jonka tuoksu pian leijui ilmassa tuttuna ja kesäisenä. Tuoksu toi mukanaan jonkinlaisia muistumia menneistä ajoista, mutta liian epämääräisiä tietoisesti muistettaviksi. Tuoksuun vain kytkeytyi tietynlainen tunnelma.

"Ootko sä saanut olla ihan rauhassa teidän porukoilta?" Miska kysyi hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Tomi mutristi suutaan ja kohautti hartioitaan.

"Noh, äiti välillä soittelee, kyl sä tiedät, millainen se on", Tomi vastasi ja hetken vaikutti siltä, että hän jättäisi asian siihen. Muutaman harjanvedon jälkeen hän kuitenkin jatkoi pyöräyttäen silmiään: "Se mua vaan siinä ärsyttää, että se jatkuvasti puhuu niin säälivästi ja ihan ku täällä oleminen olisi oikeesti joku kauhee rangaistus. Ja ihan ku mummo olis jo täysin vanhuudenhöperö ja olisi kova työ olla sen avustajana. Mahtaakohan se edes tajuta, miltä se kuulostaa, kun puhuu niin?"

Miska hymähti osaaottavasti. Hänen kokemuksensa mukaan Tomin äidillä oli tapana olettaa olevansa kaikessa oikeassa ja unohtaa, että joku saattoi ajatella asioista eri tavalla kuin hän. Hänen miehensä oli puolestaan liian sopuisuuteen pyrkivä viitsiäkseen useinkaan oikaista sellaisia kuvitelmia. Tomin äiti oli myös taipuvainen tietynlaiseen ylemmyyden tuntoon, joka usein konkretisoitui hänen tavassaan suhtautua anoppiinsa ja maaseutuun. Tuskinpa hän sitä ilkeyttään teki, todennäköisemmin hän ei vain kerta kaikkiaan käsittänyt, että esimerkiksi Tomille kumpikin noista asioista oli hyvin rakas.

"Hei mut tiedätkö mitä?" Tomi hihkaisi jonkin aja päästä ilmeisen halukkaana vaihtaa puheenaihetta ja unohtaa vanhempiensa aiheuttama ärsytys. "Juttelin tossa eilen Juhon kanssa ja mietittiin, et ois kyllä näin kesälläkin ihan kiva nähdä. Koulukavereita näkee niin harvoin lomalla."

"Niin se usein on joo."

"Me mietittiin, et täällähän tossa lähellä - tai siis meille lähellä - on toi uimaranta ja voitais pyytää sut ja sit Roni mukaan ja nähdä porukalla siellä. Mietittiin itseasiassa ens viikonloppua, jos kaikille vaan sopii. On luvattu hyvää ilmaa ja vesi on kuulemma nyt lämmintä."

Miskan kasvoille kiinnittyi jähmettynyt hymy hänen miettiessään, miten vastata. Tomi oli suunnitelmasta selvästi innoissaan ja Miska tunsi omantunnon pistoksen ollessaan kykenemätön samanlaiseen intoon. Hän ei tuntenut Juhoa ja Ronia niin hyvin, että olisi voinut olla aivan luonteva ja toisaalta uimarantaelementti houkutteli häntä vielä vähemmän. Hän ei vain olisi halunnut olla ilonpilaaja. Hänen oma aiempi hyvä tuulensa oli joutumassa jännityksen ja epävarmuuden kahleisiin, mutta hän olisi kovasti halunnut vastata sellaisella ilolla, jota Tomi näytti odottavan. Tuhannetta kertaa hän toivoi, että olisi vain voinut olla normaali.

"No niin, no uiminen ei oikeestaan kuulu mun suosikkiharrastuksiin..." hän aloitti yrittäen pitää sen kaiken pilailuna tai ainakin jonakin sen tapaisena. Ei hän ainakaan suoraan halunnut töksäyttää jotakin tyhmää niistä lukuisista arvista, jotka estivät häntä nauttimasta kesätekemisistä normaalien ihmisten lailla tai siitä, miten veden läheisyys sai hänet vähän hermostuneeksi, sillä se saattaisi muistuttaa häntä liikaa siitä kerrasta, kun hän oli melkein hukuttanut itsensä.

Tomi kuitenkin käsitti jo niistä sanoista suunnitelman aukot ja näytti kauhistuneelta. "Ei hitto, anteeks, miten mä... miten mä en... olis pitänyt keksiä jotain muuta, ethän sä tietenkään tuu uimaan, tai saunomaan, hitto mä oon pahoillani, mä en käsitä miten mä olin niin ajattelematon, jos mä soitan Juholle ja keksitään jotain muuta!"

"No, mut... kyllähän mä voisin silti sinne mukaan tulla, vaikka en uimaan tulis?" Miska tarjosi. Hän oli valmis tekemään sellaisen kompromissin, jos se helpottaisi Tomin oloa. Ja toisaalta, tuskin hän olisi sen mukavammaksi oloaan tuntenut jossakin toisessakaan paikassa. Kesäinen järvi oli ihan eri asia kuin varhaiskevään yön joki. Siellä tulisi olemaan aurinkoa ja iloa ja huoletonta tunnelmaa. Nytkin aivan vieressä virtasi joki eikä se saanut aikaan minkäänlaisten huonojen muistojen esiin nousemista tai muutakaan kielteistä. Ihan hyvin hän voisi mennä mukaan.

"Mut onks sulla sitten ihan tylsää? Tai... tai..."

"Ei mulle mitään tylsää tuu."

"Ootko ihan varma?"

"Joo, sehän kuulostaa kivalta, just... kesäiseltä."

"No sitten... Mut mä en tajua, miten mä voin olla tollanen puupää!"

"Hyvä ideahan se oli." 

Ja niin se olikin. Siinä oli täydellinen kesäpäivä kavereiden kanssa vietettäväksi. Miska vain oli omassa typeryydessään mennyt pilaamaan mahdollisuutensa osallistua sellaiseen kunnolla. Ehkä Tomi oli unohtanut sen, koska oli halunnut unohtaa, mutta Miskan arvet eivät lähtisi mihinkään ja ainakin toistaiseksi hän ei voinut edes kuvitella näyttävänsä niitä julkisesti. Mutta se ei ollut Tomin vika eikä Miska halunnut pilata hänen huviaan, mieluummin hän olisi jäänyt kokonaan pois, mutta sitten tuskin Tomikaan olisi uimarannalle kavereineen mennyt. Hän voisi ihan hyvin esittää tulevansa mielellään mukaan ja istua laiturin nokassa. Kyllä hän siihen pystyisi.

Hän yritti hymyillä mahdollisimman vakuuttavasti hangatessaan mattoa kylmällä vedellä ja mäntysuovalla.

Jos joskus päivittämisessä kestääkin (Am I the only one I know)

Twenty One Pilots: Migraine (lyrics)

Te ootte nyt mukavasti osoittaneet mielenkiintoanne, eli enää ei näytä todennäköiseltä, että lopettaisin vähäisen huomion vuoksi julkaisemisen. Mut jos joskus ihmettelette, miks osien ilmestymisessä kestää, se saatta johtua siitä, että olen mielentilassa, jossa en saa paljon muuta aikaiseksi kuin ehkä kuunnella Twenty One Pilotsia youtubesta ja selata nettiä.

I do not have writer's block, my writer just hates the clock,

It will not let me sleep, I guess I'll sleep when I'm dead,

And sometimes death seems better than the migraine in my head.

Luin taas vääriä asioita ja hukkasin tarkoituksen, mutta tänään on jo parempi. Löysin ehkä jonkinlaisen triggerin itselleni, jotain ihan typerää, pitäisi jo osata muutenkin välttää tiettyjä paikkoja, mutta silti niihin eksyn. Tämä oli selityksenä teille, jos ihmettelitte, miksi tämän blogin päivitystahti välillä hidastuu.

Shadows will scream that I'm alone,

But I know we've made it this far,

kid.

Mutta älkää huoliko, kaikki on ennenkin järjestynyt ja koska tekstikin on pääosin valmista, jatkiksen jatkumisessakaan ei pitäisi tulla näkymään kuin korkeintaan näitä joiksikin päiviksi venyviä taukoja. Tää seuraava onkin aika pitkä luku. Ja kyllä tää nyt muutenkin jo alkaa taas sujua, tässä oli vaan taas pari vähän horjuvaa päivää, mut se menee ohi.

KOI #12

Tomi oli jälleen mennyt käymään Miskan luona, niin he olivat sopineet edellisenä päivänä Tomin lopulta lähtiessä kotiin illan suussa. Tällä kertaa hän istui sängyllä piirustusvihkonsa kanssa ja Miska luki kirjaa sohvalla. Miska oli hiljainen ja energiaa hänellä ei paljoa tuntunut olevan, mutta ainakaan hän ei näyttänyt olevan samalla lailla tolaltaan kuin edellisenä päivänä. 

Tomin rintaa puristi hänen ajatellessaan Miskan eilisiä sanoja ja sitten vielä vähän lisää hänen tuntiessaan itsensä hirvittävän hyödyttömäksi. Mitä ihmettä Tomi osaisi tehdä? Ehkä hänen olisi vain pitänyt painokkaammin neuvoa Miskaa puhumaan jollekin ammattilaiselle, raahata hänet jonkun vastaanotolle vaikka puoliväkisin? Se olisi ehkä ollut oikea tapa toimia. Koska mitä hän sitten tekisi, jos jotakin oikeasti sattuisi? Ei, eivät Tomin auttamistaidot ehkä riittäisi.

Tuskin hän Miskaa kuitenkaan mihinkään pakottaisi, mutta eilinen oli todella säikäyttänyt hänet. Sanat pyörivät mielessä usean hetken, ennen kuin tuntuivat valmiilta puhkaisemaan hiljaisuuden. 

”Kuule”, hän aloitti vähän epävarmasti, ”ootko sä miettinyt, et pitäiskö sun kuitenkin jutella jonkun sellasen kanssa, joka oikeesti tietää, mitä tekee?”

Miska kohotti katseensa kirjastaan ja puri huultaan. ”Eiks ne oo kaikki kesälomillakin?”

”Kai joku nyt jossain on töissä. Mä voin vaikka katsoa netistä. Mä voin vaikka auttaa ajanvarauksenkin kanssa, jos se helpottaa asiaa.”

Miska näytti vaivaantuneelta. ”En mä tiedä. En mä oikein millään haluais. Ja se eilinenkin oli vaan, en mä yleensä oo noin sekasin ja kyllä mä pärjään.”

”En mä sua tietysti mihinkään pakota, mut mä vaan kovasti haluisin, et sulla ois parempi olla ja… niin, en mä tiedä, ehkä joku ammattilainen osais ihan oikeesti auttaa. Ehkä sitä kannattais kokeilla.”

Miska kohautti hartioitaan miettivän näköisenä katse kirjan kanteen laskettuna, kulmat vähän kurtussa. Selvästi hän ei pitänyt ajatuksesta, eikä Tomi olisi halunnut painostaa, vaikka hänen levottomuutensa kuitenkin taisi olla ilmiselvää ja vaikutti mahdollisesti Miskan ajatusten kulkuun. Ehkä Miska yritti keksiä jotakin sopivaa tekosyytä saadakseen Tomin jättämään asian sikseen.

”Sovitaanko, et jos silloin vielä siltä näyttää”, Miska sanoi, ”niin sä saat koulun alettua raahata mut jonkun terkkarin tai kuraattorin tai jonkun sellasen puheille? Tai kenen luo sitä sit oikein pitikään mennä?”

”Okei”, Tomi sanoi, vähän epävarmana. Oli hyvä, että Miska oli suostunut edes tällaiseen sopimukseen, mutta samalla Tomia huolestuttivat pitkät kesäkuukaudet. Miska taisi aavistaa hänen ajatuksensa.

”En mä kesän aikana ainakaan itselleni mitään tee, täällä on ihan hyvä olla, eikä oo koulua stressaamassa tai muuta sellaista.”

”Jos sä kert oot varma.”

”Joo, oon mä.”

Seurasi hiljaisuus kummankin miettiessä, olisiko keskustelua pitänyt jatkaa jotenkin. Lopulta kumpikin kuitenkin palasi oman tekemisensä pariin; Miska jatkoi lukemista ja Tomi piirtelyä.

Tomi tuskin huomasi ajatuksiltaan kuvaa, joka hänen vihkoonsa oli syntymässä. Lyijykynä syvensi tottuneesti varjoja sieltä ja täältä kuin itsestään. Kuva esitti Miskaa istumassa sohvalla lukemassa, välillä oli otettava mallia, joskaan Tomi ei halunnut Miskan tajuavan olevansa piirroksen aiheena. Hiukan suuremmalla keskittymisellä kuvasta olisi voinut tulla oikeinkin hyvä. 

Tomi tykkäsi piirtää Miskaa, sillä tällä oli niin hyvät kasvot. Silmät erityisesti olivat värinsä vuoksi mieleen jäävät, vaikka juuri silloin Tomilla ei värikyniä ollutkaan mukana saadakseen värin välitettyä paperillekin. Vaaleiden silmien maassa lämpimän ruskea erottui edukseen. Tomi ei yleensä edes kiinnittänyt huomiota muiden silmiin, hyvä kun muisti omiensa värin, mutta ruskeat silmät huomasi väkisinkin. Miskan silmät vielä muutenkin olivat isomman puoleiset, eivät liian, mutta erottuivat. Niiden alta saattoi erottaa aavistuksen tummaa varjoa, joka juuri silloin teki ilmeestä väsyneen. Silmien yläpuolella kulmat kaartuivat nätisti saman sävyisenä ruskeana kuin hiuksetkin. Poskipäiden alle kerääntyi varjoja, jotka toivat piirteisiin silauksen terävyyttä. 

Taiteellisesti katsoen oikein mainiot kasvot. Eikä vartalokaan mitenkään epäesteettinen ollut. Kynä luonnosteli kuuliaisesti pehmeältä näyttävän t-paidan ryppyjä.

Seinäkello raksutti sekunteja ja haukkasi minuutteja. Tomi sai kuvansa valmiiksi ja aloitti uuden. Veteli vain viivoja sinne tänne tietämättä itsekään, mitä siitä syntyisi. Ei hänellä ollut oikein sen kummallisempaa inspiraatiota. Jonkin ajan kuluttua viivat alkoivat muistuttaa pientä mökkiä, jonka ympärille kasvoi lankkuaita ja epärealistisesti piirretty kukkapenkki. Mittasuhteet olivat aivan pielessä, mutta ei se haitannut.

Miska sulki kirjansa ja istui hetken hiljaa kuin mietteisiinsä uppoutuneena, vähän tylsistyneeltä näyttäen. Lopulta hän aloitti jutustelun arkipäiväisellä, vähän vitsailevalla sävyllä: ”Sunkin vanhemmat sit uskalsi päästää sut taas tänne.”

Tomi naurahti. ”Joo, niin uskalsi. Ehkä mä oon niiden mielestä vihdoin tarpeeks vanha selviämään näin vaarallisessa ympäristössä.”

Kun Tomi oli viimeksi viettänyt kokonaisen kesän mummolassa, hän oli ollut kymmenvuotias ja katkaissut kätensä vauhdikkaassa pyöräilyonnettomuudessa. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Tomi onnistui rikkomaan luitaan. Sen jälkeen hänelle oli kerrottu, että oikeastaan hän voisi pysyä kotona kaupungissa lomista huolimatta. Eihän hän kokonaan lakannut mummon tai Miskan luona käymästä, mutta pidemmät vierailut olivat ohi. Asia oli ilmoitettu hänelle kuin sen olisi ollut tarkoitus olla hyvä uutinen, hänen ei enää tarvinnut oleskella jonkun sukulaisen luona keskellä korpea, miten mahtavaa! Eivätkö nuoret kirjoissa tai elokuvissa pääsääntöisesti vastustaneet maaseudulle lähettämistä kuin se olisi ollut pahinta maailmassa? Tomille asia ei ollut sillä tavalla. Häntä oli harmittanut niin paljon, että hän oli suunnitellut jopa karkaavansa kotoa seuraavan kesän tullen, mutta ei hän koskaan sellaista tehnyt. Seuraavaan kesään mennessä hän oli ehtinyt jo rauhoittua.

”Täähän on ihan kun ei mitään kahdeksan vuoden taukoa ois ollutkaan, niin kotoisaa”, Tomi kehui. ”Entäs sä, onks susta kivaa olla taas täällä, vai kaipaatsä sitä sun omaa kämppää?”

Miska kohautti hartioitaan. ”On se ihan kivaa, kun joku tekee joka päivä ruokaa ja muutenkin jonkinlainen päivärytmi säilyy, kun ei ihan kehtaa nukkua koko päivää.” 

Miska naurahti kuin olisi tarkoittanut sanat vitsiksi, mutta eivät ne tainneet olla. Ehkä hän tajusi Tominkin arvanneen sen, sillä jatkaessaan hän jätti vitsailevan sävyn pois: ”Omassa kämpässä oli ihan mukavaa, kun sai olla rauhassa, mut siellä tuli äkkiä yksinäiseksikin. Täällä on ihan mukava olla.”

Tomi hymähti vastaukseksi, totesi, että niin kai se helposti oli. Miska muuttui taas sen oloiseksi, kuin hänen mielessään olisi liikkunut synkkiä asioita ja Tomi mietti, ettei olisi pitänyt kysyä. Tai ehkä se olikin vain hyvä ja tarjosi Miskalle mahdollisuuden purkaa ajatuksiaan? Ei hän oikein tiennyt.

”Ootsä ajatellut muuttaa solukämppään sit, kun pitää lähteä johonkin päin opiskelemaan?” Tomi kysyi. Hän oli oikeastikin utelias Miskan suunnitelmien suhteen ja ehkä hän päätyi sen kannalle, että asioista oli kannattavinta puhua. Silloinkin kun niiden mukana saattoi nousta pintaan jotakin vähemmän ruusuista. 

”Varmaan pakkokin, mulla ei taitais rahat enää riittääkään yksiöön ja niitähän on vaikee saada. Vaikka jonkun vieraan kanssa asuminen ei niin kauheesti houkutakaan, niin olis se varmaan kuitenkin parempi mulle kuin ihan yksin asuminen. Luulisin niin”, Miska sanoi ja piti sitten tauon vilkaisten Tomiin kuin miettien, pitäisikö jatkaa. 

Ehkä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle jo eilisen purkauksensa kanssa ja jos nyt jatkaisi enemmän, painostaisiko Tomi sittenkin menemään ammattilaisen puheille jo aikaisemmin? Tomi oli tietenkin valmis kuuntelemaan, eikä hän halunnut Miskan pitävän häneltä salaisuuksia pelätessään johonkin hoitoon pakottamista. Hän nyökkäsi kuuntelemien merkiksi antaen parhaansa mukaan kiinnostuksensa näkyä kasvoillaankin. 

Miska jatkoi: ”Kun on ihan vaan omissa oloissaan, sitä on helpompi unohtaa ympäröivä maailma ja miks siitä kannattais pitää kiinni. Ja joskus mulla kävi mielessä sellaistakin, et jos mä sattuisin kuolemaan siellä mun asunnon sisällä – ei siis välttämättä ees mitenkään tarkoituksellisesti, vaan jos jotain yhtäkkiä vaan sattuis – niin kauanko menis, ennen kuin joku huomaisi. Enkä mä oikein tiedä, auttaisko joku vieras solukaveri asiaa, sitähän vois kuukahtaa omassa huoneessa ja se kaveri vaan arvelis, että oisin lähtenyt jonnekin eikä arvais mitään. Mut toi on siis ihan puhtaasti hypoteettinen mitä jos -ajatus. Enemmän mua tossa yksin asumisessa vaivaa se, miten siellä on helppo eristäytyä. Kun joskus on ihan tarpeeksi paha, että on oman päänsä sisällä jumissa, ja sit siihen lisätään vielä toinen kerros, että on yksin kämpässä. Ja sit joskus oli sellaisia kausia, et ei ois viitsinyt tehdä mitään, niin kuin käydä kaupassa tai pestä astioita ja se vaan… ei oo oikein hyväksi sellainen.”

”Entä jos asuiskin solun tapaisessa kaverin kanssa?” Tomi ehdotti ja sai osakseen kysyvän katseen. ”Esimerkiks musta se vois olla ihan oikeesti hyvä idea. Ei muakaan hirveesti huvita asua jonkun vieraan kanssa ja yksin asuminen on kallista. Jos siis lähdetään opiskelemaan samalle suunnalle ja niin edelleen.”

”Ai oikeesti vai?” Miska kysyi kulmiaan kurtistaen.

”Joo, miks ei? En mä tarkota, et nyt tarttis heti kauheita suunnitelmia ruveta väsäämään, mut toi ois musta ihan tosi hyvä vaihtoehto.” Tomi alkoi innostua asiasta sitä mukaa kuin se ehti hänen mielessään muhia. Miksi ihmeessä he eivät muuttaisi samaan kämppään? Sehän oli äärimmäisen hyvä idea ja miksi ihmeessä hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi sitä?

”Mä sit saatan ihan oikeesti olla tosi huono kämppis, sillon omassa kämpässä mä onnistuin ärsyttämään itseänikin, kun en viittinyt siivota paikkoja sun muuta”, Miska varoitti kasvot vakavina.

Tomi kohautti hartioitaan huolettomasti. ”En mä oo mikään siisteysfriikki. Eikä mua ees haittaa, vaikka joutuisinkin siivoomaan enemmän tai vaikka tiskaamaan välillä ylimääräistä tai jotain sellaista.”

Nyt Miskalta pääsi nauru. ”Sä et oo tainnut koskaan joutua tiskaamaan käsin?”

”No oonhan…”, Tomi puolustautui. Kerran heiltä oli kotona hajonnut tiskikone ja uuden hankkimisessa kesti odotettua kauemmin, äiti oli laittanut hänet tiskaamaan eikä se nyt niin kamalaa ollut ollut… Ainakaan ensimmäisten viiden juomalasin kohdalla. Tarkemmin ajatellen, olihan hän sittenkin vihannut sitä aika paljon.

Miska näki hänen ilmeensä ja totesi vain: ”Niinpä.”

”No mut, jos ei kumpaakaan huvita tiskata niin syödään vaikka pahvilautasilta tai pelkkiä valmisruokia, eiks se vähän kuulu asiaankin? Ei sen niin väliä. Me nyt kuitenkin tullaan niin hyvin toimeen, et en mä usko, et likaset astia meidän yhteiseloa tuhoaisi.”

Miska hymyili. ”Toi oikeesti kuulostaa ihan hyvältä. Musta tuntuu muutenkin, et mä oon tulevaisuuden kanssa ihan sekaisin, niin on ihan kiva saada ees johonkin asiaan jotain alustavaa selkoa.”

”Niinpä. Kaikki taitaa olla enemmän tai vähemmän hukassa tulevaisuutensa kanssa ja sillon on kiva, kun ei tartte olla hukassa yksin. Kahdet aivot on aina paremmat kuin yhdet.”

”Niin on.”

”Mut opiskelijakämpissä on kyl hei se hyvä puoli, et niihin harvoin saa tehdä itse suuria muutoksia. Ei ainakaan tuu riitaa, et millä värillä maalataan seinät!” Tomi heitti virnistäen ja sai palkinnoksi uuden naurahduksen.

”Sanos muuta, oishan se kamalaa, jos mun täytyis heittää sut pihalle jonkun nolon tapetin takia!”

”Ai nyt sä oot se, jolla on viimeinen sana meidän tulevan kodin sisustuksessa?”

”No on kai mulla nyt parempi tyylitaju sisustusjuttujen suhteen”, Miska sanoi ja hymyili leveämmin kuin pitkään aikaan. Tomi ei pystynyt enää pidättämään omaa nauruaan.

”Mut munhan piti olla meistä se kuvataiteellisesti suuntautunut”, Tomi muistutti heilauttaen vihkoaan. Miska oli harkitsevinaan asiaa.

”No sä voit vaikka piirtää luonnoksia sitä kämpästä”, Miska lupasi kasvoillaan pilaileva ilme, jota Tomi ei ollut edes muistanut kaivanneensa näin paljon. Se oli sellainen ilme, joka teeskenteli vakavaa silmät suurena ja kulmat kohotettuna. Sitä ilmettä seurasi melkein aina naurahdus, jotta varmasti oli ilmiselvää, ettei hän tosissaan ollut.

Tomi lupasi toimittaa huoneluonnokset mahdollisimman pian. Miskan silmiin oli jälleen palannut enemmän elämää.

KOI #11

Miska makasi sängyllä kasvot tyynyä vasten. Miten kaikki taas oli niin… tätä? Ajatukset eivät jättäneet rauhaan, ne olivat villiintyneet ja kuiskivat kuinka idiootti hän oli, heikko ja liioitteli vain. Hän tiesi, ettei hän oikeasti itseään tappaisi, ainakaan juuri silloin, ja se oli todiste, että ei hän kai edes oikeasti… ei hän oikeasti… Mitä? Ei hän oikeasti ansainnut kenenkään sääliä, ei hän ollut oikeasti tarpeeksi syvällä. Ehkä hän vain tosiaan yritti kalastaa itselleen huomiota… Järki sanoi, ettei siinä ollut juurikaan mieltä, mutta… Ehkä hänen vain olisi pitänyt yrittää kovempaa.

Muutamat viimepäivät hän oli vältellyt seuraa. Hän oli halunnut olla yksin, siinä oli jotain vaarallisen koukuttavaa, se oli jotenkin helppoa, mutta pitemmän päälle se sittenkin kostautui. Kyllä hän yksinäisyyttä tarvitsi, se oli välttämätöntä akkujen lataamisen kannalta. Nyt sitä oli kestänyt liian kauan. Kyllä hän sen itsekin tiesi. Mutta oli niin vaikeaa tehdä asialle mitään.

Eikä vältteleminen johtunut siitäkään, että hän oli nähnyt Tomin Jonin ja Laurin seurassa silloin… melkein viikko sitten. Totta kai hän tiesi voivansa luottaa Tomiin eikä hän sen jälkeen ollut edes törmännyt noihin kiusanhenkiin, eivät ne häntä tähän mielentilaan olleet ainakaan tällä kertaa ajaneet. Sinä aamuna hän ei olisi halunnut nousta ylös lainkaan, hän oli maannut hereillä pari tuntia ja se aika oli kulunut kuvitteluun siitä, mitä hän sanoisi viimeisessä kirjeessään, vaikka tiesi, ettei mitään itsemurhaviestiä kirjoittaisi edes siinä tapauksessa, että päätyisi yrittämään kovempaa ja saisi hengen lähtemään. Se kuvitelma oli ollut sillä hetkellä miellyttävämpi kuin ajatus sängystä nousemisesta. Hän oli kirjoittanut samantapaisen viestin mielessään kerran useammin kuin pystyi muistamaan.

Hänestä tuntui taas kuin jokainen hänen kehonsa atomi olisi vetämässä eri suuntaan, hän olisi hajoaassa. Hän oli samaan aikaan turtuneen tyhjä ja silti täynnä kipua, joka oli tylppää, liian tylppää, se vain velloi sisällä pääsemättä mihinkään, söi ja nakersi salakavalasti näkymättömissä. Miska tiesi keinon, jolla kivusta olisi voinut tehdä terävämpää ja helpommin käsiteltävää, helpommin ymmärrettävää. Niin hän ei kuitenkaan tekisi. Harpinkin hän oli antanut Tomille, ihan turvallisuussyistä. 

Miska kurotti poimimaan kännykkänsä yöpöydältä ja kirjoitti viestin Tomille. Kysyi vain, mitä tämä parhaillaan teki. Se oli yritys harhauttaa ajatukset muualle. Ehkä hän eniten pelkäsi, että antaisi periksi ja kävisi hakemassa keittiöstä veitsen eikä osaisikaan olla viiltämättä liian syvään ja vääristä paikoista. Miltä verenhukka tuntui? Miska muistutti itselleen, ettei hän ollut aikeissa selvittää asiaa. Miten yksi ihminen saattoikin olla tällainen saatanan sotku?

Tomilta tuli vastaus pian. Hän oli auttanut mummoaan vaihtamaan verhot ja homman jälkeen hänen oli ollut tarkoitus tehdä jotain muuta rakentavaa, mutta olikin päätynyt leikkimään Miisun kanssa. Hymy matkusti Miskan kasvojen poikki mielikuvan myötä. Sitten hän tunsi syyllisyyttä hymyn vuoksi, sillä sen täytyi tarkoittaa, etteivät hänen asiansa oikeasti edes olleet huonosti ja hän vain paisutteli taas. Hän myös jätti vastaamatta Tomin viestissä olevaan kysymykseen, mitä hänelle kuului. Sen sijaan hän vain kirjoitti jotain tyhjänpäiväistä Miisuun ja yleisesti kissanpentuihin liittyen. Hän ei halunnut olla se ärsyttävä kaveri, joka otti yhteyttä vain silloin kun tarvitsi jotakin. 

Auringonvalo tulvi sisään verhojen välistä, mutta millään ei tahtonut olla enää merkitystä, hän ei enää osannut nauttia päivien kauneudesta. Se teki hänet tavattoman surulliseksi. Tomin vastaus oli jotain yhtä turhanpäiväistä kuin Miskan viestikin, eikä Miska enää keksinyt mitään sanottavaa. Olisikin ollut jotakin, mistä puhua. Jotain turvallista. 

”Mut niin, ethän sä sanonut millaiset fiilikset sulla on?” uusi tekstiviesti huomautti jonkin pituisen hiljaisuuden jälkeen.

Miska ei osannut vastata. Hän kirjoitti vastauksensa uudestaan ja uudestaan, välillä valehdellen kaiken olevan kunnossa, välillä kirjoittaen liiankin rehellisesti, mitä mielessään liikkui. Lopulta aikaa kului niin paljon, että Tomi ehti lähettää uuden viestin: ”Hei oothan sä ok?”

Miska huokaisi. Hän sai vihdoin aikaan vastauksen, jonka juuri ja juuri kehtasi lähettää: ”En mä tiedä. Jotenkin mä en vaan saa otetta mistään. Teen taas kaikesta vaikeampaa kun sen tarttis olla.”

”Onks joku tietty asia, mikä on vaikeeta? Vai ylipäätään vaan kaikki? Ethän sä meinaa mitään itelles tehdä? Haluutko, että tuun sinne?”

”Kaikki vaan. En mä mitään tee. Täytyy mun tää näytös loppuun asti katsoa, vaikka leffa ois kuinka paska. Monilla on vielä paskemminkin.”

”Sopiiko, jos mä tuun käymään?”

”Mä en varmaan osais puhua sun kanssa mitään just nyt, sä vaan tylsistyisit täällä.”

”Jos sä siitä oot huolissas niin mähän voin vaikka ottaa vihon mukaan ja piirrellä siihen eikä oo pakko sanoo mitään. Mut jos sä haluat sanoo jotain niin mä oisin siinä.”

Miska mietti hetken aikaa. Hänellä ei tuntunut olevan niin paljoa energiaa, että hän olisi jaksanut olla sosiaalinen, mutta jos Tomia ei kerran haittaisi puhumisen puutekaan, niin ehkä se oli hyvä idea. Ehkä se oli juuri sitä, mitä Miska tarvitsi. Ei ehkä niinkään halunnut, mutta tarvitsi. Hän vastasi Tomille ehdotuksen käyvän hänelle aivan hyvin.

Tomin saapuessa Miska makasi sängyllä kattoon tuijottaen, tutkaillen oksankohtien muodostamia kuvioita. Huone hänen ympärillään oli varmaan aivan sekaisin, mutta hän ei ollut vähään aikaan jaksanut välittää. Tomi tervehti tullessaan sisään huoneeseen ja istuutui sitten sohvalle. Nosti hetken kuluttua jalkansakin istuimelle voidakseen tukea vihkonsa polvia vasten alkaessaan piirrellä, kun hiljaisuus venyi. Jonkin ajan kuluttua Miskasta alkoi tuntua, ettei Tomi niinkään keskittynyt piirtämiseen vaan esitti tekevänsä niin, jotta Miska ei hermostuisi omasta sosiaalisen energian puutteestaan.

Hiljaisuutta kesti useita hetkiä, sen rikkoi vain kellon tikitys ja ulkoa kuuluva lintujen liverrys. Aluksi se kieltämättä hermostutti Miskaa, sillä vieraiden kanssa kuului aina jutella tai ainakin tehdä jotain hauskaa, mutta vähitellen hän rauhoittui. Tomi vaikutti olevan ihan tyytyväinen oloonsa, vaikka vilkuilikin välillä Miskaa. Hiljaisuus muuttui vähitellen suorastaan kotoisaksi, jotenkin turvalliseksi. Miska oli sillä hetkellä sellaisessa itseinhon vaiheessa, ettei hän ymmärtänyt, miksi joku välittäisi hänestä, mutta kun hän ei enää ollut yksin, oli vaikeampi vakuuttaa itsensä ainakaan siitä, että kukaan ei oikeasti välittänytkään. Olipa syy mikä tahansa, Tomi ainakin välitti tarpeeksi nähdäkseen vaivan tulla häneen luokseen vaikka se tarkoittaisikin hiljaisuudessa istumista.

Miska ei osannut sanoa kauanko siinä meni. Hänen ylitseen kulki aaltoina välillä inhottavia tunteita, välillä niitä seurasi rauhallisuus. Lopulta hän tunsi olevansa tarpeeksi vahva muodostamaan sanoja ja oli aihekin, jonka hän halusi pois mielestään.

”Anteeks, et mä oon taas tällanen. En mä ees tiedä…” Miska aloitti. Tomi sulki vihkonsa ja katsahti häneen.

”Ethän sä sitä ite oo valinnut”, Tomi vastasi.

Entä jos olikin? Ei kukaan Miskan pääkoppaa korjaisi, jos hän ei itse jotain sen eteen tekisi. Jos hän vain ottaisi itseään niskasta kiinni, ehkä kaikki olisi paremmin. Jos hän vain olisi enemmän... Mutta tietysti hän ymmärsi, mitä Tomi tarkoitti, eikä sanonut ajatuksiaan ääneen. Sen sijaan hän aloitti toisesta aiheesta.

”Eilen illalla mä juttelin netissä yhen tyypin kanssa. Sen piti olla vähän niin kuin vertaistukea tai jotain sellaista ja mä tulin kertoneeksi sille, että mä yritin kerran tappaa itseni, mut en onnistunut ja se sanoi, että ehkä mä en vaan yrittänyt tarpeeks ja ehkä mä en oikeasti edes halunnut onnistua. Mä olin yllättynyt siitä, ehkä se kommentti vähän harmittikin mua, ja kysyin silleen sarkastisesti et vau, oisko antaa vinkkejä, et ens kerralla ois parempi onni. Ja sit se ihan tosissaan alkoi antaa niitä vinkkejä, sanoi vielä et en mä niin kun meinaa, et sun missään nimessä pitäis tehdä sitä mut tässä ois muutama juttu, mitkä kannattais ottaa huomioon jos ihan oikeesti haluaa lähteä takaoven kautta.”

”Mitä helvettiä, kuka sanoo jotain tollasta?” Tomi huudahti näyttäen tosissaan kauhistuneelta. Miska oli iloinen siitä, ettei Tomi ollut sanonut hänelle, että oli ollut hölmöä uskoutua jollekin nettitutulle. Vieraille tai puolivieraille oli jotenkin helpompi kertoa tällaisia asioita.

”Mä tiedän, ettei mun pitäis antaa sellaisten vaikuttaa muhun, mut mä en vaan osaa lakata ajattelemasta sitä”, Miska jatkoi vaikka ehkä hänen olisi pitänyt jo sulkea suunsa. ”Kun se sanoi sen niin kuin, että mä en vissiin vaan nähnyt tarpeeks vaivaa. Jos vaan näkis vaivaa ja yrittäis kunnolla niin ehkä sitten! Jotenkin, että ehkä mä oon vaan laiska ja mun ei oikeestaan ees pitäis puhua mistään tällaisesta, kun mä en selvästi ees halunnut ja yrittänyt ja nähnyt vaivaa, ja tää on vaan huomion kerjäämistä loppujen lpuksi ja mä en enää ees tiedä… Mä en vaan voi lopettaa sen ajattelemista.” 

Kurkku oli taas muuttumassa ahtaammaksi ja rinnan päälle oli palautettu paino. Hän ei uskaltanut katsoa Tomiin.

”Kuka helvetin hyypiö sanoo, et toinen ei oo nähnyt tarpeeks vaivaa yrittäessään tappaa itsensä? Toihan on ihan käsittämätöntä!” Tomi vastasi. Kuulosti kuin hänen käsityskykyynsä ei todellakaan mahtuisi, että joku saattoi sanoa niin. ”Joka ainoa vaivannäkö, mitä sä sillon sen eteen näit oli jo ihan liikaa, hitto pelkästään, et sä ajattelet sellasta on ihan tarpeeks kauheeta. Ja miten ihmeessä sä muka oisit vaan huomion perässä, kun ethän sä ees puhu siitä oikein kellekään? Siks toiseks, ihmiset tarttee huomioo eikä siinä pitäis olla mitään pahaa.”

Miskasta tuntui, että hän oli jälleen vähällä puhjeta itkuun. Nyt se johtui suureksi osaksi kasasta myönteisiä tunteita, kiitollisuutta. Hänestä tuntui että pahat asiat oli helpompi pitää sisällään, sitä hän oli jo paljon harjoitellutkin, mutta jonkin positiivisen sanominen avasi tehokkaasti kyynelkanavat niin typerää kuin se olikin.

”Hei, eihän sulla oo sellainen olo, et sä kokeilisit niitä sen vinkkejä?” Tomi kysyi hetken kuluttua varovasti.

”Ei. Mut ne tuo mun mieleen sellaisia ajatuksia, joita mä en päähäni haluais”, Miska sanoi ja mietti, kehtaisiko selittää Tomille, millaisia asioita nettityyppi oli neuvonut. Ei olisi pitänyt, ei sellaisia olisi niin yksityiskohtaisesti kuulunut kertoa, ei jollekulle niin mukavalle ja luonteeltaan aurinkoiselle ihmiselle kuin Tomi. Mutta sanat eivät tahtoneet jäädä hänen sisälleen, ne polttivat, tahtoivat ulos. Hän oli jo aloittanut puhumisen, eikä hän saanut lopetettua.

”Se lähinnä sanoi, et kannattaa suosia jotain nopeeta. Vaikka hypätä jostain korkealta. Silloin kukaan ei ehdi tulla pelastamaan ja sellainen onnistuu todennäköisemmin kuin vaikka joku lääkkeillä pelaaminen. Ja sit se yks juttu, se yks”, Miskan ääni alkoi kiristyä ja siihen tuli sävy, kuin hän olisi yrittänyt pakottaa mustaa huumoria asiaan, jossa näki vain mustaa ja hän tiesi että tätä hänen ei ainakaan olisi pitänyt sanoa, ”se yks kuulosti ihan vitun hauskalta! Eikä siihen tartte ees mitään hirveen korkeeta paikkaa, kunhan on vaan pätkä siimaa! Siis täytyy vaan sitoa se tarpeeks pitävästi kaulan ympäri ja toinen pää johonkin tukevaan ja sit vaan ikkunasta ulos.” Miska teki äänen, jonka oli tarkoitus kuvaa pään leikkautumista irti.

Tomi ei tainnut osata sanoa mitään, Miska oli ehdottomasti mennyt selittämisessä liian pitkälle. Hän ei kuitenkaan osannut lopettaa vieläkään. ”Se on ziljoona kertaa nopeampaa kuin vaikka hirttäytyminen, mitä ei kuulemma kannata missään nimessä yrittää. Se voi kestää vaikka kuinka kauan, jos köysi jää huonosti, jolloin on riski, et joku löytää ja toiseks se on vielä saatanan tuskallistakin, kun roikkuu köyden jatkona ja toivoo vaan, et se köysi katkeis tai taju lähtis viimein. Siinä on kuulemma liikaa aikaa ajatella. Hukuttautuminen on melkein yhtä paha kuulemma ja sillon pitäis vähintäänkin etsiä sellainen koski, et sieltä ei tulla takasin. Mä tein sen ihan väärin! Olis pitänyt ees vähän katsoa, ettei se joki johda sellaiseen vitun suvantoon, mistä kuka vaan puliukko voi käydä onkimassa takaisin kuiville! Täytyy kato vähän edes nähdä vaivaa ja tutkia asiaa! Tosin jossain sanottiin niinkin, et ihminen pysyy elossa viel pikku hetken sen jälkeen, kun pää on leikattu irti ja sehän vasta mielenkiintoista onkin.”

Sillä hetkellä häneen sattui. Elämä oli ainaista taistelua, pitää päästä ylös sängystä, pitää syödä jotain, pitäisi pitää huone asuttavassa kunnossa, pitää tehdä jotakin. Ehkä jos hän olisi vain nähnyt vaivaa sen eteen, hän olisi voinut muuttaa elämänsä suunnan, mutta näköjään hän ei vain pystynyt. Ja alkoi vaikuttaa siltä, että ei hän pystynyt näkemään vaivaa senkään eteen, että kirjaisi itsensä ulos tästä helvetistä.

Hän uskaltautui kääntämään katseensa Tomiin, joka tuijotti häneen tiiviisti, mutta osaamatta sanoa mitään. Hän näytti olevan jonkinlaisessa tunnekuohussa hänkin, tietysti oli, silminnähden kalpea, mutta Miska ei sillä hetkellä osannut lukea ystävänsä ilmettä. Tomi nousi sohvalta ja tuli sängyn viereen. Miska nousi hämmentyneenä istumaan, katuen jo purkaustaan, ja Tomi istui hänen viereensä vetäen hänet halaukseen. Miska veti värisevän henkäyksen keuhkoihinsa ja tunsi kyynelten tulevan. Koko maailma oli joskus häntä vastaan, mutta aivan kaikki ei sentään ollut kamalaa. Ehkä se aluksi tuntui vähän oudolta, niin harvoin kukaan koski Miskaan ja muutenkin, mutta Tomilla oli kyky halata sillä tavalla, että maailma tuntui ainakin hetkellisesti asettuvan lähemmäs oikeita uomiaan.

”Kaikki järjestyy vielä”, Tomi sanoi hiljaa ja vähän käheällä äänellä piirrelleen peukalolla ympyröitä Miskan olkapäähän. ”Tollaset idiootit on väärässä. Tajuttoman väärässä. Ennen pitkää kaikki on viel hyvin ja älä vaan heitä pois sun tulevaisuutta ja älä anna tollasten sanoa sulle, et sä et oo nähnyt vaivaa tai suhun ei satu tarpeeks tai jotain, ei sellasessa oo ees mitään helvetin järkeä.”

Miska ei olisi saanut sanottua mitään, vaikka olisi yrittänytkin. Hänestä tuntui edelleen pääosin kamalalta, eikä hän nähnyt, miten yhtään mikään hänen elämässään muuttuisi, mutta Tomin tähden se oli sentään yrittämisen arvoista. Ainakaan hän ei ollut kaiken keskellä yksin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen hukkumassa, mutta Tomi oli pitämässä häntä pinnalla, juuri ja juuri tyrskyjen yläpuolella. Hänestä tuntui, että hän voisi luottaa Tomin pitävän hänet jatkossakin pinnalla, vaikka häneltä itseltään ote luistaisikin, tai vaikka hän itse haluaisikin antaa periksi. Sen hän yhtäkkiä tajusi ja tajuaminen sai hänen maailmansa liikahtamaan tavalla, jota hän ei osannut selittää, mutta joka tuntui jotenkin hyvältä.

KOI #10

Tomi ajoi pyörällään kaupan parkkipaikalle ja jätti ajokkinsa seinustan pyörätelineeseen. Hän kiersi nurkan ympäri ovea kohti kankainen kauppakassi kädessään ja huomasi leveillä portailla istuvan porukan nuoria, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Joukossa oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, Tomi oli ihan varmasti ollut heidän kanssaan samalla ala- tai yläasteella. 

Nimet eivät tahtoneet tulla mieleen, mutta hän oli melko varma, että ainakin pojat olivat veljeksiä keskenään… Veljeksiltä he kyllä näyttivätkin, kummallakin oli vaaleat ja vieläpä yhdennäköisyyttä korostaen samantyylisesti lyhyeksi kynityt hiukset sekä samanlaiset harmaat silmät. Kasvojen piirteissä oli paljon samaa, joskin lyhyemmän ja oletettavasti nuoremman pojan kasvot olivat vähän leveämmät ja niissä oli muutenkin enemmän pyöreyttä. Joni ja Lauri, niinhän se olikin! Joni oli kai suunnilleen vuoden Tomista vanhempi ja Lauri vuoden häntä nuorempi. Ja tytöistä tummahiuksinen, jolla oli vahvasti mustalla rajatut silmät, oli Elli. Punatukkaisen, pisamanaamaisen tytön nimi alkoi ihan varmasti myös e:llä. Tai ehkä j:llä. Sittenkin j:llä. Tytöt olivat Tomin muistaman mukaan Jonin ikäisiä.

Muut nostivat katseensa Tomin tullessa lähemmäs. Tytöt jatkoivat pian keskusteluaan veljesten jäädessä katsomaan Tomia sen näköisinä, kuin myös kaivelisivat muistiaan. Oli huojentavaa, ettei Tomi ollut ainoa, jonka muistissa oli aukkoja.

”Hei, Tomihan se oli, eiks niin?” huudahti Joni Tomin ehdittyä jo rappusten juureen.

”Joo”, Tomi sanoi naurahtaen.

”Ei ookaan aikoihin tullut törmäiltyä. Mitäs teikäläiselle nykyään kuuluu?”

”Eipä ihmeempiä”, Tomi vastasi ja jatkoi sitten jotakin tyhjänpäiväistä. Hänelle tehtiin tilaa rappusille, joille hänkin istuutui. Hän ei juurikaan muistanut näitä ihmisiä muuten kuin äärimmäisen etäisesti, mutta näin pienellä paikkakunnalla ei samanikäisistä ollut runsaudenpulaa ja uusia kavereita oli aina mukava saada..

Tytöt jatkoivat omaa keskusteluaan jättäen pojat lähes kokonaan huomiotta: ”Niin siis onhan Turkukin ihan jees kaupunki”, Elli sanoi.

”Niinhän se on, kai”, vastasi punatukkainen – Jenna! hänen nimensä oli Jenna – ja kohautti hartioitaan. ”Mut mun täti asuu siellä ja sit se varmaan haluais jatkuvasti tulla kylään tai kutsua mut niille ja mieluummin en asuis ihan niin lähellä sukulaisia.”

”No se on kyllä…”

”No, mitäs sä nykysin?” Lauri kysäisi Tomilta, joka päätyi selittämään olevansa lukiossa ja juuri silloin kesällä auttelevansa mummoaan, olevansa siksi maaseudulla. Kesätyötkin olivat olleet ihan kiven alla, eikä Tomi oikeastaan ollut kovin tosissaan sellaisia hakenutkaan. Jäi ainakin yksi mahdollinen paikka sellaiselle, joka tarvitsi rahaa Tomia enemmän.

Veljekset myötäilivät, että kesätöitä oli ollut vaikea saada. Varsinkin sellaisesta pusikosta, kun ei ollut edes omaa autoa käytettävissä. Tomille myös selvisi, että kumpikin heistä oli lähtenyt ammattikouluun, josta Joni olikin jo valmistumassa. Siinä oli selitys siihen, miksei heitä ollut näkynyt ainakaan yläasteen jälkeen. 

Hetken ajan he juttelivat niitä näitä, kun Miska ilmestyi näkyviin kaupan nurkan takaa. Tomi oli aikeissa pyytää hänet muiden seuraan, kun huomasi ystävänsä kasvoille levinneen ilmeen. Miskan silmät olivat pyöristyneet melkein kauhuun, kasvot näyttivät valahtaneen kalpeammiksi, hän kääntyi saman tien kannoillaan ja kiirehti pois. Joni ja Lauri remahtivat äänekkääseen nauruun, kuin tehden parhaansa, jotta Miska taatusti kuulisi sen. Lauri huusi jotakin hänen peräänsäkin, jotain siitä, että kyllä kannattikin juosta pois.

Tomin ylle oli laskeutunut jäinen tunne. Hän nousi ylös ja puolittain juoksi Miskan perään. Tämä oli pyörätelineen vieressä avaamassa oman pyöränsä lukkoa, mikä ei käsien tärinän vuoksi näyttänyt sujuvan kovinkaan hyvin. Hän hätkähti kuullessaan askeleet, mutta rauhoittui huomatessaan tulijan olevan ainoastaan Tomi.

”Hei, mitä…” Tomi aloitti saamatta oikein sanojakaan kiinni. ”Onks noi, kiusaaks noi sua vai… vai mitä?”

Miskan katse harhaili sinne tänne, ei halunnut kohdata Tomin katsetta. Hänen äänensä värähti pariin otteeseen hänen vastatessaan: ”No siis, joskus kun satutaan johonkin samaan aikaan niin ne huutelee kaikkee.”

”Jos mä oisin tiennyt, mä en ois niille ees puhunut”, Tomi vakuutti. Hänestä tuntui kamalalta. Mitä Miska oli mahtanut ajatella nähdessään hänet nauramassa kiusaajiensa kanssa? Oli selvää, että Miska pelkäsi rappusilla istujia, eikä ”huutelu” voinut mitään kovin harmitonta pitää sisällään, vaikka Miska ei näköjään halunnut asiaa sen enempää tarkentaa. 

Miska väänsi kasvoilleen jonkinlaisen hymyn. ”Kyllä mä sen tiedän. Mä vaan äsken säikähdin. Kyllä mä tiedän, ettet sä mun selän takana puhuis tai mitään sellaista.”

”Tietenkään en. Onks kaikki hyvin?”

Miska nyökkäsi. Hän oli edelleen kalpea, mutta muuten vaikutti jo rauhoittuvan.

”Oliks sulla jotain listaa, mitä sä olit ostamassa. Mä voin ihan hyvin käydä hakees ne sulle samalla, kun teen mummon ostokset”, Tomi tarjosi. 

”Oikeesti?”

”Joo joo, ei siitä mitään vaivaa oo, eikä sun tartte siitä niiden ohi kävellä, voit odottaa täällä.”

”Äiti pyysi vaan hakemaan purkillisen maitoa ja paketin hiivaa. Sille iski inspiraatio leipoa.”

”Enköhän mä ne muista, menee ihan hyvin muiden ostosten mukana.”

Nyt Miskan hymy oli aidompi. Hän katsoi Tomiin kuin tämä olisi juuri pelastanut hänet suurestakin pulasta ja Tomi tajusi, että ehkä se Miskalle olikin iso asia.

Miska otti taskustaan kokoon käärityn muovipussin ja toisesta rahapussin, josta kaivoi vitosen setelin. ”Äiti sanoi, ettei vaihtorahoja tartte palauttaa. Sä voit pitää ne, helpompikin, ettei tartte hilujen kanssa pelata.”

Tomi otti pussin ja rahan ja olisi halunnut väittää vastaan vaihtorahojen pitämisen suhteen, mutta antoi olla. ”Okei, mä meen nyt sinne kauppaan ja sä voit odottaa täällä, tai sit jos noi tulee tänne tai jotain, niin voit sä lähteä kotiinkin. Jos sua ei näy tässä parkkipaikalla niin mä tuon ne tavarat suoraan teille. Eihän se matkassa tee käytännössä yhtään ylimääräistä.”

Miska näytti tavattoman kiitolliselta, kuin hädin tuskin uskoisi, että joku näki sellaisen vaivan hänen takiaan. Kuin siinä muka mitään vaivaa olisi edes ollut. 

”Kiitti oikeesti tosi paljon. Mä…” Lauseen loppu haipui ilmaan Miskan yrittäessä kalastaa sille loppua.

”Ei mitään. Pikku juttu se mulle on.”

”Mut silti.”

Tomi hymyili ja kääntyi takaisin kaupan oven suuntaan. Kävellessään hän laittoi setelin taskuunsa ja muovipussin mummon kangaskassin sisään.

Tytöt olivat lähteneet, mutta veljekset istuivat edelleen paikoillaan ja loivat Tomiin kummeksuvan katseen. Aikaisemmasta tuttavallisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Tomi vastasi katseeseen kylmästi ja olisi vain kävellyt ohi sanomatta mitään, ellei Joni olisi aloittanut: ”Hei älä viiti! Sä vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, miten sä muka oot ton kaveri?”

”Siks nyt ainakin, että Miska on paljon parempi tyyppi kuin näköjään teistä kumpikaan”, Tomi vastasi ja astui sisään kauppaan ennen kuin kumpikaan veljeksistä ehti keksiä mitään purevaa heitettäväksi takaisin. Tomi ei noin yleisesti ottaen pitänyt riitelystä, mutta jos nuo kaksi – tai kukaan muukaan – kiusasi Miskaa, ei hänen kärsivällisyytensä kyllä riittäisi.

Kommentoinnin tärkeydestä

Syy siihen, miksi halusin julkaista tämän tarinan netissä, on että saisin lukea kommentteja, nähdä lukijoiden reaktioita samaa tahtia kuin tarina etenee. Edelliseen novelliin kun muistaakseni tuli aina vähintään yksi komentti osaa kohti. Tähän meneessä kommentteja on kuitenkin tullut niin harvoin, että jos sama vauhti jatkuu, en näe nettijulkaisusta olevan itselleni niin paljon hyötyä, että jaksaisin jatkaa. Muutama on sentään jaksanut klikkailla pikakomentteja, mikä on mukavaa sekin, mutta ei kuitenkaan sama asia kuin sanallinen kommentti. Tuntuu kivalta, että sentään pari tyyppiä on jollain lailla reagoinut tekstiin, mutta kommentteja kaipailisin.

Ja ihan pienetkin kommentit tekisivät tästä julkaisemisesta mielekkäämpää. Onhan huolella muotoiltu kritiikki tietysti toivottavaa ja minulle hyödyllistä, mutta ihan parin sanan reaktiotkin on sellaisia, joilla tämä tarina jatkaisi kulkuaan. Kiitokset anonyymille, joka laittoi ensimmäisen blogin puolelle tulleen kommentin, eilen illalla olin jo melko varma, että nyt taidan lopettaa, mutta tänään olikin sinun kommenttisi odottamassa.

Tällä tarinallahan on myös demissä keskustelu, johon päivitän aina linkin uuteen osaan, ja sinne saa myös kommentoida, jos se tuntuu blogiin kommentoimista mukavammalta: Demi.fi keskustelu täällä

Ajattelinpa nyt jakaa nämä ajatukset, sillä eikös kommunikaatio olekin kaiken a ja o. Nyt ei siis ole kyse siitä, että haluaisin lopettaa kirjoittamisen, koska ei ole lukijoita, vaan siitä, etten näe syytä julkaista jo kirjoitettua tekstiä, jos siihen ei kukaan tunnu oikein reagoivan. Mikäli kommentteja ei tule siinä määrin, että julkaisuinto pysyisi yllä, vetäytyisin työstämään tekstiäni omiin oloihini ja omaksi huvikseni. 

Tämä nyt näin tiedoksi.

KOI #9

Miska ei taaskaan tuntunut osaavan tehdä oikein mitään. Levottomuus hiipi hänen ylitseen, vaikkei sille oikein järkevää syytä voinut löytää. Harvoin hänen tunteissaan mitään järkeä olikaan. Kai häntä jännitti, mitä tapahtuisi nyt, mitä siitä seuraisi, että Tomi tiesi. Siinä sykki osittain hyvääkin jännitystä, sillä jonkin täytyi nyt olla toisin. Ja olihan hän edellisenä päivänä aivan oikeasti tuntenut olonsa paremmaksi, kuin pitkiin aikoihin, se oli totta ja hän uskalsi olla jopa toiveikas.

Samalla häntä vaivasivat kaikki ne puolittaiset ajatukset ja ahdistukset, jotka olivat pakottaneet hänet olemaan hiljaa siihenkin asti. Häpeä edelleen kutitteli sieltä, missä Miska kuvitteli omistavansa jonkinlaista ylpeyttä ja häntä pelotti, että tunnustuksen tähden hänen ja Tomin välit menisivät aivan oudoiksi. Tomi saisi hänestä ja hänen valituksistaan vielä tarpeekseen. Ei Miskakaan olisi useimmiten jaksanut kuunnella itseään, mutta hänellä vain ei ollut vapautta ottaa ja lähteä. Tai olisi ehkä ollutkin, mutta sitä hän ei halunnut juuri silloin ajatella.

Hän olisi halunnut tehdä jotakin, mutta mikään ei tuntunut kiinnostavalta. Mihinkään ei ollut sopivaa energiaa tai tarpeeksi keskittymiskykyä juuri sillä hetkellä. Se oli inhottava tunne, ei silloin olisi oikein edes osannut olla.

Hän lähes hätkähti kännykän surahtaessa pöydällä. Tomi kyseli tekstiviestillä hänen kuulumisiaan ja vieläkö Miskan huoneessa oli pleikkari, jota voisi kokeilla. Miska ohitti viestin ensimmäisen osan ja tyytyi vastaamaan, että pelikone oli täydessä toimintakunnossa ja Tomi oli ihan tervetullut pelaamaan. Hän lisäsi vielä huoneensa olevan sellaisen sekasotkun vallassa, että menisi hetki saada se ensin ihmisasutusta muistuttavaan kuntoon. Totta kai Tomi vakuutti, ettei hänen takiaan mitään siivota tarvitsisi, mutta ehdotti tulevansa vaikka parin tunnin päästä. Se sopi Miskalle ihan hyvin. Hänen huoneensa ei ollut aivan niin sekaisin kuin hän antoi ymmärtää, mutta jonkin tekosyyn hän tarvitsi saadakseen aikaan valmistautua ihan henkisellä tasolla siihen, että pitäisi olla taas jonkun seurassa. Hän useimmiten tarvitsi valmistautumisaikaa silloinkin, kun kyseessä oli joku, josta hän todella piti. Hän vain oli tällainen.

Täytyi huonetta silti vähän järjestelläkin. Yhdellä seinustalla oli vanha kahdenistuttava sohva, jonka olivat valloittaneet vaatteet. Sohvaa vastapäätä oli televisio, joka sekään ei ollut kovinkaan uusi, sen alaosassa oli jopa luukku VHS-kaseteille. Ihan tarpeeksi hyvä se silti oli Miskan käyttöön ja useimmitenhan telkkaria tulikin katsottua olohuoneessa, jossa oli paljon hienompi vastaanotin. Miskan telkkarin välittömässä läheisyydessä oli pleikkari, joka täytyi kaivaa esiin pölyn joukosta. Sama oli tehtävä myös niille peleille, joita kyseinen laite kykeni pyörittämään. Miskaa ei ollut pitkiin aikoihin kiinnostanut niin paljon, että olisi viitsinyt pelailla joskus jo puhki pelattuja pelejä saati sitten ostaa uudempia. Sellaiset olisivat vaatineet jo uudemman koneenkin.

Huoneen siistimiseen ei kulunut läheskään kahta tuntia ja Miskaa alkoi kaduttaa, että hän oli halunnut näin paljon aikaa. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen, josta näki hyvin pihatielle. Levottomuus kupli ihon alla eikä Miska keksinyt mitään hyväksyttävää keinoa päästää se ulos. Vaikka hän olisikin halunnut käyttää sitä ensin mieleen tulevaa tapaa, ei hänellä olisi ollut kunnolla aikaa. Täytyi saada keskittyä kunnolla ja olla rauhassa, jälkeenpäinkin olisi ollut ikävä joutua puhumaan jonkun kanssa. Huono idea se oli muutenkin. Sen viimeisenkin mattopuukon hän oli heittänyt pois, vaikka olisihan talosta tietenkin teräviä esineitä löytynyt. Mutta ei, ei nyt.

Jonkin aikaa tyhjänpanttina istuskeltuaan Miska huomasi katseensa kiinnittyneen kynäpurkkiin, johon oli myös työnnetty harppi. Harpeissa oli terävät metallipiikit. Hän oli muutamaan kertaan pistänyt sillä piikillä ihan vahingossa sormeen, kaivaessaan penaalista kynää. Nyt hänen ajatuksensa kiertyivät ihan liian tiukaksi kippuraksi piikin ja sen kylmän metallin ympärille, esine ei tahtonut jättää häntä rauhaan ollenkaan. Hassua, ei hän ollut ennen ajatellut harppiaan tässä yhteydessä. Tai ei se oikeastaan ollut yhtään hassua.

Miska nousi pöytänsä äärestä ja käveli ulos huoneestaan. Hän vaelteli talossa oikeastaan päämäärättömästi. Isä ja äiti olivat molemmat jossain ulkona. Puutarhaa laittelemassa varmaan, isä oli kylvänyt herneitäkin tänä vuonna. Huoneet olivat autioita ja hiljaisia, joskus niissä oli ollut meteliä ihan vaikka muille jakaa, kun Miskan isosiskot olivat vielä asuneet kotona ja varsinkin silloin, kun he kaikki olivat olleet pienempiä. Siinä ei tahtonut talon tila enää riittääkään. Miskasta oli pienenä ollut aivan ihmeellistä ajatella, että jollakulla ei ollut lainkaan sisaruksia. Niin kuin Tomilla. Hän ei ollut meinannut aluksi edes uskoa, oli vain nauranut, kun Tomi kertoi olevansa ainoa lapsi. Siitäkin oli niin pitkä aika.

Miska löysi itsensä lopulta keittiöstä. Ruokapöydän päähän kerääntyi aina korkea pinkka lehtiä ja kaikenlaista pikkutavaraa. Ajattelematta asiaa sen kummemmin Miska poimi vahakankaalta kumilenkin ja laittoi sen ranteeseensa. Hän palasi omaan huoneeseensa kuin peläten jonkun tulevan sisään ja näkevän hänet. Siinä oli taas typerä asia pelättäväksi.

Hän istuutui takaisin kirjoituspöydän ääreen, venytteli kumilenkkiä hetken kuin tutkien sitä. Kumilenkki antoi käsille jotain tekemistä, ehkä hänen pitäisi hankkia itselleen jonkinlainen stressilelu, jota saisi puristella tai venytellä tällaisina päivinä. Sitten hän venytti lenkkiä vähän lisää ja antoi sen napsahtaa iholleen. Hän venytti lenkin uudelleen, ehkä vielä hieman äskeistä kauemmaksi ja päästi irti. Lenkki puraisi ihoon äkäisesti, mutta siitä ei jäisi arpia, joten sen oli oltava parempi ja hyväksyttävämpi juttu kuin se toinen vaihtoehto. Se vei hänen ajatuksensa muualle, sitoi kiinni nykyhetkeen. Hän jatkoi kuminauhan venyttelyä ja napsauttelua, hän melkein unohti ajankulunkin siinä samassa. Ranteen iho muuttui punoittavaksi ja kuumottavaksi.

Avoimen ikkunan kautta kuului pyörän rapinaa hiekkaa vasten. Miska säpsähti ja ponnahti ylös. Miten hän oli näin voinut antaa ajan lipsua käistään? Hän kiirehti ulos huoneestaan ehtiäkseen Tomia vastaan ovelle, ettei se joutuisi häntä sen enempää etsiskelemään.

Miska ehti tilavaan eteiseen juuri samaan aikaan, kun Tomi tuli sisään. Potkien kengät jalastaan Tomi tervehti häntä iloiseen sävyyn kuten aina, mutta jotain jännitettä tunnelmassa oli. Kai se oli vain odotettavissa sen jälkeen, mitä Miska oli sanonut. Tomi katsoi häntä kuin peläten hänen hajoavan, eikä se tarkemmin ajatellen niin absurdi huolenaihe ollutkaan. Jonkin aikaa tunnelma tuntui kiusalliselta, mitä olisi oikeastaan pitänyt sanoa? Tomikin vaikutti siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotain, kenties yritti muotoilla jotakin ajatusta tai punnita sanoako ollenkaan. Sitten hänen katseensa tavoitti Miskan ranteessa yhä olevan kumilenkin.

Hemmetti. Miska oli tosiaankin ihan sekaisin sinä päivänä. Totta kai hän oli tarkoittanut ottaa lenkin pois, senhän olisi voinut nähdä vaikka äitikin ja ihmetellä kalpealta iholta helposti erotettavissa olevaa punoitusta. Vaikka ei punoitus olisi lenkin lähdettyä sen nopeammin haihtunut, mutta ainakaan syy ei olisi ollut niin ilmeinen. Mitä hän äidille olisi keksinyt selittää? Tomille ei tarvinnut selittää mitään, se osasi jo itsekin vetää johtopäätökset. Otti se päähän siitä huolimatta. Tuntui jotenkin sanojensa pyörtämiseltä, että Miska oli eilen sanonut pärjäävänsä vallan hyvin ja jo tänään väite oli menettänyt paikkansapitävyyden. Eilen se oli ollut vielä ihan totta, mutta jotenkin Miskaa silti hävetti, ettei totuus pysynyt sanoissa tämän kauempaa.

Hän otti lenkin ranteestaan ja sinkautti sen huolimattomasti toiselle puolelle huonetta. Jonnekin se suhahti ja saattaisi mennä vuosia ennen kuin kukaan näkisi sitä seuraavan kerran. Yhtä kumilenkkiä ei kukaan kaivannut kuitenkaan.

”Haluutko pelata jotain rallipeliä?” Miska kysyi vieden molemmat kätensä selän taakse. Sitten hän nolostui vähän lisää. ”Tai oikeestaan pakkokin, kun ne muut pelit ei enää toimi kunnolla.”

Tomi vastasi, että kilpa-ajoja hän olisi varmaan muutenkin toivonut. Miskan huoneen puolella Tomi oli vaitonainen ja vastasi Miskan kysymyksiin, ettei hänellä oikeastaan ollut väliä, mikä peli koneeseen laitettaisiin. Jokin hänen mieltään vaivasi ja Miskan olisi tehnyt mieli taas pyytää anteeksi sitä, että oli antanut omatkin huolensa hänelle, mutta jotenkin se olisi tuntunut vallitsevassa hiljaisuudessa liian sopimattomalta.

Pleikkari surahti käyntiin ja peli alkoi pyöriä. Miska tuli istumaan Tomin viereen sohvalle ja ojensi hänellekin ohjaimen. Ajokin valitsemisen ja sen sellaisten sijaan Tomi kuitenkin jäi vain hetkeksi tuijottamaan ohjaintaan ja sitten kääntyi Miskan puoleen.

”Mä sitä vaan tässä, että… maailma ois tosi tyhjä ilman sua.”

Puristava tunne kietoutui Miskan ympärille. Jossain syvällä se tuntui hyvältäkin, mutta enimmäkseen hän olisi taas halunnut pyytää anteeksi. Hän ei heti osannut sanoa mitään.

Tomi säästi hänet vastaamiselta tarjoamalla selityksen puhuen peliohjaimen suuntaan: ”Mä näin viimeyönä sellaista unta. Siis että sä olit kuollu. Se vaan säikäytti mut vähän pahasti ja mä olin hirveen iloinen, kun se olikin pelkkää unta ja siitä pystyi heräämään. Ja siis… että niin, sellasta.”

”Mä oon pahoillani, et mä…”

”Ei tartte. Mut kai sä oikeesti kerrot mulle sitten, jos sä et oo ookoo?” Tomi keskeytti ja hipaisi viileällä sormella Miskan rannetta, jonka väri oli jo tosin ehtinyt muuttua takaisin normaaliksi.

”Joo. Mä vaan… tänään vaan mä olin jotenkin hermostunut… ja noin.”

Tomi taputti häntä olkapäälle. ”Kun sä oot ihan oikeesti mulle tosi tärkeä, ja kenet mä sitten rökittäisin kilpa-ajossa, jos sä et ois pelaamassa mun kanssa?”

Viimeistä osaa siivitti kevennykseksi tarkoitettu huumori, joka sai Miskankin naurahtamaan. Pelkkä vilkaisukin Tomiin tosin kertoi, ettei ajatus ollut hänelle millään lailla pelkkä vitsi, vaikka hän sen sellaiseksi äänenpainoin maalasikin. Miskan oli vaikea nähdä syytä, mikä teki hänestä noin suuren pelon ja huolen arvoisen, mutta pakko hänen oli uskoa sellaisen olemassaoloon.

Tomi valitsi itselleen auton ja jäi odottamaan Miskan tekevän samoin. Kumpikaan ei ollut pelannut tätä peliä pitkään aikaan ja kummankin taidot olivat pahasti ruosteessa.

KOI #8

Uni sijoittui jonkinlaiseen omituiseen junaan, jonka vaunut olivat enemminkin kuin pitkiä ja kapeita taloja, nitisivät liitoksistaan junan syöksyessä eteenpäin. Lattioita peittivät nuhjuiset matot, joissakin vaunuissa oljet, ja kaikkialla leijui sakea hämärä. Siellä täällä seinien laudoituksen välistä tunkeutui sisään valonsäteitä. Juna kulki hurjaa vauhtia, eikä Tomi oikeastaan tiennyt, minne se oli matkalla. Hänen kanssaan junassa olivat hänen vanhempansa ja jokunen koulukaveri, mutta tutkiessaan junaa Tomi sai vaellella yksikseen. Hän vain tiesi matkakumppaneidensa olemassaolon. He olivat kai kaikki muuttamassa jonnekin. Tomi ei ollut iloinen muutosta, hän olisi mieluummin jäänyt pois junasta ja mennyt kotiin, mutta hänellä oli sellainen aavistus, ettei kotia enää ollut. Kummassakaan päässä matkaa ei ollut jäljellä tuttua ja turvallista paikkaa, johon olisi voinut palata. Hänelle oli vakuutettu, että tämä oli positiivinen ja pakollinen tapahtuma.

Hän oli viimeisessä vaunussa ja katseli sen ovelta, miten maailma vilisti hänen ohitseen valtavalla vauhdilla. Hän ei ehtinyt edes kunnolla erottaa maiseman yksityiskohtia, tai sitten sellaisia ei unessa vain ollut. Hänen luokseen tuli konduktööri, tai jokin sellainen, tuntematon mies univormussa. Hänellä oli kalpeat, lähes piirteettömät kasvot, hänessä oli jotain lintumaista. Hän sanoi tuovansa huonoja uutisia; Miska ei ollut junassa, koska hän oli kuollut.

Kaikki muuttui kylmäksi. Mutta olihan Tomi sen jo tiennyt. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä? Nyt hänen ylleen laskeutui rautainen varmuus, jäinen, puristava tunne siitä, että hänellä ei enää ollut parasta ystävää. Ja se suru, jota hän koki junan lonksuttaessa eteenpäin, oli hirvittävän käytännöllistä, hän yhtäkkiä tajusi. Hänen mielessään vilisi toinen toisen perään asioita, joita hän ei voisi enää ikinä tehdä, kun Miskaa ei enää ollut. Lukuisia asioita, joista hän ei voisi enää kertoa tälle, ei jakaa kokemuksia tämän kanssa. Kaikki tuntui hirvittävän konkreettiselta, se oli murskata hänet, huoneiden hämäryys oli muuttunut tukahduttavaksi pimeydeksi.

Hän ei koskaan saisi antaa Miskalle syntymäpäivälahjaa, jonka oli ollut oltava mahdollisimman hieno, koska tänä vuonna Miska olisi tullut täysi-ikäiseksi. Sen merkkipaalun kunniaksi Tomi oli suunnitellut kai jotain erikoista tapaa juhlia päivää, mutta sen sijaan hän olisikin katsomassa, kun hänen paras ystävänsä laskettiin arkun sisällä maahan. Kuva hautajaisista piirtyi hänen ympärilleen niin elävänä, että juna ja ohi kiitävä maisema olivat unohtua kokonaan. Se oli kuin elokuvan kohtaus, kaikilla mustat vaatteet ja samaan sävyyn sateenvarjot, tietenkin kirkkomaalla sataisi, eikö hautajaisissa aina satanut? Elokuvissa se oli niin. Mutta se tuntui todelliselta, se tuntui samalta kuin muisto.

Se oli kammottavan surullista, mutta Tomihan tiesi uutisen jo. Olisikin voinut edes kääriytyä kieltämiseen, tuntea epäuskoa uutisten kuulemisesta, mutta nyt ne olivat vain kylmää faktaa. Se oli muistiin piirtynyt, horjumaton tieto. Ehdotonta. Niin kuin kuolemakin.

Tomi avasi silmänsä hämärässä huoneessa, jonka seinää peitti kukkatapetti ja jossa tikitti kello kummallisen lohduttavasti. Hän tuijotti eteensä tuntien yhä surun rautakahleen puristamassa rintakehäänsä. Häntä vaivasi edelleen varmuus siitä, että hän oli kuullut jo hyvän aikaa sitten Miskan kuolemasta, se ei tuntunut edes mitenkään uudelta asialta. Mutta nyt oli yö ja hän oli juuri herännyt. Hän oli nähnyt unta. Se oli ollut unta, olihan? Tomi nousi istumaan sängylle herättääkseen itsensä entistä paremmin, tehdäkseen selvemmäksi eron todellisuuden ja unen välille. Suru-uutinen oli ollut osa unta ja Miskalla ei oikeasti ollut hätää, niinhän? Tietenkään ei. Tai sekin oli tietysti kiistanalaista oliko hänellä hätää vai ei, Tomin mieleen palautui edellisen päivän keskustelu. Mutta fyysisesti Miska oli kunnossa, eikö niin? Tomi oli nähnyt unta.

Hän oli nähnyt unta. Pelkkää unta.

Toisteltuaan lauseen tarpeeksi monta kertaa mielessään ja järkeiltyään useaan kertaan uniuutisen mahdottomaksi, Tomi alkoi uskoa, että oli todella vain nähnyt painajaista. Hänen koko olemukseensa levisi sellainen helpotuksen tunne, ettei hän muistanut sellaista ennen tunteneensa. Silti jossain sen helpotuksen nurkissa nakersi unesta jäänyt tunnelma, jota huoneen hämäryys jollain tavalla korosti – kuin ei oltaisi oltu edes oikeassa maailmassa vielä vaan jossain valvetta edeltävässä vaiheessa. Pimeässä tuttukin huone saattoi näyttää pelottavalta ja se sama vaikutus sai hänet yhä tuntemaan olonsa kammottavan yksinäiseksi ja yleisesti ottaen kurjaksi. Hän räpsäytti yöpöydällä nököttävän lampun päälle.

Kellertävässä valossa hän näki lampun vierellä makaavan kännykkänsä. Hän poimi sen käteensä ja… mitä? Mitä hän sillä oikein kuvitteli tekevänsä? Hän oli jo saanut itsensä uskomaan vähintäänkin järjen tasolla, että Miska oli elossa, mutta hänen olisi silti tehnyt mieli soittaa tälle. Tai edes lähettää tekstiviesti. Ihan vain ottaa yhteyttä varmistaakseen, että Miska vain oli edelleen olemassa. Niin hän olisi halunnut tehdä, mutta mitä ihmettä hän olisi edes sanonut?

Kännykän kello näytti suunnilleen kolmea. Ei sellaiseen aikaan voinut ketään häiritä tällaisen asian takia. Alkoi tuntua jotenkin nololta olla näin pahasti järkyttynyt yhden unen vuoksi. Ei Tomi ollut enää pikkulapsi, jonka oli juostava hakemaan lohtua muilta pahan unen jälkeen. Hän laski puhelimen takaisin yöpöydälle, sammutti valon ja käänsi kylkeä. Milloin hän oli viimeksi nähnyt unen, joka olisi tuntunut yhtä todelliselta? Ei ainakaan moniin, moniin vuosiin.

Nukahtaminen ei tuntunut houkuttelevalta, mutta toisaalta ei tähän aikaa voinut oikein ylöskään nousta. Väsymys alkoi palata saadessaan tilaa pois hiipuvilta painajaisen nostattamilta tunteilta. Lopulta Tomi onnistuikin nukahtamaan uudelleen. Painajainen ei enää onneksi palannut, vaikka muistiin se takertui liiankin eläväisenä.