KOI #7

Peikkometsästä pääsi oikaisemaan Tomin mummolaan aavistuksen lyhempää reittiä kuin kiertämällä Miskan talon kautta. Kävellessä tuntui hyvältä olla hiljaa. Samalla niin kovin pitkään mukana leijunut yksinäisyyden tunne oli hellittänyt otettaan. Oli jälleen olemassa hiljaisuutta, jossa saattoi tuntea olonsa rennoksi, turvalliseksi. Miska ei ollut edes tajunnut kaipaavansa juuri tuota nimenomaista tunnetta, mutta sen takaisin saaminen oli parhaita tunteita ihan liian pitkään aikaan. Toiseen suuntaan kulkiessa tuntunut väkinäisyys ja vierauden tunne olivat haipuneet vaitiolon joukosta, melkein kokonaan. Ehkä hän oli säikäyttänyt Tomin ja sitä myöten itsensäkin ulos ajan pystyttämistä rajoista.

Myös ahdistus oli liuennut huomattavasti ohuemmaksi. Kertomisen suunnittelusta aiheutuneet paineet olivat jättäneet suuren kiven muotoisen aukon rintaan; siinä kohtaa oli tyhjää tilaa, mutta ainakaan se ei ollut täyttynyt kivulla. Oudoltahan se tuntui – että jonkun kanssa ei enää tarvinnut käyttää energiaansa salailuun – mutta kai se oli muutos parempaan suuntaan. Olihan? Samalla se oli myös pelottavaa. Salailu oli ollut hänen suojansa ja siitä hän oli nyt Tomin kohdalla luopunut, ainakin näin suuressa määrin. Se oli pelottavaa, vaikka kyllähän hän Tomiin luotti eikä uskonut tämän tekevän tiedolla mitään, mistä Miskalle olisi vahinkoa. Kuitenkin.

Kyllä häntä edelleen arvelutti. Ja omatunto soimasi vielä siitäkin, että hän oli kasannut jotain tällaista toisen harteille, mutta… kai oli vain pakko uskoa, että ratkaisu oli oikea. Tomi vilkaisi häntä silloin tällöin kuin peläten Miskan särkyvän tai haihtuvan kuin sadun haltian ja se tuntui samaan aikaan sekä jotenkin todella hyvältä, että melkein kiusalliselta. Välillä Tomi rikkoi hiljaisuuden muistuttaakseen, että koska vaan sai kääntyä hänen puoleensa, aivan milloin tahansa. Huolenpito lämmitti, mutta samalla tuon tyytyväisyyden huomannut ilkeä ääni kuiski, kuinka se oli aina tiennyt Miskan vain nauttivan huomiosta. Ei hän olisi mitään huolenpitoa ansainnut. Laiska, heikko idiootti, huomion perässä juokija, yrittäisit edes.

Tomin mummola ei ollut ehtinyt paljoakaan muuttua sitten Miskan edellisen käynnin, josta toki siitäkin oli ihan reilusti aikaa. Puuvaja seisoi päärakennusta vastapäätä ovi apposen auki ja pihaa koristi kaksi kukkapenkkiä. Niistä toinen näytti siistiltä ja juuri laitetulta ja toinenkin näytti olevan hyvässä vauhdissa kohti uutta ilmettä. Värikkäät orvokit heiluttelivat terälehtiään kevyessä tuulessa ympärillään monia muita kukkasia, joita Miska ei tuntenut.

Tomi suuntasi avoimelle puuvajan ovelle päin Miskan seuratessa. ”Miisu tykkää leikkiä tuolla vajassa, siks toi ovikin on auki”, Tomi selitti ja kutsui pikkukissaa.

Hetkessä pentu ilmestyi kurkistamaan korkean kynnyksen takaa ja Tomi pyydysti sen syliinsä. Ensin kissa protestoi ylös nostamista, mutta hyväksyi sitten kohtalonsa. Miska silitti sen pehmoista, keltaisen ja mustan kirjavaa turkkia. Kissanpennut olivat yksiä niistä harvoista valopilkuista, joita tässä maailmassa oli, se täytyi myöntää.

Tomi istuutui vajan kynnykselle ja viittasi Miskaa tekemään samoin. Siihen mahtui juuri ja juuri kaksi istumaan. Miisu tassutteli hetken Tomin polvien päällä ja hyppäsi sitten alas. Tomi poimi maasta irtonaisen, notkean pajunoksan ja alkoi sen kanssa leikittää pentua, joka hyökkäili puisen saaliinsa kimppuun suurella innolla. Siltä pikku otukselta ei ainakaan energiaa puuttunut. Se oli vielä ihan pieni, eikä sen maailmassa ollut mitään pahaa olemassakaan. Ainakaan enää nyt, kun se oli saanut uuden perheen Tomin mummolasta.

”Muistatko, kun me löydettiin se yksi kissanpentu sieltä Mäntylän suulista?” Tomi kysyi. Ehkä hän halusi muistuttaa Miskallekin, etteivät asiat olleet aina olleet huonosti. Tai sitten hän vain halusi viritellä keskustelua ja Miskan ajatusmaailma pyöri ihan liiaksi hänen itsensä ympärillä.

”Joo. Eihän se paljoa tätä isompi ollut sekään.”

Pentu oli joutunut tyhjillään olevaan viljasäiliöön ja liukunut putkeen, jonka kautta vilja olisi laskettu ulos säiliöstä, jos sitä olisi siellä ollut. Miska ja Tomi olivat kulkeneet siitä ohi ja kuulleet sydäntä särkevän maukumisen. Se oli ollut jo niitä kesiä, jolloin Tomi oli vieraillut enää vain satunnaisesti.

”Nii-in, pikku raukka. Ja sit kun se Mäntylän ukko tuli siihen huutamaan, että mitäs täällä toisten nurkissa hiippaillaan!”

”Sen puolustukseks voi kyllä sanoa, et jotkuthan oli just hiljattain rikkoneet niiden ulkorakennuksista ikkunoita ja sen sellaista”, Miska totesi.

”Ai niin olikin. Saatiinko niitä muuten koskaan kiinni?”

”En mä ainakaan muista. Mut se kissa on vissiin Mäntylässä vieläkin. Joskus nähnyt sen niin eipä se enää mikään raukka ole.”

”Ja samaa voi sanoa tästä meidän Miisustakin”, Tomi sanoi ja poimi pennun uudelleen syliinsä. ”Niin, ei oo mikään raukkaparka meidän Miisu, eihän”, poika höpötti kissalle siten kuin pienille eläimille noin yleisesti puhuttiin.

Kissa laittoi molemmat käpälänsä Tomin naamalle ja yritti työntyä kauemmas. Tomi päästi pettyneen äännähdyksen ja laski pennun polviensa päälle. Siitä otus tassutteli Miskan syliin ja hetken asiaa pohdittuaan ja sopivaa kulmaa hakien kävi makuulle.

”Jaa, se tykkää susta enemmän”, Tomi totesi huvittuneena. Miska puolestaan mietti, oliko typerää olla näin iloinen siitä, että kissanpentu oli todennut hänet sopivaksi nukkuma-alustaksi. Eläinten hyväksyntä oli vain jotain, mistä tuli kovin hyvä mieli. Hän silitteli kissaa varoen ja katseli, miten pikkuiset kyljet kohoilivat hengityksen tahtiin. Viimeisiäkin ahdistuksen rippeitä valui hänestä pois ja mieli alkoi tajuta, kuinka väsynyt hän oikeastaan olikaan. Tunnekuohut veivät yllättävän paljon energiaa.

Kynnys oli hyvin epämukava istuinpaikka ja takapuoli alkoi nopeasti puutua. Miskan ei kuitenkaan hiukkaakaan tehnyt mieli siirtyä tai edes liikahtaa, ettei olisi häirinnyt torkkuvaa kissanpentua. Tomi vaihtoi asentoaan ja oikoi jalkojaan, mutta ei hänkään mihinkään lähtenyt. Ei myöskään puhunut mitään pitkään aikaan. Kissa nukkui äärettömän tyytyväisen näköisenä, olisi ehkä kehrännytkin, jos olisi sen taidon ehtinyt oppia.

”Hei kuule”, Tomi sanoi kuulostaen jälleen vakavalta. ”Osaatko sä yhtään sanoa, miten mä voisin parhaiten auttaa sua? Kun mä en yhtään tiedä…”

”En mä tiedä… ehkä mä vaan tartten jonkun pitämässä mun jalat maassa, kun mä alan kuvitella kaiken vaikeemmaks kun se onkaan. Ehkä mä vaan tarvitsen kaveria.”

”No siitä sä voit olla varma, et mä oon aina käytettävissä.”

Miskasta tuntui, että Tomi olisi toivonut voivansa tehdä vielä jotain enemmän. Hän ei halunnut ystävänsä huolehtivan liiaksi, sillä siihen ei ollut aihetta. Ei juuri silloin.

”Kiitti. Ja hei, mä oon oikeestaan ihan ookoo. Mä tunnen itseni paljon normaalimmaksi just nyt, kuin moneen kuukauteen.” Se oli totta. Kaverin kanssa jutustelu, kissanpentu sylissä… se sai Miskan melkein unohtamaan alakuloisuuden ja ahdistuksen, sen sellaiset asiat. Hän oli myös onnistunut jälleen pysymään erossa terävistä esineistä, eikä Tomin oikeastaan tarvinnut tietää, miten vähän aikaa hänen viimeisimmästä lipsahduksestaan oli.

Tomi katsoi häneen hymyillen hieman, vaikka samalla kasvoilta edelleen paistoi huolta ja monia siihen sekoittuvia tunteita. Tomilla oli aina ollut ilmaisuvoimaiset kasvot, erityisesti silmät antoivat helposti ilmi, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen oli aina ollut miltei mahdotonta peitellä tunteitaan ja ehkä hän ei edes halunnut.

”Se on hyvä sitten”, Tomi sanoi. Miisu venytteli ja painoi päänsä vielä vähän paremmin Miskaa vasten. ”Kato nyt, Miisukin tahtoo, et sulla on kaikki hyvin, senkin mielestä sä oot hieno tyyppi.”

”Hieno kissanpeti”, Miska korjasi naurahtaen.

”No mut eiks se oo paras kehu, minkä kissalta voi saada?”

Ehkä se olikin.

KOI #6

Peikkometsä näytti samalla kertaa äärettömän tutulta ja jotenkin erilaiselta. Tietenkin yhtenä selkeänä erona oli puron ylittävä uusi silta. Varmaan metsä muutenkin ehti muuttua niin monien vuosien vieriessä ohi. Tomista se näytti pienemmältä ja vaikka hän ei olisi sitä halunnut myöntää, se näytti myös tylsemmältä. Eihän todellisuus tietysti mitenkään edes voinut vetää vertoja mielikuvalle, jossa muiston päälle oli satanut valtavasti kultaisia mielikuvia. Lapsena tämä paikka oli toiminut näyttämönä ties kuinka monille erilaisille leikeille ja niiden myötä se oli muuttunut aina erilaiseksi aivan omaksi maailmakseen, jonka saattoi nähdä vain lapsen silmin ja jolla ei ollut arkisessa todellisuudessa sijaa. Osa noista kuvitelluista maisemista oli taatusti vaikuttanut myös muistoon. Mutta silti paikka oli sama vanha Peikkometsä.

Totuttuaan siihen, että muistikuva ei aivan vastannutkaan todellisuutta, Tomi ei kyennyt estämään kasvoilleen leviävää hymyää. Hän asteli sillan yli ja sammalmättäiden poikki kallioille, jotka olivat joskus kohonneet suuren vuoren seinämänä, mutta nyt olivat kutistuneet, kokonaisuudessaan tuskin kolmea metriä korkeampaan yllättävän loivaan nousuun. Tomi etsi kallion syrjästä halkeaman ja kumarruttuaan tarkastelemaan sitä naurahti iloisesti.

”Kato, täällä on vieläkin näitä kiviä ja käpyjä.” Kävyt olivat hyvää vahtia maatumassa, mutta pikkukivet ainakin erottuivat muun roskan joukosta.

Miskakin tuli vilkaisemaan. ”Katsos vaan. Ei oo tainnu peikoille kelvata meidän lahjat.”

”Tai sit kävyt ja kivet on niille vähän kun viinit on meille ja ne vaan paranee vanhetessaan.”

”Voi olla.”

Tomi kierteli hetken ajan sinne tänne palauttaen mieleensä koko paikan. Eihän alue kovin laaja ollutkaan, mutta lapsen mielikuvitukselle siinä oli ollut aivan tarpeeksi materiaalia. Eräässä kohdassa seisoi joukko kuusia lähellä toisiaan sellaisessa lähes rinkimäisessä muodostelmassa, että siitä oli helposti tullut maja. Joitain seinän rakennukseen käytettyjä naruja roikkui edelleen puiden oksilta. Miska oli aina keksinyt parhaat jutut. Koulussa ja toisinaan ihan muutenkin vain hän oli ollut jo pienenä varovainen muiden seurassa ja tuskin sanonut sanaakaan, jos ei ollut välttämättä tarvinnut, mutta näissä metsissä hän oli uppoutunut mielikuvitusmaailmoihin ja antanut Tomin seurata mukana. Tavallaan se oli saanut Tomin tuntemaan itsensä vähän erikoiseksikin. Edes muille kavereille, joita joukkoon oli vuosien varrella kuulunut, Miska ei ollut hänen huomioidensa mukaan näyttänyt todellista luonnettaan samalla tavalla kuin Tomille.

Seuraavaksi Tomi tajusi Miskan olleen kovin hiljaa koko ajan. Nyt vilkaistessaan ystävänsä suuntaan hän ehti nähdä tämän vakavan ilmeen ja ei mihinkään suunnatun katseen juuri ennen kuin ne katosivat pakotetun hymyn alle Miskan huomatessa Tomin katsovan. Hymy oli vain pikainen, mutta jätti silti kasvoille tekaistun tyytyväisyyden naamion. Hartioiden asento ja tapa, jolla Miska puri huultaan, paljastivat kuitenkin, että jokin hänen mieltään vaivasi. Huoli palasi takaisin Tomin mieleen. Ei olisi pitänyt antaa jonkin maisemien ihastelun viedä huomiota muualle ensinkään. 

”Hei, onks sulla kaikki ok?” Tomi kysyi alkaen tosissaan pelätä jonkin tärkeän menneen häneltä ohi. Tai sitten hän oli menettänyt erityisen asemansa, eikä Miska tuntenut enää oloaan luontevaksi hänen seurassaan. Hän ei olisi halunnut edes ajatella, että Miskasta olisi tullut hänelle yhtä vieras kuin Peikkometsästä. Vain joillakin tutuilla kaiuilla korostettuna.

Miska hätkähti kysymystä ja hänen kasvoillaan vaihtelivat ilmeet kuin hänen automaattinen reaktionsa olisi ollut väittää kaiken olevan hyvin, olisi vain sivuuttanut asian olankohautuksella. Se maski sai kuitenkin väistyä, ei kai valehtelemisessa olisi ollut ideaa. Totuuden sanominen vaikutti kuitenkin hänelle hirvittävän vaikealta, mutta siinä vaiheessa valehtelukaan ei enää olisi edes tullut kysymykseen, Tomi oli jo huomannut hänen epäröintinsä. Nyt Tomia alkoi jo suorastaan pelottaa. Kyse ei selvästi ollut pelkästään siitä, että he olisivat Miskan kanssa ajautuneet niin erilleen, ettei puhuminen enää onnistunut, mitään niin yksinkertaista se ei voinut olla.

”Hei, kyllä sä voit mulle kertoa”, Tomi rohkaisi. Miska ei katsonut silmiin.

Miska perääntyi takaisin sillalle ja istuutui sille. Hän suuntasi katseensa uoman pohjalla virtaavaan parinkymmenen sentin syvyiseen veteen. Tomi istuutui hänen viereensä vastausta odottaen. Miska veti syvään henkeä.

”Mä en oo kertonut tästä kenellekään, mut mun oli kyllä tarkoitus. Mä meinasin muutenkin kertoa tänään, mut sit mä en halunnutkaan pilata tätä päivää ja aattelin, et ehkä joskus myöhemmin, mut kun sä kysyit erikseen, niin en mä, en mä halua suoraan valehdellakaan. Ja oli mun tarkoitus sanoa jotain jo paljon aikaisemminkin, varmaan, mut mä en jotenkin halunnu huolestuttaa sua tai ketään muutakaan ja pitkän aikaa mä uskottelin itsellenikin, et ei se ollu mitään ja mä vaan kuvittelen ja suurentelen kaikkea ja sitten kun tuli selväks, et on se jotain… sit sillä ei oikeestaan tuntunut olevan edes väliä.” 

Miska puhui yhteen menoon kuin peläten tauon vievän häneltä rohkeuden jatkaa ja jaaritteli kuin toivoen siten voivansa välttää varsinaisen asian. Siinä vaiheessa hän näytti jo lähes pelokkaalta ja Tomin huoli paisui sekin kuin hyökyaalto, joka ulapalla näyttää mitättömältä, mutta matalampiin vesiin tultaessa paljastuu massiiviseksi. Hän saattoi vain odottaa nähdäkseen, miten kovaa tämä aalto iskisi perille ehtiessään.

”Ei se mitään, pääasia, et sä nyt kerrot.”

”Se on sitten sen verran iso juttu, et jos sä mieluummin pysyt ulkona tästä etkä haluu kuulla, niin ei se mitään.” Miska näytti itsekin tietävän, ettei Tomi sellaiseen tarjoukseen tarttuisi. Kukapa olisi?

”Tietysti mä haluun tietää.”

Miskan kasvoilla käväisi pieni hymy, joka ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti, se oli pelkkä tapa vastata ilman sanoja. Hetken hän oli hiljaa ennen kuin jatkoi: ”Muistat sä, kun mä olin viime maaliskuussa jonkin aikaa pois koulusta?”

”Muistan.”

”En mä missään kuumeessa ollut tai mitään. Sähän tiedät sen, missä mun kämppä oli, kun mä asuin vähän aikaa yksin? Ja siitä läheltä kulkee se joki?” 

”Joo..?” 

”Mä olin yks yö kävelemässä siellä kaupungilla ja mä… putosin sieltä sillalta ja melkein hukuin.”

Tomin lävitse humahti kylmyys. Mieli tyhjeni sanoista ihan kokonaan, taisi hän jonkun kirosanan epäuskoisena saada sanotuksi. Hän yritti hakea katsekontaktia, mutta Miska vältteli hänen silmiään edelleen. Miskan sanat eivät tahtoneet mahtua hänen ymmärrykseensä. Vielä vähemmän hän ymmärsi, miksi Miskan oli sellaista asiaa niin vaikea kertoa. Olihan sellainen taatusti traumaattinen kokemus, mutta Miskan kasvoilta paistoi lähes suoranaista häpeää. Syyllisyyttä? Miksi? 

”Siinä lähellä sattui onneks olemaan jotain porukkaa ja ilmeisesti yks niistä näki mut ja sai mut ongittua pois ja viel palautettua elävien kirjoihin. Mulla ei siitä kauheesti omia muistikuvia oo, mut silleen siinä kuulemma kävi.”

”Mut sä selvisit siitä hengissä ja se on pääasia, eiks niin?” Luojan tähden, Tomi alkoi hetki hetkeltä konkreettisemmin tajuta, miten lähellä hän oli ollut menettää parhaan ystävänsä. Eikä hän ollut edes tiennyt. Hän ei ollut edes tiennyt! Hän oli  elänyt tyytyväisenä omaa elämäänsä sillä välin, kun hänen paras ystävänsä oli ollut vähällä menettää henkensä.

”Se ei vielä ollut se koko juttu”, Miska sanoi peittäen hetkeksi kasvonsa käsiin ja vieden sitten sormet hiusten läpi. ”Mun vanhemmat sai kyllä kuulla, että mulle kävi jotain, vaikka mä pystyinkin niille vähättelemään sitä, kun ne eivät olleet silloin paikalla, se hyvä puoli tollasenkin matkan päässä asumisesta on. Mut tää on se, mistä ei oikeesti tiedä kukaan muu. Mä putosin sieltä sillalta tahallani.”

Se oli hetki, jolloin Tomi tunsi todella jääneensä jäähileisen hyökyaallon alle. Miten niin tahallaan? Ei Miska voinut tarkoittaa… ei se voinut… Vastauksen viipyessä Miska nosti vihdoin katseensa arasti Tomiin. Hänestä näki, miten paljon Tomin vastaus häntä pelotti. Kuin Tomi voisi olla vihainen siitä, mitä Miska oli tehnyt? Haukkua häntä siitä hyvästä? Silläkö tavalla Miska itse itsestään ajatteli? Voi taivas. Voi hyvä luoja. Miten… Ei… Mitä sellaiseen saattoi sanoa? Metsä tuntui jotenkin venyvän hänen ympärillään, ohenevan ja puristuvan takaisin ympärille tukahduttavana.

Tomi kiersi kätensä Miskan ympärille ja veti tämän itseään vasten. Ensin varovaisemmin, sitten rutistaen yhä tiukemmin kuin ei koskaan aikoisi päästää irti, kuin haluten fyysisesti todeta Miskan olevan yhä siinä. Hän ei saanut muodostettua yhtäkään sanaa, ei niin pian kuin olisi tarvinnut, joten se sai nyt käydä vastauksesta. Ei mennyt kauaa kun Miska puristi takaisin aivan yhtä lujaa. Tomin mieli alkoi käydä läpi esimerkkejä maailmasta ilman Miskaa ja miten Tomi oli ollut huono ystävä, liian kiireinen huomatakseen edes jotakin näin suurta ja vakavaa. Ei ollut hänen ansiotaan, että Miska hengitti yhä. Miksei hän ollut huomannut? Miten kukaan ei ollut huomannut? Miten?

”Miten… millainen olo sulla on nyt?” Tomi kysyi päästämättä irti. Hänen äänensä tuli ulos tukahtuneena.

”Parempi kuin silloin… mut… mul on silti päiviä, millon mä en yhtään tykkäis olla olemassa”, Miska vastasi hänen olkapäätään vasten. Hän värisi.

”Ootsä ees harkinnu mennä puhumaan jonkun ammattilaisen kanssa?” Kun Miska pysyi välttelevästi vaiti, Tomi jatkoi: ”Mut sä tiedät, et sä voit millon vaan soittaa mulle tai lähettää tekstiviestin, eiks vaan? Vaikka keskellä yötä. Mä laitan yöks mun soittoäänen ja viestin äänen niin kovalle, et varmaan herään, ja sun ei tartte tuntea mitään huonoo omatuntoa vaikka herättäisitki. Kai sä tajuut, et sä oot mulle helvetin tärkee, vaikka viimeaikoina ei ookaan ehkä… Mä haluun tietää, jos sulla on jokin huonosti ja mä haluun auttaa jos mä vaan mitenkään voin.”

Miska ynähti myöntävästi ja Tomi alkoi käsittää, että hän itki. Oikeastaan oli kyyneleitä hänen omissakin silmissään.

”Miks sä hyppäsit sieltä?”

Miska vetäytyi irti halauksesta ja pyyhki silmiään. Vaati useamman yrityksen, ennen kuin hän sai sanottua: ”Musta vaan joskus tuntuu, et kaikki on niin vaikeeta ja jotenkin… niin ku elämä ois jotenkin liian liukasta, et mä en vaan saa siitä kiinni ja se vaan luisuu mun ohi ja… Oikeestaan mä en ees aikonut tehdä sitä siinä vaiheessa, kun lähdin ulos. Mua vaan ahdisti sinä iltana tavallistakin enemmän, joku ihan tyhmä juttu, ja mä aattelin, et jos käveleminen kaupungilla auttais ja mä tulin siihen sillalle. Kun mä katsoin sinne jokeen mä vaan ajattelin, että se ois se helpoin reitti ja yhtäkkiä se ajatus vaan vahvistui ja lopulta mä en keksinyt, miks mä en kiipeis siitä kaiteen yli… tai kyllähän mä tiesin, että se satuttais useampaakin ihmistä, mikä aikaisemmin riitti syyksi olla toteuttamatta mitään mut sinä yönä mä olin vaan… mä olin vaan niin väsynyt ja mä en enää jaksanut välittää, musta vaan… mä en…”

Miskan sanat alkoivat katkeilla katseen muuttuessa yhä enemmän sellaiseksi kuin kauniin metsän sijasta hän näkisi edessään maaliskuisen joen tumman veden. Tomi arveli muiston palaavan liiankin elävänä ystävänsä mieleen, hän laittoi käden tämän olalle rauhoittelevasti.

”Onks susta jo kauan tuntunut sellaiselta?”

Miska kohautti hartioitaan. ”En mä tiedä. Joskus lukion alussa se kai kunnolla alkoi.”

”Anna anteeks, mun ois pitänyt huomata.”

Miska vilkaisi Tomia melkein yllättyneenä. ”Mähän nimenomaan tein parhaani, et sä et ois huomannut. Tai kukaan muukaan.”

”Mut tästä lähtien sä kerrot mulle, vai mitä?”

Miska nyökkäsi ja ripaus jännittyneisyyttä valui hänestä pois. Hetken ajan ihmisäänet eivät rikkoneet metsän rauhaa.

”Sä et sit oo kertonut sun vanhemmillekaan?” Tomi lopulta kysyi.

”En. Ne luulee, et se oli vaan onnettomuus”, Miska sanoi äänessään nyt enemmän väsymystä kuin kipua tai ahdistusta, ”tai sen jutun jälkeen ne kyllä käytännössä vaati, et mä tuun asumaan takas tänne, ne kai kuitenkin säikähti aika pahasti, vaikka mä uskottelin niille, ettei se tilanne edes ollut niin vakava. Ja mä en vaan haluais niiden saavan tietää. Se tuntuis hirveen… kiittämättömältä ja ne varmaan syyttäis itseään, enkä mä sitä halua. Mä luulen et siitä tulis vaan turhaa sotkua.”

Tomi ainakin uskoi ymmärtävänsä. Jos hän olisi ollut samassa tilanteessa, ei hänkään olisi halunnut huolestuttaa ja satuttaa vanhempiaan, niin kauan kuin sen saattoi välttääkin. Samalla häntä pelotti, ettei hän osaisi yksin auttaa Miskaa tarpeeksi. ”Ootko sä varma, että sä pärjäät? Mä on tietysti sun tukena ja teen kaiken, minkä voin, mut mä en… mä en ees kuunnellu kunnolla psykan tunneilla, mä en tiedä…”

”Ei se mitään”, Miska aloitti ja pysähtyi hetkeksi miettimään sanoja. ”Sen jälkeen, kun mä huomasin olevani yhä elossa, mä olin oikeesti hirveen iloinen siitä ja mua suoraan sanoen pelotti helvetisti, et mitä jos mä oisin onnistunut. Siinä mä huomasin, et en mä oikeesti tahdo lopettaa mun elämää. Suurimman osan ajasta toi on, mitä mä ajattelen, mut sit joskus on päiviä, joiden tähden mä en ihan kauheesti luota itseeni ja siihen, et mä muistan sen aina, ja just nyt mä vaan tarvitsen jonkun, joka muistuttaa mua siitä ja pitää mun jalat maassa. Mä tarviin jonkun muistuttamaan, et asiat selviää ja elämä on silti sen arvoista ja…” Miska melkein lopetti puheen siihen, mutta lisäsi kuitenkin ääni hiipuen: ”et mäkin oon sen arvoinen.”

”Totta kai sä oot sen arvoinen!” Tomi ei edes osannut sanoa mitään muuta. Hän olisi halunnut saada kerrottua Miskalle kaikki ne syyt, miksi tämä oli mahtava tyyppi ja kuinka kovasti hän tästä välitti ja halusi tälle onnellisuutta, mutta ei saanut sanoja kiinni ja päätyi vain tuijottamaan ystäväänsä jonkinlaisessa shokissa. Sekin tosin riitti tuomaan uuden kyynelryöpyn Miskan silmiin, mutta sen lomasta kuulsi myös jonkinlainen hymy, joka katosi pian.

Seurasi jälleen hiljaisuus. Miskalla ei näyttänyt olevan enää lisättävää ja Tomilta puuttuivat sanat.

”Mä olin sitten tosissani siitä, et sä voit lähettää viestiä milloin vaan”, Tomi lopulta muistutti painokkaasti. Hän tiesi, ettei Miska pitänyt erityisemmin puhelimessa puhumisesta, joten kaikkein todennäköisimmin hän kirjoittaisi tekstiviestin. ”Mä pidän puhelinta mukana. Eikä tartte olla kyse mistään vakavastakaan, musta on kiva jutella sun kanssa ihan muutenkin vaan. Mut jos on jotain vakavampaa, niin sit ainakin ilmotat mulle, eiks niin?”

”Joo. Kiitti.”

”Ei tartte mitään erikseen kiittää. Onks sulla vielä mielessä jotain, mistä sä haluut puhua?”

Miska avasi suunsa kuin vastatakseen kieltävästi, mutta muisti sitten jotain. Hetken hän näytti punnitsevan, mainitsisiko asian vai ei. Lopulta hän päätyi kohottamaan paitansa helmaa paljastaen kyljistään rivin arpia. Tomista tuntui, kuin sydän olisi painut kasaan jälleen kerran.

”Mä oon viillellyt vaan kylkiin ja reisiin”, Miska sanoi laskien paidan alas ja jälleen katsomatta Tomiin, ”et mä voisin silti pitää t-paitaa, eikä ois kesälläkään niin epäilyttävää.”

Tomi laittoi toisen käsivartensa Miskan hartioille, painoi hänet jonkinlaiseen puolihalaukseen lohduttaakseen fyysisellä läsnäololla sanojen puuttuessa.

”En mä ees tiedä, miks mä oon tällainen”, Miska sanoi hiljaa. ”Mul on asiat suurimmaksi osaksi niin hyvin ja silti mä oon tällainen. Ja kun monella muulla on niin paljon huonommin ja silti…”

”Mä en psykasta tosiaan paljoa tiedä, mut mä oon silti varma, et ei sulla tartte ees olla mitään erityistä syytä. Ja sitä paitsi, onnettomuuksien vertailu on ihan yhtä tyhmää, kuin ois sanoa, et ei sais olla onnellinen sen tähden, et monella muulla on asiat paljon paremmin kuin itsellä.”

”Niin kai.”

Puhumattomuus täytti jälleen ilman. Tomia kylmäsi ja maailma tuntui juuri kääntyneen ylösalaisin. Kuin kaikki olisi jotenkin toisin, tai ainakin olisi pitänyt olla. Ympäröivä metsätilkku saattoi toimia niille tunteille sopivana kaikupohjana ollessaan samaan aikaan tuttu ja vieras. Samalla Tomin mielen alkoi vallata kasvava epävarmuus ja avuttomuus. Pitäisikö hänen sanoa vielä jotain? Oliko hän sanonut jo liikaakin? Mitä hänen kuului tehdä? Mutta sillä hetkellä hiljaisuus tuntui toimivan.

Pienen ikuisuuden kuluttua hän sanoi: ”Meidän mummolla on uus kissanpentu. Haluutko tulla katsomaan?”

”Kuulostaa hyvältä.”

KOI #5

Lintujen laulu kiiri sisään avoimesta ikkunasta Tomin syödessä aamiaistaan. Mummo istui keinutuolissa neuloen jotakin, lankoja kulki hänen sylistään lankakoriin niin paljon, että Tomi olisi jo pitkän aikaa sitten mennyt niiden kanssa sekaisin. Mummo oli tietysti jo pitkään ollut hereillä ja Tomikin oli yrittänyt herätä ainakin vähän aikaisemmin kuin normaalisti lomalla ollessaan. Tuntui jotenkin nololta nukkua lähelle puolta päivää, kun joku muu hääräsi talossa jo joskus viideltä. Sitä paitsi aamut olivat mukavia, ilma tuntui yön jäljiltä raikkaalta ja jokin siinä yleisessä kesäaamun tunnelmassa vain teki Tomin hyvin onnelliseksi siitä, että oli valveilla sen kokemassa.

Hän mietti, pitäisiköhän hänen heti tänään kysäistä, haluaisiko Miska lähteä sinne Peikkometsään, sää ainakin oli sopiva juuri sellaiseen. Miskaa oli ollut kiva nähdä ja hänkin oli vaikuttanut olevan ihan mielissään Tomin ilmaantumisesta, niin kuin Terhi oli arvellutkin. Samalla Tomista silti tuntui, ettei Miskan kanssa kaikki ollut ihan ennallaan. Ei kai voinut olettaakaan, sillä olihan heidän yhteydenpitonsa viime aikoina hiipunut aika paljonkin. Tomi vain ei ollut tainnut aiemmin edes tajuta, miten harvoin hän viimeisten… kuukausien – vähintäänkin – aikana oli Miskaa nähnyt. Ehkä hän oli pitänyt Miskaa jopa itsestään selvyytenä, he olivat olleet toistensa parhaat kaverit niin kauan, että sitä ajatteli heidän tietenkin aina olevankin, vaikka ei niin usein edes näkisi. Jokin Miskassa oli tänä aikana muuttunut, eikä Tomi tiennyt, mitä se oli. Mitä ikinä olikin, se sai epämukavan olon kietoutumaan hänen ympärilleen.

”Onpas täällä hiljaista”, mummo puolittain kuiskasi havahduttaen Tomin ajatuksistaan. ”Mitäs mietit?”

”Äh, en mitään.”

”Nukkuu silmät auki, niin vai?” Mummo hymähti. Hän oli hetken hiljaa, ennen kuin jatkoi: ”Kuule, minä tässä mietin, että viitsitikös sinä auttaa minua laittamaan nuo pihan kukkapenkit uusiksi? Kyyristely tekee niin pahaa vanhalle selälle, että kaikki nuo penkit on jo ihan villiintyneet.”

”Juu tietysti”, Tomi lupasi. Mummon vaikutti olevan hankalaa pyytää palvelusta, vaikka nimenomaan hänen avukseen Tomi oli lähetettykin.

”Sinä olet niin kiltti. Minun on pitkään tehnyt mieli siivota penkit ja laittaa uusia kukkasia siihen tilalle, mutta ei ole vaan saanut tehtyä, kun tämä selkä vaivaa. En minä muuten pyytäisi, vieraanahan sinä täällä olet, vaikka se sinun äitisi vähän muuta meinasikin. Jos sinulla on jotain muuta tekemistä, niin ei tällä mikään kiire ole.”

”Eipä mulla mitään ihmeellistä tekemistä ole, ihan hyvin voin niitä kukkapenkkejä laitella.” Tomi oli iloinen saadessaan olla hyödyksi, ei hänen aivan mummon siivellä tarvinnut täälläkään elää, joten hän ei oikein kehdannut olla suostumattakaan tai siirtää pyynnön toteuttamista myöhemmäksi. Miskaakaan tuskin haittaisi. Ehkä hänellälkin sitä paitsi oli jotain muuta tekemistä tälle päivälle. 

Tomi päätti tarttua toimeen heti saatuaan aamiaisen syödyksi. Mummo antoi hänelle ohjeita, mitä kasveja tuli varoa ja mitkä sai nyppiä pois surutta. Hän itse lähti Lassen kanssa ostamaan lisää kukkia, puheli iloiseen sävyyn orvokeista, joita oli pihalleen kaivannut. Kukkapenkit tosiaankin peittyivät monena vuonna siivoamatta jääneisiin kuivettuneisiin kasvinvarsiin ja jotkin kukat olivat lähteneet valloittamaan itselleen uutta elintilaa kuin pienet, kirkkaansävyiset diktaattorit.

Puoleen päivään mennessä ilma oli lämmennyt niin paljon, että paita kastui läpimäräksi hiestä. Tomi oli myös saanut aikaan ihan näkyvää tulosta ja sai mummoltaan kehuja. Mummo istui muovisessa pihatuolissa Miisu-pentu sylissään ja kukkia täyteen lastatut muovikassit maassa vieressään. Silloin tällöin hän vitsaili olevansa kuin mikäkin entisaikojen orjapiiskuri katsellessaan siinä vierestä kun toinen raatoi. Tomi ohitti sen nauramalla ja sanomalla, että täytyihän hänen jotain tehdä ruokansa eteen.

Pitäessään taukoa Tomi lähetti Miskalle tekstiviestin kysyen, tahtoiko hän huomenna lähteä näyttämään, miten sinne Peikkometsään päästiin. Olisi Tomi sinne varmaan itsekin osannut. Todellisuudessahan metsä oli lähinnä tekosyy nähdä uudestaan. 

* * *

Kännykkä surahti lyhyesti. Miska poimi sen kirjoituspöydältä ja luki Tomilta tulleen viestin: ”Mentäiskö vaikka huomenna katsomaan sitä Peikkometsää?”

Miska tuijotti hetken kännykän näyttöä kuin se voisi ottaa hänen senpäiväisen levottomuutensa pois. Sitten hän kirjoitti: ”Joo, mennään vaan. Mun pitäis muutenkin kertoo sulle yks juttu.”

Sitten hän tuijotti näyttöä vielä vähän lisää, pyyhki viimeisen lauseen pois ja lähetti viesti. Tomilta tuli nopeasti viesti, jossa ehdotti tulevansa Miskan luo joskus puolenpäiväin jälkeen. Se sopi Miskalle hyvin ja hän laski puhelimen käsistään varmaan kymmenettä kertaa sinä päivä tuntien syyllisyyden tai ehkä epäonnistumisen puristavan rintakehää.

Mitä enemmän hän oli asiaa ajatellut sitä varmempi hän oli, että Tomille pitäisi kertoa. Täytyi. Niin se varmasti olisi parasta. Mutta yhtään helpommaksi päätös ei varsinaista toteuttamista tehnyt. Miska oli ensin harkinnut pyytävänsä Tomin käymään, jotta olisi voinut kertoa kasvotusten. Sitten hän oli perääntynyt järkeillessään itselleen, että hän tuskin onnistuisi pakottamaan sanoja suustaan kasvotusten. Hän menisi lukkoon niin kuin aina, ei osaisi aloittaa, pieleen se menisi. Hetken hän oli harkinnut ihan jopa soittavansa Tomille, vaikka puhelut muutenkin hermostuttivat häntä. Hän oli tuijottanut ”soita”-nappulaa ihan liian suuren määrän aikaa. Edes tekstiviestiä hän ei ollut saanut muotoiltua. Se oli aina väärin. Se oli aina typerää. Hän oli kirjoittanut ties montako versiota sinä päivänä ja jokaisen niistä hän oli pyyhkinyt pois ennen kuin oli uskaltanut lähettää. Jokaisen pyyhityn viestin myötä kasvoi epäilys, olisiko hän koskaan tarpeeksi rohkea.

Ja mitä jos ei olisi? Ehkä olisi sittenkin ollut parempi antaa Tomin olla tietämättä hänen murheistaan. Tomilla oli niin paljon positiivista energiaa ja ruusuisia illuusioita, että tuntui melkein rikolliselta kaataa hänen niskaansa jotakin näin rumaa. Mutta se olisi tarkoittanut, että Miska jatkaisi aloittamaansa kehitystä irtaantuen taas ja yhä kauemmas Tomista ja kaikista muistakin ja sen polun pään hän uskoi näkevänsä liiankin selvästi. Se polku ei ollut kovin pitkä. Hän ei voinut… hän ei pystynyt… hänen täytyi saada elämäänsä joku, joka sekä tiesi että välitti, muuten hän ei kerta kaikkiaan pärjäisi. Muuten hän saisi ihan oikeasti heittää hyvästit minkäänlaiselle tulevaisuudelle. Itsekästä tai, niin se oli.

Hän otti kännykän jälleen käteensä mutta ei edes avannut viestinkirjoitustilaa. Sitten hän sysäsi puhelimen jälleen pois ja kertoi itselleen huomenna olevan aivan loistava tilaisuus. Ehkä hän keräisi rohkeutensa ja kertoi kasvotusten, niinhän se muutenkin olisi parasta. Tekstiviesti olisi ollut niin etäinen. Turha hänen oli itseään enää sinä päivänä kiusata.

Kello oli suunnilleen puolen yhden paikkeilla, kun Tomi saapui. Miska näki hänen tulonsa ikkunastaan ja meni vastaan pihalle. Pulssi oli vähän liian kiivas ollakseen normaali. Miska oli koko aamupäivän harjoitellut mielessään, mitä sanoisi ja nyt rintaa puristi jännitys, joka nousi aivan uusiin korkeuksiin hänen päästessään Tomin luo pihalle. Tämä tervehti häntä hymyillen ja Miskasta alkoi tuntua entistä syyllisemmältä ajatus synkkien asioiden kertomisesta. Ehkä sittenkin pitäisi miettiä vielä uudelleen…

”Me sit varmaan mennään”, Miska totesi. ”Sinnehän ei mikään pitkä matka ees oo.”

Peikkometsä oli paikka, jossa Miska edelleen kävi silloin tällöin ja erityisesti sellaisina hetkinä kun halusi todella olla rauhassa. Sinne oli hyvä paeta silloin, kun tunsi romahduksen hiipivän lähemmäs eikä halunnut ottaa riskiä, että vaikka äiti tulisi ovelle koputtelemaan kyselläkseen jotakin. Tuo nimenomainen metsän kohta oli myös hyvä paikka ihan muuten vain ajatella. Se oli täytetty niin monilla hyvillä muistoilla, että siellä oli helppo rauhoittua. Suurten puiden lomassa leijaili vielä rahtunen lapsuuden taianomaisuutta ja naiivia onnellisuutta. Se oli melkein kuin kokonaan toinen todellisuus.

Heidän kävellessään Tomi jutteli siitä, kuinka oli auttanut laittamaan uusiksi kukkapenkkejä. Ihan valmis ei työ kuulemma ollut, mutta melkein. Miska yritti kuunnella ja näyttää siltä kuin kuuntelisi, mutta hänen omat ajatuksensa olivat käymässä kovaäänisemmiksi kuin ääneen lausuttu puhe. Se oli inhottavaa ja usein aiheutti sen, ettei Miska muistanut käytyjä keskusteluja kovinkaan tarkkaan pulppuavan sisäisen monologinsa vuoksi. Juuri silloin hänen ajatuksensa lähes kirkuivat.

Hän yritti löytää keskustelusta sopivaa kohtaa aloittaa itse, mutta sitä ei tuntunut millään tulevan. Tomin lopettaessa jonkin oman juttunsa, Miskan sydän hypähti ja hän lähes tulkoon pidätti hengitystään hiljaisuudessa, miettien, miten pitkä tauko olisi paikallaan, ennen kuin jonkin iloisen aiheen perään saattoi tuoda vakavan. Hän odotti liian pitkään ja Tomi ehti asettaa hiljaisuuden täytteeksi uusia sanoja. Hiljaisuudet tuntuivat muutenkin jännitteisiltä, ei niiden olisi saanut antaa niin pitkäksi venyä, mutta Miska vain ei…

He tulivat siihen kohtaan, mistä joskus kauan sitten olivat määritelleet Peikkometsän alkavaksi. Ei siinä mitään sen suurempaa merkkiä ollut, mutta jonkinlaista takarajaa merkkaava matala kallio tuli näkyviin samoin kuin puro ja sen ylittävä silta, jonka kaide pisti maisemasta esiin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin ennenkin.

Tomi katseli ympärilleen silmät suurina ja selvästi nostalgian pyörteeseen uponneena. Eteenpäin jatkettaessa hänen päänsä kääntyili uteliaana puolelta toiselle ja muistot melkein kiilsivät silmistä. Nyt hiljaisuutta olisi ollut vaikka muille jakaa, mutta se hiljaisuus oli jo täytettyä. Ei siinä ollut sijaa Miskan typerille murheille ja itsekkäälle kaipaukselle. Miten hän oli voinut edes harkita tuovansa näin kammottavan muiston paikkaan, joka Tomille oli jonkinlainen muistoista rakennettu haavemaa? Ei se ollut millään tavalla reilua.

KOI #4

Päivä oli siihen mennessä lämpimimpiä ja kesäisimpiä. Jopa varjossa suuren trampoliinin päällä saattoi vihdoin todella nauttia lämmöstä, ei ollut myöskään tuulta, joka olisi saanut värisemään kylmästä. Miska makasi trampoliinilla edessään kirja, johon hän ei ollut ehkä alkujaankaan aikonut keskittyä. Hän vain halusi olla. Ei tehnyt mieli tehdä oikeastaan mitään muuta kuin maata paikallaan ja kuunnella ympärillä pörräävää kesää. Hänen oli myös siinä sivussa kuunneltava omia ajatuksiaan, jotka hän olisi halunnut sulkea pois, mutta ei pystynyt. Niiden ajatusten takia hänen olikin vaikea keskittyä lukemiseen tai mihinkään muuhunkaan. Kirja oli pelkkä tekosyy, sillä pelkkä makoileminen keskellä päivää aiheutti hänelle huonon omatunnon. Voisi hän yrittää edes näyttää siltä kuin tekisi jotakin, eläisi, olisi normaali.

Pihatieltä kuuluva rapina sai hänet nousemaan istumaan ja tiirailemaan kummastuneena äänen aiheuttajaa. Molemmat vanhemmat olivat kotona eikä hänelle ollut ainakaan kerrottu vieraista. Vatsaan kietoutui tiukka solmu hänen miettiessään sitä vaihtoehtoa, että joutuisi tervehtimään ja sosialisoimaan jonkun mahdollisesti äidin tuttavan kanssa. Äiti vieraili aina silloin tällöin naapureiden luona ja nämä tekivät samoin. Ei kuitenkaan niin usein, ettei äiti kyllästyisi varoittamaan häntä tulevista vieraista etukäteen.

Ajatukset ehtivät tuskin edes muodostua, kun Miska jo näki tulijan. Tomi sieltä pyöräili ja heilautti kättään iloisesti Miskan nähdessään. Miskan rintaan kerääntynyt jännitys suli pois tai ainakin lientyi huomattavasti. Ihmetys sen sijaan jäi. Mitä ihmettä Tomi täällä teki?

Tomi jätti pyöränsä talon seinustalle ja käveli trampoliinille.

”Moi, mites menee?” Tomi kysyi kuin missään ei olisi mitään kummallista.

”Moi vaan, eipä tässä mitään erikoista”, Miska vastasi ja viittasi Tomiakin nousemaan trampoliinille. Tämä potki kengät jaloistaan ja kiipesi Miskan seuraksi. Nyt Tomi myös näytti tajuavan Miskan ihmetyksen.

”Eiks sun äiti sanonu sulle mitään?” hän kysyi naurahtaen. ”Mä näin sen kaupassa ja se käski mun tulla käymään.”

”Ai, niinpä tietysti”, Miska totesi eikä ollut enää oikeastaan yllättynyt ollenkaan. Sitten hänen mieleensä pasahti, mitä todennäköisesti tarkoitti se, että Tomi oli ollut käynyt täällä kaupassa. ”Ootko sä pitemmänkin aikaa näillä nurkilla?”

Tomin kasvoilla häivähti jonkinlainen hymy, jonka hän kuitenkin saman tien sai piilotettua. ”Joo, koko kesän. Lähetin mä siitä sullekin viestiä.”

Nolostuksen aalto kuohahti kuumana Miskan ylitse ja hän selitti jotain lataamatta jääneestä akusta. Tottahan se olikin, että hänen kännykkänsä oli sähköä vailla, ties kauanko se oli ollut kuollut, kun Miska ei ollut vaivautunut lataamaan sitä. Ei häneen kukaan koskaan mitään yhteyttä ottanut, mikä oli säälittävää jo sinänsä. Toisekseen, jos joku häntä tavoittelikin, se oli todennäköisesti joku satunnainen soitto tuntemattomasta numerosta, ehkä joku kaupittelija vaikka Miska ei ihan täysi-ikäinenkään vielä ollut, ja sellaisiin hän ei halunnut vastata. Saapuva puhelu puolestaan vaati vastaamaan itsepintaisesti ja teki Miskan hermostuneeksi, mitä jos se sittenkin oli joku tärkeä, mitä jos sittenkin pitäisi vastata? Mutta ei hän vastannut ja syyllisyys jäi vielä jälkeenkin leijumaan ja oli vain jotenkin helpompaa vaikka sitten ladata akku  mahdollisimman harvoin. Ja nyt hän oli missannut jotain oikeasti olennaista hölmöytensä tähden.

”No ei se mitään. Mä jo luulin, et sä et enää tykkää musta”, Tomi sanoi ja väänsi kasvoilleen muka-surullisen ilmeen. Miska naurahti, kuten sellaiselle leikinlaskulle kuului. Häneen myös levisi jonkinlainen helpotus siitä, että sellainen vitsailu oli edelleen heidän välillään mahdollista.

”Mut ihan muutenko vaan päätit tulla kesäks tänne?”

Nyt oli Tomin vuoro näyttää nolostuneelta. Hän tosin väänsi senkin huumorin suuntaan, se toimi yleisesti ottaen melkein kaikkeen. ”Se oli oikeastaan äidin ja isän ajatus, periaatteessa tää oli niin kuin rangaistus. Vaikka musta täällä on kiva olla, mut ei sitä niille tarvii kertoa tai ne vielä keksii jotain muuta, mikä on oikeesti rangaistus.”

”Ai rangaistus mistä?”

Tomi harvoin teki mitään, mistä ansaitsi saada kurinpalautusta. Ehkä siksi hänen vanhempansa olivatkin niin herkkiä reagoimaan silloin, kun jotain tuollaista tapahtui.

”Sähän tiedät sen Nikon? Rantavuoren?” Tomi aloitti melkein vastentahtoisesti. ”Sillä oli synttärit tossa koulun loppumisen tienoilla ja se piti bileet, sehän täytti siis 18. Siinä päästiin toteamaan, että joukossa tosiaan tyhmyys tiivistyy ja me saatiin porukalla joku ihmeen idea ruveta häiriköimään niitä sen naapureita, ei nyt ihan selvin päinkään tietenkään oltu... Sehän asuu siis kerrostalossa ja siinä vieressä asuu joku vanhempi pariskunta, mitkä ei oo oikein väleissä Nikon kanssa. Me työnnettiin ensin jotain pöljiä kirjelappusia niiden postiluukusta sisään ja oltiin yleisesti ottaen idiootteja ja sitten me koristeltiin niiden ovi kaikenlaisilla ihme piirustuksilla. Ne naapurit sit ennen pitkää soitti poliisit ja mä oon taas niin ylpeä itsestäni, ettei mitään rajaa. Vanhemmat tietty oli ihan kauhuissaan ja totes, että kaupungissa kaverit on mulle huonoa seuraa ja lähetti mut tänne. Maaseudun rauhaan. Vähän viisastumaan.”

Miska naurahti ja hänen hymynsä oli pitkästä aikaa pakottamaton. Hän saattoi vain kuvitella, miten tolaltaan Tomin vanhemmat olivat olleet kuullessaan poikansa joutuneen poliisin kanssa tekemisiin. Sen oli täytynyt olla niille kova kokemus, toden totta.

”Älä naura, tää on vakavaa! Mä oon nuorisorikollinen!” Tomi sanoi, mutta nauroi itsekin.

”Eikös aina sanota, että nuorena täytyy hankkia kokemuksia?” Miska huomioi. ”Nyt voi jo varmaan sanoa, ettet sä oot heittänyt villejä nuoruusvuosias ihan hukkaan.”

”Niinpä! No huh, hyvä et tääkin asia nyt kääntyi hyväksi. Toivottavasti ne Nikon naapuritkin tajuaa tämän asian.”

”Ne saa olla ylpeitä saatuaan tarjottua arvokkaan kokemuksen nuorelle.”

”Sanos muuta. Mut niin, mitäs sulle kuuluu?”

”Ei tosiaan mitään ihmeellistä”, se oli vakiovastaus, ”kotona vaan oon ollu.”

Miskaa suorastaan yllätti, miten helppo oli jutellä Tomin kanssa niin kuin aina ennenkin. Hän oli mielessään kuvitellut sen vaikeammaksi, niin hänen ajatuksensa kai usein toimivatkin. Jutteleminen tuntui hyvältä ja lopulta varjot olivat siirtyneet jo hyvän matkaa, kasvaneet selvästi pituutta, ennen kuin Tomi huomasi, että hänen olisi varmaan lähdettävä takaisin mummonsa luo. Useimmiten Miska olisi ollut helpottunut päästessään eroon vieraasta – vaikka tämä olisi joku, josta hän kovasti piti, sosiaalisuus itsessään uuvutti häntä – mutta nyt hän huomasi toivovansa, että Tomi olisi viipynyt vielä hetken.

”Hei muuten”, Tomi vielä sanoi laitettuaan jo kengät jalkaan, ”onko se Peikkometsä vielä pystyssä?”

Peikkometsä oli paikka, jossa Tomi ja Miska olivat lapsina ahkerasti leikkineet. Se oli kaunis paikka, jossa mielikuvitus oli helppo päästää valloilleen. Peikkometsä oli poikien itsekeksimä nimi ja se tarkoitti vain varsin rajallista aluetta suuremman metsän sisällä, siellä puut kasvoivat aavistuksen harvemmassa ja pieni puro virtasi sen lävitse.

”Joo, on se. Se vanha kaareva silta sieltä kyllä lahosi, mut meidän isä teki siihen uuden. Se ei nyt oo kaareva, mut on se muuten melkein yhtä hyvä.”

”Sitä ois kiva käydä joskus katsomassa. Siitä on niin pitkä aika, etten mä taida ees muistaa, miten sinne mennään.”

”Ei sinne vaikee oo löytää, mä tuun joskus näyttämään.”

”Okei, kuulostaa hyvältä. Mut nyt mummo rupee varmaan kohta oikeesti ihmettelemään, missä mä viivyn. Mut nähdän.”

”Joo, nähdään”, Miska heilautti kättään Tomin lähtiessä hakemaan pyöräänsä. Pihatien hiekka rapisi taas Tomin polkiessa pois ja sitten olikin hiljaista.

Miskalla oli parempi olo kuin pitkään aikaan, hänen ihonsa alla virtasi uutta energiaa. Useimmin hänestä tuntui, ettei hän halunnut nähdä ketään, mutta parempi hänen olisi varmaan sittenkin ollut pakottaa itsensä muiden seuraan useammin. Hän oli tainnut pelätäkin Tomin kanssa juttelemista, pelännyt, ettei Tomi enää viihtyisi hänen kanssaan. Olisi saanut tarpeekseen siitä, ettei Miska nähnyt vaivaa ystävyyden ylläpitämiseen, ei koskaan lähettänyt tekstiviestiä tai mitään muutakaan kuin korkeintaan vastatakseen ja nähtävästi hän ei ollut enää pystynyt edes siihen. Miska oli liian omiin oloihinsa uppoutuva, hänet olisi ollut helppo unohtaa. Olisi ollut helppoa antaa vain ystävyyden kuihtua pois, sillä mikä Miskassa enää oli Tomin ajan arvoista? Sellaiset ajatukset olivat kasaantuneet jo ties monenko kuukauden ajan, mutta nyt ne oli yhdellä kertaa ainakin hyvin suuressa määrin osoitettu aiheettomiksi. Hänestä tuntui, että epäilys vielä palaisi samalla kun aivot ylianalysoivat jokaisen oman sanan typeräksi, mutta juuri sillä hetkellä hän todella uskoi, että Tomi sittenkin – jostain kumman syystä – piti hänestä edelleen.

Ja Miska halusi lähes epätoivoisesti palauttaa asiat siihen tilaan kuin ne olivat parhaimmillaan olleet. Tomi oli ollut hänen paras ystävänsä, jonka seurassa oleminen oli tuntunut melkein luonnollisemmalta kuin ilman häntä oleminen. Kesäisin varsinkin he olivat melkein asuneet toistensa luona, lapsina oli kaikki tietysti muutenkin ollut yksinkertaisempaa. Ne olivat olleet hyviä aikoja. Kesät olivat olleet aurinkoisia ja loputtomia.

Mutta ei sellaista ystävyyttä voinut palauttaa, ellei ollut rehellinen. Tuntui melkein valehtelemiselta pitää niinkin suurta asiaa toiselta ja varsinkin joltakulta, jota mielessään kutsui parhaaksi ystäväksi. Joskus hän oli uskaltanut kertoa Tomille oikeastaan mitä vain, mutta niihin aikoihin hänellä ei kovinkaan ihmeellisiä murheita nyt muutenkaan ollut ollut. Ehkä salaisuus kalvaisi häntä tulevaisuudessa, jos hän edelleen näkisi Tomia jokseenkin usein – Tomihan oli juuri vaikuttanut haluavan nähdä Miskan uudestaankin. Ehkä hänen täytyisi kertoa. Ehkä oli välttämätöntä, että joku tiesi. Mutta… miten kerrottiin kaverille, että oli yrittänyt tappaa itsensä?

KOI #3

Aivan lomailuksi Tomin oleskelu mummolassa ei sentään mennyt, vaikka mummolla ei selvästi ollutkaan aikomuksia ryhtyä suurempia työleirejä pitämään. Tomi sai tehtäväkseen tehdä ostokset, jolloin Lassea ei enää tarvinnut vaivata sen asian suhteen. Kaupalle oli matkaa pari kolme kilometriä, minkä Tomi taittoi tietenkin vaivatta polkupyörällä, kun mummo oli matkaan tarvinnut autokyydin. Luontoakin säästyi, Tomi mietti sovittaessaan ajokkinsa pyörätelineeseen kaupan luona. Täällä luonto olikin vielä niin raikasta, että turha autoilu olisi tuntunut suoranaiselta synniltä. Ei sellaisia asioita useinkaan tullut kaupungissa mietittyä, samalla tavalla hiilijalanjäljet ja mitä niitä oli pätivät sielläkin.

Kylän pienehkö kauppakin oli joskus monia vuosia sitten ollut hänelle aivan tuttu paikka. Sieltä oli käyty hakemassa karkkia milloin oli jotain kolikoita sopivasti hyppysiin saatu. Oven edessä oli silloin ollut ja näytti edelleen olevan leveät betoniportaat, joilla oli ollut hyvä istuskella, sekä korkeahko metallikaide, jossa oli kiipeilty kielloista huolimatta. Olihan kauppa niistä ajoista nähtävästi muuttunut, totta kai oli. Oli vain vaikea sanoa, millä tavalla se tarkkaan ottaen oli erilainen.

Tomi asteli kaupan viileyteen ja lähti työntämään ostoskärryjä hitaasti käytävää pitkin yrittäessään saada selvää mummon kirjoittamasta kauppalistasta. Käsiala oli koukeroista, kirjaimet tahtoivat sotkeutua toisiinsa. Enimmäkseen listatut asiat olivat aivan perustavaroita, joten oli helppo arvata, mitä lappu sanoi ja loputkin Tomi selvitti varsin pian.

Maitohyllylle ehtiessään hän huomasi Miskan äidin, Terhin, jonka kasvoille levisi tyypillinen, leveä hymy hänen puolestaan huomatessa Tomin. Terhi työnsi täydet kärrynsä lähemmäs Tomia pitkä ponihäntä puolelta toiselle heilahdellen.

”No Tomihan se siinä! Moikka! Sua ei olekaan aikoihin näkynyt”, Terhi aloitti jutustelun itselleen luonteenomaisella energisellä sävyllä.

”Moi vaan”, Tomi vastasi hymyillen. Se oli ehkä ihan vähän pakotettu hymy, sillä kavereiden vanhempien kanssa jutteleminen tuntui aina jossain määrin oudolta, varsinkin kun kyseinen kaveri itse ei ollut paikalla. Terhi kuitenkin oli mukava ihminen eikä Tomi halunnut missään nimessä olla epäkohtelias.

”Ootkos sinä mummosi puolesta ostoksilla? Meinaatkos pidemmänkin aikaa viipyä tällä suunnalla, vai ihanko käymässä olet vaan?”

”Joo, tarkoitus olis olla taas ainakin suunnilleen koko kesä mummon luona”, Tomi vastasi. Oli hämmästyttävää, kuinka Terhin kasvot onnistuivat kuvastamaan vielä suurempaa ilahtuneisuutta kuin aikaisemmin, mutta onnistuivat kuitenkin.

”No sehän on mukava kuulla! Miskakaan ei maininnut mitään, mutta eihän kaikkia kuulu äidille kertoakaan”, nainen nauroi.

”Niin no, mä en tiiä, tietääkö se ees”, Tomi aloitti epävarmana, kuinka paljon oikeastaan kannattaisi sanoa. Hänen hymynsä oli poissa, aihe teki hänet kiusaantuneeksi. ”Tai siis, se ei ainakaan oo vastannut mun tekstiviesteihin, et onkohan se lukenutkaan niitä. Tai sit se vaan on kyllästynyt muhun.” Viimeisiä sanoja saatteli pakotettu nauru, kuin Tomi olisi vain pilaillut. Pilailuksi hän sen oli tarkoittanut, mutta sanojen tullessa ulos hän huomasi huolenaiheen olevan turhankin todellinen.

”En minä sellaista usko, Miska nyt on vähän sellainen, että se saattaa unohtaa kännykän kiinni tai äänettömälle pitkiksi ajoiksi, varsinkin kesällä, kyllä sinä Miskan tiiät. Se varmaan ilahtuis, jos sä tulisit käymään! Ei meillä oo mitään ihmeellistä tiedossa.”

”Ai heti tänäänkö?” Tomi kysyi ihmeissään.

”Joo, vaikka. Tai ihan miten sulle vaan sopii.”

”En mä oikein tiedä, kun ei se Miska kert oo mun viesteihinkään vastannut, niin jos ei se haluu, et mä yhtäkkiä ilmestyn sinne.” Miska ei koskaan ollut erityisesti nauttinut yllättävistä tapahtumista.

”Höh, se on taatusti vaan iloinen. Musta tuntuu, että seura tekisi sille ihan hyvää. Ei se mitään sano, mutta yksinäiseltä se vähän vaikuttaa.”

Tomi mietti asiaa hetken. Miskaa olisi kiva nähdä pitkästä aikaa ja ainakin kasvotusten puhumalla selviäisi, oliko häneltä vain tosiaan jäänyt viestit lukematta. Ehkä Miska ei oikeasti vältellyt häntä mitenkään erityisesti. Ja jos vältteli niin ainakin Tomin ei enää tarvitsisi sitäkään vain arvailla.

”No, eihän mullakaan mitään erityistä tekemistä oo. Täytyy käydä tietysti viemässä nää ostokset mummolle ja sen sellaista, mut jos mä sit tuun käymään täs iltapäivällä?”

”Hieno juttu, tervetuloa vaan! Minunkin pitäisi tästä lähteä kotiin päin, mutta näkyillään! On se kiva saada sinutkin takaisin tänne meidän kylille”, Terhi sanoi ja pirteiden hyvästien myötä lähti kohti kassaa.

Kassaa hoitava tyttö näytti tutulta paksujen palmikkojensa kanssa, he olivat varmaan ainakin joskus olleet samassa koulussa. Astuessaan ulos kaupasta Tomi tajusi, että olisi helposti saanut tietoonsa tytön nimen yksinkertaisesti vilkaisemalla tämän nimilappua. No mitä väliä.