KOI #14

Tomi polki kaupalle päin äkäisin liikkein. Hän oli kiukkuinen vain itselleen ja jo toista päivää. Hän ei voinut tajuta, miten oli saattanut unohtaa, että Miskalla oli ihossaan arpia, joita hän tuskin haluaisi esitellä yleisesti, mikä pakotti jättämään uimiseen laskuista. Kuinka sellaisen asian saattoi edes unohtaa? Typerää, typerää, typerää. Polkupyöräänsä hän polki kuin sen polkimet olisivat yksin syyllisiä sellaiseen naurettavaan virheeseen ja se sai hänet tuntemaan olonsa vähän paremmaksi.

Tomi saapui perille ja parkkeeratessaan pyöräänsä telineeseen hän huomasi Ellin, joka oli nähtävästi seisoskellut kaupan kulmalla ja kiirehti nyt häntä kohti. Tomi ei oikeastaan ilahtunut tytön näkemistä, sillä tämähän ainakin jossain määrin kuului Jonin ja Laurin porukkaan, vaikka eihän Elli ollutkaan itse sanonut tai tehnyt mitään, mistä Tomin pitäisi olla hänelle vihainen. Tyttö hymyili säteilevästi lähestyessään mustat hiukset auringossa kiiltäen kuin negatiivi enkelin sädekehästä.

“Hei!” tyttö huikkasi ottaen muutaman juoksuaskeleenkin, ettei Tomi vain ehtisi karata. “Mä toivoinkin, et sä tulisit. Tai joku kätevä tyyppi. Sä ainakin näytät siltä, et sä varmaan osaat laittaa pyöränketjut takaisin paikoilleen. Osaat sä?”

Tyttö lisäsi hymyynsä ripauksen avuttomuutta.

“Joo. Osaan mä”, Tomi vastasi hieman varautuneesti, mutta Ellin ystävällisyys sai hänet arvelemaan, ettei tyttö ehkä varsinaisesti kuulunutkaan poikien kanssa samaan ryhmään tai ainakaan ollut samanlainen kuin he. 

“No mut tosi hyvä juttu! Mun pyörä on tässä. Viitsisitkö sä mitenkään?”

“Voinhan mä.”

Tomi kumartui näpräämään Ellin osoittamaa pyörää tytön katsoessa häntä vahvasti meikatut silmät levällään.

“Kuule, mä ymmärrän kyllä, et sua ei ehkä erityisemmin kiinnostais auttaa mua. Mut mä halusinkin sanoa sulle vielä, että mä oon pahoillani Jonin ja Laurin käytöksestä, se on musta tosi tyhmää se mitä ne tekee.” 

“Mut sä kuitenkin kuljet niitten kanssa samassa porukassa?” Tomi kysyi, vaikkei häntä sillä hetkellä niin kovasti kiinnostanutkaan.

“Mmm, täällä ei kauheesti oo valinnanvaraa. Kaikki koulukaverit on kesäisin ties missä ja naapuruston oman ikäiset on enimmäkseen toopeja. Ylitylsää. Täytyy sitä nyt jonkun kanssa kuitenkin aikaa tappaa ja Joni ja Laurikin on loppujen lopuks ihan viihdyttäviä silloin kun ne ei käyttäydy kuin idiootit.”

Tomi suoristautui. Hän oli saanut ketjut paikoilleen ja pyyhki käsiään farkkuihin.

“Onhan täällä Miskakin ja mä oon tän kesän täällä…” Tomi huomautti. Tyttö nauroi ja hymyili hänelle hurmaavasti.

“Ei millään pahalla”, Elli nauroi mitä herttaisimmin, “mut en mä kyllä teitä pöljiä mitään pitempiä aikoja jaksais.”

Tomi huomasi olevansa lievästi loukkaantunut, vaikka eihän hän alunperinkään ollut kaivannut Ellin hyväksyntää tai tämän kaveruutta. Lisäksi tyttö puhui sellaisella äänensävyllä, että haukkumasanakin muuttui aivan neutraaliksi eikä hän selvästikään tarkoittanut sitä loukkaukseksi. Mutta täytyi sen nyt vähän harmittaa, jos noin suoraan sanottiin, ettei hänen ja hänen parhaan kaverinsa seuraa kestettäisi.

“Jaa, miten niin?”

“Älä nyt ota tätä väärin, sä vaikutat ihan hyvältä tyypiltä, ei siinä mitään, mut ehkä vähän tylsältä, sellanen vanhempien kultapoju ja silleen. Ei, ei, mä oon varma, et sä oot helvetin luotettava ja ystävällinen, ja sehän tuli jo todistettua kun sä korjasit mun pyörän, todellakin soittaisin sulle, jos tarvitsisin jonkun, jonka olkaa vasten itkeä tai jonkun korjaamaan jotain. Mut mä en itke kauheen usein ja monet asiat mä osaan korjata itekin. Mut mul on ihan hemmetin lyhyt attention span, kato girls just wanna have fun ja silleen. Sä ja Miska ootte kumpikin tosi söpöjä ja kaikkee, mut mä varmaan kuitenkin tylsistysin teidän kanssa ja tuntisin itteni muutenkin ylimääräiseksi, eli loppujen lopuks mun täytyy vaan tyytyä nuijaan ja tosinuijaan, kun niiltä nyt ainakin saa hyvät naurut aina sillon tällön. Ja onneks Jenna on kans täältäpäin, se on ihan kiva. Toivottavasti et pahastunut, mä en oikeesti haluu loukata tai mitään, mut sähän kysyit.”

Tytön nopeatempoinen puhe ja selvästi loppuun asti hiotut perustelut jättivät Tomin sanattomaksi. Elli hymyili hänelle aurinkoisesti ja vähän anteeksipyytäväksi, mihin Tomi vaistomaisesti vastasi omalla hämmentyneellä hymyllään. Hymyllä, jonka perässä oli kysymysmerkki.

“Okei…” Tomi sai vain vastatuksi. Elli taputti häntä olalle kuin hyväkäytöksistä koiraa.

“Joo, mut mulla ei ihan oikeesti oo mitään sua vastaan. Eikä Miskaa. Noi kaks on idootteja, ja mä oon pahoillani.” Hetken Ellin kasvoilla viipyi aivan vakava ja vilpitön ilme.

“No, ethän sä niiden käytöksestä oo vastuussa.”

Elli huokaisi. Hän palautti kasvoilleen hymyn, joka vaikutti hieman liioitellulta ja päälle liimatulta. 

“En kai, mut silti. Kiitti hei tuhannesti noiden ketjujen laittamisesta, mä arvostan sitä todella!” 

Elli kietoi kätensä Tomin ympärille halaten häntä pikaisesti mutta lujasti. Ele sai pojan hämmentymään entisestään ja hän taputti kömpelösti tytön selkää ennen kuin tämä vetäytyi jälleen kauemmaksi.

“Mut nyt mun pitää mennä. Nähään!” Elli huikkasi irrottaessaan pyöränsä telineestä ja nousi sen satulaan.

Tyttö lähti pyöräilemään sille pyörätielle, joka kulki kaupan oven edestä ja hänen perässään seuratessaan Tomi näki Jonin ja Laurin seisoskelevan vähän matkan päässä ovesta. Veljekset ohittaessaan Elli irrotti toisen kätensä ohjaustangosta näyttääkseen heille keskisormea. Tomia se huvitti, mutta niin ilmeisesti veljeksiäkin, sillä nämä nauroivat äänekkäästi ja huusivat Ellin perään jotain sen tasoista kuin “rakkaudesta se hevonenkin potkii” ja muuta typerää. 

Tomi ohitti heidät sanomatta mitään. Häntä ei huvittanut haastaa riitaa eivätkä pojatkaan  kiinnittäneet häneen muuta huomiota kuin muutaman vilkaisun silmäkulmasta. Astuessaan ovesta sisään kaupan viileyteen Tomi kuuli heidän tirskuvan, se oli tukahdutettua naurua, joka yrityksistä huolimatta onnistui karkaamaan ulos. Se teki Tomin olon epämukavaksi, mutta hän esitti, ettei ollut kuullutkaan. Helpompaa niin.

Hän otti pinosta ostoskorin ja alkoi keräillä mummon pyytämiä tavaroita siihen. Ainakin hän oli saanut muuta ajateltavaa oman typeryytensä tilalle. Ellin puhetulva pilkkoutui osiin hänen mielessään ja jäi hiertämään kuin hiekanjyvät. Tylsä? Osasi Tomikin tehdä typeryyksiä, sen tähdenhän hän oli mummolaankin joutunut. Ja tarvitsiko sitä muka edes jatkuvasti tehdä mitään villiä elääkseen elämäänsä niin sanotusti täysillä? Hän lohduttautui sillä, että ehkä Elli oli kuitenkin niin erilaista ihmistyyppiä, että heidän ei varmaan ollut tarkoituskaan tulla miksikään sydänystäviksi. Siinä Elli saattoi olla oikeassa ja hän sai ajatella Tomista mitä halusi, ei sillä ollut väliä.

Tomi joutui palaamaan mietteistään nykyhetkeen, kun kaupan työvaatteisiin pukeutunut pyöreäkasvoinen, nuori nainen tuli puhumaan hänelle.

“Kuule sulla on vähän jotain ylimääräistä selässä”, nainen sanoi hämmästyneelle pojalle ja nykäisi sitten hänen t-paitansa selkämyksestä teipillä kiinnitetyn lapun.

“Oho, katos”, Tomi sanoi ja otti lapun. “Kiitti, kun sanoit.”

“Eipä mitään”, nainen vastasi hymyillen asiakaspalvelijan hymyä ja lähti jatkamaan töitään.

Lappuun oli kirjoitettu: “moi oon homo :)” ja pilan heikko taso ja omaperäisyyden puute tekivät paljon kipeämpää kuin loukkaukseksi tarkoitettu teksti. 

Kukaan muu ei olisi voinut kiinnittää sitä hänen selkäänsä kuin Elli ja Tomi tunsi olonsa äkkiä suorastaan petetyksi. Hän oli tavallaan pitänyt Ellistä eroista huolimatta, hän oli mielessään antanut tälle anteeksi Jonin ja Laurin porukkaan kuulumisen, hän oli korjannut tytön pyörän ketjut! Tarkemmin ajatellen sekin oli varmaan ollut pelkkää huijausta ja keino päästä juttusille Tomin kanssa. Poikien nauruntyrskähdykset ovella kävivät nyt myös paremmin järkeen. Joskin oli aikamoinen pettymys, että tämä oli heistä niin huvittavaa. Tomi ryttäsi lapun ja laittoi sen taskuunsa heittääkseen sen myöhemmin roskiin. Olisi tuntunut ikävältä aiheuttaa sellaistakaan lisätyötä ystävälliselle naiselle, joka oli lapusta huomauttanut. 

Tomi olisi halunnut kiehua kiukusta, tuntea energisoivaa vihaa, mutta löysi itsestään vain surullista pettymystä. Homottelu oli hänen mielestään huono loukkaus, mutta niin kuin lahjojenkin kanssa, myös tässä ajatus oli tärkein ja Tomille kyllä välittyi, missä hengessä viesti oli hänen selkäänsä teipattu. Häntä harmitti, että häntä oli ollut niin helppo vedättää. Hän oli uskonut, kun Elli oli sanonut olevansa pahoillaan.

Hänen saatuaan ostokset tehtyä kaupan pihalla ei enää näkynyt yhtään nuorta.