KOI #13

Se tuntui olevan hyvä päivä. Tietenkään ei kannattanut liikaa ajatella päivän hyvyyttä, sillä silloin joutuisi väistämättä muistamaan, että oli olemassa myös päiviä, jotka eivät ansainneet seurakseen minkäänlaista positiivista adjektiivia, ja sellainen ajatuksenkulku saattoi helpostikin romuttaa heppoiseen tasapainoon saadun mielenrauhan. 

Miska oli saattanut vähän vetäytyä omiin oloihinsa, mutta se ei ollut aina huono juttu. Hän oli esimerkiksi saanut jo pari kokonaista romaania luettua melko pienen ajan sisällä. Se ei ehkä ollut kovinkaan iso juttu, mutta antoi hänelle silti tunteen jonkin saavuttamisesta. Vielä pari vuotta sitten hän oli lukenut jatkuvasti. Nyt tuntui olevan haaste saada edes parisataasivuisia kirjoja loppuun asti, vaikka kyllä hän edelleen piti tarinoista. Hän olisi mielellään uppoutunut muihin maailmoihin ja keksittyjen hahmojen mielenliikkeisiin, mutta jostain syystä siitäkin oli tullut haaste.

Mutta tänään oli hyvä päivä.

Aurinko paistoi nostaen lämpötilan hellelukemiin, linnut lauloivat. Eilen hän oli kuullut radiosta hauskan jutun ja jopa jakanut sen vanhempiensa kanssa lisäten siihen oman sarkastisen kommenttinsa, he olivat kaikki nauraneet sille. Miksi sekin tuntui saavutukselta? Tai edes mainitsemisen arvoiselta? Tänään oli sentään hyvä päivä.

Tomilta tuli silloin tällöin viestejä ja välillä Miskaa vähän hävetti, että se oli aina Tomi, joka lähetti ensimmäisen viestin. Miska vain jotenkin aina pelkäsi häiritsevänsä, ärsyttävänsä tai olevansa liian takertuva, jos muka jatkuvasti vaivaisi ystäväänsä. Eikä hänellä sitä paitsi useimmiten ollut edes mitään asiaa. Mutta viestit piristivät häntä poikkeuksetta. Ne olivat varmasti yksi suuri syy siihen, että tänään oli näinkin hyvä päivä.

Edellisestä viestistä oli kulunut varmaankin pari päivää. Nyt Miska huomasi kännykkänsä vastaanottavan viestin, jossa Tomi mainitsi joutuvansa mattopyykille. Sanoissa oli pilailevan marttyyrimäinen sointi, kuin kyseessä olisi ollut suurikin uhraus, se huvitti Miskaa. Hän kysyi, pääsisikö mukaan.

"Oikeesti haluut tulla? Täs ois koko takakopallinen likasia mattoja."

"No joo, mitäs muuta tekemistä mulla olis." 

Totta puhuen Miskalla oli vähän tylsää ja hän oli iloinen saadessaan syyn olla taas Tomin kanssa. Hän ei ollut ennen viestin tuloa tuntenut oloaan erityisen yksinäiseksi, mutta ajatus seurasta ei tuntunut ollenkaan huonolta. Mattojen peseminen olisi ehkä ihan virkistävääkin.

"Sopiiko jos mä tuun puolen tunnin päästä hakee sut?"

Se sopi Miskalle ihan hyvin ja kerrottuaan sen Tomille hän laittoi puhelimen taskuun. Hänellä ei ollut odotteluajaksi mitään tekemistä, puoliksi mietteissään hän lopulta ajautui keittiöön, istuutui pöydän viereen ja selaili sen päätyyn kerääntynyttä lehtipinoa. Kello tikitti seinällä ja avonaisen ikkunan lävitse pääsi sisään raikas tuulahdus.

Jonkin ajan kuluttua äiti asteli sisälle toisessa kädessä niittykukista koottu kukkakimppu ja toisessa sakset, jotka hän laski tiskipöydälle. Hän hymyili Miskan nähdessään.

”No, mitäs kuuluu?” äiti kysyi asetellessaan kimppua lasiseen maljakkoon. Miska kohautti olkapäitään.

”Ei mitään ihmeellistä.” Sillä tavalla hän aina vastasi, sillä useimmiten hänellä ei ollut mitään kertomisen arvoista ja jos olikin, kysyttäessä hän unohti sen välittömästi. ”Mä oon kohta menossa pesemään mattoja Tomin kanssa.”

Äiti naurahti. ”Vai mattopyykille. Et sitten meidän mattoja meinannut ottaa mukaan? Ei, vitsi vitsi, eiköhän teillä ole ihan tarpeeksi, jos te Ailan matot pesette.”

”Joo, eiköhän niistä vähäks aikaa riitä.”

Äiti nosti kukkamaljakon ruokapöydälle ja ihasteli sitä sitten hetken. Kesä oli hänen suosikkivuodenaikansa ja sen kyllä sai nähdä jokainen, joka heidän taloonsa astui. Leikkokukkia äiti toi usein sisään ja ikkunoiden verhot olivat aina kesällä mansikkakuvioiset. Miska muisti mansikkaverhot kesänmerkkinä jo lapsuudestaan. Ihan oikeita mansikoita ja usein herneitäkin heiltä löytyi melkein poikkeuksetta ja piha oli tietysti aivan oma lukunsa jo sekin. Kesän lämpö ja valoisuus olivat asioita, joita äiti näytti pyrkivän imemään itsensä niin paljon, kuin mahdollista ja osaltaan onnistui myös peilaamaan kyseisiä ominaisuuksia, omalla heijastuksellaan hän teki kesästä vielä vähän kesäisemmän.

”On se niin kiva, kun Tomiakin on taas alkanut näkyä täällä”, äiti totesi hymyillen jopa leveämmin kuin äsken kukkakimpulleen.

”Joo, niin on.”

”Se on niin mukava se Tomi. Ja on se hienoa, kun tekin ootte ollu noin kauan kavereita. Ei sellaisia ystäviä niin vaan joka nurkan takaa löydy.”

”Eipä kai.” Miskasta keskustelu alkoi tuntua vähän kiusalliselta, sillä mitä hänen oikeastaan olisi edes pitänyt vastata? Ei hänellä yleensäkään ollut tapana jutella kavereistaan äidin kanssa sen enempiä.

Äiti kurotti katsomaan ikkunasta, kun pihatieltä alkoi kuulua renkaiden ääniä. ”Jaahas, sieltä se vissiin tuleekin. No, pidä hauskaa!”

”Totta kai, mehän ollaan sentään menossa pesemään mattoja!” Miska vastasi, kuin maailmassa ei sen hauskempaa asiaa voisi ollakaan. Hän laittoi kengät jalkaan ja meni pihalle.

Ensimmäinen asia, jonka Miska sanoi autoon päästyään oli vakavalla naamalla lausuttu: ”Meillä on nyt sit mun äidin siunaus.”

”Täh?” Tomilla ei selvästi ollut aavistustakaan, mistä Miska puhui. ”Ai mattojen pesemiselle vai? Ei kun mitä?”

Miska purskahti nauruun ja Tomin ilme sai hänet vain nauramaan entistä enemmän. Sille ei meinannut tulla loppua lainkaan, hän oli tarkoittanut vitsin ihan toisella tavalla, mutta… ai mattojen pesemiselle, hyvä luoja, ei sen niin hauskaa olisi pitänyt olla, mutta oli se silti. Tomi katsoi häntä edelleen hämmentyneenä, mutta samalla näyttäen valmiilta liittymään nauruun, jos vain tajuaisi vitsin ja mahdollisesti vaikka ei tajuaisikaan.

Rauhoituttuaan tarpeeksi Miska selitti: ”Ei kun, äiti vaan tossa just selitti mulle, miten kivaa sen mielestä on nähdä sua taas näillä nurkilla.”

”Ai, no sehän on kiva kuulla. Ainakaan mun ei tartte ruveta hiippailemaan teillä salaa”, Tominkin suupielet tahtoivat nyt väkisin nousta ylöspäin, vaikka hän yrittikin esittää vakavaa. Hän vaihtoi vaihteen päälle ja lähti ajamaan pois pihasta.

”No joo, siitä tuskin on pelkoa”, Miska sanoi eikä osannut estää itseään jatkamasta: ”Mut mun sydäntä lämmittää, et sä oisit valmis tekemään niin mun vuokseni.”

”Mut totta kai”, Tomi vastasi aivan samalla sävyllä. ”Kyllähän sun pitäis tietää, et sun vuokses mä tekisin mitä vaan, Mikael.”

”Nyt naama kiinni!” Miska tuhahti, mutta hän vain esitti olevansa vihainen. Tomi näytti liiankin tyytyväiseltä itseensä, mutta ei sanonut enää mitään.

Miska ei tosiaan ollut se nimi, joka hänelle oli alun perin annettu. Jostain syystä hän oli inhonnut nimeä Mikael, vaikka ei se kai oikeasti niin paha ollut, nyt kun hän sitä jälkeenpäin ajatteli. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, miten joku sukulaistäti oli aikanaan venyttänyt nimeä, no mitä Mikaaael, täti oli sirkuttanut ja tarjonnut kamalan makuisia karkkeja, joista Miska ei ollut kehdannut kieltäytyä. Lisäksi tarhassa tai jossain eräs isokokoinen poika oli tajunnut, miten kovasti hän inhosi tulla kutsutuksi nimeltä ja sen jälkeen tarhaan meneminen oli ollut silkkaa kidutusta. Tomia hän ei ollut tainnut silloin vielä tunteakaan, Tomille hän oli kertonut nimijutusta ihan vapaaehtoisesti joskus ekalla luokalla luottamuksen eleenä. Se oli ollut aika juhlallinen tilanne, jos hän oikein muisti.

Mutta oli miten oli, hänelle annettu nimi oli vain tuntunut aivan väärältä ja vielä väärempi oli siitä nimestä saatu lyhennös Miksu. Jotenkin Mikaelista oli väännetty Miska ja se oli tuntunut sopivan paremmin. Miskan oikean nimen tiesivät oikeastaan vain sukulaiset - ne jotka sellaista muistivat - ja Tomi. Muistivatpa sukulaiset tai eivät, Tomi ei ainakaan ollut unohtanut. Hän toi asian esiin joskus, hyvin harvoin, ihan vain kiusoitellakseen niin kuin nytkin. Ei Miska oikeastaan pahastunut, sillä se oli tavallaan myös muistutus siitä, että he jakoivat salaisuuksia, joita muille ei kerrottu. Kai sellaisenkin täytyi jotain merkitä. Ehkä koko nimijuttu myös sai Miskan tuntemaan olonsa jotenkin erityiseksi, vaikka eihän se niin ihmeellistä ollutkaan.

Keskustelu oli tauonnut, mutta se jätti jälkeensä mukavan tunteen. Autossa oli kuuma, mutta se ei haitannut, sillä se kuului kesään. Ehkä se olisi alkanut haitata, jos ajomatka olisi ollut pitempi, mutta matonpesupaikalle ajoi tuskin kymmentä minuuttia. Maisemat olivat läpikotaisin tuttuja, mutta juuri silloin Miska nautti niiden katselemisesta silti kuin ei olisi ennen niitä nähnytkään. Taivas oli niin häikäisevän sininen, pellot ja metsät syvän vihreitä, ojanpenkoilla kasvoi monenkirjavien kukkien joukko. Se oli kaikki hyvin tavallista, mutta kaunista silti. Maailma oli kaunis ja elämää oli joka puolella. Sellaisina hetkinä oli helppoa ymmärtää äidin innostus kesään.

Miska oli onnellinen siitä, että näki tämän päivän ja että Tomi oli maininnut matonpesureissusta ja ottanut hänet mukaan. Hän oli onnellinen monista asioista ja ehkä se olikin haurasta onnea, mutta sillä hetkellä hän olisi voinut vastata täysin rehellisesti kysymykseen ”onko kaikki hyvin”, riippumatta siitä kuka kysyit. Hänellä ei olisi ollut hiukkaakaan vaikeuksia antaa myöntävää vastausta.

Tomi vilkaisi häneen sivusilmällä, mutta ei sanonut mitään. Jakoi vain ajamista ja yritti piilottaa äkillisen hymynpoikasen kuin olisi juuri tullut ajatelleeksi jotakin hassua juttua. Sellaisina hetkinä Miskan mieltä hipaisi pelko, että hän kehittäisi uudelleen ei-toivottuja tunteita kaveriaan kohtaan. Hän oli kuitenkin jo täysin tottunut potkaisemaan sellaiset ajatukset mielestään, se sujui jo refleksinomaisesti, automaattisesti, ilman mitään tarvetta ylimääräisille ajatuksille tai aikaa minkäänlaisen draaman kehittämiselle. Tomi oli hänen paras ystävänsä ja se siitä. Millekään muulle hän ei antanut hiukkakaan jalansijaa.

Miska oli varsinaisesti tajunnut olevansa homo joskus yläasteella. Siinä oli yksi asia, jota edes Tomi ei tiennyt. Miska oli aluksi toivonut, ettei olisi itsekään tiennyt, sillä siihen aikaan hän oli muutenkin alkanut tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Hän oli aina ollut ujonpuoleinen eikä ehkä siksi ollut ajatellut ihastumisia sen tarkemmin, ennen kuin vääjäämättä tajusi ihastuneensa parhaaseen kaveriinsa. Miska muisti vieläkin, miten oli hävennyt ihastustaan ja pelännyt vainoharhaisuuteen asti, että sen näkisi hänestä, mutta Tomilla oli ollut jotain ihan muuta ajateltavaa siihen aikaan. 

Tomi ei ollut osannut puhuakaan kuin yhdestä aiheesta: Sofiasta. Sofia oli katsonut häntä matikan tunnilla, Sofiakin oli ottamassa kuvaamataidon valinnaiseksi aineeksi, eikö Sofia ollutkin tavattoman söpö ja vielä fiksu ja hauska. Kaikki myönteiset kuvaukset olivat kaiken lisäksi totta. Miska ei voinut edes inhota tyttöä, sillä tämä todella oli aivan aidosti ihana ihminen. Juuri sellainen, jonka Tomi ansaitsi ja toisaalta Sofia ansaitsi Tomin. Siltä se oli silloin näyttänyt ja oli jonkin aikaa totta ollutkin, mutta asioita tapahtui eikä se edes ollut tärkeää enää nyt. Sofia ei enää ollut kummankaan elämässä eikä hänelle tarvinnut muutenkaan enää uhrata ajatuksia. Se oli mennyttä se. Siinä vaiheessa, kun Tomi ja Sofia erosivat, Miska oli muutenkin jo päässyt ohi omasta hölmöstä ihastuksestaan. Hänelle Tomi oli tietenkin edelleen tavoittamattomissa olipa hänellä tyttöystävä tai ei, joten siihenkään ei kannattanut uhrata ajatuksia. 

Tuntui oudolta edes ajatella sitä kaikkea. Yläasteella Miska oli ollut hirvittävän peloissaan, että Tomi huomaisi hänen ihastumisensa. Yleisemminkin hän oli pelännyt, että kuka tahansa huomaisi. Yläastetta hänen ei todellakaan tulisi ikävä. Moni asia oli tuohon aikaan luisunut alamäkeen, mutta ainakin hän pystyi nyt luottamaan itseensä niin paljon, ettei mitään typeriä kuvitelmia edes päässyt muodostumaan hänen päähänsä. Tällä saralla kaikki ainakin oli hyvin. Varsinkin viimeaikoina Tomi oli ollut niin kertakaikkisen upea ihminen, että Miskan sydän oli haljeta, mutta se oli täysin platonista. Jos hänellä olikin ollut jotain huolia vanhan ihastumisen palaamisesta, se oli osoittautunut turhaksi ja hän oli aivan tyytyväinen asioiden senhetkiseen tilaan.

Hän mietti, mahtaisikohan Tomi enää haluta pilailla samalla tavalla kuin heillä oli tapana, jos tietäisi. Olisiko ”meillä on nyt mun äidin siunaus” aiheuttanut vaivaantuneen reaktion? Siinä pelossa Miska olikin varmaan pitänyt sen puolen itsestään omana tietonaan, eihän sillä edes ollut niin väliä, eihän?

Tomi pysäytti auton heidän päästyään perille. Matonpesupaikka oli järven rannassa, mutta työn helpottamiseksi ja varmaan luonnon puhtaana pitämiseksi oli pystytetty pesuteline, jossa oli kolme allasta sopivalla työskentelykorkeudella. Paikka oli tyhjillään lukuun ottamatta jonkun kuivaustelineille jättämiä mattoja. Lisäksi löytyi mattomankeli ylimääräisen veden poistamiseksi sekä vähän yksinäiseltä näyttävä puinen piknikpöytä. Miskan äiti oli joskus raahannut hänetkin mukaan mattoja pesemään, nyt varsinkin kun kaksoset olivat muuttaneet pois. Aikaisemmin Miska oli usein päässyt pälkähästä äidin ottaessa isosiskot mukaan ja altaitahan olikin vain kolme.

Tomi avasi auton takaluukun, josta paljastui kasa räsymattoja. Hän poimi päällimmäisen ja koitti kohteliaisuudesta vakuutella, että ei hän ollut tarkoittanut, että Miskan olisi pakko tehdä hänen hommiaan, joskin tämän läsnäolo oli erittäin tervetullutta. Se kuulosti vähän samalta kuin se, miten rahaa tarjoaville sukulaisille vakuutettiin, ettei mitään rahoja tarvinnut antaa. 

”Näh, en kai mä voi vaan vierestä katsoa”, Miska sanoi ja haki itselleenkin maton.

Takakontista löytyi myös harjoja ja mäntysuopaa, jonka tuoksu pian leijui ilmassa tuttuna ja kesäisenä. Tuoksu toi mukanaan jonkinlaisia muistumia menneistä ajoista, mutta liian epämääräisiä tietoisesti muistettaviksi. Tuoksuun vain kytkeytyi tietynlainen tunnelma.

"Ootko sä saanut olla ihan rauhassa teidän porukoilta?" Miska kysyi hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Tomi mutristi suutaan ja kohautti hartioitaan.

"Noh, äiti välillä soittelee, kyl sä tiedät, millainen se on", Tomi vastasi ja hetken vaikutti siltä, että hän jättäisi asian siihen. Muutaman harjanvedon jälkeen hän kuitenkin jatkoi pyöräyttäen silmiään: "Se mua vaan siinä ärsyttää, että se jatkuvasti puhuu niin säälivästi ja ihan ku täällä oleminen olisi oikeesti joku kauhee rangaistus. Ja ihan ku mummo olis jo täysin vanhuudenhöperö ja olisi kova työ olla sen avustajana. Mahtaakohan se edes tajuta, miltä se kuulostaa, kun puhuu niin?"

Miska hymähti osaaottavasti. Hänen kokemuksensa mukaan Tomin äidillä oli tapana olettaa olevansa kaikessa oikeassa ja unohtaa, että joku saattoi ajatella asioista eri tavalla kuin hän. Hänen miehensä oli puolestaan liian sopuisuuteen pyrkivä viitsiäkseen useinkaan oikaista sellaisia kuvitelmia. Tomin äiti oli myös taipuvainen tietynlaiseen ylemmyyden tuntoon, joka usein konkretisoitui hänen tavassaan suhtautua anoppiinsa ja maaseutuun. Tuskinpa hän sitä ilkeyttään teki, todennäköisemmin hän ei vain kerta kaikkiaan käsittänyt, että esimerkiksi Tomille kumpikin noista asioista oli hyvin rakas.

"Hei mut tiedätkö mitä?" Tomi hihkaisi jonkin aja päästä ilmeisen halukkaana vaihtaa puheenaihetta ja unohtaa vanhempiensa aiheuttama ärsytys. "Juttelin tossa eilen Juhon kanssa ja mietittiin, et ois kyllä näin kesälläkin ihan kiva nähdä. Koulukavereita näkee niin harvoin lomalla."

"Niin se usein on joo."

"Me mietittiin, et täällähän tossa lähellä - tai siis meille lähellä - on toi uimaranta ja voitais pyytää sut ja sit Roni mukaan ja nähdä porukalla siellä. Mietittiin itseasiassa ens viikonloppua, jos kaikille vaan sopii. On luvattu hyvää ilmaa ja vesi on kuulemma nyt lämmintä."

Miskan kasvoille kiinnittyi jähmettynyt hymy hänen miettiessään, miten vastata. Tomi oli suunnitelmasta selvästi innoissaan ja Miska tunsi omantunnon pistoksen ollessaan kykenemätön samanlaiseen intoon. Hän ei tuntenut Juhoa ja Ronia niin hyvin, että olisi voinut olla aivan luonteva ja toisaalta uimarantaelementti houkutteli häntä vielä vähemmän. Hän ei vain olisi halunnut olla ilonpilaaja. Hänen oma aiempi hyvä tuulensa oli joutumassa jännityksen ja epävarmuuden kahleisiin, mutta hän olisi kovasti halunnut vastata sellaisella ilolla, jota Tomi näytti odottavan. Tuhannetta kertaa hän toivoi, että olisi vain voinut olla normaali.

"No niin, no uiminen ei oikeestaan kuulu mun suosikkiharrastuksiin..." hän aloitti yrittäen pitää sen kaiken pilailuna tai ainakin jonakin sen tapaisena. Ei hän ainakaan suoraan halunnut töksäyttää jotakin tyhmää niistä lukuisista arvista, jotka estivät häntä nauttimasta kesätekemisistä normaalien ihmisten lailla tai siitä, miten veden läheisyys sai hänet vähän hermostuneeksi, sillä se saattaisi muistuttaa häntä liikaa siitä kerrasta, kun hän oli melkein hukuttanut itsensä.

Tomi kuitenkin käsitti jo niistä sanoista suunnitelman aukot ja näytti kauhistuneelta. "Ei hitto, anteeks, miten mä... miten mä en... olis pitänyt keksiä jotain muuta, ethän sä tietenkään tuu uimaan, tai saunomaan, hitto mä oon pahoillani, mä en käsitä miten mä olin niin ajattelematon, jos mä soitan Juholle ja keksitään jotain muuta!"

"No, mut... kyllähän mä voisin silti sinne mukaan tulla, vaikka en uimaan tulis?" Miska tarjosi. Hän oli valmis tekemään sellaisen kompromissin, jos se helpottaisi Tomin oloa. Ja toisaalta, tuskin hän olisi sen mukavammaksi oloaan tuntenut jossakin toisessakaan paikassa. Kesäinen järvi oli ihan eri asia kuin varhaiskevään yön joki. Siellä tulisi olemaan aurinkoa ja iloa ja huoletonta tunnelmaa. Nytkin aivan vieressä virtasi joki eikä se saanut aikaan minkäänlaisten huonojen muistojen esiin nousemista tai muutakaan kielteistä. Ihan hyvin hän voisi mennä mukaan.

"Mut onks sulla sitten ihan tylsää? Tai... tai..."

"Ei mulle mitään tylsää tuu."

"Ootko ihan varma?"

"Joo, sehän kuulostaa kivalta, just... kesäiseltä."

"No sitten... Mut mä en tajua, miten mä voin olla tollanen puupää!"

"Hyvä ideahan se oli." 

Ja niin se olikin. Siinä oli täydellinen kesäpäivä kavereiden kanssa vietettäväksi. Miska vain oli omassa typeryydessään mennyt pilaamaan mahdollisuutensa osallistua sellaiseen kunnolla. Ehkä Tomi oli unohtanut sen, koska oli halunnut unohtaa, mutta Miskan arvet eivät lähtisi mihinkään ja ainakin toistaiseksi hän ei voinut edes kuvitella näyttävänsä niitä julkisesti. Mutta se ei ollut Tomin vika eikä Miska halunnut pilata hänen huviaan, mieluummin hän olisi jäänyt kokonaan pois, mutta sitten tuskin Tomikaan olisi uimarannalle kavereineen mennyt. Hän voisi ihan hyvin esittää tulevansa mielellään mukaan ja istua laiturin nokassa. Kyllä hän siihen pystyisi.

Hän yritti hymyillä mahdollisimman vakuuttavasti hangatessaan mattoa kylmällä vedellä ja mäntysuovalla.