LPVJ 33. osa

Seuraava päivä oli perjantai, ja kirjasto meni kiinni samoihin aikoihin kuin koulu loppui, joten asioiden tutkiminen joutuisi odottamaan vähintään viikonlopun yli. Toisaalta heti maanantaina alkaisi koeviikko, eikä Pyry osannut sanoa, koska olisi aikaa tehdä yhtään mitään aaveen hyväksi ja se sai hänet hermostuneeksi. Toisaalta tyttö oli ilmeisesti ollut kuolleena vuosikymmeniä, joten kai hän voisi vielä vähän aikaa odottaa?

Kävellessään koulusta kotiin Pyry tunsi olonsa jotenkin levottomaksi. Ikään kuin ei olisi halunnut mennä kotiin, mutta ei hän missään muuallakaan olisi halunnut olla. Hän olivat vähä vähältä ymmärtämässä senkin, miten hän oli myös kouluasioista suhteellisen pihalla ja tuleva viikko kävisi taatusti vaikeaksi. Hänen ajatuksensa olivat olleet ihan liiaksi muualla kuin koulussa. Se kostautuisi. Ehkä hänen vanhempansa eivät nykyisessä tilanteessa edes muistaisi, että Pyryllä oli koeviikko, ehkä ne eivät edes tajuaisi kysellä hänen numeroitaan.

Ei sillä, että arvosanoista olisi yleensä tehty mitään suurtakaan numeroa heidän taloudessaan, mutta nykyisessä asioiden tilassa siitä ei voinut oikein olla varma. Hänen täytyi jälleen tietoisesti estää isän edellisen purkauksen kaikumisen mielessään. Hän ei halunnut kuulla sanoja enää uudestaan, yhdessä kerrassa oli tarpeeksi.

Talo oli tyhjillään Pyryn tullessa, ovikin oli lukossa ja pojan oli avattava se vara-avaimella. Hän ja Lumi eivät pitäneen mukanaan kotiavaimia, koska yleensä äiti oli aina kotona ja tällaisia tilanteita varten oli vara-avain olemassa. Pyry oli oikeastaan tyytyväinen, että muut olivat poissa. Hän sai rauhassa mennä huoneeseensa kenenkään häiritsemättä. Hänen ei tarvinnut laittaa kuulokkeita päähän ja musiikkia soimaan peittääkseen muut äänet sävelten alle, talo oli hiljaa, huokaili. Pyry aisti väreilevän läsnäolon huoneessa, mutta ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin tavallisestikaan. Hänellä ei vain ollut aikaa kummituksille, ei ehkä energiaakaan.

Pyry avasi historian oppikirjan ja etsi muistiinpanonsa. Historia oli yleensä hänelle suhteellisen helppoa sisäistää, mutta sillä hetkellä hänen mielensä kieltäytyivät uskomasta kronologiaan tai vuosilukuihin, ei halunnut ymmärtää syy-seuraussuhdetta tai muistaa nimiä. Keskittyminen oli vaikeaa, mutta Pyry jatkoi silti yrittämistä. Hänen oli pakko saada luettua koetta varten ihan jo oman mielenrauhansa tähden.

Aika kului. Pyry kuuli sisarensa nousevat portaat ylös ja menevän omaan huoneeseensa. Ulko-ovi kävi ja alakerrassa liikehdittiin ja kolisteltiin astioita. Auto ajoi pihaan, renkaiden rapina kuului Pyryn huoneeseen asti. Jossain vaiheessa Pyry näki parhaaksi laittaa kuulokkeet päähän, vaikka mitään kovin hälyttävää ei lattian lävitse kantautunutkaan. Hän oli alkanut saada jotain tolkkua maailman menneistä tapahtumista, tai ainakin siitä siivusta, jota hänen sen jakson kurssinsa käsitteli.

Ulkona oli jo tullut hämärää, kun Pyry lopetti pitääkseen tauon. Hän pysäytti musiikin ja otti kuulokkeet päästään kuunnellen hetken hiljaisuutta. Hän nousi seisomaan silmät unisina, kuin ei olisi ollut aivan varma siitä kuka oli ja missä ja milloin.

Pyry hätkähti enemmän hereille huomatessaan eteensä ilmestyneen, harmaasta usvasta rakennetun hahmon. Hahmo huokui surullisen energiansa lisäksi anteeksipyytävyyttä leijuessaan siinä käsivarrenmitan päässä Pyrystä. Se halusi selvästi jotain, mutta epäröi. Pyry ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä, hänellä ei ollut kokemusta siitä, että kummitukset tiedostivat hänen olemassaolonsa.

Olen pahoillani.

Sanat oli kuin kirjoitettu ilmaan. Pyry kohotti kysyvästi kulmiaan. Ihmisenmuotoinen usva tuli lähemmäksi. Siitä erkani kaksi ohutta haituvaa, jotka muotoutuivat käsivarsien muotoon. Pyryn olisi ehkä ollut parempi perääntyä, mutta ei hän oikeastaan edes välittänyt. Kädet koskettivat hänen poskiaan kuin viileät tuulenvireet, höyhenen kevyinä.

Maailma nyrjähti paikoiltaan ja nyt Pyry kuuli selvemmin tytön äänen muovaamat sanat: ”Minä yritin parhaani. Muilla keinoin, mutta ei auttanut. Olen pahoillani. Tämä ei ole helppoa kummankaan kannalta.”

Pyry ei saanut tilaisuutta kysyä, mikä ei ollut helppoa. Oli kuin hänet olisi kiskottu ulos ruumiistaan ja vedetty valtavalla voimalla jonnekin muualle, jonnekin kauas ja sitten maailma tuli takaisin.

Tosin tämä maailma ei ollut samanlainen kuin Pyry muisti, mutta oikeastaan sillä ei ollut mitään väliä, sillä Pyry ei itseasiassa muistanut edes itseään juuri silloin. Hän ei välttämättä ollut edes olemassa juuri silloin, varsinaisesti, hänen tietoisuutensa oli pakotettu tarkkailemaan aikaa, joka ei ollut hänen. Hän näki talon ja pihan, jotka tuntuivat etäisesti tutuilta, mutta jotain perustavanlaatuista oli toisin. Puiden lehdet olivat kirkkaissa syysväreissä ja aurinko paistoi korkealta. Hän näki tytön, jolla oli isot, kauniit silmät ja liehuva hame. Pyry oli nähnyt tytön ennenkin, hän ei saanut mieleensä missä ja milloin. Hetken ajan tyttö katsoi suoraan häneen huolestuneelta näyttäen ja sitten hetki oli ohi. Tytön katse ajautui muualle ja hän näytti unohtavan Pyryn. Tytön nimi oli Alma Inkeri Salo ja hänen mielialansa oli kevyt kuin perhonen.

Kaikki tuntui ja näytti unelta. Osa ympäristön yksityiskohdista oli selkeitä, osa suttuisia ja hämäriä. Kuin muistikuva, joka ei ollut täydellinen. Ihmisen muisti ei koskaan toiminut kuin valokuva, se vääristi ja unohti aina jotakin.

Piha katosi, Pyry näki paljon tanssivia ihmisiä. Alma oli juuri täyttänyt seitsemäntoista ja sen kunniaksi hän aikoi juhlia. Sinä iltana hän tanssi nuoren miehen kanssa ja tämä oli komea ja hymyili niin, että tytön sydän lepatti rinnassa. Ilta oli lämmin ja musiikki ei ollut koskaan kuulostanut niin hyvältä, nuoren miehen kädet tuntuivat olevan juuri oikeilla paikoillaan tytön uumalla. Sinä yönä Alma ei mennyt kotiin nukkumaan. Ei myöskään ystävättärensä luo, kuten oli ollut tarkoitus.

Ennen pitkää tyttö tajusi olevansa raskaana. Ehkä hän olisi ymmärtänyt asian aikaisemmin, jos olisi kertonut oireistaan jollekulle tai jos ei olisi ollut niin innokas uskomaan niiden johtuvan jostakin aivan muusta. Viimein hänen oli katsottava totuutta silmiin vatsan pyöristyessä äitikin huomasi. Äiti kertoi asiasta isälle. Alma olisi halunnut kuolla. Hän oli häpeäksi koko perheelle. Hän oli kauhuissaan. Hän olisi vastustelematta lähtenyt tienpäälle ilman tietoa majapaikasta, kuten oli hänen isänsä ensimmäinen ehdotus, kun kävi selväksi, ettei Almaa voitaisi saada lapsen isän kanssa naimisiinkaan. Äiti sai miehensä suostuteltua lievempään ratkaisuun. Talvi oli jo saapunut, tyttöhän kuolisi yksin kylmässä.

He päättivät piilottaa Alman niin kauaksi aikaa, kunnes tämä synnyttäisi. Mitä lapselle tehtäisiin, siitä ei ollut vielä varmuutta, mutta aikaa miettimiseen olisi vielä runsaasti. Alma asuisi ullakolla sen aikaa. Piilossa vierailta. Kun kukaan ei saisi tietää, ei perheen tarvitsisi myöskään hävetä kevytkenkäistä tytärtä. Alma suostui, hän ei enempää tuntenut ansaitsevansakaan. Ei hän yleensä ollut sellainen tyttö. Sinä iltana kaikki oli vain ollut täydellistä ja hän oli tuntenut olonsa kauniiksi, elämäntäyttämäksi, rohkeaksi, seikkailunhaluiseksi… Nyt hän sai maksaa sen hinnan. Vanhemmat ilmoittivat tytön kadonneeksi. Se kävi syyksi sille, miksi Almaa ei enää yhtäkkiä näkynyt missään.

Talvi oli kylmä. Ullakolla oli koleaa kaikista Almalle tuoduista vilteistä huolimatta. Kahden kuukauden kuluttua tyttö sairastui keuhkotautiin, hänelle ei voitu edes hakea lääkäriä, sillä hänen oletettiin olevan kadoksissa. Kuumehoureisten tuntien, päivien, viikkojen tai ehkä kuukausien jälkeen hän kuoli. Sellaisen kohtalon hän uskoi ansaitsevansakin, mutta sisällään kasvavan elämän vuoksi hän olisi halunnut taistella. Hänen mielipidettään ei tässä asiassa kysytty.

Kaikki muuttui entistä sumeammaksi. Kuvat häilyivät hetken näkökentässä epäselvinä ja sameina, käsittämättöminä, äänet puuroutuivat yhteen ja kaikki tuntui epäaineelliselta. Jostain tuon usvan keskeltä muodostui metsä ja ihmishahmo kaivamassa kuoppaa pienen puron varteen valtavan siirtolohkareen viereen. Maassa lojui pitkulainen lakanaan kääritty nyytti. 17-vuotiaan tytön kokoinen. Kaksi ihmishahmoa laski nyytin kuoppaan ja peitti sen. Maisema katosi kokonaan näkyvistä ja tilalle tuli pimeyttä.

Pimeydessä kuului kaikuja ja Pyry erotti jälleen oman itsensä ja muistonsa. Hän kuuli tytön epätoivon ja syyn, miksi tämä oli jäänyt loukkuun rajatilaansa, hänet oli haudattu nimettömään hautaan, siunaamattomaan maahan eikä sielu siksi voinut päästää irti. Hänet oli vain heitetty pois. Hänet ja hänen syntymätön lapsensa. Lapsella ei vielä ollut omaa sielua, joten se ei ollut voinut jäädä äitinsä kanssa maan päälle aaveena, mutta pienokaiselle tehty vääryys osaltaan sitoi tytönkin tiukemmin tietoisuuden vankilaansa. Hän oli epätoivoinen pääsemään pois, sillä hänen olemassa olonsa koostui siitä samasta kuolemantuskasta ja häpeästä, jossa velloen hän oli elämänsä lopun viettänyt. Hänen oli pakko saada Pyry ymmärtämään tämä, hän rukoili Pyryä auttamaan häntä. Hän oli vihdoin saanut tarpeeksi voimaa ja Pyrylle hän oli kiitollinen, kun tämä oli päästänyt hänet mieleensä tällä tavalla.

Jotain katosi ja tilalle tuli Pyryn oman huoneen katto. Pyry ei enää kuullut muuta kuin oman hengityksensä ja vieraan läsnäolon tunne oli myös kutistunut jonnekin olemattomiin. Hän oli yksin, ainakin mielensä sisällä. Hän oli jälleen omassa nykyhetkessään, todellisuudessa, vaikka jokin näkymässä ei tuntunutkaan olevan aivan kohdallaan.

Pyry makasi selällään sängyllä peiton päällä ja hiljalleen hän tajusi, että hänen oli hirvittävän kylmä, luita ja sielua myöten kylmä. Hän ei kyennyt haalimaan tarpeeksi energiaa ja tahdonvoimaa kääriytyäkseen peittoon tai muutenkaan liikkuakseen. Hänelle myös valkeni vähältä, mikä hänen huoneessaan oli vialla: siitä puuttui täysin värit. Silmäkulmassaan hän näki liikettä ja varjomaisia olentoja liikahteli siellä täällä, kuin ilma olisi ollut elossa ja värjätty hieman normaalia tummemmaksi. Osa hahmoista erottui hetken ajan omina yksilöinään; lyhyt, pehmeäpiirteinen hahmo huitaisi avokämmenellä pitempää ja hoikempaa. Pitempi hahmo perääntyi ja liukeni ilmaan ja lyhempikin tuntui seuraavan perässä. Huone tuntui tyhjenevän.

Pyry huomasi, että hänen kännykkänsä oli tyynyllä hänen vieressään ja se hälytti. Ei niin kuin joku olisi soittanut hänelle, vaan Pyryn kännykkä oli se, joka soitti. Hän otti puhelimen käteensä ja painoi korvalleen, liian uupuneena edes ihmettelemään, miksi laite oli alkanut näin oma-aloitteiseksi. Hetken kuluttua Aleksin ääni vastasi.

”Moi”, Aleksi tervehti ja jäi odottamaan, että Pyry sanoisi jotakin. Pyry ei tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut sanoa, hän tuntui unohtaneen, kuinka sanoja edes muodostettiin. Jos hänen tietoisuutensa olisi ollut vähemmän samea, hän olisi todennäköisesti ollut hyvin peloissaan.

”Pyry?” Aleksin ääni katkaisi hiljaisuuden kysyvänä ja aavistuksen huolestuneena. ”Ootko sä siellä.”

”Joo”, Pyryn suu vastasi.

”Onko sulla kaikki hyvin?”

Pyry hymähti epämääräisesti. Hän yritti saada mieleensä, miksi jokin oli nähnyt tarpeelliseksi saada hänet puhumaan Aleksin kanssa juuri nyt. Hän saattoi vain olettaa, että joku talon aaveista oli soiton takana ja kai sillä jokin syy oli. Hänen oli vaikea pysyä hereillä ja etäisesti hän tajusi, että siinä syy saattoi ollakin. Olotilansa huomioiden hän saattoi hyvinkin olla suoranaisessa hengenvaarassa, ehkä kylmyys oli kummituksen häneen jättämää jälkeä kuolemasta. Hän ei jaksanut juurikaan säikähtää, mutta käsitti silti etäisesti, ettei kuoleminen ollut toivottava lopputulos.

”Pyry?”

”Mä tiedän sen kummituksen tarinan”, Pyry sanoi ja hänen äänensä kuulosti omissa korvissa oudolta.

”Mistä sä sen nyt tiedät?”

”Se näytti mulle.”

”Miten…? Mitä siellä oikein tapahtui?” Aleksin ääni kyseli, mutta kun hiljaisuus laskeutui jälleen linjalle, hän jatkoi entistä vakavammalla äänellä: ”Nyt ihan oikeesti, onks sulla siellä kaikki ok?”

                                                                                                                               

Pyry mietti asiaa muutaman sekunnin. ”En mä tiedä. En mä usko. Voitko sä mitenkään tulla tänne?”

”Totta kai. Älä sulje sitä puhelinta, sä voisit vaikka kertoa mulle, mitä tapahtui.”

Pyryn kasvoilla käväisi heikko hymynkare. Sitten hänen silmissään musteni.

LPVJ 32. osa

Pyry

Pyryn huoneen valaistuskaan ei juuri auttanut saamaan selvää pienen kirjan sivuja koristavasta sotkuisesta kirjoituksesta. Lukuun ottamatta kannen sisäpuolelle kirjoitettua nimeä Alma, mutta siihen heidän tuurinsa mysteerinratkaisussa näytti loppuvan. Pyry oli itseasiassa hyvin innoissaan jo siitä, mitä tähän mennessä heille oli selvinnyt, hän oli pelännyt suunnattomasti, että ullakolla ei olisi paljastunut niin mitään uutta. Nyt hän tiesi, ettei hän ollut ainakaan täysin sekaisin. Tai jos oli, niin sitten oli Aleksikin ja kai sekin jo jonkin verran lohdutti.

Samalla Pyry kuitenkin arveli, että heidän huomiota etsivä kummituksensa ei varmaankaan olisi tyytyväinen pelkän nimen esille tuloon. Nimikään ei tietenkään välttämättä kuulunut juuri kummitukselle, yksinään sekin oli melkein yhtä tyhjän kanssa. Aleksi käänteli kirjaa parhaillaan käsissään ja siristi silmiään yrittäen saada ajan haalentamista kirjaimista selvää. Pyry oli varma, että tämä aave todella halusi saada jonkin viestin kuuluviin. Ei se muuten olisi nähnyt näin paljon vaivaa. Ei se muuten olisi näyttänyt itseään heti heidän tullessaan vintille ja erityisesti Aleksille, joka oli vieras ja ainakin Pyryn tietämän mukaan ei ollut sen herkempi aaveiden aistimiselle kuin muutkaan ihmiset normaalisti. Parhaillaankin huoneessa oli epätoivoisen läsnäolon hehkuva tunne, mutta sitä Aleksi ei vaikuttanut huomaavan eikä Pyry viitsinyt siitä sanoa. Ullakon aave oli näyttänyt olevan Aleksille ihan tarpeeksi.

”En mä tästä mitään tolkkua saa”, Aleksi lopulta tuhahti laskien kirjan Pyryn kirjoituspöydälle sen oloisena kuin olisi halunnut paiskata niteen turhautuneena pois, mutta ei uskaltanut, sillä vanha kirja olisi voinut hajota. ”Eiks kirjastoissa oo joillain mikrofilmeillä ihan älyttömän vanhoja sanomalehtiä? Niissä varmaan vois olla jotain, jos täällä on tapahtunut jotain mainitsemisen arvoista? Mulla ei kyllä ole aavistustakaan, kuinka vanhoja lehtiä niillä on tallessa.”

”Voishan niitä ainakin vilkaista”, Pyry sanoi. Sanomalehdet olivat toistaiseksi paras mieleen tuleva vaihtoehto. Nyt he ainakin saattoivat jossain määrin arvata vuosiluvun, jonka tienoilta lehtiä voisi tutkia. Vaikka tietysti mikään ei taannut, että kirjan vuosiluku olisi sama, jolloin tyttö – olipa tämän nimi Alma tai jokin muu – oli kummitukseksi muuttunut. Mutta eihän tapahtuma kovin kaukana tuosta vuodesta voinut olla.

Pyryn kasvot kirkastuivat hetkellisesti hänen muistaessaan jotakin. ”Hei, meillä on joitain paikallishistoriaa käsitteleviä kirjoja, äitiä kiinnostaa sellaiset. En mä tiedä, löytyykö niistä mitään, mut kai niitä vois vilkaista?”

Aleksin suu kääntyi hymyyn heijastellen samanlaista innostusta, jollaista Pyrykin tunsi. Se oli melkein kuin jonkinlainen salapoliisileikki, vaikka aihe oikeasti olikin vakava. Jännittävältä se joka tapauksessa tuntui.

”Joo, totta kai nekin kannattaa tarkistaa”, Aleksi sanoi. ”Eihän me nyt just mitään mikrofilmejäkään päästä katsomaan, niin yhtä hyvin voi katsoa niitä kirjoja.”

”Mä käyn hakemassa ne. Ei niitä kovin montaakaan ole.”

Pyry lähti alakertaan ja portaiden juureen päästyään hänen kohonnut mielialansa lähti äkilliseen laskuun hänen aistiessaan ilmassa pyörivän kireän tunnelman. Hänestä oli tullut taitava aistimaan sellaisia asioita, se oli vähän kuin jonkinlainen selviytymismekanismi. Vaisto sanoi, että olisi ollut parempi palata omaan huoneeseen, mutta eihän hän tyhjin käsin voinut takaisin mennä. Ehkei kukaan edes kiinnittäisi häneen huomiota, jos hän vain äkkiä kävisi olohuoneen kirjahyllyllä ja livahtaisi hiljaa takasin.

Tietenkin äiti ja isä olivat olohuoneessa. Pyryn saapuessa meneillään oli jännittynyt hiljaisuus. Kumpikin kyräili toinen toistaan kuin kiukkuiset kissat. Pyryn saapuminen tiedostettiin vain nopealla silmän liikkeellä ja poika sai rauhassa etsiä tarvitsemansa teokset. Ne olivat jonkun paikallisen kirjoittajan kirjoittamia pehmeäkantisia ja suhteellisen ohuita opuksia muutamilla valokuvilla höystettyinä. Pyry oli myös joskus selaillut ne läpi.

”No ei se jumalauta minun vikani ole!” äiti sähähti pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen saaden Pyryn hätkähtämään pahasti ja melkein pudottamaan kirjapinkan käsistään. Sanat eivät kuitenkaan olleet hänelle tarkoitetut.

”No ei tietenkään ole! Mikään täällä ei ole ikinä sinun vikasi! Eihän sinussa mitään vikaa voi olla, kun et sinä perkele edes tee mitään”, isä vastasi aivan yhtä vihaisena, mutta pyrkien estämään ääntään nousemasta liiaksi. Hän oli ilmeisesti tullut siihen tulokseen, että rauhallisuus oli avointa huutamista uhkaavampaa. Äiti näytti olevan kyynelien partaalla ja Pyry tiesi, että se olisi halunnut jälleen kerran selittää, kuinka ei kerta kaikkiaan löytänyt itselleen töitä, vaikka yritti, ja miten kaikki oli mahdottoman vaikeaa. Siitähän ne aina tappelivat. Äiti oli kai jo huomannut, ettei selityksistä ollut hyötyä ja pysyi vaiti.

Pyry oli jo päästä lähtemään kirjat käsissään kun isä vaimonsa tappion huomatessaan käänsi huomionsa poikaan. Kai isällä oli vielä käyttämättä jäänyttä kiukkua, joka oli johonkin purettava.

”Pyry, pidäkin sitten perkeleen hyvä huoli, että menet naimisiin sellaisen muijan kanssa, joka ei ole ihan saatanan saamaton ja josta on jotain hyötyä raha-asioissakin. Sun onnes on, että nykyään naisetkin voi olla kunnianhimoisia uranaisia, mitä hemmettiä sinä meinaat koulujen jälkeen edes tehdä, häh?”

Pyry seisoi paikalleen jähmettyneenä tietämättä, mitä sanoa. Parhaimmillaankin hänen jatko-opinto- ja urasuunnitelmansa olivat hataria ja senhetkisessä tilanteessa hän ei olisi osannut selittää edes hienompaa ja huolitellumpaa suunnitelmaa. Eikä is sitä paitsi edes sellaista halunnut kuulla, sitä vain kiukutti koko maailma taas kerran. Pyry oli tainnut unohtaa hengittää.

”Älä nyt Pyryä kiusaa!” äiti tiuskaisi, tyytyväisenä saadessaan jälleen jonkinlaista maaperää, jolla taistella.

”En minä ketään kiusaa”, isä selitti, ”minä esitän kysymyksiä! Saa kai sitä helvetti soikoon kysymyksiä esittää, häh? Pojan omaa parasta minä tässä haen takaa.”

”Ja paskat”, äiti tuhahti. Pyryn olisi tehnyt mieli jo juosta karkuun, mutta hän oli kuin juuttunut paikalleen.

”En minä nyt sinun odottanutkaan mitään ymmärtävän”, isä vastasi alentuvasti ja puhuen jälleen tavallisella puheäänellä. ”Vaikka taitaa se olla sinuun tullut. Pyry, mitä helvettiä sinä jollain historialla teet? Mikset sinä voi olla kiinnostunut jostain hyödyllisestä ja tuottavasta?”

Isä pudisti päätään ja jatkoi äitiä puhutellen ennen kuin kukaan ehti vastata mitään: ”Minä olen sitä sanonut, että se on perinyt sinulta luonteenpiirteet – enkä minä ketään hauku, ei kai kukaan hullu nyt vapaaehtoisesti sellaista luonnetta poimi! – ja miten ihmeessä se meinaa edes saada itselleen ketään, kun ei sillä näy olevan edes kavereita! Käykö sulla, Pyry, koskaan edes kavereita kylässä, mitä?”

Viimeinen kysymys lausuttiin suoraan Pyryn silmiin katsoen. Isä jäi odottamaan vastausta kulmat koholla. Se selvästi odotti kieltävää vastausta, jonka seurauksena se saisi jälleen todistettua oman kantansa pitävyyden.

Pyry sai pakotettua äänen ryömimään ulos kireästä kurkustaan, vaikka sanat vaimeiksi jäivätkin: ”Mulla on nytkin kaveri kylässä.”

Sitä vastausta kumpikaan vanhemmista ei ollut odottanut ja kummankin kasvot kalpenivat usean asteen verran. Kasvoilta näki, miten ne muistelivat käydyn keskustelun desibelejä ja arvioivat seinien paksuutta. Pyry käytti tilaisuuden hyväkseen ja pakeni paikalta.

Päästyään portaikkoon Pyry istuutui askelmalle ja laski kirjat viereensä. Hän tuki kyynärpäät polvia vasten ja painoi kasvot kämmeniin. Hän tärisi. Miksi heillä piti aina olla tällaista? Pyry veti muutaman kerran syvään henkeä rauhoittaakseen itsensä ennen Aleksin luo palaamista. Ja hänellä kun oli ollut hetken verran niin hyvä iltapäivä.

Useiden minuuttien kuluttua Pyry nousi seisomaan ja poimi kirjat jälleen syliinsä. Hän hengitti vielä pari kertaa syvään ja alkoi sitten nousta portaita takaisin ylös.

Aleksi näki varmaan heti, että jotakin oli vialla eikä Pyryn kai olisi muuta pitänyt odotakaan. Ehkä Aleksi oli jopa kuullut osan sananvaihdosta, Pyry tiesi aivan hyvin, miten kantavat äänet vanhemmilla oli. Pyry laski kirjat pöydälle ja istuutui itse sen ääressä olevaan konttorituoliin.

”Ootsä ok?” poika kysyi hiljaisella äänellä istumapaikaltaan Pyryn sängyltä.

Pyry nyökkäsi yrittäen saada eleen näyttämään mahdollisimman vakuuttavalta. Hän selitti jotakin siitä, miten hänen isänsä oli joutumassa lomautetuksi ja miten se vain aiheutti kireyttä. Ei Pyryllä mitään hätää ollut. Selitys tuli ulos pikaisena ja yhtenä sotkuna. Ehkä ei olisi pitänyt sanoa ollenkaan mitään.

Aleksi hymähti vastaukseksi ja jatkoi säätäen äänensä vähemmän vakavaksi, vaikka samalla kuulikin, että se tarkoitti sanomisiaan eikä vain vitsaillut tai muodon vuoksi tarjonnut apua: ”Sä voit tietysti tulla meille, jos täällä on turhan kiree tunnelma. Ja vaikkei oliskaan. Koeviikko ens viikolla niin vois vaikka lukea kokeisiin yhdessä tai jotain.”

Pyry tyytyi nyökkäämään. Oli melkein järjetöntä, kuinka kiitollinen hän oli Aleksin tarjouksesta. Pyryn huulilla kävi pikainen hymy, joka sai korvata kiitoksen. Aleksin ilme vaikutti kertovan, että poika ymmärsi. Tämä nousi ylös sängyltä ja nappasi itselleen pinon päällimmäisen historiankirjan.

Yhdestäkään ei löytynyt mitään hyödyllistä tietoa.